Part 19

Hänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti kirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker jätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa "pieneen tupaan" Ristiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui Jynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla, Salahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa Ruotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui vihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä paljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään. Hänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen selkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien katkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi venäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä Toivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen suunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin armeijan selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen jotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen liikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä, näyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän vastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt pelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka puolelta ahdisti avoimella jäällä:

-- Minä teen sen!

Ja hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809 saapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan saaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts. kaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen ratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse ja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien. Dunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:

-- En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.

Ja hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen ohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa lopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja ratsastivat pois.

Nämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt tunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin nuori kersantti, joka tuona heinäkuun iltana, päivän työstä lepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin törmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri laittautuivat levolle.

Mutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta, jossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin tarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli siellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.

Duncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien tahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti ratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken kuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin ensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja juoksua.

Duncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli kysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä sen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen pohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille altis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli kolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu, päätteli eversti jo ensi merkeistä.

Hän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet aseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän jo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin matkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki sahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.

Oli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker järjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien lautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla kivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset, levänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet jämtlantilaiset taas vastarintaan.

Vihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa ennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet päärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja johtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki verkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi puolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä suorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt kolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.

Sandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja kiusaantuneen näköinen -- hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä voitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa. Mutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan saliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut vieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan maistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja kunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei auttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli tästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.

Hän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja suojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla. Tuo tilapäinen, omituinen "rintavarustus", jonka takana miehet ampuen kykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin viheliäistä... ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:

-- Luulenpa, että eversti pelkää...

-- En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä leimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi...!

Hän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo loitolla.

Kerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät harkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin suusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja sotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi käyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä otteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen arkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan suomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka kuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi elänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.

Tilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että Dunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan suojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja hän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo pelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan vastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla törmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät, loitolla sillalta.

Pohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut paluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut Dunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Eräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:

-- Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?

-- En peräänny käskyttä -- koska pelkään, vastasi Duncker siihen katkerasti ja taisteli edelleen.

Hetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti ilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen joutumisen vaara uhkasi savolaisia.

-- Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee sitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky vihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse suorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan synkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.

Vihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä kertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli loukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis hyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan Dunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset ympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti ainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo -- hänen takinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä adjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään -- hänellä oli jo itsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta Duncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään sanoista.

-- Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on peräännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni...

Adjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla ehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui kaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen paikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara olisi heitä uhannut. Heinäkuun ilta alkoi jo hämärtää. Sen turvin vihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia, että heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka tietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä huomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.

Nuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä kuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin adjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:

-- Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin? Mutta te olette ne jo täysin kumonnut.

-- Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa, josta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti piippunsa uudelleen.

Niin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän äänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet vanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului äkkiä huutavan hämärän halki:

-- Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.

-- Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!

Monta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata vasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa vihollisen puolelta: Ampukaa!

Läheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän kaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa mukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta päällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä -- vihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin taaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin suoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat mukana Ruotsin manterella.

Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander, joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä. Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi tekemään kuolemaa.

-- Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt hervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. -- Vie ne, jos säilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät. Vie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi jäävälle pojalleni.

-- Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli siihen paikkaan murtaa. -- Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään viestiä tai käskyä?

Kersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset, loukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden johdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:

-- Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja muistellen kuolin.

Puhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri tukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.

Se oli suomalaisten viimeinen taistelu tässä sodassa, sen jälkeen sotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis oli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa maksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen emämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin kätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa. Sandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan pyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa asiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän sankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet ihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat samassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin, molemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien paukkuessa.

Kaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka sinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi ikävöinyt.

_Santeri Ivalo_

VAARI

OTTO von FIEANDT

-- Onko vaari jo jalkeilla?

Keski-ikäinen ratsumies esitti tämän kysymyksen Tolppilan pihamaalla Karstulan kirkonkylässä varhaisena elokuun aamuna, kun sumu lepäsi vielä elovainioilla ja järvellä. Hän oli juuri sitonut höyryävän ratsunsa tallin seinään ja lähestyi noin viidenkymmenen ikäistä soturia, joka avopäin ja asetakin napit auki paistoi pihakiven kupeelle tekemänsä pienen tulen ääressä vartaaseen pujoteltuja ahvenia.

-- Niin jalkeillako? venytti kalanpaistaja laiskasti kääntämättä katsettaan ahvenista.

Toinen ei viitsinyt uudistaa kysymystään, vaan kumartui ottamaan nuotiosta palavan tikun, jolla alkoi sytytellä piippuaan.

-- Tuntuupa olevan -- vai luuletko viidestäkään maaherran läänistä löytyvän miestä, joka noin isännän äänellä osaisi kurkkunsa karaista? suvaitsi kalanpaistaja ryhtyä selittämään.

Harmaassa, malkakattoisessa asuintuvassa oli kaksi porstuan ja kamarin toisistaan erottamaa tupaa. Toisen tuvan ikkunaluukku oli työnnetty syrjään ja sen takaa kuului karmea rykäisy, joka tuntui tulevan kuin vuoren uumenista. Kohta sen jälkeen pisti ikkuna-aukosta näkyviin pitkävartinen, savuava piippu, jota seurasi karheatukkainen pää konkkanenineen, suurine viiksineen ja tummine, pörhöisine kulmakarvoineen.

Äkeästi ilmestys puhalsi suustaan pitkän savun, nuuhkaisi kosteata aamuilmaa, kohotti kulmansa ja tähysteli eri suunnille yläilmoihin antaen katseensa lopuksi pysähtyä tulen luona oleviin miehiin. Hän viittasi piipunvarrella merkin ratsumiehelle, joka harppasi ripeästi ikkunan eteen ja teki kunniaa.

-- No, mitä olet saanut selville retkelläsi?

Ääni oli käreä, siinä ei ollut hempeyden vivahdustakaan.

-- Ryssän etujoukot, noin viisisataa ratsumiestä, tulivat eilen Kalmariin. Pääjoukko saapui sinne illalla myöhään ja tänään he jatkavat varmasti matkaa tänne Karstulaan.

-- Varmasti? Mistä sinä sen _niin_ varmasti tiedät? murahti piippumies ja puhalsi savun ratsumiehen silmille.

-- Sen huomasi kaikesta. Ensi yönä tai viimeistään huomenaamuna he ovat täällä kanuunoineen päivineen.

-- Jokohan ovat? No olkoon sitten, kyllä minä niiden parrat täällä vanutan. -- Eerikka, pistähän murkinaa pöytään, lähden tässä vähän ratsastamaan.

-- Heti paikalla, herra eversti, vastasi kalanpaistaja, joka tällä välin oli ahvenineen siirtynyt tupaan.

Hänen täydellinen nimensä oli Eerik Ampuja, entinen ruotusotilas Savon jalkaväessä ja syntyisin Ristiinan pitäjästä kuten eversti itsekin. Torppansa hän oli jo vuosia sitten jättänyt pojalleen, joka palveli korpraalina Fieandtin väessä, toimien itse sen jälkeen everstin oikeana kätenä hänen sotilaspuustellissaan sekä nykyisin sotaretkellä. Hän se piti tarkan huolen kaikista niistä everstille kuuluvista varusteista, sukista, saappaista, lämpimistä alusvaatteista, eväistä ja tupakkavehkeistä, jotka Ulriika-rouva sotaretkelle lähdettäessä oli hänen huostaansa uskonut. Kotoa varatut eväät olivat tietysti jo aikoja sitten loppuneet, mutta pitkin matkaa Eerikka osasi hankkia täydennystä tyhjeneviin leipäsäkkeihin, voipyttyihin ja viinanassakkoihin, niin ettei everstin ollut koskaan tarvinnut tyhjän pöydän ääreen istua. Liikkeelle lähdettäessä hän sääli tavarat, kymmenet mytyt, kirstut, pytyt ja nassakat omille vankkureille, joiden keulalle hän itse asettui ohjaamaan, suupielessään lyhytvartinen, ikimustunut nysä.

Ketterästi hän kattoi honkapöydälle aamiaisen, johon sisältyi aloittamaton puolikova reikäleipä, voita vihreäksi maalatussa katajavanteisessa pytyssä, valtava kimpale palvattua naudanlihaa sekä äsken paistetut ahvenet.

Pöydän ääreen asettuessaan Fieandt huomasi sukulaisensa, majuri Furumarkin, joka laskeutui juuri pihalla hevosen selästä.

-- Hoi, serkku, täällä olisi jotakin hampaan rakoon. Luulenpa, että naudankontta maistuu yöllisen ratsastuksen jälkeen. Mutta missä Hästesko on?

-- Hän johtaa pataljooniamme salmen taakse. Minä poikkesin tänne saamaan lähempiä määräyksiä.

Edellisenä päivänä, jolloin Fieandt joukkoineen vielä oli Kalmarissa, Karstulan ja Saarijärven puolitaipaleessa, hän oli lähettänyt Furumarkin ja Hästeskon kahden pataljoonan kanssa valtaamaan vihollisen etuvartioasemia Kolkanlahdessa, Saarijärven pohjoiskulmassa. Mutta kohta heidän liikkeelle lähdettyään hän oli saanut kuulla tiedustelijoiltaan, että Vlastov oli vastikään saanut huomattavia apujoukkoja sekä valmistautui etenemään pohjoista kohti. Tällöin Fieandt oli päättänyt vetäytyä takaisin Karstulaan, jossa oli parempi puolustusasema kuin Kalmarissa ja jonne hän Pääjärven ja Karstulanjärven välisen salmen pohjoisrannalle oli jo edellisen viikon kuluessa rakennuttanut valleja. Furumarkille ja Hästeskolle oli lähetetty paluukäsky, jota noudattaen he olivat läpi yön marssineet Karstulaan.

-- Eerikka hoi, kaksi kumausta! huusi Fieandt, kun Furumark oli asettunut pöytään häntä vastapäätä.

-- Toimessahan tässä juuri ollaan, mutta mikä riivattu tuon tulpan on saanut noin lujaan juuttumaan, murisi Eerikka askarrellen juurivasun suojaaman, viiden kannun vetoisen pyöreän pullon kimpussa.

Tulppa irtaantui ja hän kaatoi ison tinapikarin täyteen helmeilevää nestettä.

-- Olkoonpa onneksi tälle päivälle, sanoi Fieandt ja tyhjensi pikarin, ojentaen sen täytettäväksi pöytätoveriaan varten.

He kävivät käsiksi pulleisiin ahveniin ja söivät hetkisen ääneti.

-- Päämajasta emme voi siis odottaa mitään apua? kysyi Furumark saatuaan tyydytetyksi pahimman nälkänsä.

-- Kyllähän sen tiedät kysymättäkin, murahti Fieandt. -- Klingsporiin vetoaminen on sama kuin hakisi tukea suomättäästä.

-- Niinpä niin, mutta onhan siellä Adlercreutz.

-- Hm -- mm! murahteli Fieandt lausumatta kuitenkaan sen selvemmin julki ajatustaan hänestä.

Kaikesta näki, että hän oli äkeissään Adlercreutzillekin. Eikä suotta. Tämäkään ei näet ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota Fieandtin raportteihin ja avunpyyntöihin, vaan arvellut Fieandtin kuvittelevan vihollisen voimat suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ihminen näkee tavallisesti omat vikansa suurennettuina toisessa. Niinpä Adlercreutz uskoi Fieandtista sitä, mitä hän itse teki ja oli kaiken aikaa tehnyt. Päämajan tiedustelutoiminta oli aina ollut hataralla kannalla ja Adlercreutzilla oli tavallisesti liioiteltu käsitys vastustajansa voimista. Fieandt sen sijaan oli talonpoikaisjärkeensä luottava mies vailla mielikuvituksen lentoa. Hän tunsi jo entuudestaan nämä seudut ja nojautui aina retkillään kansan apuun. Nytkin hän oli paikkakuntalaisten apua käyttäen hankkinut tarkat tiedot vihollisen voimista ja aikeista. Häntä harmitti syystä, etteivät hänen tiedonantonsa päämajassa johtaneet mihinkään tuloksiin. Eikö siellä todellakaan käsitetty tämän Saarijärven--Kokkolan tien merkitystä? Jos vihollinen ylivoimallaan pakottaisi hänet peräytymään Lintulahdestakin pohjoisemmaksi, silloin sillä olisi hallussaan tuo tärkeä tienristeys ja pääarmeija Alavudella ja Kuortaneella joutuisi selkäpuolelta uhatuksi. No, sitä ennen aikoi Fieandt kuitenkin iskeä niin että tuntui.

-- Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, -- sillä Vlastovilla on ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.

-- Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: -- Pelkäsin heidän tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.

-- Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.

-- Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun kautta sikäläisten joukkojen avuksi.

-- Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. -- Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.

-- Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.

He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen tulijaan.

-- Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. -- Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?

"Poika" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon puolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä polttaa pari siltaa.

Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.

-- Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.

-- Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä, vastasi vänrikki.

-- Entä varastovajat?

-- Samoin tuhkana.

-- Menetitkö paljonkin miehiä?

-- En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen. Pistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä ryssää jäi kentälle.

-- Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?

-- Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme muonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä mukaamme tulleet talonpojat selässään.