Part 23

Viimeisenä lähti Kauhavalta liikkeelle kuormasto. Selviteltyään oman prikaatinsa kuormat matkalle ajaa karkuutti Ramsay pitkin tien sivua ohi jälkijoukkojen saavuttaakseen oman rykmenttinsä. Kuten ennenkin nähdessään rakkaan kotoisen armeijan marssimassa taisteluun isänmaan vihollista vastaan, hänen sydämessään ailahti riemukas tunne. Mutta tällä kertaa ei tuo tunne purkautunut riehakkuutena, vaan sitä kahlitsi raskas paino. Hän näki veljensä sumun keskeltä viittovan hänelle ja sitten hän näki äidin, silmät kyynelissä, seisovan kahden seppelöidyn ruumiskirstun äärellä. Hymyillen hän nyökäytteli päätään upseeritovereille ratsastaessaan ohi, mutta koko ajan pysyi tuo kuva hänen sisäisen silmänsä edessä. Ja niin oli laita koko päivän, vaikka hän moitteettomasti täyttikin tehtävänsä prikaatin adjutanttina, jopa saattoi vanhaan tapaan taistelun pyörteissä innostua haltioitumiseen saakka.

Reippaasti käsiään heilutellen ja laulunpätkää hyräillen Qvanten asteli komppaniansa edessä. Kun Ramsay ehti hänen kohdalleen, Qvanten loi häneen tutkivan silmäyksen. Nähdessään Ramsayn hymyilevän hänen tuli äkkiä tavattoman hyvä olla. Lämmin hohde ruskeissa silmissään hän kääntyi komppaniaansa ja takaperin astellen alkoi johtaa laulua. Miehistön valtasi sama tunne ja täysin keuhkoin he alkoivat vedellä vanhaa sotilaslaulua:

Poijat ne marssi Weikselin poikki verinen miekka vyöllä. Eikä ne venäläistä pelänneet päivällä eikä yöllä.

Qvantenilla oli hyvä tenoriääni ja Ramsay oli monesti pannut merkille, että hän laulaessaan muuttui suorastaan kauniiksi. Niin oli nytkin, ja äkkiä tuli Ramsayn mieleen, että oli mahdotonta, ettei Loviisa tai kuka neito hyvänsä voisi rakastua Qvanteniin. Hän sai halun rohkaista tuota kunnon toveriaan ja ratsastaen hänen rinnalleen hän otti Qvantenia kädestä ja kuiskasi:

-- Kuulehan, Heikki, sinun täytyy heti tavattuasi kosia Loviisaa. Olen aivan varma, että hän rakastaa sinua.

Qvanten punastui hiusrajaan saakka ja mumisi joitakin katkonaisia sanoja, samalla kun silmiin kihonnut kosteus ilmaisi, että toverin sanat olivat öljyä hänen palavalle sydämelleen. He puristivat toistensa kättä ja toivottivat toisilleen onnea edessä olevan taistelun varalle, minkä jälkeen Ramsay kannusti hevostaan ja ratsasti Döbelnin rinnalle prikaatin etupäähän.

Kapea tie luikerteli somasti kiviperäisen metsämaan halki. Toisinaan se sukelsi tiheään kuusikkoon, jossa hikoilevia sotilaita vastaan lehahti kostea viileys. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä helteisemmäksi kävi ilma.

Kahdeksan tienoissa olivat etumaiset joukot ehtineet matkan puoliväliin. Silloin tuli pysähdys, kun edestäpäin alkoi kuulua kiivasta ampumista. Oli törmätty yhteen vihollisen etujoukkojen kanssa, jotka oli lähetetty tänne metsään hidastamaan suomalaisten etenemistä. Sotilaat heittäytyivät sammalistoon huoahtamaan kärkijoukon koettaessa raivata metsää puhtaaksi.

Mutta pysähdys alkoi ennen pitkää tuskastuttaa niin sotilaita kuin upseereitakin. Döbelnin kehotuksesta Ramsay ratsasti ottamaan selkoa, mitä etupäässä tapahtui.

Hänen edessään alkoi musketinpauke kuulua yhä lähempää. Puiden oksat rapisivat ja väliin kuului ilmassa tuttu surina aivan kuin suuri paarma olisi lentänyt vihaisesti tietänsä. Kuului jo tykinjymäyskin. Arvatenkin siellä meikäläiset kärkimiehet koettivat raehaulipanoksin puhdistaa metsää vihollisista.

Tultuaan etumaisen savolaispataljoonan luo Ramsay kohtasi Adlercreutzin, joka punoittavana, kulmat rypyssä ratsasti päinvastaiselta suunnalta ja ehdittyään savolaisten luo huusi majuri Tujulinille:

-- Meidän pitäisi päästä eteenpäin, mutta ne paholaiset perääntyvät. Viekää te, majuri, savolaisenne tuleen, he eivät koskaan peräänny.

Muutapa ei tarvittukaan. Puiden varjossa lepäilevät savolaiset kavahtivat jaloilleen, ottivat valmiiksi ladatut muskettinsa, hajaantuivat ketjuun kahden puolen tietä ja hurraata huutaen syöksyivät eteenpäin. Karjalaiset olivatkin jo väsyneet oltuaan koko yön etuvartiossa, ja nyt he pääsivät vuorostaan lepäämään.

Savolaisten raivatessa tietä marssittiin taas hiljalleen eteenpäin. Mutta vihollisen vastarinta kävi yhä sitkeämmäksi, puu puulta täytyi heidät karkottaa ja aina vain vilahteli edessä uusia vihreätakkeja. Laukaukset pamahtelivat taajaan ja kautta metsän sekaantui pihkan ja kanervan tuoksuun kitkerä ruudinhaju. Kaatuneita ja haavoittuneita näkyi tuolla ja täällä.

Tavantakaa täytyi pysähdellä, jolloin porilaiset alkoivat käydä kärsimättömiksi. Eversti Döbeln tiedusti Adlercreutzilta, eikö hän saisi lähettää jotakin osaa rykmentistään savolaisten tilalle.

-- En tahdo loukata savolaisia, sillä he tappelevat siellä kuin miehet, vastasi Adlercreutz. -- Mutta jos he itse suostuvat vaihdokseen, niin olkoon menneeksi.

Ramsay sai ratsastaa ottamaan asiasta selkoa.

Kuta lähemmäksi eturintamaa hän ehti, sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu ja sitä taajempaan kuului surinaa ja vihellystä.

Vasemmalla ratisivat pensaat, kuului kirouksia ja äkäistä ähellystä, ja yhtäkkiä astui sieltä esiin everstiluutnantti von Törne, paljastettu miekka kainalossaan, leyhytellen hatullaan vilvoitusta kasvoilleen, jotka punoittivat ja vuodattivat hikeä.

Rauhatonta ratsuaan hilliten Ramsay tervehti everstiluutnanttia ja esitti asiansa.

-- Hoo, vai sillä tavalla, vastasi ukko äreästi. -- Vai pitäisi meidän jättää työmme kesken. Ei tule kuuloonkaan. Entä tämä? Katsokaahan tänne.

Hän käänsi selkäpuolensa Ramsayhin, joka nyt huomasi että ukon univormutakin toinen lieve oli riekaleina ja toinen tipotiessään. Hänen seisoessaan tapansa mukaan hajasäärin ja huudellessaan kompasanoja puiden suojasta ammuskeleville miehilleen oli vihollisen kuula löytänyt tiensä hänen jalkainsa välitse saaden aikaan tämän harmillisen raivauksen.

-- Tämä täytyy ensin kostaa, jatkoi everstiluutnantti. -- Jos me väsymme kesken, niin silloin vasta saatte tulla tilallemme.

Hän painoi äkeästi lakin päähänsä ja työntyi metsään tien oikealle puolelle. Sieltä alkoi kuulua kiivaita komennushuutoja ja pitkin linjaa Savon jääkärit syöksyivät pistimet ojossa juoksujalkaa eteenpäin.

Ramsay palasi takaisin ja hänen mukanaan levisi pitkin marssikolonnaa juttu ukko Törnen takinliepeitä kohdanneesta onnettomuudesta ja kuinka se oli puolella lisännyt armeijan etenemisvauhtia. Hilpeän mielialan vallitessa, kokkapuheiden kaikuessa ja hien virtanaan valuessa marssittiin vinhaa vauhtia eteenpäin kuin olisi oltu matkalla elonkorjuutalkoihin.

Ammunta edessäpäin lakkasi, metsä harveni, kohottiin matalalle mäenharjanteelle ja äkkiä aukeni eteen Lapuan tasanko.

Tuo näkymä kertoi uuraasta, monien sukupolvien työstä kotoisella maaperällä. Lämmin, kotoinen ja supisuomalainen tuntu tulvahti tuosta laaksosta voimakkaasti niitä suomalaisia sotureita vastaan, jotka heinäkuun neljäntenätoista päivänä 1808 levittäytyivät Ritamäen harjanteella taistelurintamaan. Joka puolella näkyi tuleentuvia viljavainioita ja heinäviä niittyjä ja niiden keskellä luikerteli hopeanauhana Lapuanjoki. Pitkin sen rantoja seisoi tiheässä vauraita taloja, toiset ruskeiksi paahtunein honkahirsin, toiset punaiseksi maalattuina valkoisin ystävällisin ikkunalaudoin. Kaivonvintit ja tuulimyllyjen siivet kurkottivat autereista taivasta kohti. Kylän keskustassa, muutamain pihlajain siimeksessä seisoi punaiseksi maalattu kirkko ja sen lähellä, tien toisella puolen, pappila. Kaikki oli niin tuttua ja kotoista. Ja taulun taustana kohosi lakeuden vastakkaisella äärellä yksinäisyydessään jylhä Simsiön vuoren selänne, jonka tummat havumetsät puunsivat helteisen autereen verhosta.

Yksi ainoa tunne täytti suomalaisen sotajoukon tätä maisemaa katsellessaan: väkevä halu valloittaa miekka kädessä muukalaiselta tämä laakso, jonka heidän esi-isänsä olivat aikoinaan kuokka ja kirves aseenaan riistäneet metsältä. Tuo laakso toi heidän mieleensä vanhan, paljon kärsineen, lempeän äidin kasvot -- äidin, joka sanattomin ilmein pyytää pojaltaan apua. Väkevät tunteet paisuttivat sotilaitten rintaa, silmät kostuivat ja känsäiset kourat puristivat lujasti musketinpiippuja. "Me tahdomme voittaa ja me voitamme." Upseerit lukivat tuon päätöksen sotilaittensa kasvoista ja sotilaat näkivät sen heijastuvan päällikköjensä ilmeistä. Koko armeija oli kuin yksi ainoa olento, jolla on yksi ainoa määrätty tahto: päästä mitä kiireimmin käsiksi noihin, joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta tähän maahan, mutta jotka siitä huolimatta olivat röyhkeästi miehittäneet tuon edessä olevan kylän, rakentaneet sinne varustuksiaan ja tallanneet sen viljelyksiä. Päästä käsiksi noihin kutsumattomiin ja ajaa heidät tämän maan ääriltä -- se oli halu, joka ikään kuin poltti heidän suonissaan ja tuikehti tulena heidän silmistään. Lisäksi valtasi suomalaisen sotilaan tällä hetkellä, jolloin Suomen pääarmeija, puhtaasti suomalaisista miehistä koostunut, seisoi silmäkkäin venäläisten pääarmeijan kanssa, voimakas aavistus siitä, että se aika oli lähenemässä, jolloin Suomen mies vihdoinkin oli ottava isännänohjat omiin käsiinsä maassa, minkä kohtalon vallat olivat osoittaneet sille asuinsijaksi.

Sotajoukko ei tarvinnut kaunissanaisia kehotuspuheita, sen tunsi kenraali Adlercreutz omasta itsestään. Oli vain annettava toimintaohjeet ja tuo joukko syöksyisi kuin lumivyöry alas ja lakaisisi kaikki tieltään.

Sillä aikaa kun everstiluutnantti Charpentier ajatti tykkejänsä esiin ja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén apulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon lääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja prikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella vihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä pitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään suojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen puolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä vainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä kohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi venäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen tarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.

Kohta suomalaisten etujoukkojen tullessa näkyviin Ritamäellä venäläisten kanuunat alkoivat jyrähdellä. Everstiluutnantti Charpentier vastasi tuleen niin pian kuin sai omat kanuunansa kuntoon. Mutta kummaltakaan puolen eivät laukaukset kantaneet perille. Sen vuoksi jyrinä hetken kuluttua vaikeni ja jälleen vallitsi tienoolla jännittynyt hiljaisuus, jolloin molemmat armeijat tähystelivät vaanien toisiaan.

Pian oli Adlercreutzin hyökkäyssuunnitelma valmis. Päähyökkäys oli suunnattava edessä olevien vainioiden yli vihollisen vasenta siipeä vastaan samalla kun kolmas prikaati kiertäisi metsän suojassa venäläisten oikean siiven kimppuun. Döbeln porilaisineen sai osalleen päähyökkäyksen.

Döbeln ratsasti Porin rykmentin eteen, joka seisoi valmiissa marssikolonnassa. Hänen sanansa kajahtivat lyhyinä ja terävinä kun hän jakoi käskynsä. Hänen miekkansa välähti kuin salama auringon säteissä, kun hän rivakalla liikkeellä tempasi sen tupesta. Rummut alkoivat päristä ja rivistö lähti liikkeelle.

Qvanten ei voinut tänä juhlahetkenä hillitä intoaan, vaan aloitti laulun, johon koko rykmentti heti yhtyi täydestä sielustaan. Niin porilaiset etenivät kuin laulun siivillä pitkin Ritamäen rinnettä kaartavaa tietä. Pidätetystä innosta väristen katselivat heidän etenemistään ensimmäisen ja neljännen prikaatin miehet, jotka oli jätetty reserviin mäen harjanteelle. Samaa etenemistä katsoivat yhtenä silmänä, ahdistavan jännityksen vallassa sekä hartain rukouksin ja menestyksen toivotuksin myös ne monet paikkakunnan asukkaat, jotka olivat ajoissa hiipineet Simsiön vuorelle ja siellä turvassa odottivat tulossa olevaa suurta näytelmää, joka ratkaisisi heidän kotiseutunsa ja koko isänmaan kohtalon.

Kun rivistö oli päässyt puolisen kilometriä eteenpäin, alkoivat edessä olevat ruispellot äkkiä elää. Rukiin keskellä vilahteli venäläisiä sotilastakkeja ja musketinpiippuja ja siinä silmänräpäyksessä alkoi eteneviä vastaan räiskyä murhaava tuli. Hyökkäysjoukko oli jo lisäksi viholliskanuunain kantomatkan sisällä ja kuolemaa levittäen alkoivat kartessit ja kranaatit räiskähdellä sen keskellä. Etumainen komppania hajaantui nopeasti ketjuksi ja syöksyi pistimet ojossa puhdistamaan ruispeltoja venäläisistä tiraljööreistä, joita Rajevski oli sinne kätkenyt, mutta joita Ritamäeltä ei ollut lainkaan huomattu. Samalla levittäytyi muu rivistö kahden puolen tietä venäläisten koko vasemman sivustan mittaiseksi rintamaksi. Neljä kuusinaulaista tykkiä, jotka rivistön keskellä oli kuljetettu tänne, aloitti maantieltä tulen venäläisten pattereita vastaan. Juuri kun Döbeln oli antamaisillaan yleisen etenemiskäskyn, saapui Adlercreutzin adjutantti nelistäen tuoden käskyn, että porilaisten oli toistaiseksi jäätävä siihen missä olivat sekä odotettava myöhemmin annettavia ohjeita.

Rehti, peloton ja kunnon Adlercreutz! Hän oli suomalainen kiireestä kantapäähän, mutta suomalaisten hyveiden ohella hänellä oli myöskin eräitä suomalaisen luonteen heikkouksia. Hän oli hyvin intomielinen ja touhukas, mutta ei kyllin kylmäverinen ja harkitseva, mitä hänen asemansa ehdottomasti olisi vaatinut. Tuo nuhteeton urho ja Siikajoen sankari esiintyi usein arveluttavana hätikkönä. Jos hän olisi perusteellisemmin ja kylmäverisemmin suunnitellut Lapuan taistelun, hän olisi saartoliikkeiden avulla voinut perinpohjin tuhota venäläisen pääarmeijan ja antaa sodankululle ratkaisevan käänteen. Nyt hänen herkkäuskoisuutensa oli aiheuttanut pysähdyskäskyn eteneville porilaisille. Niityllä Alapään talojen edustalla oli räjähtänyt kaksi venäläisten kanuunoista harhaan ammuttua kranaattia ja kohta oli Adlercreutz ollut näkevinään siellä kätkössä aivan uuden venäläisjoukon, joka saattaisi muka kiertää kylään hyökkäävien porilaisten selkään.

Döbelnin prikaati sai siis toimettomana pysähtyä mitä epäedullisimpaan asemaan, sillä aikaa kun eversti Gripenberg sai käskyn kahden hämäläispataljoonan kanssa kaartaa puhdistamaan Alapäätä oletetuista vihollisista. Vihollinen jatkoi murhaavaa tultaan jota vastaan porilaiset saivat etsiä suojaa maantien- ja pellonojista. Kaatuneita oli jo kymmeniä ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat joka puolelta. Bjerkénin käskyläiset liikkuivat kylmäverisesti paareineen kuulasateessa ja kantoivat verta valuvia, voihkivia sotilaita sitomapaikalle Ritamäelle.

Porilaisten kärkijoukko oli Adlercreutzin pysähtymiskäskyn saapuessa ehtinyt pienen torpan luo, joka oli tien vieressä noin puolen kilometrin päässä Isonkylän taloista. Döbeln oli adjutanttinsa ja parin muun upseerin seurassa asettunut torpan ulkohuoneiden suojaan, mistä saattoi pitää silmällä porilaisten ketjuja. Venäläisten ammunta jatkui taukoamatta ja yhtä mittaa satoi kartesseja maassa ja ojissa makaavien porilaisten keskelle. Döbeln samoin kuin toisetkin upseerit oli laskeutunut satulasta.

-- Mitä hittoa tämä oikein merkitsee! hän tiuskahti tähystettyään hetken Ritamäelle, työnsi alahuulensa pitkälle ja hakkasi ratsupiiskalla kärsimättömästi saapasvarttaan.

Ramsay yritti vastata, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen sanansa. Pitkin linjaa kavahtivat porilaiset yhtäkkiä pystyyn, ojensivat pistimensä ja syöksyivät huikeasti hurraten kylään.

-- Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.

Sitä ei tiennyt kukaan.

-- Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.

-- Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli äkkiä hillinnyt itsensä.

He hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo peittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi, jyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja ja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi. Mitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat pilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä syrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja te sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän musketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo talolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia vieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina käy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja päälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.

Pitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa pitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen takana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän lähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän varaketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen taakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.

Käskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay yhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella heitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi satulasta ja juoksi hänen luokseen.

-- Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.

Qvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi verta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä, levisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi heikolla äänellä:

-- Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten... kuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty kihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille ja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.

Hän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa sotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin nopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta Qvantenia Ritamäelle.

Silmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän kantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli samalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun ääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.

Hän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän saapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan taloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä venäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien takaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen hyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui paikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat löyhinä pihaan.

Mutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui nurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja hurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien vallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli pahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti kokonaan tajuntansa.

Kenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut, kylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli karkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti nopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea taas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko suomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa ilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin joukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet korjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan sidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja rannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden haavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten korviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko virtakin olevan liekkien vallassa.

Tuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran tuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka Döbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.

-- Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.

-- Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä jäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?

-- Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.

-- Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän kovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän onnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini -- niin, hän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti siunaava hänen muistoaan.

Hänen sanansa heikkenivät soperrukseksi, hetkinen vielä ja hän ummisti silmänsä ainaiseksi.

Kun kesäyön hämy verhosi tienoon ja Simsiön päällä helotti valju kuun puolikas, oli vainioille, missä kuolo oli porilaisten joukosta korjannut runsaimman saaliin, kaivettu kaksi hautaa, iso ja pieni. Edelliseen sijoitettiin ne satakuusi suomalaista soturia, jotka Lapuan valloitus oli vaatinut uhrikseen. Toiseen laskettiin lepäämään rinnatusten ystävykset Ramsay ja Qvanten sekä kolme muuta kaatunutta upseeria, nimittäin luutnantit Blume ja Gestrin sekä kapteeni Aminoff. Venäläisten nelisensataa kaatunutta lojui vielä hajallaan ympäri taistelualuetta.

Päällikkökunnan hyvästellessä kaatuneita urhoja kirjoitti nuori luutnantti Montgomery, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen sodan ensimmäisenä historioitsijana, päiväkirjaansa sanat: "Nuori Ramsay kuoli yleisesti kaivattuna urhoollisuutensa, kuntonsa ja isänmaallisen mielensä tähden ja hänen hautansa taistelutantereella kastui kaikkien urhoollisten kyynelistä."

Heinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa, ryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli ylenevä kaunis sato -- hautoja, joiden äärellä satasen vuotta myöhemmin sytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja aavistukset muutti todellisuudeksi ja teki tästä maasta itsenäisen Suomen valtakunnan.

_Kyösti Wilkuna_

SUOMALAINEN SOTAMIES

PAAVO RAPP

Paavo Hiskianpoika Kekäläisenä hän oli Lapinlahden Pörsänmäellä tähän maailmaan ilmestynyt, mutta kun hän tarjoutui edesmenneen Juho Kranaatin tilalle ruotusotilaaksi Kuopion komppaniaan, ristivät herrat tarjouksen hyväksyessään hänet Rappiksi -- siihen aikaan kun kaiken, mikä joutui lähempään kosketukseen korkean kruunun kanssa, piti esiintyä ruotsiksi puleerattuna. Sellaisenkin savolaisen mullikan kuin Paavo Hiskianpoika Kekäläisen. Tuohon Rapp-nimeen toverit ja naapurit ja yleensä kaikki suomea haastavat kruunun alamaiset tietysti kiireimmiten liittivät yhden äänteen lisää, niin että se sai säällisemmän muodon Rappi. Ja sitten tietysti toverit ja tuttavat huusivat hänelle aina tavatessaan: "Terve, rappi!" mistä taas oli mainion mukava kehitellä leikinlaskua edelleen, varsinkin kun asianomainen itse autteli voimiensa mukaan.

Kuten sanottu, Rappi oli oikea savolainen mullikka, sitkeä, hätäilemätön ja perin juurin hyvänahkainen. Häntä sai kaltata ja vanuttaa kuinka hyvänsä, mutta silti hän aina pysyi samana hyväntuulisena jässäkkänä. Suuttumisen taito puuttui häneltä luultavasti kokonaan. Ainakaan ei kukaan muistanut häntä koskaan nähneensä raivopäisenä.