Part 20

Fieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret muonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän hän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi joka puolella.

-- No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?

-- Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen kuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli satakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.

-- No, ja sinä?

-- Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse voineet mukaamme ottaa.

-- Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän jompaankumpaan suuntaan?

-- En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen kera menossa Möttöseen päin.

-- Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! -- Ja eversti jännittyi siinä määrin, että otti piipun suustaan.

-- Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston olevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen väijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä odotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina. Vaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa. Makasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni teki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat olisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt, että siinä oli itse Kamenski.

-- Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut, sillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa enemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen kaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne täyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?

-- Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa täällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin sekä vienyt osan joukoista mukanaan.

-- Aivan kuten arvasinkin. Useimmat tiedonannot pitävät siis yhtä siinä, että meitä vastassa on kolmentuhannen miehen voima.

-- Suunnilleen kaksi yhtä vastaan, lisäsi Furumark.

-- Eikö tässä maassa ole täytynyt monesti taistella yksi kymmentäkin vastaan, lopetti Fieandt, kopisti tuhkan piipustaan ja nousi seisomaan.

Samassa alkoi kylän laitamalta, Saarijärven suunnalta, kuulua laukauksia.

-- Hätäinen mies se Vlastov, murisi Fieandt, otti patukkansa naulasta ja astui pihalle Eerikan ryhtyessä kiireesti säälimään kamppeitaan kokoon kuljettaakseen sitten vankkurinsa salmen taakse suojaan.

Everstin ratsu talutettiin esiin. Fieandt täytti uudelleen piippunsa, tunnusteli satularemmejä ja solkia, olivatko ne asianmukaisessa kunnossa, ja nousi sitten hätäilemättä satulaan. Samassa tuli Eerikka juoksujalkaa tuvasta.

-- Unohditte tämän, hän sanoi ojentaen everstille litteän tinapullon, jonka hän oli täyttänyt paloviinalla.

-- Kyllä kai tänään kurkku tarvitseekin kostuketta, arveli Fieandt, työnsi pullon taskuun, löi patukalla hevosta lautasille ja savuja tuprutellen ajaa hölkytteli Saarijärven tielle.

-- Varokaa, eversti, täällä tulee kohta kuumat paikat, huusi hänelle luutnantti Brunow, joka johti kylää kohti perääntyviä etuvartioita.

Laukauksia pamahteli yhä taajempaan ja joka puolelta kuului surinaa ja vihellystä. Mutta Fieandt ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Äreästi hän nyhjäisi levottomasti vikuroivaa ratsuaan ja pölläytteli piipustaan täyteläisiä savukiemuroita tarkastellen samalla lähenevää vihollista. Ladatessaan ja ampuessaan sotilaat loivat häneen hymyileviä syrjäsilmäyksiä. Oli jukoliste siinä vaaria kerrakseen!

-- Siirtykää hiljalleen kylään ja liittykää siellä Hämeen pataljoonaan, jonka kanssa sitten yhdessä vetäydytte salmen taakse, hän antoi määräyksensä. -- Mutta sitä tehdessänne kärventäkää niiden pirujen partoja minkä ehditte.

Yhtä verkkaan hän ratsasti takaisin kylään antaen hämäläisille vielä viimeiset määräykset, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa päävarustuksiin Höyläniemen salmen eli Enovirran pohjoisrannalle. Kirkon seutuvilta lähdettyään kulkee Lintulahteen ja Perhoon johtava tie pitkin noin kilometrin ja paikoin puolentoista levyistä nientä, jonka pohjoispäässään katkaisee mainittu Enovirta. Se on varsin kapea salmi, jonka yli johtaa pienoinen silta. Kahden puolen sitä, pitkin salmen rantoja, oli Fieandt kaadetuista puista, kivistä ja turpeista rakennuttanut vallituksia. Siellä olivat jo paikoillaan hänen kuusi kanuunaansa ja ketjuun asettuneina odottelivat Turun ja Uudenmaan pataljoonat patterien suojassa vihollista. Taempana metsän suojassa oli aamiaispuuhissa kaksi pataljoonaa savolaisia, jotka oli komennettu sinne reserviin.

Salmen puoleisessa päässä kohoaa Höyläniemi melkoiseksi mäeksi. Suomalaisten miehittämä vastakkainen ranta oli tuntuvasti sitä alempana, joten niemeä pitkin hyökkäävällä vihollisella oli maastosta suurta etua. Näitä etuja vähentääkseen Fieandt oli hakkauttanut mäkeä peittäneen metsän maahan. Siten oli näköala suomalaisten varustuksista jotakuinkin avoin kirkonkylää kohti.

Fieandtin asema ei siis ollut suinkaan kovin edullinen, varsinkaan kun sen saattoi itäpuolitse kahdestakin kohdasta kiertää, jos vain vihollinen osasi käyttää kiertotietä hyväkseen. Mutta kuitenkin tämä oli paras mahdollinen puolustautumispaikka koko Saarijärven--Kokkolan välisellä taipaleella, ja niinpä oli Fieandt koko suomalaisella itsepäisyydellään ja sitkeydellään päättänyt tässä tehdä vastarintaa ylivoimaiselle viholliselle.

Päivä valkeni kirkkaana ja sumu haihtui järviltä ja niityiltä. Sotilaat kiipesivät patterille nähdäkseen paremmin, mitä kirkonkylässä tapahtui. Siellä oli Hämeen pataljoona jo täydessä taistelussa. Musketit paukkuivat taajaan ja yhä sakenevat ruudinsavupilvet ajautuivat aamutuulen mukana Pääjärvelle. Kylän takana näkyi ylenevää mäkeä vasten valkoisena nauhakkeena Saarijärven tie, jota pitkin marssi yhä uusia ja uusia venäläisjoukkoja, jotka kylän äärelle tultuaan hajaantuivat hyökkäyslinjaan.

Hyvässä järjestyksessä, ladaten ja ampuen, hämäläiset vetäytyivät Höyläniemelle. Fieandt oli kiivennyt patteriston takana olevalle isolle kivelle ja tarkasteli kaukoputkella tapausten kehitystä.

-- Nyt ne raahaavat kanuunansa esille, hän murahteli itsekseen. -- Kas paholaisia, eivätköhän rupea miesvoimin kiskomaan niitä tuonne Muhosen kalliolle.

Kirkon lähistöllä oli jyrkkä ja louhikkoinen kallionnyppylä, jonka laelle venäläiset parhaillaan raahasivat kahta kanuunaa.

-- Mutta kyllä minä teidän korvanne kuumennan! uhkasi hän ja huusi luokseen luutnantti Reiherin.

Hän osoitti tälle venäläisten tulikirnuja ja kysyi, kantoivatko omat tykit sinne asti.

-- Luulisinpa kantavan, ainakin noiden kuusinaulaisten, vastasi pitkäkasvuinen, jämerä ja miehekäs Reiher.

-- No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.

Pattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla käsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain hurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän sieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt tarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen pudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten tykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:

-- Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!

Hän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä sitä pulleasta, koreasta nahkamassista.

Nyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus putosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä kompasanoilla.

Hämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä viimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he juoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen mies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat marssia reserviin lepäämään.

Kanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui patteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli sattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin taakse.

Mäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän keskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin, mutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan näköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville vihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja sinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen patteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.

Kaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi salmea.

-- Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.

Hänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti venäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä salmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui kanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.

Kädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli patteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä. Kuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa keskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas tiuskien ja moittien.

-- Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka rivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. -- Sehän käy kuin rasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia harakoille haaskata.

Muutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin suojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.

-- Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.

-- Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten seisomaan.

Fieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.

-- Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit saada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä korjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!

Hän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas, jolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa ähkyen ja kättään pidellen.

-- Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. -- Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.

Hän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti sidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa ilmaan.

Fieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan, keikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi kyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.

-- Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten turhia etenemisyrityksiä silmäillessään. -- Ei tästä niin vain lentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian rohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.

Hänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä maahan.

-- No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?

Kiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt suomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka yhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa oli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden pääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.

Fieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:

-- Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän viittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa niille ylipyrkijöille.

Tämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja syventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.

Venäläisjoukko, joka everstiluutnantti Lukovin johdolla oli kiertänyt Karstulanjärven ympäri edellä mainitulle salmelle, oli kuljettanut mukanaan myöskin yhden tykin, joka alkoi syöstä tultaan suomalaisjoukon kylkeen. Lukov itse oli heti salmen rannalle tultua pistäytynyt lähimpään taloon aamiaista haukkaamaan. Sitä tehdessään hän kumosi ahkerasti ryyppyjä ja oli tuota pikaa täydessä humalassa. Kun sotilas tuli ilmoittamaan, että salmen takana oli pieni suomalaisjoukko, joka tulellaan estää ylimenon, hän vimmastui silmittömästi, hyppäsi satulaan ja huutaen sotilaita seuraamaan itseään ajoi täyttä karkua salmeen. Siellä hänet tapasi suomalainen kuula ja vertavuotavana hän putosi veteen. Töin tuskin saivat sotilaat hänet maalle kannetuksi.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui paikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä menetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä yli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu. Furumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti paikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin venäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi tyhjiin.

Vlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä kiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän ajoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui Enovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen. Kanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja haavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta Fieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei ollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä, jotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin yritykset olleet turhat.

Kymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin Fieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen joukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin päässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä. Karstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä, Saarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät venäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta siinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov lähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera suomalaisten selkään.

-- Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.

Hänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan viimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni Nordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa rientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin nopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.

-- Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräys Nordensvanille.

Patterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli poissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti, että paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein mielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn. Majuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai turkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli myöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.

Vlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän huomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä hurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset syöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät sitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle rannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana ja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään. Loput työnnettiin pistimin salmeen.

Uusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen pääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö lyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten saada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset olivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan vihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni tykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.

Venäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla yhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä. Ne tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa yhden kanuunan.

-- Kanuuna menetetty! kulki sanoma pitkin rivejä.

-- Se otetaan, pojat, takaisin! huusi luutnantti Brunow ja miekka sojossa hän karkasi komppaniansa etunenässä vihollista päin.

Verisen käsikähmän seurauksena oli, että kanuuna otettiin takaisin. Kun samalla kohdattiin pieni suomalainen rakuunajoukko, saatiin hevosia kanuunain eteen, jotka nyt lennätettiin parempaan turvaan etupäähän. Kolme kertaa vihollisen ratsuväki hyökkäsi peräytyväin suomalaisten kimppuun ja Turun pataljoona oli jo kerran saarroksissa, mutta pistimet tanassa ja hurraata huutaen se raivasi itselleen tien. Virsta virstalta ja tunti tunnilta jatkui taistelua ja kaatuneita sekä haavoittuneita makasi pitkin tietä ja tienvieriä.

Fieandtin johtaessa pääjoukon perääntymistä ilmestyi eteen yhtäkkiä venäläisiä. Se oli Rimanin joukkoa, jota Nordensvan ei ollut metsässä vielä tavannut. Saarroksiin joutumisen kauhu valtasi miehet ja kaikki yritti mennä sekaisin. Fieandt ärjyi ja läimäytteli pampullaan malttinsa kadottaneita. Kun Nordensvankin vihdoin metsässä harhailtuaan yhtyi joukkoon, käytiin hyökkäykseen, jolloin venäläiset työnnettiin tieltä pois ja perääntymistä voitiin taas rauhassa jatkaa.

Aurinko laski metsän taa ja hämärä lankesi maille. Mutta yhä jatkui taistelun pauhu, huudot, pauke ja kuolinvoihkaukset Perhoon johtavalla tiellä. Oli jo joltisenkin pimeä, kun sivuutettiin Möttölän kylä ja saavuttiin Uittosalmen sillalle. Kun kaikki olivat ehtineet yli, sytytettiin silta palamaan ja Fieandt aikoi järjestää puolustusta. Mutta nähdessään, kuinka rivit olivat arveluttavasti harventuneet ja kuinka lopen näännyksissä väki oli -- olihan se syömättä ja lepäämättä ollut tulessa kokonaista seitsemäntoista tuntia, -- hän huomasi vastarinnan pitkittämisen turhaksi. Kun oli tunnin verran huoahdettu, jatkettiin pimeässä matkaa kohti Lintulahtea.

Väsyneenä ja synkkänä Fieandt istui satulassaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät vain askelten raskas töminä ja kanuunanpyörien jyrinä. Silloin tällöin iskivät hevosten kaviot tulta tien kivistä. Oli mahdotonta ottaa pimeässä selkoa paljonko miehiä seurasi mukana ja missä järjestyksessä he kulkivat. Mitä hyödytti tämä rehkiminen, kun kaikki meni kuitenkin vikaan? Mitä ponnistuksia ja taisteluita hänellä olikaan ollut kesän kuluessa kestettävänä tällä samalla tiellä. Kaikki oli näyttänyt toisenlaiselta, kun hän kesäkuun alussa oli pienen joukon kera metsäteitä samoten saapunut Kivijärven perukkaan ja sieltä veneillä kulkenut kirkolle. Kivijärven miehet olivat olleet -- sehän oli sunnuntaipäivä -- kirkolla koolla vannoakseen käskyn mukaan uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Mutta nähdessään odottamatta omia sotilaita he olivat jättäneet valanvannomisen sikseen ja yhtyneet ilomielin hänen joukkoonsa. Miehissä oli sitten samottu metsäpolkuja pitkin Perhoon, jossa oli tehty huikea kaappaus: vallattu venäläisten rikas muonavarasto ja otettu satalukuinen vartiojoukko vangiksi. Perho päätukikohtanaan hän oli sitten tehnyt rohkeita partioretkiä eri suunnille puhdistaen Keski-Suomen perukat kokonaan vihollisista. Sitten hän oli lisäväkeä saatuaan marssinut etelää kohti. Kolme eri kertaa hän oli taistellut Lintulahdellakin. Menetettyään ensi kerralla sitkeän vastarinnan jälkeen tuon tärkeän tienristeyksen, hän oli kohta sen jälkeen ottanut sen takaisin. Mutta suurella ylivoimalla Vlastov oli rynnännyt kahdelta suunnalta jälleen hänen kimppuunsa, jolloin hänen oli melkein saarroksiin jouduttuaan ollut pakko miekka kädessä raivata itselleen tie Perhoon. Siinä taistelussa hän oli menettänyt toista sataa miestä ja kaksi upseeria. Sen jälkeen hän oli taistellut samaa vihollista vastaan kahdeksan kuumaa tuntia Perhon Kokonsaaressa menettäen lähes parisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina.

Noin tuhat virstaa hän oli marssinut kuluneina kuukausina edestakaisin näillä main. Ja nyt nuo monet vaivannäöt ja uhrit näyttivät kaikki kuin hukkaan heitetyiltä. Miksi? Kun ei päämajassa tajuttu tilannetta eikä sieltä saatu edes välttämätöntä apua. Ylimmässä sodanjohdossa oli auttamaton, kurja vätys, ja kaikista ylin mies oli pähkähullu. Aivan korpesi hänen kirjelmänsäkin, jolla hän Siikajoen voiton päivinä ensi kerran muisti suomalaista armeijaa. Se oli sisältänyt vain armollisen määräyksen siitä, kuinka puuteroituina ja millaisia peruukkeja käyttäen armeijaupseerit saivat esiintyä paraateissa ja tanssiaisissa. He, puuterit ja peruukit! Hän, Fieandt, joka asteli tervalta haiskahtavissa kotitekosaappaissa, ei ollut koskaan sellaisia käyttänyt. Kaikista vähimmin ne saattoivat tulla kysymykseen tällaisena aikana, jolloin joka hetki katsottiin kuolemaa silmiin.

Mitä liekin korkeimmassa päämajassa, tuolla tähtitarhojen takana, päätetty Suomen kohtalosta? Synkältä näytti tällä haavaa kaikki.

Sydänyöllä saavuttiin Lintulahteen. Kun oli huolehdittu varmistuksista, etsi kukin yösijan mistä löysi. Mihin lie Eerikkakin eksynyt pimeässä vankkureineen? Muuan sotilas kantoi olkisylyksen erään talon ummehtuneeseen pirttiin. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin vanha ruotimuori, joka pelästyksissään siunaili ja uikutti uunin päällä. Sotilas levitti oljet lattialle. Saappaat jalassa ja vaatteet päällä Fieandt heittäytyi oljille, levitti viitan peitteeksi ja vaipui kohta raskaaseen uneen. --

Aamulla paistoi taas aurinko ja reipastuneena Fieandt astui tuvan portaalle, jossa hän tuuheat kulmansa kohottaen katseli ympärilleen, katseli pilvettömälle taivaalle ja veti kuuluvasti nenäänsä aamuilmaa. Mutta ryhtyessään tarkastamaan miehistöä hänen hyvä tuulensa haihtui. Tuhannestaseitsemästäsadasta oli enää jäljellä vain puoli neljättäsataa asekuntoista miestä. Kaikki kuormat olivat täynnä haavoittuneita. Kaikkia ei ollut edes voitu korjata, joten melkoinen osa oli jäänyt vihollisten käsiin. Upseeristonkin rivit olivat harventuneet. Luutnantti Norrgren oli kaatunut, ja Furumarkin lisäksi olivat haavoittuneet kapteeni Nordensvan, Ladau ja Vahlberg sekä luutnantti Brunow. Varsinkin Nordensvanin tila oli arveluttava. Näin ollen oli mahdotonta asettua Lintulahdessakaan uusiin asemiin, kuten Fieandt eilen perääntymään lähdettäessä oli päättänyt. Täytyi jatkaa matkaa pohjoisemmaksi. Karmein mielin hän tarkastuksen jälkeen kirjoitti päämajaan lähetettävän raportin, otti sitten ryypyn ja haukkasi hiukan aamiaista, minkä jälkeen varustauduttiin jatkamaan matkaa.

Kun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti Lintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä löytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina vankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan, marssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon jääkärien joukko.

-- Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon etunenässä astuvalle korpraalille.

Tämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä savonmurteella kertoa:

-- Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun metsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo hävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä, että ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin painua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä hittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten osuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään...

-- Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!