Part 18

Nämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina pääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei tapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja luonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni niin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi. Tapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa liikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu'ut ja kulkuset helisivät teillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen väliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo. Ja kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä vuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen neljän ja viidenkin peninkulman päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla pistäytyä.

Vehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty Dunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten Järvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä oli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla humahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan kuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada yöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa, mutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut arkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset häirinneet.

Nuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli aikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua aisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.

-- Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat kysyvinä toisiinsa.

Majuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin kääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri sytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli nuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa hän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan lähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet siellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle, Berndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon Jääkärirykmentissä.

Kynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi arkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta. Kaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen kalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan kiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.

-- Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli kuiskauksena. -- Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.

Majuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli prikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä käskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen kokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen armeijakunta oli marssimassa rajalle.

Majuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa käynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti omaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.

-- Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen huudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine kauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.

Kuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen silmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli saatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana tuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana olivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan mahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja vallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan ylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota Kustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan petoon. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan näille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään vaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin kuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi rauha valtakuntain välillä.

Mutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten poliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön todellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei ollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan perheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.

Perheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia. Tieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo jalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin edestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja hän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva juoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli muistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita, lämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä... Olihan siinä puuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin väentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi poissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja perheenjäsenille.

Vihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada sen niin lyhyeksi kuin suinkin.

-- Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta ja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä kamferttisekoitusta.

Nyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja kehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin peitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään sisälle pakkasen kourista.

-- Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!

Reki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua aisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.

Vasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti valaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella, majurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi elämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren lapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan enää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä temmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.

Mutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on elänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja täyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan. Leskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä naisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti hallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes hänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä yksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa huomaa mitään häiriötä.

Syvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian vapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä Vehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä kuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja talouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin nojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen omissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli ollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.

Kaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet pysähtyivät. Viestillä -- "ryssä on hyökännyt maahan!" -- oli ikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut olivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet ajattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset taas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut riittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata kotikonnuilleen.

Juva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne marssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän läpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta ja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.

Taisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin siirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä, eikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.

Eräänä kevättalven päivänä ilmestyi Vehmaisiin pohjoissavolainen talonpoika, joka syrjäteitä hiihdellen oli sivuuttanut vihollisten varmistusjoukot. Takkinsa vuorin alta hän ratkoi esiin kirjeen, jota tuomaan majuri oli hänet palkannut. Silloin oli juhlapäivä Vehmaisissa. Sillä aikaa kun uskollista ja rohkeaa kirjeentuojaa syötettiin ja juotettiin parhaan mukaan, luki äiti kyynelsilmin isän kirjettä, jossa tämä kertoi voineensa kaikin puolin hyvin. Peräytymistä jatkettiin yhtä mittaa pohjoiseen. Ouluun saakka oli Savon prikaatikin määrätty marssimaan. Se oli katkeraa, mutta ylipäällikön käskyä täytyi noudattaa.

Tuli kevät ja jäänlähdön aikana alkoi pohjoisesta kuulua voitonsanomia. Sotaliikkeet alkoivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan kuin talvella. Viholliset työntyivät yhä etelämmäksi, ja kun kevätkylvöt alkoivat orastaa, saatiin kuulla kapteeni Malmin ilmestyneen Mikkeliin suomalaisen joukon kanssa. Uutinen sai mielet syttymään Vehmaisissa. Saattoihan isäkin milloin hyvänsä ilmestyä pataljoonansa kera näille tienoin.

Kun uutinen tiesi Järvikylän majurin ilmestyneen joukkoineen kotipitäjäänsä Joroisiin, ei Maria-rouva malttanut odottaa enää, vaan valjastutti hevosen ja lähti vanhimman poikansa kanssa tapaamaan lankoaan. Lanko oli kuin olikin Joroisissa, missä hän parastaikaa laittoi puolustusasemaa Joroisten virran varsille. Pettymyksekseen Maria-rouva kuuli, että hänen miehensä oli Siikajoen taistelun jälkeen komennettu pääarmeijaan, jonka mukana hän vielä oli kaukana Keski-Pohjanmaalla.

-- Mutta kyllä ne pian marssivat sieltä Etelä-Suomeen, lohdutti lanko.

Sellaisessa voitonhuumassa elettiin noina alkukesän päivinä. Omien sotilaitten ilmaantuminen paikkakunnalle sai talonpoikien sotainnon uudestaan leimahtamaan. Syntyi partiojoukkoja, jotka ryöstivät vihollisen kuormastoja, hätyyttelivät pienempiä joukko-osastoja ja vaikeuttivat kaikin tavoin heidän sotatoimiaan. Siihen saakka siivosti käyttäytyneiden venäläisten mieli riehahti ja he ryhtyivät kostotoimiin.

Sillä aikaa kun kenraali Bagrationin joukot taistelivat Joroisissa karkottaakseen Grotenfeltin pienen joukon asemistaan, hajaantui pieniä ratsujoukkoja lähipitäjiin ryöstelemään ja vangitsemaan miehistä väestöä. Hätä ja kauhistus valtasi ihmisten mielet, ja kuka vain kerkesi, pakeni tavaroineen ja eläimineen saloille.

Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.

Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja ulkohuoneita.

Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa. Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä hevosia.

Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:

-- Avaimet tänne nopeasti!

Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.

-- Riviin! hän komensi.

Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.

-- Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, -- sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. -- Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.

Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!

Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.

-- Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.

Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten tomupilveen.

Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan. Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan poikenneet Vehmaisissa.

Pari kertaa kesän kuluessa rouva sai mieheltään tietoja, sitten siirtyi sotanäyttämö taas yhä pohjoisemmaksi. Lopulta levisi tieto, että sotajoukko oli siirtynyt kokonaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ahdistavan tuskan päiviä elettiin silloin niin Vehmaisissa kuin lukuisissa muissakin soturikodeissa, joiden perheenpää oli armeijan matkassa. Taudeista, nälänhädästä ja muusta kurjuudesta kertoivat pohjan periltä silloin tällöin saapuvat niukat tiedot.

Mutta tätä ahdistuksen aikaa ei kestänyt kauan. Pian maahan levisi riemun sanoma, että rauha oli tehty. Sotilaat alkoivat palailla kotiseuduilleen, ja niinpä koitti sekin ilon päivä, jolloin majuri Grotenfelt ilmestyi Vehmaisiin jäädäkseen sinne nyt ainaiseksi.

Kun kovia kokenut isä oli tuon rakkaan piirinsä keskellä kertoillut vaiheistaan ja häneltä ehtimiseen udeltiin yhä uusia ja uusia asioita, hän keskeytti kertomuksensa ja virkkoi:

-- Mutta kuvatkaapa te nyt puolestanne minulle oma osuutenne sotaan.

-- Mitäs osuutta meillä olisi ollut sotaan muuta kuin surra ja ikävöidä sinua, vastasi äiti.

-- No, no, teidän koko pataljoonanne on ollut taistelussa ja karkottanut vihollisen Vehmaisista, hymyili isä. -- Kyllä minä kuulin siitä jo kotimatkallani ja tulin oikein ylpeäksi urotyöstänne.

Äiti punastui ja isän nipistäessä häntä korvalehdestä vanhin pojista ryhtyi kertomaan tapausta.

-- Kas niin, sinä olet ollut paljon onnekkaampi pataljoonankomentaja kuin minä, nyökäytti majuri vaimolleen. -- Ja lisäksi sinä olet ollut suomalaisen äidin jalo esikuva. Tiedätkö, tämä rohkaisee minua enemmän kuin luuletkaan. Se herättää minussa uuden luottamuksen isänmaamme tulevaisuuteen. Kansa, jolla on sellaisia äitejä, ei ole tuomittu hukkumaan.

_Kyösti Wilkuna_

UUMAJAN SANKARI

JOAKIM ZACHARIAS DUNCKER

Helteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin sotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan pienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan seutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri kajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen iltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt yöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri rakennuksiin.

Sillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin osasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita, viimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä oli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä armeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker, istui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta lepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti Argillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista kuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen sodan jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.

Duncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta, jossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän sittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen. Silloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman Tukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin kunniaa osakseen.

-- Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin. -- Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja, uutta kunniaa.

-- Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri verkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. -- Ajattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista nurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden ikäistä poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti pyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä kaikesta hovin loistosta ja -- sodan pauhustakin.

Tätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo savolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään ikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli heitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään vaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja yhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori mielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:

-- Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten varrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?

-- Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen tarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.

-- Taistelun tuoksinassakin?

-- Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti hetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun jälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen pitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen tuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja kutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan vihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä vai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin tämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko tämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä... Elämälle antaa arvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan tekee... Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.

Nuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä haihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle soturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa hän virkkoi:

-- Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa Gripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja antautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan kotiin, Savoon...

Mutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti vilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:

-- Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa laskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella. -- Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas, jaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti sormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. -- Mutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten taistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on valloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se kuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta... Meidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki heittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka pitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa menetettyä maatamme emmekä kotejamme...

Everstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä taivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi tuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen järven rannalla oli pieni, matala tupa... Mutta sitten hän hymähti ja jatkoi:

-- Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs tuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin valita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta tosiaan, niin minä tekisin!

Samassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn penkiltään ja jatkoi:

-- Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, -- poika, oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan sellaista Dunckerista?

-- En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut keskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä tunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista sotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.

* * * * *

Oli heinäkuun viidennen päivän ilta, juuri sen päivän, jonka Runeberg on kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän ihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi päiväksi vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin muistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla kohottavan tunnelman. Me muistamme:

Vaan kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: "Niin, herra, tunsin Dunckerin."