Part 3

Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille kaikkinaista kiusaa.

Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan sadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.

Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin, kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan vartiona se oli autiossa erämaassa.

Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa: hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän sellainen retki toki oli mahdollinen.

Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H. Fieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan Kajaanin linnaan.

Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa, jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.

-- Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. -- Sinuthan jätin kuolemaan Napuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?

-- Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. -- Mutta siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.

-- Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!

Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo poikanen käsivarrellaan.

Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja alkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.

Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.

Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716. Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys -- lopussa olivat levon ja onnen viikot.

Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka -- kuten kirkkoherra Erik Kajanus -- pakenivat linnan turviin tulossa olevia julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.

Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä, siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit. Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita, joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä, eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein itsekin.

Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa vauriota tullut -- yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan -- hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.

-- Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli hänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat ajatuksensa.

-- Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.

Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli soturin sydän sulanut.

-- Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.

-- Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät tiehensä -- apua ei meille mistään tule.

Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden aavistelut.

Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!

Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta ravinnosta... Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta... tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.

Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:

-- Antakaa tulla!

Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.

-- Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. -- Ei koskaan!

Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja varmalla äänellä:

-- Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä. Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme myöskään. Siksi on jäljellä viime keino -- kuolema linnassa. Mutta ei nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi. Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön...

Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä, ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.

Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.

Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen -- viholliset ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan kieltävästä vastauksesta -- katseli miehiään, jotka kalpeina mutta uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä -- hän oli aivan kuin turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely. Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine... Mutta hän ei sittenkään pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.

Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.

* * * * *

Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. -- Sopimus tehtiin ja vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.

Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa. Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin odottanut -- tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.

Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen -- ja arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja virkkoi:

-- Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka sen kerran maksaa!

Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.

-- Oikein teit, virkkoi hän silloin, -- vielä saat taistella, sitähän olet toivonut.

-- Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.

-- Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo livistäneet pakoon yksi toisensa perästä -- vihollinen ei näy heitä pahasti estelevänkään --, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon kiusaa, kun heissä henki on.

-- Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna antautui.

-- Sen teen. Vielä kerran tavataan.

Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä -- vaimo ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen --, hänen asemapaikakseen määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.

Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa -- lapsi sairastui, sille ei saatu hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt kuopattava vieraaseen multaan.

Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella, hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän rupesi taas miettimään pakoa.

Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä joutuukin kiinni ja saa surmansa!

Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi kerrottavana -- herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen perheensä perille.

Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.

Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla. Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

-- Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis uuteen yritykseen?

-- Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?

-- Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.

-- Missä vain!

Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.

* * * * *

Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.

Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi niin tehnyt mieli nukkua.

-- Kuka pahus...! -- Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta ja katseli tylsästi eteensä.

-- Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.

-- Kuka...? Hä, sinäkö Heikki -- vieläkö sinä elät!

-- Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.

-- Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.

-- Ei nukuta nyt, -- meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen ei ole sallittu tavata meitä täällä. -- Tarttukaahan käsipuoleeni, rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu...

* * * * *

Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan, jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia. Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.

Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin. Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä, mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen -- hetken kuluttua kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli torjuttu.

Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli murheellisena näiden vainajain välissä, etsi -- niin, siinähän Heikki makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta. Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka hänen ylitseen kumartui.

-- Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. -- Tämmöistä se nyt oli!

-- Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.

-- Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.

Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.

Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli solmittu Uudessakaupungissa.

Isoviha oli päättynyt.

* * * * *

Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä taisteluaan.

Rauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena, unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.

Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, "hattujen sota", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan menetyksistä.

Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta soturia, maineikasta karoliinia.

Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa -- siinä ei ollut entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.

-- Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta, miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!

Mistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa nuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen ihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita viiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan valtaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi, ja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli vaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.

Mutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari askelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.