Part 27

Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa, eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan, mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.

Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, -- toisen ja kolmannenkin kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat talonpoikia, mutta turhaan -- he eivät saaneet sillan puolustajia murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan silta jäi karjalaisten käsiin.

Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana päivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti luotti, taas johdossa, itse käskijänä.

Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen, lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:

-- Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät käyneensä Pielisen takana.

Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään innostaen:

-- Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän miehet pitävät paikkansa.

Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä...

Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri, ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut lauttoja, ei veneitä --, niin rupesi vihollista huolestuttamaan sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima, oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan. Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla leveän salmen takana heillä on lujat varustukset...

Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri sen kintereillä.

Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia, talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli viholliselle aina kiire -- häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin. Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli. Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.

Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa paikoilleen.

Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija Sandelsin johdolla edelleen taisteli.

Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä. Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin, jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan... tiukalle siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.

Venäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja "maaherra" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.

Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta vihasivat yhä katkerammin -- hän oli tuottanut heille liian monta pettymystä ja vahinkoa, -- ja erityisesti sen vuoksi he koettivat pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti epävarmalta, hän virkkoi suoraan:

-- Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että antaudun heille -- vähät yhden miehen hengestä!

-- Ei koskaan! huusivat siihen miehet.

-- Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500 ruplaa.

-- Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. -- Jos ken siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!

Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä. Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.

Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan taakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla, Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.

Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän masentui ja suuttui:

-- Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.

-- Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti sanantuoja.

-- Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!

Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan, mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen -- siksi synkästi hän tiesi heidän häntä vihaavan -- eikä hän kärsinyt elää heidän alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, -- oli jo tullut talven ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.

Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen armeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.

Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.

Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.

_Santeri Ivalo_

KAKSI JEHUA

ROTH ja SPOOF

-- On ne koko jehuja!

Tämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian sotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan taistelupäivän iltana erään talon pihanurmella muistellen päivän tapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian suosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta niihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta huutanut "kukkokiekaa" niin hiivatin luonnollisesti, että koko pataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun oli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta lähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä yksinään ovelle ja karjaissut: "Kädet ylös!" Siitä vihollinen oli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun muuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi tulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen iskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta turvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli yhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli sen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet tuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen kuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi kuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin kenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.

-- Olivat ne todellakin jehuja.

He olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth vain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat, varsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo siinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama lapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja isoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen vääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata vääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi peijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen päästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä, vaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun muut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth leikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.

Kaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa ystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari ja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas ja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman notkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä oli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista neljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri joukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla. Siksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun päätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut kaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä taistelutantereelta.

Sinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan päivän iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän pataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa pappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut Lapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli asunut venäläinen ylipäällystö.

Majuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen selkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita, paikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja, muonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten venäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan hyökkäystoimintaa.

Sotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian rohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa kanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka myöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut yliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja koetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä heittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen täytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.

-- No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen komennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.

-- Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat kuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. -- Menen takuuseen, että he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He palvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin juuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen ja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä kuin kotonaan.

Keskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon pappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään ehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti siitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he noilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.

-- Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis suoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. -- Kuinkas te luulette Ruoveden puolelle pääsevänne?

-- Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. -- Eihän yksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.

-- Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu lausuttiin ranskaksi.

Asia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle teroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat valita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän sotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut helppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan tilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen johdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä, olihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain kolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin viisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla varma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.

-- Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. -- Jos te tältä puolen käytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan vihollinen pihtiin.

Koko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko lähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan etelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin ettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja Ruoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen toistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt kulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden ja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa, joiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta muonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.

Päämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä, Kautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Ellei huomannut paria ohkaista savupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi. Rantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko saari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista kyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin naamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli täpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty joka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.

Saaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli sinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa. Ja helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä paitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen välissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan lämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä leipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista kuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu. Leivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö hoiteli paria lihakeittopataa.

Hiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä loikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin. Ne olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla musketeilla varustettua miestä.

Jehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt kasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön talonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja Svartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän omaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä kelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi, joka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri kun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.

Miehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja jotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli eilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta pussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä aivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof avojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.

-- Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille ympärillään seisoville paikkakuntalaisille. -- Ettekö tunne jo tuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?

-- Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. -- Tokko noista lie talonpojan syötäväksi?

-- Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin. Pommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.

-- Onko kersantti ollut Pommerissakin?

-- Missäs minä en olisi ollut.

-- Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?

-- Tietysti.

-- Mutta nuori te silloin vielä olitte?

-- Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.

-- He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa tiimellykseen joutuessa.

-- Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä huomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille, jotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs joukkoon liittynyt ylioppilas.

-- Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan paperista.

He tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin. Eilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä napannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen kuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta löydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat. Kukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla päänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken kuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.

-- Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. -- Olemme tästä paperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä pohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen vesitse. Mitäs arvelet siitä?

-- Tietysti me sieppaamme ne.

-- Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään. Meidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse Tamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä kuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?

-- Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa kieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa olevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen vuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.

-- No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi. Kortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme liikkeelle heti päivällisen syötyämme.