Part 2

-- Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi palasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: -- Tämä on lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. -- Minä olen tämän saaren omistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani ajasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä tulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle maaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa hautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut haudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo moskovalaisen aseen palaset.

Haudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman nyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka hänen ympärillään seisoivat:

-- Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte, ottakaa takaisin. Taistelkaa!

Juuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään, venäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta vastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa luotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.

Taistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset tunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi jäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen puoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa metsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan ilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan perintötalon palamaan.

-- Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan suuta kohti.

Ja hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua miehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat kutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta ja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä saada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä rohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli kokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat taistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin, kun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja tavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen sen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan ja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi valtakuntansa pääkaupungiksi.

Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien alla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas hakkapeliittamiekka.

_Kyösti Wilkuna_

NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SOTURINELÄMÄÄ

JUHANA HENRIK FIEANDT

Viipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen itäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen ahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana lukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa uhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus kumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta toiseen.

Nyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn. Menetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti typerryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin, kenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle, kynnys ja portti on poissa, -- Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan pelastamiseksi tehtävä?

Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta, erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, -- tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka puolelta.

Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin, kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.

Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä suojaa.

Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.

-- Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.

-- Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.

Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti, heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:

-- Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi, mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää, syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin että metsä raikuu.

-- Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!

-- Niin juuri, Heikki, -- taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, -- sitten taas lepään ja nautin.

Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön, jatkoi vielä:

-- Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.

-- Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti kerskailematta, -- mutta soturina minä elän ja kuolen.

-- Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. -- Sotaan kuolet!

-- Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. -- Mutta sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu. Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?

-- Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, -- vielä sinulla on monet vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän silloin kadu sanojasi?

Nuori luutnantti hypähti pystyyn.

-- Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen elänyt ja kokenut paljon.

Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta, tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa intoaan ja uskoaan.

Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi suksilleen virkkaen:

-- Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten Viipurin valtatielle -- eteenpäin vain!

Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion takaiseen näreikköön. --

Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa, jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä esimiestensä luottamusta.

Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä, eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.

Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.

Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.

Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään. Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen, jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.

Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä, lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta kaupantekijäisiksi!

Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät, tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka päivä herkutella.

Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja ylpeitä.

Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:

-- Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia muuhun?

-- En vaihda.

-- Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille Jääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!

* * * * *

Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan vainolaisen raastettavaksi.

Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti, milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea sietää.

Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin. Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.

Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.

Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!

-- Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit puremaan omiaan!

Se oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja joka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen päällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän viittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:

-- Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?

-- Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!

Ja vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti väistyvän vihollisen jälkeen.

Hän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen oli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan armeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo hyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki jälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen väistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat säikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet epäjärjestykseen -- yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen armeijassa. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti joukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.

Mutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli umpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä kaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet metsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään joukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo oivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei hän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta olikin heikoin.

Ehkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin murtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään punertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.

-- Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen ojennettuun käteen.

-- Jo -- hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!

Fieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti sivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen kaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.

* * * * *

Haavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa vangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen perässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan hänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia, jotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi vihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.

Murheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli pysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien keräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta Fieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli pahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään kyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä raskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä vankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan mielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.

Mutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon saattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin ja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä pidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia kokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa vangiksi joutuneen kapteenin mielestä.

-- Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän yhteisillä yöpahnoillaan. -- Minä tunnen nämä matkat. Pahin on oikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi helpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on yritettävä.

-- Pakoonko, sieltä asti?

-- Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen, mutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään näiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten kuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa... se siellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä, jolloin livistetään...

-- Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.

-- Minne tahansa -- uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt kestettävä -- ehkei se ole pitkäkään.

Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja torkkumaan... Nyt koitti hetki -- vangit puristivat toistensa kättä. He pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan, hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään. Ja sitten he juoksivat, juoksivat...

-- Minne päin lähdetään?

-- Tietysti pohjoiseen!

* * * * *

Kauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin. Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui, pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin, jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.

Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt vihollismaa -- Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.