Part 5

Se oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden retki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset sissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa armeijassa, teloituksia... Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken sisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat siihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli uudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli viimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias oli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä. Kuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka pelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet kuka minkin jäsenensä.

Parisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet värjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen suojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti vihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä velvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut suomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.

Missä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit ikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina, omaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä alkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa, odottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.

Nyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka sota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista kaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja ainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä kärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä mies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta, perusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan pitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja juonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää hoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen Lovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista yhdeksäntoista.

Yhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt iäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri Creutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt pietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz. Tämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja elämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina kallistui yhä enemmän pietismiin.

Vihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen ansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja jalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi. Mutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja vuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla Pernajan kirkossa.

Harvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan saavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti tunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren voiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa suotuisten olosuhteiden vallitessa -- minkä loistavien voittojen sarjan hän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni onnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt maahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina vuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja siksi Suomen kansa lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa joukkoon.

_Kyösti Wilkuna_

SOTAPAPPI

GABRIEL LAURAEUS

Ihanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten sodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät asetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai siviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen kanssa.

Varsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita Suomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja niiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin sellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien suosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai käskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia useiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein tunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden vallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta seurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa koettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset pieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja Janakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät edeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä potkuilla ja nyrkiniskuilla -- rangaistakseen häntä siten "niskoittelusta".

Mutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina sotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat ja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa. Seuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel Lauraeuksen, vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen joukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan vallitessa ryhtynyt.

* * * * *

Lauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin teille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset, joita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla. Elättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä, harjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä myöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän pääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen pitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut siihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali Lewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren maakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan ja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.

Uuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen oikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei pitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi haavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat kuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli juuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan taistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja pitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi asetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän usein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin rohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin sydän.

Niinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen tulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä suosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan etulinjoille ja haavoittui pahasti -- hän sai ruumiiseensa viisi eri haavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten jalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa haavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus sai maata 17 tuntia verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa ehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin toimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt itse yli puolen vuorokautta kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa. Mutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän koettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi armotta kepertynyt.

Liivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa perästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka taas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin taistelun jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli yksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina -- hän, haavoistaan hiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt, hän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran ratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat hulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku selässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja sotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen viilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:

-- Siinä menee taas urhea sotapappimme.

-- Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.

-- Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina kun ottelu syntyy...

-- Jumala häntä varjelkoon!

Kun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen Puolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus joutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja lopulta olemaan läsnä Pultavan kohtalokkaassa taistelussa. Siellä Ruotsin "leijona" voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin, tuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian lehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui taistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa etelään päin.

Sotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli tarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet yllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo kauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta -- mutta hän taisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui kasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten ketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen esikuntansa pieni, pakeneva parvi -- Lauraeus lasketti vihurina sen jälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden tykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.

Outo oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä liperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta miekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka hölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja -- antavat houkkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven ja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa sotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti ilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut, seurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin puolelle.

Benderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta, oli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan, toimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän siirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista sotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko. Sotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis sielläkin isänmaataan palvelemaan.

Taistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain korjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä joukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä hyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa ei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti sotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi. Joutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan kahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi läpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.

Täällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen menoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn armeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä vaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt koettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa vaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli Sisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta vailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka eivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä ruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus koitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden monet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he olivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan alakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa ja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita mieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse siirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät sieluun itämään ja sitä lämmittämään.

Vihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden kuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi karkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko joukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt Suomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun vankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään ansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen käsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin perehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä koulupoikana oppimastaan ammatista.

Myöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille. Edistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun, joka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko laajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä venäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä koulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.

Mutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti -- saatuaan siihen luvan -- Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja heille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja vapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut ankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien sielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.

Tämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian sen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian herännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa hivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan ja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli siihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta kaivannutkaan.

Pitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin pääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan kotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit paluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä suomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut syntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti toimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus seurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän oli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän viidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona, jota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.

_Santeri Ivalo_

KORPIMAJURI

TANELI LUUKKONEN

Mäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja pääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla lukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin oli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa tiedusteluretkellä Viipurin puolessa.

Oli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa itse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän jumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan seurakunnan entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen vuotta oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen kun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen kotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa, kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen. Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.

Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla. Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa koettanut ajaa parransänkeään.

Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas, vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen. Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen. Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.

Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti Koivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.

Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö Volmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti mukana kaikissa sen vaiheissa.

Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja, lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset, etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen vuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä vuosina.

Pastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia entisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan, joka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi jommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään jumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka hänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän, haki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän pääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti:

"Pääsiäispäivää nyt pitäkääm', Jeesusta korkiast' kiittäkääm', Joka ainoast' armosta Päästi meit' pirun pauloista."

Hitaasti ja kangerrellen eteni virsi ja ainoastaan muutama jörisevä kurkkuääni yhtyi kannattamaan lukkarin ponnistuksia. Tupa kävi pian kuumaksi ja suurin osa miehistä alkoi torkahdella, ennen kuin edes ensimmäinen virsi oli saatu loppuun. Mutta saarnan alussa syntyi pirtissä eloa. Sen aiheutti pihalta kuuluva reen ratina. Miehet havahtuivat, alkoivat kurkistella ulos ja supatella keskenään. Luukkonen, joka oli todennut tulijat Koivistolaisen komennuskunnaksi, ärähti miehille, että näiden pitäisi pysyä hiljaa paikoillaan. Mutta kun retkeltään palanneet partiolaiset astuivat tupaan seurassaan pari suomalaista talonpoikaa ja niin ikään pari venäläistä sotilasta, jotka peloissaan ja hölmistyneinä vilkuilivat ympärilleen, oli kaikkien huomio siinä määrin kiintynyt tulijoihin, että jumalanpalveluksen jatkaminen kävi toivottomaksi. Pastori lopetti saarnan lyhyeen, ja kohta kun hän oli amenen sanonut, tuvan täytti sekava puheensorina. Mutta majurin nyrkin jymäys ja hänen kumea ärjäisynsä sai äänet vaikenemaan.

-- Nuutti, tee selkoa retkestäsi ja te muut pitäkää suunne kiinni! hän komensi.

Nuutti Koivistolainen ryhtyi kertomaan. Hän oli sujuttautunut Viipurin tuolle puolen ja kohdannut siellä pienen tupakkakuormaston, jota kymmenen sotilasta kuljetti Pietarista Viipuriin. Nuo kaksi kuuluivat siihen joukkoon ja muut kahdeksan -- no, niiden ketarat käännettiin taivasta kohti. Toisella näistä vangeiksi otetuista oli kirjekin, kaiketi Viipurin komendantille tarkoitettu.

-- Entäs tupakat? huusivat miesjoukosta monet.

-- Tupakat on täällä, sepä tietty.

Yksi Koivistolaisen miehistä pistäytyi ulos ja toi olkapäällään ison, niinimattoon käärityn tavarapakan, jonka hän pudottaa jymäytti lattiaan.

-- Siinä on aluksi piippuun ja poskeenkin pantavaa, hän sanoi ryhtyen avaamaan niinimattoa.

Näkösälle tuli kimppu mustia, tiiviisti yhteen puserrettuja tupakanlehtiä. Saalis otettiin riemulla vastaan, sillä siitä tavarasta alkoi olla taas puute, kun päämajasta viimeksi tullut tupakkalähetys oli jo lopussa.

Tupakkaa jaettaessa saapuivat kapteeni Lauri Kärki, joka muutamia vuosia myöhemmin aateloitiin ja sai silloin tuon hieman hullunkurisen nimen Kärkisudd, sekä kornetti Matti Karjander. Jälkimmäinen oli ollut venäläisten vankina, mutta päässyt vaihdossa vapaaksi ja liittynyt sen jälkeen Luukkosen joukkoon. Kumpikin oli aika hiprakassa ja esiintyi äänekkäästi. Luukkonen katsoi velvollisuudekseen torua heitä tästä sekä siitä, että olivat lyöneet laimin yhteisen jumalanpalveluksen. Mutta silloinpa Karjander metakan nosti.

-- Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. -- Tämä poika on palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole muuta kuin pelkkä korpimajuri!

-- Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään! sanoi Luukkonen rauhallisesti.