Part 24

Hän oli keskikokoinen, hartiakas ja pyöreänomainen. Pää, kasvot ja vartalo, kaikki oli hänessä pyöreätä. Ja hyvässä lihassa hän pysyi aina. Silloin kun oli ruokaa, hän söi tavattomasti, mutta ruoan puutteessa voi olla syömättäkin vaikka päiväkausia, ilman että hänen pyöreä naamataulunsa siitä kävi ryppyiseksi tai että hänessä alkoi ilmetä pahantuulen merkkejä. Rakasta lehtimälliään hän vain käänteli silloin poskessaan sitä ahkerammin. Lämpimästä hän piti tavattomasti. Sydäntalven kylmät kuukaudet, jolloin ei ollut sanottavia tehtäviä, hän vietti mieluimmin uuninpankolla, vedellen unia aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta milloin pakko ajoi pakkasen kouriin, ei hän juuri hytissyt, vaan oli ja liikuskeli verkkaan kuin kotipirtin lämpimässä.

Hän oli jo lähellä kolmeakymmentä saadessaan edesmenneen Kranaatin paikan Savon jalkaväen Kuopion komppaniassa. Ylleen hän sai komean kruunun asun kaluunoineen, rensseleineen ja korkeine koppahattuineen sekä olalleen piilukkomusketin huikean pitkine pistimineen. Tätä juhlallista asua käytettiin kuitenkin vain kesäisissä harjoituksissa Kuopiossa. Väliajat, paitsi juhlapäivinä, hän oli (se on makaili) vanhaan kotikuosiin verhoutuneena. Kaikki sotamiehen ammattiin kuuluvat temput ja äksiisit hän oppi ilman pahempia hikoiluja, tarvitsematta juuri kertaakaan tehdä tuttavuutta vääpelin pampun kanssa, sillä päänupin puolesta hän oli joltinenkin. Olihan näet äitimuorikin aikoinaan ollut kyläkunnan parhaita lukuihmisiä: osasi katkismuksensa kannesta kanteen kuin vettä valaen.

Ampujana Paavo Rappi oli komppaniansa ensimmäinen. Lapinlahtelaiset levittivät sellaista juttua, että Rapin Paavo ampui kymmenen laukausta yhteen ja samaan kuulanreikään. Kuinka tuon asian laita sitten oikeastaan lie ollut, sillä jalkaväen suurireikäiset ja sileäpiippuiset musketit olivat kaikkea muuta kuin tarkkoja, mutta niin ainakin lapinlahtelaiset kehuivat iisalmelaisille ja maaninkalaisille, milloin he tunsivat tarvetta ylvästellä oman pitäjänsä etuisuuksilla naapurien edessä. Mutta saattoi puheessa olla perääkin, sillä kun näki, miten hätäilemättä Rapp asetti pyssynperän poskelleen, näpisti mällin liikkumattomaksi poskeen ja tähtäsi, uskoi mielellään, että se mies ei ammu harhaan, jos ase suunnilleenkaan on kutinsa pitävä.

Sotamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien mukana Rappi sai asuttavakseen asianomaisen sotilastorpan siihen liittyvine verosaatavineen. Siihen aikaan hän oli vielä naimaton mies, niin että emännyydestä sai äitimuori ruveta pitämään huolta. Mutta kun muori poikansa sotamiehyyden toisena vuotena äkkiarvaamatta jätti tämän maailman, täytyi Paavon ruveta oikein tosissaan emäntää katselemaan. Eikä siinä suurta vaivaa ollutkaan, sillä tulijoita olisi ollut vaikka joka sormelle ottaa. Ei siis muuta kuin valita mieleisin joukosta. Ja Paavo valitsikin Maijan, joka oli kaikin puolin yhtä puhdas rotuihminen kuin hän itsekin.

Kappaleen kolmatta vuotta he elelivät kaikessa rauhassa, Paavon marssiessa kesäisin äksiiseissä ja talvisin kuorsatessa uunin päällä. Heillä oli jo kävelemistä aloitteleva poika ja toinen pian tulossa. Se tulikin eräänä helmikuun aamuyönä, juuri kun Paavo tavallisella lempipaikallaan kuorsasi makeimmassa aamu-unessa. Kun Maija suurella vaivalla sai hänet hereille, hän kuuli ihmisalokkaan jo kitisevän vuoteella.

-- Pojallako taas nakkasit? hän kysyi haukotellen ja päätään kynsien.

-- Ka, eipä tässä nyt tyttöjä keskitalvella, vastasi Maija.

-- Tuota, kävisinköhän naapurin Lienaa tiedustelemassa tänne, jos niin kuin lapsenämmää tarvitsisit? kysyi Paavo saatuaan tarpeekseen haukotella.

-- Mitä tuhatta tässä lapsenämmillä tehdään, arveli eukko. -- Äidillänikin oli puoliväliin toistakymmentä tenavaa eikä hän kertaakaan ollut tarvinnut apuihmistä. Melkein seisovilta jaloin kehui useimmat laittaneensa.

Paavo kohentautui uunilta alas ja ryhtyi auttelemaan eukkoa, jotta äsken tullut saatiin pestyksi ja kapaloihin ja jotta elukat siinä ohella tulivat ruokituiksi. Kun pienokainen oli sijoitettu pärekoppaan ottamaan ensimmäisiä uniaan, kuului nurkan takaa suksensuihketta ja kohta sen jälkeen astui huurupilven seuraamana sisälle mies, joka hyvät huomenet toivotettuaan muitta mutkitta ojensi Paavolle arpakapulan. Sota oli syttynyt ja jokaisen armeijaan kuuluvan oli hetkeäkään hukkaamatta riennettävä asianomaiseen kokoontumispaikkaan.

-- Herra siunatkoon! kuului Maija-emännän huulilta hiljainen huudahdus, mutta Paavo käänteli ääneti mälliään ja kynsi korvallistaan, kunnes vasta viestintuojan hankkiutuessa jatkamaan matkaa lausahti:

-- Katohan ruojaa sitä ryssää, kun ei malttanna oottaa niin kauan, että olisi ehitty tuolle poikaviikarille nimi toimittaa.

-- Mikäs tässä meille sitten neuvoksi tulee? päivitteli Maija vesissä silmin.

-- Ka, mikähän teillä on hätänä täällä lämpöisessä pirtissä. Suuhun panemista on ja pesään panemista niinikään, lohdutteli Paavo.

-- No niin, niin, kyllähän me, mutta entäs sinä poloinen, joka joudut sinne sodan pauhuun. Tokko elävin silmin enää nähtäneekään.

-- Mikseipä vielä nähtäisi. Ole sinä vain huoleti, kyllä minä takaisin tulen, jahka vihollinen on sysätty rajan taakse.

Näin eukkoa lohdutellen Paavo ryhtyi verkalleen lähtöä hommaamaan, muutti päälleen kruunun tamineet, työnsi poveensa vankan käärön tupakanlehtiä ja puhdisti aseensa. Eukko haki kätköistään sukkia ja vanttuita sekä työnsi rensseliin eväiksi paksun limpun, voirasian ja aikamoisen lihankimpaleen.

-- Kyllä kai siellä saa paastota jos palellakin, puheli hän sitä tehdessään, -- ja hyvä jos sittenkään hengissä pääsee.

-- Sehän kuuluu vähän niin kuin ammattiin, se paastoaminen ja paleleminen -- ja hengestäänkin pääseminen, jos oikein lujille ottaa, arveli Paavo, -- mutta mitäpä tässä nyt turhia edeltäpäin vesittelemään. Ties vielä, kuinka herroiksi siellä pidetään.

Seurasi sitten eronhetki. Ei siinä liikoja tunteiltu. Pistettiinhän kättä toisilleen ja sekin tapahtui hieman kuin varkain. Ovelle mennessään Paavo vielä toimitti:

-- Katohan torpan perään ja... ja sitten kun minä palaan, lämmitetään sauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.

Kaikesta päättäen hänellä oli mielessä jotakin juhlallisempaa lähtösanoiksi, mutta mikä siinä lie kangertanut, että esille tuli vain tuo sauna-asia. Sen jälkeen hän työntyikin jo pyssyineen ja muine kantamuksineen ovesta ulos sekä painui taipaleelle.

Kun komppania oli saatu Kuopiossa täysilukuiseksi, lähdettiin viivyttelemättä hevoskyydillä Mikkeliin. Sinne virtasi miehiä ja hevosia joka ilmansuunnalta, niin ettei Rappi ollut Kuopion markkinoillakaan nähnyt niin paljon väkeä koolla. Yöt täytyi maata pitkin lattioita niin ahtaalla kuin silakat tynnyrissä ja päivisin pidettiin harjoituksia tai seistiin vahdissa. Vihollisen sanottiin olevan jo rajan tällä puolen, mutta vilaustakaan siitä ei vielä ollut nähty.

Talvi oli ylen tuima ja useina päivinä pakkanen lähenteli neljääkymmentä astetta. Piti siinä tarjeta, kun suurella osalla sotilaita oli varsin puutteelliset päällystamineet. Alkoipa sitten eräänä päivänä helmikuun lopulla kierrellä huhu, että vihollinen on tuossa tuokiossa Mikkelin edustalla. Siitäkös Cronstedt hätääntyi ja niin sai koko prikaati seisoa taisteluvalmiina pitkän talvisen yön tuollaisessa tulipalopakkasessa. Se oli yksi niitä kohtalokkaita laiminlyöntejä, joihin ylempi päällystö varsinkin tiedustelutoiminnan osalta usein tämän sodan aikana syyllistyi. Venäläisiä ei näkynyt eikä kuulunut, mutta seuraukset siitä, että prikaati lähes neljänkymmenen asteen pakkasessa sai koko yön seistä aseissa, tulivat seuraavana päivänä näkyviin. Satakunta miestä oli paleltunut niin pahoin, että heidät täytyi lähettää sairastupaan. Ja lisäksi hyvin monet olivat palelluttaneet kuka korvansa, kuka varpaansa.

-- Toinen korva meni, sanoi Rappi vieruskumppanilleen, -- mutta onhan varaa mennäkin, kun kotona on kokonaista kuusi korvaa reservissä.

Kohta sen jälkeen lähdettiin, vaikka vihollista ei ollut nähtykään, perääntymään Pieksämäelle, josta Cronstedtin saamiensa ohjeiden mukaan oli jatkettava matkaa Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Se oli ylen vaivalloista matkantekoa tykistön ja suurehkon kuormaston kanssa, sillä lunta oli kaikkialla vahvasti ja pakkanen jatkui päivästä päivään yhtä ankarana. Jokainen koetti suojella itseään miten parhaiten taisi. Upseerit kulkivat turkeissa ja miehet olivat käärineet korviensa ympärille mitä suinkin olivat saaneet. Nähtiinpä yhden ja toisen hartioilla naisen hamekin. Sen vuoksi tarjosi prikaati kinosten keskellä eteenpäin rämpiessään varsin kirjavan näyn. Leipä ja muu syötävä jäätyi tietysti kivikovaksi, niin että sitä täytyi nuotion ääressä sulatella, ennen kuin siihen hampaat pystyivät. Yöt vietettiin kuumiin savupirtteihin ahtautuneina, milloin satuttiin isompaan kylään, mutta enimmäkseen saatiin pitkä talviyö viettää taivasalla nuotioiden ympärillä.

-- Väärässäpä oli kuin olikin se Mykkälän vanha vaari, virkkoi Rappi eräänä päivänä rivitoverilleen.

-- Missä asiassa? kysyi toveri kummastuneena.

-- No kun se kerran kivenkovaan intti, että maailma ei koskaan mene eteenpäin, vaan aina taaksepäin. Mutta onpahan entisestään edistytty tässä sodankäynnissäkin.

-- Miten niin edistytty?

-- No ka, niinhän nuo vanhat kertovat, että entisissä sodissa seisottiin vastatusten ja tapeltiin verissäpäin. Mutta nyt marssitaan vain siivosti peräkanaa. Eikö ole maailma muuttunut parempaan päin?

Mutta muutama päivä tämän sananvaihdon jälkeen sai Rappi aiheen epäillä, että Mykkälän vaari ehkä sittenkin oli oikeassa. Hän sai näet tapella lämpimiinsä asti ja tehdä oikein kädestä pitäen vihollisen tuttavuutta.

Siinä maaliskuun puolivälissä oli prikaati saapunut Kuopioon, josta piti hiukan levähdettyä jatkettaman matkaa eteenpäin. Kolmisatamiehinen joukko, mihin Rappikin kuului, oli kenttävartiossa Jynkän kylän lähistössä muutama virsta Kuopiosta etelään. Yö oli vietetty nuotioilla ja kohta päivän valjettua hyökkäsi kenraali Tutshkov kahdentuhannen miehen kanssa tämän pienen joukon kimppuun, jota johtivat kapteenit Duncker ja Malm. Siitä kehittyi viitisen tuntia kestävä kuuma taistelu, ensimmäinen huomattavampi ottelu itäisellä sotanäyttämöllä. Kerta kerralta tuo pieni joukko löi vihollisen hyökkäykset takaisin.

-- No tämähän jotakin on, lausui Rappi tyytyväisenä työntäen uutta panosta lämminneen muskettinsa piippuun. -- Ei tässä ehdi kylmäkään tulla.

-- Eikä muijaakaan ikävä, lisäsi vieruskumppani.

-- No ei totisesti. Ja jos olisi heti siellä Mikkelissä päästy tällaiseen tosihommaan, niin minullakin kukaties olisi molemmat korvat jäljellä.

Kylmäverisesti nuo kaksi kookasta miestä, Duncker ja Malm, liikkuivat kuulasateessa sotilaittensa keskellä jaellen käskyjään kuuluvalla äänellä. Varsinkin Malmilla oli ehtymätön varasto meheviä sananlaskuja ja sutkauksia, joita hän välillä huuteli sotilailleen. Elostunut, hilpeä mieliala vallitsi riveissä ja katkeamattoman paukkeen keskellä kuultiin naurunpurkauksia. Kaikki kävi kuin talkoissa. Olivat ne miesten miehiä, nuo Duncker ja Malm, samoin kuin luutnantti Burmankin, pelottomia, kansanomaisia ja suomalaisia kiireestä kantapäähän. Hätäkös oli sellaisten miesten johdolla tapella vihollista vastaan.

Vihollisia oli seitsenkertainen ylivoima. Mikäpäs heidän oli silloin ryhtyä saartoliikkeisiin vaikka kahdeltakin suunnalta. Mutta kun edessä ja sivuilla oli avonainen jäätikkö ja aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti, huomattiin vihollisen aikeet ajoissa. Täytyi ryhtyä perääntymään Kuopion suunnalle. Mutta se kävi hätäilemättä ja järjestyksessä. Haavoittuneet korjattiin mukaan, ja aina tavan takaa pysähdyttiin raehaulipanoksilla ja muskettitulella häätämään kantapäillä tungeksivaa vihollista.

Oltiin jo virstan päässä alkuperäisistä asemista, kun Kuopiosta saapui prikaatinadjutantti, luutnantti Brusin. Dunckerin luo ratsastaen hän kysyi korskasti:

-- Kuka on herra kapteenille antanut luvan jättää asemat?

Sitä nulkkia! Eikö hän nähnyt, miten täällä olivat asiat? Kummastuneena Duncker silmäili häntä kiireestä kantapäähän, viittasi sitten vihollisiin päin ja sanoi:

-- Nuo sen tekivät välttämättömäksi.

Virallisesti kuin paraatissa Brusin ilmoitti nyt:

-- Saan ilmoittaa, että prikaati on jättänyt Kuopion ja että herra kapteeni saa pelastaa etuvartion miten parhaiten taitaa.

-- Sen aionkin tehdä, vastasi Duncker kylmästi, minkä jälkeen adjutantti teki kunniaa ja ratsasti takaisin Kuopioon.

Tämän Suomen sodan ensimmäisen huomattavamman taistelun johdosta jaettiin erinäisiä suosionosoituksia. Kapteeniksi ylennettiin muun muassa -- luutnantti Brusin! Dunckerista, Malmista ja Burmanista ei mainittu mitään. Heidän kunnioittamisestaan piti huolen -- kenraali Tutshkov. Hän kutsui taistelun jälkeen upseerinsa koolle ja piti heille luennon siitä, kuinka taitavasti ja kylmäverisesti peräytyminen on suoritettava. Hän piti esimerkillisenä Dunckerin johtamaa suomalaisen etuvartioston vetäytymistä.

Brusinin lähdettyä jatkettiin tuota taistellen perääntymistä. Lunta oli vahvalti ja liikehtiminen oli työlästä, varsinkin kun mukana täytyi laahata paria kanuunaakin. Vihollinen seurasi itsepintaisesti kintereillä ja kasakat uudistivat tavan takaa hyökkäyksensä.

Oli taas pysähdytty rintamaan parin pienen saaren edustalle. Tuimalla muskettitulella vihollinen karkotettiin ampumamatkan ulkopuolelle ja Duncker viestitti juuri pitkin linjaa käskyn matkan jatkamisesta.

Rappi oli laskenut kuumenneen muskettinsa hangelle jäähtymään ja noussut itse edessä olevan kinoksen päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen. Hän oli itsekin lämmennyt, otti lakin päästään ja kuivasi hikeä kasvoiltaan. Ampuessaan hän oli siinä määrin tuohtunut, että oli pureskellut mällinsä rikki ja syljeksinyt sen pikku hiutaleina suustaan. Siitä aiheutunut tyhjyyden tunne oli mitä kiireimmin poistettava. Hän otti tupakanlehtikäärön taskustaan ja käänteli sitä käsissään päästäkseen selville, mistä kohtaa olisi mukavin haukata.

Siinä puuhassa hän ei tietysti mitenkään joutanut huomaamaan, kuinka vihollinen oli ajattanut esille muutamia haupitseja murtaakseen niillä aukkoja suomalaisten rintamaan. Ensimmäinen niistä jo jyrähti, ja kirkkaalla taivaalla näkyi kaartuva viiru, jonka suunta oli juuri sitä kinosta kohti, minkä päällä Rappi seisoi. Eri suunnilta kuului varoitushuutoja, mutta Rappi oli siinä määrin syventynyt uuden mällin laatimiseen, ettei hän niitä huomannut. Juuri kun hän työnsi lehtikäärön takaisin taskuun, pudota tömähti vonkuen kiitävä haupitsinpanos hänen jalkojensa juureen, kaivautui kinokseen ja pelmautti ilmoille kokonaisen lumivyöryn. Rappi tunsi putoavansa alas kaatuen samassa selälleen ja peittyen ryöppyävään lumeen.

Hän makasi muutaman hetken liikkumatta, jäsenissään omituinen herpaantuneisuus. Ensimmäiseksi alkoivat ajatukset liikkua.

-- Katohan pakanaa, kun pyyhkäisi jalat altani! hän virkkoi itsekseen.

Hän oli varma siitä, että kanuunankuula oli katkaissut hänen jalkansa polvia myöten. Siksi hän oli pudonnut polven mitan alemmaksi ja kaatunut.

Mutta olipa ihme, ettei jalkoja sen pahemmin kivistänyt. Verta niistä kuitenkin mahtoi vuotaa aivan tuhottomasti. Hän koetti varovasti liikutella jalantynkiään, mutta kivistystä ei vain tuntunut.

Olipa se merkillistä.

-- Se tuo sotamiehen ruumis näkyy tottuvan mihin hyvänsä, arveli hän itsekseen, -- ja sitä vartenpa ne äksiisit ovatkin.

Hiukan totuttuaan ajatukseen, että hän nyt oli jalaton mies, hänen teki mieli myöskin silmillään todeta tämä uusi asiaintila. Varovasti hän kohotti jalantynkiään, kunnes ne muuhun ruumiiseen nähden muodostivat suoran kulman.

-- No saamari! hän ihmeissään huudahti nähdessään jalat saappaineen päivineen aivan ennallaan.

Valehtelivatko hänen silmänsä vai oliko tässä noituus matkassa? Hän tunnusteli käsin polviaan ja pohkeitaan sekä hakkasi saappaita toisiaan vasten. Ei pienintäkään kipua tuntunut. Hänelle alkoi juuri selvitä, että hän oli vain polviaan myöten pudonnut kanuunankuulan kaivamaan käytävään, kun hän samalla kuuli naurunrähäkkää aivan läheltään.

Hän kapsahti seisaalleen muistamatta epäillä sen enempää jalkojansa, ja näki edessään joukon kasakoita. Nämäpä olivat iloisen naurunrähäkän päästäneet nähdessään kinoksesta pistävän esiin miehen jalat, jotka sätkyivät kuin heitä luokseen viittoen. Toveriensa Rappi näki marssivan jo pyssynkantaman ulkopuolella.

Ensi ällistyksestä toinnuttuaan hän tempasi musketin käteensä ja yritti loikata toveriensa jälkeen. Mutta siinä samassa ympäröivät hänet kasakat, jotka nauraa hohottivat hänelle vasten silmiä.

-- Kyllä minä opetan teidät räkättämään! sanoi Rappi ja alkoi huitoa ympärilleen.

Hän sai pari lievää piikinpistoa ja tehtiin siinä tuokiossa aseettomaksi. Sitten hän sai marssia rintaman taakse sekä katsoa päältä, kuinka venäläiset ahdistelivat hänen poistuvia tovereitaan.

-- Saamari sentään! pääsi häneltä jälleen ja harmissaan hän raapi korvallistaan. -- Oli se sentään sikamaista, että hänen juuri piti ensimmäisenä joutua vangiksi. Mitähän siitä Lapinlahdellakin sanottaneen?

Häntä vartioi parrakas kasakka, joka ei ollut mikään koirankuonolainen, vaan hyväntahtoinen vanha starikka, joka omalla kielellään lohdutteli vankiaan ja tarjosi hänelle tupakkaa. Iltapuolella lakkasi taistelu, kun Duncker joukkoineen oli onnellisesti päässyt Toivolaan, jossa hän yhtyi muuhun prikaatiin. Venäläiset asettuivat suojattomaksi jätettyyn Kuopioon.

Siellä Rappi huomasi, ettei hän toki ollut ensimmäinen vangiksi joutunut suomalainen. Niitä oli matkan varrella jälkijoukosta napattu jo useita kymmeniä, ja illalla heidät teljettiin Kuopiossa erään kasakkain miehittämän talon saunaan.

Seuraavana aamuna vietiin Rappi kuulusteltavaksi. Muuan esikuntaupseeri koetti tulkin välityksellä urkkia häneltä kaikenlaisia tietoja Cronstedtin armeijaosaston miesluvusta, aselajeista ym. Rappi puri mälliään ja päätti olla mitään puhumatta. Mutta sitten johtui hänen mieleensä syöttää heille ajankulukseen pajuköyttä, kuten hän myöhemmin kertoi. Niinpä hän ilmoitti Cronstedtin komennossa hänen tietämänsä mukaan olevan kaksikymmentätuhatta miestä ja kanuunoita hän oli omin silmin laskenut sataseitsemän kappaletta, vaikka niitäkin luultavasti oli, kuten miehiäkin, tosiasiassa toista vertaa enemmän. Upseeri suuttui hänen jutuistaan, iski nyrkkinsä pöytään ja käski viedä tuon suurvalehtelijan hiiteen. Niin saatettiin Rappi takaisin saunaan kohtalotoveriensa luo. Iltahämärissä, juuri kun vangeille jaettiin hiukan leipää, pantiin kaupungilla toimeen hälytys ja jostakin kuului ampumisen pauketta. Varmaankin hyökkäsivät suomalaiset takaisin kaupunkiin ja vangeissa heräsi pikaisen vapautumisen toivo.

Kun leivänjakaja oli poistunut, Rappi tunnusteli ovea ja huomasi sen ihmeekseen aukeavan. Pihalla ei näkynyt ketään, ainoastaan portilla seisoi pari kasakkaa selin saunaan. Rappi pujahti ulos ja hiipi halkovajan suojaan. Vartija palasi saunan luo ja telkesi oven, ennen kuin Rapin toverit olivat ehtineet rohkaista mielensä ja seurata hänen esimerkkiään.

Ampuminen kaupungilla taukosi. Venäläisten oma tiedusteluretkeltä palaava joukko oli ollut syynä hälytykseen. Mutta Rappi oli kuin olikin päässyt loukusta, vaikka olikin vielä keskellä vihollisen miehittämää pikku kaupunkia. Takasolia ja ulkohuoneiden kattoja hyväkseen käyttäen hän loittoni nopeasti vankeuspaikastaan. Pimeän lisäksi puhkesi iltayöstä sakea lumipyry. Sen turvin hän pääsi kaupungista. Metsä ei ollut kaukana ja sinne päästyään hän arveli jo olevansa täysin turvassa.

Aamusella hän sai eräästä torpasta sukset alleen ja illan suussa hän ilmestyi sotamiestorppansa pihalle Lapinlahdella. Maija ihan kiljasi, kun hän työntyi pirttiin. Ja oliko se ihme, sillä edellisen illan ja tämän päivän hän oli kuolleeksi luulemaansa miestä itkenyt. Eilen oli näet Savon armeija marssinut Lapinlahden läpi ja Maija oli tietysti monet eväät matkassaan rientänyt heidän levähdyspaikkaansa. Siellä olivat Paavon komppaniatoverit sitten kertoneet asian. Kallaveden jäällä oli tapeltu tuimasti ja sinne oli Rappi jäänyt monen muun kelpo toverinsa kanssa. Monet miehet olivat omin silmin nähneet, kuinka kanuunankuula oli sattunut Rappiin ja hän ääntä päästämättä oli kaatunut hangelle.

Niin että oikeinko se nyt todella oli hänen oma Paavonsa tuo pirttiin ilmestynyt sotamies?

-- Ka, kukahan minä nyt sitten muukaan olisin? arveli Rappi rauhallisesti, astui peremmäksi ja levitti märät käsineensä muurinolalle kuivamaan. -- Oikeinpa hikosin hiihtäessäni. Pitääpä pistää sauna lämpiämään.

No, ei ainakaan tuo mikään kummitus ollut -- mies, joka puri mälliä ja puhui saunan lämmittämisestä.

-- Mutta miten ihmeessä sinä sitten elossa olet? puhkesi Maija, -- kun sanoivat oikein kanuunankuulan sinuun käyneen?

-- Ka, eihän se kanuunankuula muuta kuin jalat altani pyyhkäsi.

-- Jalat altasi pyyhkäsi, ja Maija alkoi tarkastella hänen jalkojaan.

-- Mitä katsot? kysyi Rappi vihdoin, -- vai luuletko, että minä lainajaloilla liikun? Totta kai ainakin nämä saappaat tunnet. Tuossahan on tuo paikkakin, jonka joulun edellä siihen pistin.

Tultuaan viimeinkin vakuuttuneeksi miehensä ruumiillisesta olemassaolosta Maija joutui sellaisen riemun valtaan, että oikein syleilemään rupesi. Ihan oli Rappi mällinsä pudottaa, sillä sellaista ihmettä heillä ei ollut koskaan ennen tapahtunut.

Oli se löyly, jonka Rappi sinä iltana saunassaan otti saadessaan nyt viimeinkin kylpeä monen viikon edestä. Lopuksi hän pyyhki tervaa kasakanpiikin ruvettuneisiin jälkiin. Ja kyllä hänelle ruokakin maistui, sillä vankeuspäivät olivat olleet miltei yhtämittaista paastoa.

Seuraavana päivänä hän paahtoi suksensa ja nukkui sitten lähes kokonaisen vuorokauden. Eipä ollut kiirettä, kyllä hän suksilla pian saavuttaisi marssivan armeijan. Mutta ei se sentään käynytkään niin nopeasti. Venäläiset olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että Cronstedt eteni hyvänlaista vauhtia pohjoista kohti. Sitä paitsi täytyi Rapin käyttää kaikenlaisia mutkittelevia syrjäteitä sekä tehdä väliin suuriakin kaarroksia välttääkseen vihollisia jotka olivat jo ehtineet hänen ja prikaatin väliin. Suojailmoilla hän pysähtyi väliin vuorokausiksi lepäämään tienvarren taloihin, joissa häntä, vihollisen käsistä pelastunutta omaa sotilasta, hoideltiin kuin parasta vierasta.

Vasta huhtikuun puolivälissä hän eräänä iltana Rantsilassa törmäsi omiin etuvartijoihin. Saatuaan selville talon, missä hänen oma komppaniansa majaili, hän sai talon pirttiin työntyessään toverinsa yhtäläisen ällistyksen valtaan kuin aikaisemmin oman Maijansa. Puheen sorina taukosi siinä paikassa ja kaikki tuijottivat suu auki Rappiin. Mutta kun asia oli hiukan selvinnyt, niin sittenkös alkoi sadella kysymyksiä, ihmettelyjä ja lopuksi tietysti toinen toistaan mehevämpiä leikinlaskuja, joihin Rappi tavanomaisella hätäilemättömyydellään vastaili.

Seuraavan päivän kuluessa hänen seikkailunsa tuli leirissä niin tunnetuksi, että itse Cronstedtkin haetti Rapin puheilleen sekä antoi hänelle poislähtiessä kokonaisen taalerin tupakkirahoiksi. Mutta pian saatiin Rantsilan leirissä muuta puheen aihetta. Päämajasta saapui näet sanantuoja, joka kertoi Siikajoen taistelusta ja vihollisen tappiosta. Siitäkös ruvettiin hurraamaan, ja uutista juhlittiin monta päivää. Kuin yhdellä iskulla olivat mielet vapautuneet sen tympeyden vallasta, mihin yhtämittainen vihollisen edessä juokseminen oli ne painanut. Vihdoinkin saataisiin tehdä täyskäännös.

Mutta ei kuulunut käskyjä käydä päin vihollista, mihin kaikki olisivat kuitenkin olleet niin valmiit. Päivä toisensa jälkeen kului, kaikki oli aivan ennallaan ja mieliin alkoi hiipiä entinen tympeys. Mutta hiukan toista viikkoa Siikajoen voiton jälkeen syntyi Rantsilan leirissä elämää ja liikettä. Illan suussa nähtiin joka suunnalta rientävän sotilasjoukkoja kirkon luo, jonne prikaatin oli käsketty kokoontua. Oli näet saapunut käsky Adlercreutzilta, että Cronstedtin tuli seuraavana aamuna varhain hyökätä vihollisen kimppuun Revonlahdella; Adlercreutz itse kävisi samaan aikaan pienemmällä joukolla pohjoiselta suunnalta saman vihollisjoukon kimppuun.