Part 25

Iloisin mielin ja raikuvin lauluin lähdettiin kevätillan hämärässä marssimaan Paavolaa kohti. Mutta pian taukosivat laulut, kun miehet saivat hiessä päin rämpiä huonokuntoisia metsäteitä, sillä parhaillaan vallitsi mitä pahin kelirikko ja lunta oli kuluneena talvena kertynyt tavallista runsaammin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja koko prikaatia elähdytti kiihkeä halu käydä päätäpahkaa vihollisen kimppuun niin pian kuin siihen vain käsiksi päästiin.

-- Katsohan, Paavo, tällä kertaa paremmin eteesi, ettei vihollinen saa taaskin pyyhkäistyksi jalkoja aitasi, varoitti vieruskumppani Rappia, heidän siinä pimeän päissä eteenpäin tarpoessaan.

-- Kai tuo yksikin kerta riitti minun kohdalleni, vastasi Rappi vakaisesti.

Sydänyön aikaan saavuttiin Paavolan kirkolle, jossa levähdettiin tunnin verran ja haukattiin eväitä. Sitten taas eteenpäin. Matka kävi yhä vaivalloisemmaksi kuta lähemmäksi päämäärää saavuttiin. Varsinkin soiden ylittäminen kysyi voimia, kun miehet saivat usein vyötäröitä myöten huppuroida lumisohjossa. Mutta kukaan ei valittanut uupumustaan, vaikka hiki valui virtanaan ja jäsenet vapisivat ponnistuksista. Niin hitaasti kuin matkanteko tapahtuikin, eteenpäin mentiin kuitenkin lakkaamatta.

-- Tämähän käypi oikein tavallisesta saunomisesta, arveli Rappi, joka tavantakaa oli työntänyt poskeensa uuden mällin, aivan kuin olisi siitä saanut uutta voimaa ponnistuksiinsa. Myöhemmän elämänsä varrella olikin hänellä tapana sanoa, että Revonlahden tappelu kysyi häneltä kokonaista puoli naulaa tupakkaa.

Päivä alkoi sarastaa, mutta oppaat ilmoittivat Revonlahden kirkolle olevan vielä melkoisen taipaleen. Sieltäkäsin kuului kanuunan jyrinää ja etäistä musketinpauketta. Adlercreutz oli siellä pienen joukkonsa kanssa jo täydessä taistelussa. Uupuneen joukon into kasvoi kaksinkertaiseksi ja hengähtämättä painallettiin eteenpäin.

Vihdoin kohdattiin vihollisen etuvartio, joka muutamia laukauksia ammuttuaan lähti kiireesti tiehensä. Seurasi hetken pysähdys ja lyhyt rukous. Sitten prikaati jakaantui kahdeksi kolonnaksi, joiden tuli molemmin puolin jokea hyökätä kirkonkylään. Siellä oli ampuminen jo vaiennut, sillä Adlercreutz oli arvatenkin vetäytynyt takaisin.

Talo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei ollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja sellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä Revonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista viikkoa aikaisemmin niin repäisevää.

-- No, terve Rappi, sinä olet hengissä ja liikut omilla tolpillasi niin kuin ennenkin, huusivat illallispuuhissa olevat tuttavat Rapille, kun hän heidän nuotiolleen astui.

-- Miksikäs minä nyt toista kertaa olisin antanut jalkoja altani lakaista, vastasi Rappi.

-- Etkä muutenkaan näytä hikirupea saaneen.

-- En tuon enempää, sanoi Rappi näyttäen kahta pistimen läpeä univormunsa liepeessä. -- Pappilan pihaan kun hyökättiin, niin muuan peijakas kohta ensimmäiseksi rei'itti takkini. Mutta minä kun samassa hotaisin sitä päähän, niin siihen tulikin semmoinen reikä, ettei siitä miehestä paikkaamallakaan eläjää tule.

-- Sinäpä se taisit siellä pappilan pihassa sitä ryssän kenraaliakin haavoittaa.

-- Kyllähän minä siellä yhden jos toisenkin reiän tein ihmisen nahkaan, ties vaikka siinä olisi kenraaliinkin sattunut. Muuten siellä oli sellainen rytäkkä, etten mokomaa ole ennen unissanikaan kokenut.

Saaliiksi oli monen muun hyvän ohella saatu vihollisen kuormastoakin. Niinpä saivatkin nyt väsyneet sotilaat syödä itsensä oikein kylläisiksi. Ja sitten levättiin päiväkaupalla.

-- Niinhän tämä on kuin häissä, kehaisi Rappi.

Itse Klingsporkin suvaitsi saapua Revonlahdelle Cronstedtin osastoa tarkastamaan. Vapunpäivänä, sakeassa lumipyryssä, vietettiin kiitosjumalanpalvelus, jolloin miehet sydämen pohjasta veisasivat: "Nyt Herraa hyvää kiittäkää!"

Saman päivän iltana saapui leiriin viisisataa kannua viinaa, jonka Oulun porvarit muun hyvän ohella olivat lähettäneet Revonlahden voittajien kestitykseksi. Ja siitäpä syntyi iloinen vapunvietto, jolloin jokaiselta leirinuotiolta kaikui kevätiltaan iloinen laulunhoilotus.

* * * * *

-- Kuorsaavat että maa tärisee, tuumi Rapp astuessaan kalakantamuksineen savuavalle nuotionjäännökselle, jonka ympärillä hänen komppaniatovereitaan makasi mikä missäkin asennossa. -- Hei pojat, nouskaahan jo kontillenne, päiväkin on jo tangon korkeudella.

-- Mikäs ihme nyt Rappiin on mennyt, kun muita herättelee, ärisi yksi miehistä. -- Itse pahin unikeko koko joukosta!

-- Kävin kalassa, selitti Rappi, -- ja sain tuollaisen kantamuksen. Nouskaahan perkaamaan niitä, niin saadaan tässä oikein herkullinen murkina. Silkalla leivällä tässä onkin taas saatu toimeen tulla. Katsokaahan, miten lihavia ahvenen köriläitä.

Tieto maittavasta aamiaisesta sai miehet kohentautumaan ylös. Haukotellen ja päätään raaputtaen he siinä istuivat ja näyttivät kovin haluttomilta kaikkeen. Vähitellen he saivat kuitenkin puheen päästä kiinni, ja Rapin osoittama tavaton aamuvirkeys antoikin jutulle hyvän aiheen.

-- Saadaanpas vain nähdä, miten äijän käy, kun noin hoppuilee, arveli yksi joukosta. -- Pian se taas jalkansa menettää ja joutuu vihollisen hoteisiin.

Rappi naureskeli ja arveli, ettei hänellä ollut mitään sellaista retkeä vastaan kuin oli se viimetalvinen. Sai käydä kotona kylpemässä ja sitten toisten perään hiihdellessään pidettiin häntä joka talossa kuin pappia.

-- Lihonuthan se ruoja olikin sillä matkalla, arvelivat toiset.

He ryhtyivät perkaamaan ahvenia, jotka Rappi oli pyydystänyt läheisestä Kyyjärven lahdesta. Aamu oli vielä varhainen ja vain harvoja sotilaita liikuskeli leirialueella. Suurin osa heistä vietti sääskien takia yönsä ulkona pienten savuavien nuotioiden ääressä. Ja kyllähän nyt tarkeni, kesä kun oli vehmaimmillaan.

Täällä Kyyjärven rannoilla, Lintulahden kylässä, he olivat jo hyvän aikaa saaneet makailla. Vaikka olihan täällä äskettäin käyty kaksi kuuman puoleista tappeluakin. Saatu hiukan verrytellä jäseniä, kuten Rappi sanoi. Ensi kerralla vihollinen oli ajanut Fieandtin joukkoa Lintulahdesta, mutta parin päivän päästä oli paikka otettu takaisin ja tässä sitä nyt taas oltiin.

Revonlahden taistelun jälkeen ei Cronstedtin prikaati ollutkaan päässyt samoja jälkiä takaisin kotipuoleen, vaan se oli saanut liittyä pääarmeijaan. Koko toukokuu oli vietetty miltei yhtämittaisessa toimettomuudessa, niin että armeija oli jälleen joutunut syvän kyllääntymisen valtaan. Kesäkuussa oli sitten pari savolaispataljoonaa, joista toiseen Rappikin kuului, lähetetty majuri Grotenfeltin komennossa avuksi Fieandtille, joka pienoisen joukon kanssa oli Perhon tienoilla käynyt partiosotaa. Vahvistusta saatuaan Fieandt oli edennyt tänne Lintulahteen ja ottanut täällä olevan teiden risteyksen haltuunsa.

Kalat saatiin peratuksi, miehet pujottelivat ne vartaisiin ja alkoivat paistaa. Vesi kielellä he odottivat niiden kypsymistä. Mutta juuri kun heidän piti ryhtyä murkinoimaan, tuli hälytys. Metsästä Karstulan suunnalta, missä oli suomalaisten etuvartio, alkoi äkkiä kuulua kiivasta ja nopeasti lähenevää ampumista. Samassa alkoivat leirialueella rummut päristä ja unisia miehiä juoksenteli talojen välissä.

-- Katohan sitä viheliäistä Lastohvia, kun ei anna ihmisille ruokarauhaa, päivitteli Rappi ja sulloi rensseliinsä kuumia ahvenia. -- Ottakaa, miehet, kalat matkaanne, kyllä ne päivän mittaan maistuvat.

He riensivät määrätylle paikalleen. Etuvartio saapui jo kylään ja tuokiossa taistelun pauhina täytti tienoon. Venäläiset rynnistivät ylivoimaisina kahdelta eri suunnalta Fieandtin asemia vastaan. Puolisenkymmentä tuntia taisteltiin mitä sisukkaimmin. Silloin Fieandtin täytyi antaa joukolleen perääntymiskäsky, koska häntä muuten uhkasi saarroksiin joutuminen. Mutta hänen joukkonsa oli joutunut jo hajalleen, joten kaikille ei voitu toimittaa peräytymiskäskyä. Eri komppaniat ja ruodut saivat niin ollen menetellä oman päänsä mukaan.

Keskellä kuuminta tiimellystä ja sakeata ruudinsavua Rappi huomasi yhtäkkiä, että hän oli kymmenen toverinsa kanssa joka puolelta vihollisten ympäröimä. Heille huudettiin antautumiskehotuksia.

-- Kehno teille antautukoon! ärjäsi korpraali, joka oli heidän johtajanaan.

-- Hurraa, pojat! ja pistimet sojossa he hyökkäsivät sille suunnalle, missä vihollismuuri näytti ohuimmalta.

He olivat kirjavanaan kuhmuja, sinelmiä ja pieniä verihaavoja päästessään vihollisten keskeltä erääseen ruispeltoon, josta he jatkoivat matkaa läheiseen metsään. Joukko vihollisia seurasi kintereillä ja kuulat viuhuivat ympärillä, kun he porhalsivat eteenpäin. Kun vainoojista ei enää kuulunut mitään, he vaipuivat uupuneina sammalmättäille erään eteensä osuneen tien varressa ja alkoivat tarkastella haavojaan.

-- Uhhuh, olipa siinä löylyä kerrakseen, puuskutti Rappi.

-- Löylyä oli ihan tarpeeksi, mutta vettä puuttui, lisäsi korpraali. -- Janottaa niin vietävästi, että melkein olisin valmis vaihtamaan taivasosani vesituoppiin.

-- Ja minulla taas on suden nälkä, ilmoitti Rapp, kaivoi rensselistään kalat ja leivänkannikan sekä alkoi hyvällä halulla murkinoida.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syödessään he neuvottelivat, mihin heidän tämän jälkeen oli ryhdyttävä. Taistelun pauhina oli jo laannut, ainoastaan yksinäisiä laukauksia pamahteli enää kylästä päin. Miten oli siellä käynyt? Siitä täytyi lähteä ottamaan selkoa sekä pyrkimään omien luokse, joko ne sitten olivat herroina kylässä tai pakomatkalla pohjoiseen. Mutta ensin täytyi hiukan levätä, sillä jäsenet tuntuivat kovin raukeilta. Mutta pitkälleen heittäytyessään heistä jokainen torkahti heti sikeään uneen.

He torkahtivat ja -- havahtuivat suuren kasakkajoukon synnyttämään töminään. Pako puiden suojaan, jota he unenpöpperössään yrittivät, oli myöhäistä. Heidät oli jo keksitty, ympäröitiin tuokiossa ja riisuttiin aseista. He olivat vankeja. Tie, jonka varteen he olivat asettuneet lepäämään, vei Lintulahdesta Alajärvelle ja Kuortaneelle. Sitä pitkin oli Kulnev kasakkajoukkonsa kanssa matkalla Vlastovin avuksi ja nämä olivat yllättäneet Rapin tovereineen.

-- No voi peijakas! päivitteli Rappi ja kynsi hartaasti korvallistaan.

-- Hätäkös sinulla, joka olet jo tällaiseen tottunut, kiusoitteli häntä muuan aseveikko.

-- Vähät minä muusta, vaan se minua harmittaa, kun ne aamulla nuotiolla juuri tällaista minulle ennustivat, arveli Rappi. -- Kyllä niillä nyt iloa riittää, kun tässä jälleen tavataan.

Lintulahti oli menetetty ja vankeja oli otettu enemmänkin kuin heidän ryhmänsä. Ne kerättiin yhteen ja lähetettiin vahvan saattueen matkassa Jyväskylään. Siellä heitä säilytettiin parisen viikkoa eikä koko aikana ilmaantunut tilaisuutta karkaamiseen. Sen jälkeen ratsujoukko lähti saattamaan heitä Tampereelle. Tällä matkalla Rappi livisti. Se tapahtui Oriveden ja Kangasalan välillä. Tie kulki eräässä kohdin pitkän jyrkän mäen harjannetta. Heti vasemmalla oli syvä rotko, jonka rinteessä kasvoi tiheätä pensaikkoa aivan tien reunaan saakka.

Tuonnepa olisi hyvä loikata, juolahti Rapin mieleen ja siinä samassa hän pisti toimeksi. Saattajat ratsastivat edellä ja jäljessä, vankien marssiessa keskellä. Suinpäin Rappi vieri rotkon pohjaan alkaen sitten juosta minkä koivista lähti. Vartijat eivät voineet hevosillaan seurata häntä ja kestäisi aikoja, ennen kuin he jalkaisinkaan kykenisivät sen tekemään. Laukauksia kyllä pamahteli, mutta tiheän pensaston suojassa oli Rappi niiltä täydessä turvassa. Takaa-ajo oli turhaa, ja kun Rappi metsän uumeniin tultuaan tiesi olevansa vihollisen saavuttamattomissa, hän heittäytyi pehmeälle mättäälle selälleen ja nauroi sydämensä pohjasta.

-- Eipä totta vie olisi luullut sen noin helposti käyvän! Nyt tuli vain liikkua viisaasti, jos mieli päästä onnellisesti omien luo. Mutta kyllä se kävisi, sillä onhan kaikkialla rauhallisia syrjäteitä ja metsäpolkuja ja hän tiesi paikkakunnan asukkaitten joka paikassa suojaavan ja auttavan häntä eteenpäin.

-- Nyt alkoi taas lihomismatka, hän tuumi hymyillen ja lähti suunnistamaan pohjoista kohti.

Hän alkoi noudatella Ruoveden ja Virtain kautta Pohjanmaalle johtavaa tietä pysytellen kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä varsinaisesta maantiestä. Kun hän seuraavana päivänä läheni Kautun salmea, alkoi edestäpäin, verrattain läheltä, kuulua ampumista. Hölmistyneenä hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä ihmeessä se saattoi merkitä. Eiväthän suomalaiset mitenkään liene tänne asti ehtineet? Mutta eiväthän toisaalta venäläiset liene ruvenneet toisiaan ampumaan. Asiasta täytyi ottaa selvä. Jospa hän siellä hyvinkin kohtaisi aseistettuja maanmiehiään.

Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Ampuminen koveni ja hän luuli kuulleensa jo suomalaisia komennushuutoja. Alkoi näkyä ruudinsavua ja jopas hän keksi puiden välissä miehiäkin. Näillä oli suomalaisen jääkärin korkeat lakit. Rohkeasti hän astui miesten luo ja etsi asetta yhtyäkseen joukkoon. Ei näkynyt kuitenkaan yhtään kaatunutta, jolta olisi saanut musketin. Maantie oli lähellä ja siellä seisoi pitkä kuormasto, jota puolusti joukko venäläisiä. Kun ammuntaa oli vielä hetkisen kestänyt, suomalaiset syöksyivät käsirysyyn, jolloin jäljellä olevat venäläiset antautuivat.

-- Hei, mikäs mies se tämä on? huudahti suomalaisjoukon päällikkö, iloisen näköinen vanttera mies nähdessään Rapin.

Rappi kertoi hänelle tarinansa.

-- No sinähän olet kuin luotu meidän joukkoomme, sanoi päällikkö. -- Kas tuossa sinulle ase.

Rappi sai yhden venäläisiltä otetuista musketeista. Suomalaisia oli neljäkymmentä Porin jääkäriä sekä lisänä joukko talonpoikia ja entisiä Viaporin linnoitussotilaita. He olivat äskettäin tulleet kiertoteitse Pohjanmaalta tänne vihollisen selkäpuolelle ja päällikkönä heillä oli vääpeli Roth. Eilen he olivat pohjoisempana anastaneet myöskin ison kuormaston sekä polttaneet erään tärkeän sillan.

Rapilla ei ollut mitään tähän omaperäiseen pikku joukkoon liittymistä vastaan. Kun lähellä oleva Kautunsalmen yli johtava silta oli perinpohjin hävitetty, saalis lastattiin veneisiin ja soudettiin Ruoveden selällä olevaan saareen, jonka Roth oli ottanut päätukikohdakseen. Nyt seurasi muutamia viikkoja kestävä vilkkaan toiminnan aika, jolloin tämä pieni, mutta sitä uskaliaampi joukko saattoi venäläiset armeijaosastot mitä tukalimpaan asemaan. Muonaa oli miehillä jakaa syrjäisillekin ja väliajoin he makailivat kylläisinä luoksepääsemättömillä saarillaan. Se oli Rapin mielestä oikeata herraselämää, jota olisi saanut kestää pitempäänkin. Mutta valitettavasti Klingspor ei halunnut antaa Rothille apuväkeä, ja elokuun alkupuolella hänet kutsuttiin joukkoineen kokonaan pois.

Kauhajoella Roth pääsi liittymään omaan rykmenttiinsä. Rappi olisi halunnut lähteä omaan pataljoonaansa, mutta hänen käskettiin toistaiseksi jäädä Porin rykmenttiin, missä hänet merkittiin Rothin komppanian kirjoihin. Samahan se hänelle oli ja kyllä kai hän tuonnempana pääsisi vielä omien savolaistoveriensa joukkoon.

Kesä kauniine päivineen ja vielä kauniimpine voittoineen alkoi olla mennyttä. Pitkin linjaa ruvettiin jälleen liikehtimään pohjoista kohti. Syyskuun puolivälissä saavuttiin Oravaisiin vihollisten ahdistaessa joka puolelta. Rappi ei tällöin enää ollut Porin rykmentin riveissä. Vähässäkyrössä hän oli tiehen juuttuneita kanuunarattaita auttaessaan loukannut jalkansa, jäänyt jälkeen sekä joutunut sitten majuri Ehrnroothin johtamien Savon jääkärien riveissä ottamaan osaa tuohon sodan verisimpään taisteluun.

Kun voitontoivein alkanut taistelu muuttuikin tappionomaiseksi, savolaiset joutuivat pistimin raivaamaan tien vihollisjoukon läpi. Jos Rappi oli ennenkin ollut löylyssä, nyt hän vasta lämpimänsä sai. Huohottaen ja puhallellen hän iski puolelle ja toiselle kuin kuokkamies. Oltiin jo pääsemässä hiukan väljemmälle, kun hän äkkiä sai iskun päähänsä sekä tunsi samalla kipeän piston olkapäässään. Maailma musteni hänen silmissään ja hän tuupertui maahan. Taistelun laineet vierivät hänen ylitseen ja eteenpäin hyökkäävät viholliset tallasivat häntä jaloillaan.

Sydänyön aikana, säkkipimeässä ja kylmässä, Rappi tuli tuntoihinsa. Hän makasi kauan alallaan ja koetti selvitellä itselleen, kuka ja missä hän oli. Yökylmä selvitti vähitellen iskusta huumaantuneen pään ja hän muisti päivällä käydyn taistelun. Hän tunnusteli päätään. Veressä se oli, mutta mitään pahempaa haavaa ei siinä tuntunut olevan. Vasenta olkaa kivisti sen sijaan kovin ja sen puoleinen käsi oli ihan pölkyksi ajettunut. Entä jalat? Varovasti hän tunnusteli niitäkin ja huomasi ne toimintakykyisiksi.

-- Hätäkös silloin, kun tolpat kerran kannattavat, hän tuumi ja kömpi ähkien seisaalleen.

Huutoja ja vaikerruksia kuului pimeyden keskeltä yltympäri. Taempana näkyi rivi nuotioita, joiden äärellä liikkui tummia haamuja. Kehähän ne mahtoivat olla?

Hapuillen muskettinsa maasta hän lähti siihen nojaten kulkemaan tulia kohti. Miltei joka askelella hän kompastui kaatuneisiin ja jalkoja livetti verisellä maankamaralla.

Lähemmäksi tultuaan hän kuuli nuotioilta venäjänkielistä puheenpolitusta. Silloin hän kaarsi toisaalle, kulki pimeimpiä paikkoja, kompasteli ja nousi ja raahautui yhä eteenpäin, kunnes pääsi metsän kätköön...

* * * * *

Surkeassa tilassa armeija marssi Oravaisten veripäivän jälkeen kohti pohjoista. Onneksi oli vihollinenkin siksi uupunut, ettei jaksanut pahemmin hätyyttää. Kuukauden lopulla tehtiin sitten Lohtajalla aselepo ja molempien taistelevien puolien joukko-osastot sijoitettiin eri paikkoihin lepäämään. Suomen armeijan kolmas eli Savon prikaati oli määrätty Kalajoelle. Mainitun pitäjän Tyngänkylässä oli Savon jalkaväkeen kuuluva Kuopion komppania saanut erään talon majapaikakseen.

Lähes puoleen oli sota harventanut komppanian. Ja jäljellä oleva osakin sai, kuten koko armeija, kärsiä kaiken puutetta. Muonaa oli ylen niukasti, vaatteet riekaleina ja jalkineet hajallaan. Mutta savolainen hyväntuulisuus säilyi silti ja kun komppania kokoontuneena talon pirttiin vietti pärevalkean loisteessa kolkkoa lokakuun iltaa, kuultiin miesjoukosta silloin tällöin mojova sukkeluus, joskin leikinlasku sujui vaisummin kuin kesällä, minkä lisäksi se oli saanut katkeramman sävyn.

Juuri kun miehet levittivät olkia lattialle pannakseen makuulle, astui pirttiin sotilas, jonka ulkoasu oli vieläkin viheliäisempi kuin heidän omansa.

-- Ka, pianhan minä tulinkin oman puolen miesten tykö, virkkoi tulija ja asettaen muskettinsa seinän nojalle astui keskemmälle.

Kaikki vaikenivat ja tuijottivat silmä kovana mieheen.

-- Onpa niin kuin eivät mielisi tunteakaan, arveli mies, -- vaikka eihän se nyt mikään vanhan testamentin aikainen asia ole, kun Lintulahdessa viimeksi yksissä oltiin.

-- On kuin onkin, koira vieköön, tuo äijä Rapin Paavo -- ellei vain itse vihtahousu kummittele, lausui viimein yksi miehistä.

-- Ihan se sama, Rapin Maijan laillinen aviomies, tuumi Rappi ja istahti uuninpenkille ryhtyen päästelemään selästään rensseliä, jonka hän samoin kuin muskettinsakin oli uskollisesti kuljettanut Oravaisista mukanaan.

Toverien täytyi oikein käsistä pitäen tulla tunnustelemaan Rappia, jonka he olivat luulleet silloin Lintulahdella saaneen surmansa. Ja sitten täytyi Rapin tehdä heille selkoa ihmeellisistä vaiheistaan.

-- On se pakana sitkeähenkinen, antoivat toverit tunnustuksensa. -- Mutta oletpa tainnut toisenkin läven nahkaasi saada, koska nuttusikin on vielä noin veressä?

-- Eipä tuota kummempaa ole sattunut, vastasi Rappi. -- Olkapäässä minulla vain on läpi.

-- Läpi?

-- Niin. Vaikka sen piipunvartesi työnnät tuosta sisään, niin selän puolelta tulee pää näkyviin. Pistimellään sai ryssä siellä Oravaisissa siihen läven hotaistuksi.

-- Katsos kummaa! Ja tokko olet tuohon sidettäkään saanut?

-- Mistähän tähän nyt siteet. Itse olen sitä vähän hoidellut. Eräässä metsätorpassa, johon tappelutantereelta kontturoin, sain käsiini tervapytyn, kastoin siinä pari tappuratukkoa ja työnsin ne kumpaankin reikään. Etteivät näet kylmänvihat pääsisi runtelemaan. Kannuksessa sain sitten saunoa ja siitä suli tuo käsi, joka oli aluksi kuin pölkky.

-- Mutta lihomisen näyt tällä retkelläsi kokonaan unohtaneen.

-- Kuka tässä lihomaan, kun en muutamaan viikkoon ole edes kunnon tupakkapurua suuhuni saanut.

-- No otahan, veikkonen, tuo. Se taitaakin olla viimeinen tupakkapötky koko komppaniassa.

Yksi miehistä ojensi Rapille sormen mittaisen lehtikäärön, jonka tämä hartaudella sijoitti poskeensa.

Seuraavana päivänä välskäri neuloi hänen haavansa ja saatuaan sitten viikon päivät rauhassa lepäillä hän oli kutakuinkin ennallaan. Silloin sitä taasen lähdettiin pohjoista kohti, sillä aselepo oli jo päättynyt. Pyhäjoen Yppärinkylää pitemmälle ei Rapin kuitenkaan tarvinnut sitä ilmansuuntaa kohti taivaltaa. Siellä joutui jälkijoukko, johon Rappikin komppaniatovereineen kuului, tuliseen kahakkaan vihollisen kanssa. Ja siellä pyyhkäistiin taas jalat hänen altaan -- vieritse lentänyt kanuunankuula heitti ilmanpaineellaan hänet nurin ja tainnoksiin, josta havahtuessaan hän huomasi olevansa vihollisten keskellä.

-- Voi sun saamarin saamari! hän noitui ja kynsi korvallistaan entistä hartaammin. Mutta kohta hän lohduttautui lauseella: Kolmas kertahan se vasta toden tekee. Ja muutenkin näyttää minulla olevan erikoinen taipumus joutua vangiksi.

Tietenkin hän päätti taaskin livistää kohta kun sopiva tilaisuus ilmaantuisi. Mutta sitä ei tällä kertaa ilmaantunutkaan, vaan hän sai marssia muiden vankien kera yhä kauemmaksi etelään vahvan saattojoukon vartioimana. Samaan aikaan taivalsivat hänen taistelutoverinsa sanomattomia vaivoja kärsien päinvastaiselle ilmansuunnalle, kunnes loppujen lopuksi saivat jättää synnyinmaansa rajankin selkänsä taakse. Samoin tapahtui Rapille Suomen kaakkoisrajalla. Hänet vietiin monen muun suomalaisen mukana sotavankeuteen Venäjälle.

Niin sanotun Kainuun sopimuksen jälkeen pääsivät kovia kokeneet suomalaiset soturit palaamaan seuraavana vuonna Ruotsista kotiseudulleen. Kun Lapinlahdella levisi tieto, että hengissä säilyneitä oman puolen sotilaita oli alkanut ilmestyä paikkakunnalle, riensi Rapin Maija sydän kurkussa heidän puheilleen.

-- Pyhäjoella tapeltiin viimeisen kerran, kertoi ensimmäinen, -- ja sinne jäi meistä Rappi. Kanuunankuula taisi sattua, itse näin hänen maahan tuupertuvan, mutta oli niin kiire, etten joutanut lähempää katsomaan.

Silloin Maija puhkesi haikeaan itkuun.

-- Vaikka kyllähän se Paavo on niin sitkeähenkinen mies, ettei sitä ryssä hevillä hengiltä saa, alkoi nyt sotamies Maijaa lohdutella. -- En minä ollenkaan pitäisi ihmeenä, vaikka se vielä kotiin ilmestyisi.

Ja sitten hän kertoi lisän kanssa Rapin vaiheista sotaretkellä innostuen tarinansa päätteeksi yhä vakuuttavammin uskottelemaan, että kyllä se pakana sieltä vielä kotiin kontturoi.

Tämä jäikin Maijalle ainoaksi lohdutukseksi. Päivä päivältä heikkeni sekin. Mieli harmaana hän eleli kahden poikansa kanssa entisessä sotilastorpassa ja tottui yhä enemmän siihen ajatukseen, että Paavo oli iäksi mennyttä.

Päästiin siitä vähitellen seuraavaan syksyyn. Silloin eräänä ehtoopäivänä Maija kuuli navettaan mennessään kolinaa saunasta. Ihmeissään hän meni kurkistamaan, että mikä rumahinen siellä mellastaa.

-- Herra Kiesus! hän kiljasi tullessaan ovelle ja oli ihan maahan lyyhistyä. -- Paavoko se on vai...?

-- No kukahan tää nyt sitten muukaan, vastasi rauhallisesti Rappi, joka oli polvillaan pesän edessä ja kiskoi halosta syöttötuohta. -- Rupesin näät ensi työkseni tätä saunaa lämmittämään, kun ruumista kutisee niin ettei tahdo enää nahoissaan pysyä. Täitäkin on vaatteensaumat ihan luokonaan. Siellä ryssän maalla kun niillä ei näät ole minkäänlaisia saunoja.

Saatuaan pesän palamaan hän nousi ja pisti kättä Maijalle, joka jälleen valmisti miehelleen yllätyksen ripustautumalla hänen kaulaansa. Kun siitä oli selvitty, siirryttiin pirttiin, jossa isä tapasi nuoremman vesansakin jo kävelevänä pojan mukulana.