Part 22

-- Nyt on Suomi tältä kulmalta vihollisista puhdas, virkkoi Malm riemuaan salaamatta luutnantilleen, kun he taistelun jälkeen hetkisen huokasivat ja katselivat, miten päivän sankareina tapelleet talonpojat rupesivat heti hilpeinä keittämään venäjänjauhosta iltapuuroaan. -- Tekisipä armeijamme maan muissa osissakin saman tempun!

-- Niin, ottakoon Klingspor nyt oppia sinusta, vastasi luutnantti. -- Mutta emme kai jää tähän?

-- Emmehän toki! Pitäähän meidän kerrankin hyökätä vihollisen alueelle ja antaa Aleksejeville sielläkin kyytiä.

-- Lähdetäänkö heti?

-- Ota osastosi, pistäkää pian illallinen poskeenne ja rynnätkää tuota pikaa. Tuolla puolen rajan me aamulla tapaamme!

Ensimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi nyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja hän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi omaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa ja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos se kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.

Syyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen Pohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki yritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden vastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat, verekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko vähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella, Joensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes kymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että Dolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen armeija oli syyskuussa Pohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt, pääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm olikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa käskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään taistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka salmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas luovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.

Venäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä nimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka taholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein sielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta talonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston touhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä kokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen ja huusivat:

-- Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!

-- Hän on jo tuolla metsän reunassa!

Ja suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.

Raskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen peräännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut kaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet vihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä. Katkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä "Savon joukko" sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin sitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin taistelut. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm kunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa. Viimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan tämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot, Sandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain -- uusi yhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti Salahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla lepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön läpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti vanha into -- he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla kuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että heidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli saanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin varustautuneena heitä vastassa joka taholla.

-- Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina neuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.

Mutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian selville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän vastasi:

-- Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti -- eteenpäin, mars!

Monesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin tuimasti kuin tänä marraskuun yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa tulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä oli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi hän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle, jonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti siinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja pyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui osastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi. Mutta toinen seinä oli aina sen takana...

Silloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli peräännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle. Mutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen peräytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin tuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet tantereeseen.

-- Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. -- Nyt on tie auki, kohta se voi taas olla tukossa.

Mutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa makaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo lähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta kantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla käskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti tottelemaan:

-- Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut, totelkaa, perääntykää!

Vieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä. Verestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:

-- No, totteletteko, vai...!

Silloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi yksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta sittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti toteltu.

Hetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat sidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin haavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset keksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän urhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he siirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Mutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan -- siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin haavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan vesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat vähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän pääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.

Sota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille selvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi vangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän kuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten suostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän tiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja kotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa siihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin kotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän makasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon poikiaan.

Venäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin Haminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena, yksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa kotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä, joita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien puheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään palkintoja, -- olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja halusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.

Mutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit kirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua "kapteeniaan" tervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja värikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa seurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti tarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin vartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän mitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne todella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin silloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian toisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat ankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:

-- Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian tiedän...

Mutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen nauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.

_Santeri Ivalo_

ASEVELJET

KAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK von QVANTEN

Kello oli vasta neljä aamulla, kun toisen prikaatin adjutantti, luutnantti Ramsay, havahtui unestaan. Hän työnsi syrjään viitan, jonka hän oli vetänyt silmilleen sääskien suojaksi, ja kohosi istualleen. Aurinko oli vasta puiden latvojen tasalla, heinänhelpeissä kimaltelivat vielä kastehelmet ja kapean Kauhavanjoen pinnalla leijaili usvapilviä. Joka puolella kedoilla ja pellonpientareilla näkyi nukkuvia sotilaita ja niityillä joen takana torkkuivat päät nuupollaan armeijan hevoset, joiden täyteen ahdetut vatsat pullottivat kuin tynnyrit. Liikkeellä ei näkynyt vielä muita kuin kulkuvartio, joka pistimet auringossa kimallellen verkalleen asteli Lapualle johtavalla tiellä.

Kaikesta päättäen oli tästä päivästä muodostuva yhtä helteinen kuin eilisestäkin, jolloin armeija oli hikeä valuen ja pölyä niellen marssinut Alahärmästä tänne Kauhavalle. Nääntyneet miehet olivat yöpyneet taivasalle. Kuumuuden takia oli luutnantti Ramsaykin muutamien upseeritoveriensa kanssa valinnut yösijan ulkoa jokiäyräältä, läheltä kirkkoa. Mutta hänen päällikkönsä, eversti von Döbeln, samoin kuin kenraali Adlercreutz ja muut korkeammat upseerit olivat majoittuneet lähitaloihin.

Luutnantti Ramsay oli vasta viidenkolmatta ikäinen, harvinaisen sirorakenteinen ja uljasryhtinen, vaikuttamatta silti koskaan pöyhkeältä. Hänen säännöllisiin kasvoihinsa oli laihuuden ja päivettyneisyyden takia tullut jotakin terävää, mitä kuitenkin lievensi suurten silmien haaveksiva ilme. Koko hänen olemuksessaan oli tuollaista puoleensavetävää nuoren miehen puhtautta, avomielisyyttä ja rehtiyttä, mikä sai kaikki rykmentin upseerit ja sotilaat pitämään hänestä aivan erikoisella tavalla. Porilaisten lempipojaksi häntä yleensä armeijassa sanottiinkin.

Kun hän siinä varhaisen aamuauringon loisteessa istui virran äyräällä ja tuijotti vedenkalvoon, oli hänen ilmeensä tavallistakin kaukaisempi. Hän muisteli untaan, josta hän hetki sitten oli havahtunut. Hän oli nähnyt elävänä edessään lapsuudenkodin, Jackarbyn kartanon lähellä Porvoota, sekä rakkaan ja ikävöimänsä äidin, joka oli jäänyt sinne vihollisten valtaamalle alueelle, kun hänen veljineen oli täytynyt perääntyä armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän uneksi äidistään, mutta tällä kertaa oli unennäössä kuitenkin ollut jotakin erikoista; se oli hyvin selkeä uni, jonka tunnelma oli leppoisa ja vienon surumielinen. Mutta vieläkin enemmän häneen vaikutti unen jälkimmäinen osa. Äidin ja kodin haihduttua näkyvistä hän oli ollut harhailevinaan kentällä, jota peitti tiheä sumu. Yhtäkkiä oli hänen rinnalleen ilmestynyt hänen veljensä, majuri Antero Wilhelm. Veli oli lyönyt häntä olkapäälle, nyökäyttänyt mitään puhumatta päätään ja poistunut kiireesti hänen luotaan. Muutamia askelia otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt ja nyökäyttänyt vielä kerran kuin kutsuen päätään sekä hävinnyt sen jälkeen sumuun.

Mitähän tämä kaikki merkitsi -- jos nyt unet yleensä mitään merkitsivät? Mutta oli omituista, ettei hän ollut lähes kahteen kuukauteen saanut veljeltään kirjettä eikä muutoinkaan kuullut hänestä mitään -- tuosta kuusi vuotta vanhemmasta veljestään, johon hän lähinnä äitiään oli niin lujin sitein kiintynyt. Kohta Revonlahden taistelun jälkeen oli veli lähtenyt Ruotsiin viemään kuninkaalle voitonsanomaa sekä viholliselta vallattuja lippuja. Tukholmasta Antero-veli oli sitten kirjoittanut pitkän ja intomielisen kirjeen kertoen saaneensa majurin arvon ja Miekkatähdistön ritarimerkin sekä lähtevänsä kenraali v. Vegesackin adjutanttina takaisin Suomeen. "Piakkoin tavataan siis Etelä-Suomessa, ehkäpä juuri kotona rakkaan äitimme luona", oli veli lopettanut kirjeensä.

Päämajaan Uudessakaarlepyyssä oli jo parisen viikkoa sitten saapunut tieto, että Vegesack oli juhannuksen aluspäivinä yrittänyt maihinnousua Lemulla, lähellä Turkua, mutta hänet oli lyöty takaisin. Veljestään Ramsay ei ollut kuitenkaan kuullut mitään eikä myöskään kuulunut kirjettä, jota hän odotti joka päivä kärsimättömästi.

Hänet havahdutti raskasmielisistä mietteistään vänrikki v. Qvanten, joka oli nukkunut hänen rinnallaan ja joka nyt kuorsaamasta laattuaan alkoi kääntyillä viittansa alla nostaen vihdoin näkösälle pyöreän ja pörröisen päänsä. Niin pian kuin Ramsayn katse osui ystäväänsä, hänen apeat mietteensä haihtuivat ja hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy. Hän ei koskaan voinut katsoa hymyilemättä Qvanteniin, sillä tämän koko olemuksessa oli jotakin, mikä väkisinkin pakotti toisen hyvälle tuulelle. Hänen lyhyt ja tanakka vartensa päättyi pyöreään, pörrötukkaiseen päähän, ja kasvot nykerönenineen ja alasriippuvine kiinalaisviiksineen olivat yhtä pyöreät. Mutta tällä haavaa Qvanten oli pölyn, ruudinsavun ja päivänpaahteen mustaamine kasvoineen enemmän neekerin kuin kiinalaisen näköinen.

Tästä hänen vähemmän edullisesta ulkomuodostaan huolimatta pidettiin rykmentissä vänrikki Qvantenista lähes yhtä paljon kuin Ramsaysta. Hänen suurista ja toisistaan loitolla olevista silmistään loisti sellainen aitosuomalainen rehellisyys ja verraton hyvänsävyisyys, että hänestä väkisinkin täytyi pitää.

Niin toistensa vastakohdat kuin Ramsay ja Qvanten olivatkin sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan, olivat he heti tutustuttuaan kiintyneet toisiinsa. Vähitellen heistä oli kehittynyt rykmentin parhaat ystävykset, jotka aina loma-aikoina nähtiin yhdessä.

Kun rykmentin nuoremmat upseerit olivat Siikajoen päivän iltana juhlineet ensimmäistä voittoa, Qvanten oli malja kädessä tullut Ramsayn luo ja kieli jo sammaltelevana puhunut:

-- Kuulehan, Kalle, vaikka sinä oletkin luutnantti ja vapaaherra ja kaunis mies, ja minä vuosistani huolimatta vänrikki-pahanen, ilmanaikaista tusina-aatelia ja ulkonäöltäni täysi neekeri, niin sallithan minun kuitenkin syleillä sinua merkiksi siitä, että minä pidän sinusta äärettömästi.

He olivat syleilleet toisiaan, ja Qvanten oli itku kurkussa vakuuttanut, että tässä maailmassa oli vain kolme, joista hän oikein todenteolla piti, nimittäin hänen vanha äitinsä, Kalle Ramsay ja... ja...

-- Ja Loviisa, oli Ramsay siihen lisännyt.

-- Ei, ei mitään sellaista, vaan -- se kolmas on taskumattini, oli Qvanten väittänyt.

Mutta kyllähän Ramsay tiesi, että Qvanten oli sittenkin sillä kolmannella tarkoittanut Loviisaa, sillä hän ei viljellyt taskumattiaan sen innokkaammin kuin muutkaan. Hän oli ennen sodan puhkeamista korviaan myöten rakastunut tuohon Loviisaan ja suunnitellut yötä ja päivää rakkaudentunnustusta, mutta ei ollut edes eronhetkenäkään rohjennut sitä tehdä, siinä määrin hän oli huolestunut omasta rumuudestaan.

Niin, se oli ollut Siikajoella. Mitä pauhaavan ilon ja keväisen jäänlähdön päiviä ne olivatkaan olleet! Kuin riemukulussa oli siitä lähtien seurattu perääntyvän vihollisen kintereillä kohti etelää ja kotiseutua. Oli tämä Pohjanmaa sentään toisenlaista maailmaa kuin Etelä-Suomi, sen olivat ystävykset monta kertaa matkan varrella todenneet. Yksin nuo kaikkialla törröttävät aidanseipäätkin tuntuivat huutavan, että täällä ei kärsitä vierasta sortajaa. Entä minkä innostuksen valtaan armeija olikaan joutunut Siikajoella, kun päämajaan oli kymmenien peninkulmien päästä saapunut suksilla hiihtäen talonpoikaislähetystö pyytämään aseita, sillä monta tuhatta pohjalaista talonpoikaa oli valmiina nousemaan armeijan avuksi, että ryssä saataisiin maasta ajetuksi. Mutta kuinka olikaan Klingspor -- se "kaksileukainen aasi", se "taikinapää" ja "mätisäkki" ja mitä kaikkia nimityksiä nuoremmat upseerit keskuudessaan hänestä käyttivätkin -- kuinka olikaan hän osannut taas nopeasti sammuttaa miesten innostuksen. Niin, otettuaan nenäänsä nuuskaa kultaisesta rasiastaan hän oli taputtanut lähetystön miehiä ystävällisesti olkapäälle ja kehottanut heitä palaamaan kiltisti kotiinsa. Armeija oli kyllä pitävä huolen niistä asioista. Sellaista se oli. Ja kunpa armeija edes olisi saanut sydämensä mukaan pitää huolta vihollisen maasta ajamisesta, ainakin Hämeenlinnassa asti jo oltaisiin. Mutta eteneminenhän oli ollut niin tuskastuttavan hidasta. Koko armeija paloi eteenpäin rynnistyksen ja taistelun halusta ja tämän tahtonsa voimalla se sai kiskoa marskia perässään kuin suunnatonta kivirekeä, joka vastaan haraten venyi kaukana perässä. Uudessakaarlepyyssä hän nytkin istui, kun armeijan tuli tänään käydä vihollisen päävoiman kimppuun Lapualla. Mutta hyvä, että oli edes lopultakin saatu lupa taistella ja taas hiukan edetä. -- Qvanten kohosi istumaan, hieroi unen silmistään ja virkkoi:

-- Onnellista huomenta, veikko! Tänään sitä taas pitkästä aikaa tapellaan.

-- Ja lisätään uusi helmi voittojen ketjuun, lisäsi Ramsay.

-- Niin tietysti, nyökäytti Qvanten, -- sitä tuskin kukaan armeijassa epäilee.

He istuivat hetkisen ääneti. Ramsayn mieleen palasi jälleen uni ja sen johdosta hän virkkoi:

-- Saapas nähdä, eikö tänään päämajasta tulevan kuriirin matkassa saavu vihdoinkin kirje veljeltäni.

Qvanten alkoi rykiä ja kakistella ja selvitellä kurkkuaan, kunnes vihdoin sai sanotuksi:

-- Kuule, veli, tuota noin... ehkä on parasta, että sinä lakkaat odottamasta sitä kirjettä.

-- Kuinka niin? kääntyi Ramsay äkkiä toverinsa puoleen ja Qvantenista tuntui, että hänen terävä katseensa tunkeutui ihan hänen sielunsa pohjaan.

-- Niin vain että... hän sammalsi ja koetti välttää tuota katsetta.

-- Että... että veljeni on kaatunut?

-- Niin... siellä Lemun taistelussa.

Qvanten huokasi helpotuksesta, että se viimeinkin tuli sanotuksi. Asia oli nimittäin niin, että samalla kertaa kuin päämajaan oli saapunut tieto Lemun taistelusta, oli tullut myöskin ilmoitus majuri Ramsayn kaatumisesta mainitussa taistelussa. Kukaan ei olisi ollut halukas ilmoittamaan asiasta luutnantti Ramsaylle, kun tiedettiin, miten syvästi veljekset olivat toisiinsa kiintyneet. Mutta jonkunhan se oli kuitenkin tehtävä ja lopuksi velvoittivat upseeritoverit siihen Qvantenin, koska hän oli nuoren Ramsayn lähin toveri. Monta päivää oli Qvanten poloinen pureksinut tuota katkeraa palaa ja miettinyt sanoja ja tapaa, millä hän soveliaimmin ja hellävaraisimmin ilmoittaisi tuon asian. Sitä hän oli illallakin miettinyt koko ajan, kun he vierekkäin nurmikolla maaten juttelivat ja odottelivat unta. Mutta hän ei ollut löytänyt sanoja, kunnes asia nyt vihdoinkin kuin vahingossa pulpahti esiin.

Nähdessään, kuinka Ramsay painoi päänsä käsiin ja kuinka hänen hartiansa tärähtelivät sisäisestä tuskasta, hän alkoi kuitenkin katua ja soimata itseään tomppeliksi, aasiksi ja jos miksi. Nythän oli taistelu edessä ja hän, pöllöpää, oli ajattelemattomasti mennyt masentamaan toverinsa mielen, jonka tänään olisi pitänyt olla ehyt ja intoa täynnä. Eikö hän hyvin olisi voinut odottaa vielä esimerkiksi seuraavaan päivään.

-- Tuota... sellaista on huhuttu, mutta saattaahan tieto yhtä hyvin olla perätönkin, hän alkoi neuvottomuudessaan peruutella.

-- Ei, veljeni on kaatunut, olen siitä nyt aivan varma ja... ja siitä olen myöskin varma, että olen itse tänä päivänä seuraava häntä, sanoi Ramsay vakavasti ja kohotti päänsä.

Hän oli kukistanut mielenliikutuksensa eikä hänen suurissa silmissään näkynyt jälkiäkään kyynelistä.

-- Mutta kuinka... mistä sinä sellaista sait päähäsi, hölmistyi Qvanten.

Sydämessään riehuvasta myrskystä huolimatta täytyi Ramsayn taas hymyillä, sillä niin hullunkuriselta Qvanten näytti, kun hän tukka pörröllään, silmät renkaina ja suu auki tuijotti häneen.

-- Näin veljeni juuri vähän ennen kuin heräsin, ja hän kutsui minua seuraansa, Ramsay vastasi.

-- Mutta kuulehan, alkoi Qvanten innokkaasti, -- ei uniin ole luottamista. Naiset niistä välittäkööt! Eikä sekään pidä yhtään paikkaansa, että sotilas aamulla ennen taistelua tietää muka kuolemansa. Revonlahden taistelun edellä olin sellaista itsessäni tuntevinani, mutta en silti saanut naarmuakaan. Niin että saat olla aivan varma --

Hänen sanatulvansa keskeytti kiivas musketinpauke, joka kuului siltä kohtaa, missä Lapualle johtava tie sukelsi metsän suojaan. Kirpeinä ja terävinä räiskähtelivät laukaukset aamuraikkaassa ilmassa ja puiden välistä pöllähteli näkyviin ruudinsavupilviä. Siellä oli etuvartiossa Karjalan jääkäreitä everstiluutnantti Aminoffin johdolla.

Toverukset kavahtivat jalkeille ja samassa alkoivat rummut päristä ympäri leirialuetta. Unisia pörröpäitä kohosi joka puolella näkyviin ja tuota pikaa vallitsi kirkon lähistöllä vilkas liike ja hyörinä. Kiireessä sotilaat haukkasivat kylmän aamiaisensa, sen jälkeen armeija asettui suureen neliöön, jonka keskellä seisoi päällikkökunta ynnä mukana olevat sotapapit ja hartaina kaikuivat virren sanat:

Minä vaivainen mato ja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee.

Tasan kello seitsemän päättyi lyhyt jumalanpalvelus ja joukot aloittivat heti marssinsa kohti Lapuaa. Etumaisena kulki ratsuväki ja sitten neljäs prikaati, jonka muodosti viisi pataljoonaa savolaista jalkaväkeä sekä Savon jääkäreitä. Näiden jäljessä ajaa jyristi tykistö. Sitten seurasi toinen prikaati, jonka muodostivat Döbelnin kuuluisat porilaiset. Hämäläisistä ja uusmaalaisista kokoonpantua kolmatta prikaatia seurasi jälkijoukkona turkulaisten muodostama ensimmäinen prikaati.

Tuhannet askelet tömisyttivät maata, sakeana pilvenä kohosi tiestä pöly, jonka keskeltä välkehtivät soturien kaluunat ja pitkät pistimet, ja riveistä kaikui reipas sotilaslaulu.

Ammunta, joka oli ajanut jalkeille Ramsayn ja Qvantenin, taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Siellä oli ollut vain venäläinen tiedustelujoukko, jonka etuvartio oli heti ajanut käpälämäkeen. Etuvartijoina toimineet Karjalan jääkärit olivat saaneet vahvistuksekseen eskadroonan rakuunoita sekä yhden kolminaulaisen tykin ja he marssivat nyt armeijan kärkijoukkona kohti Lapuaa.