Part 17

-- Mutta sittenkin... -- Yksin ajavan kenraalin ajatukset kaivautuivat vieläkin syvemmälle, kohdistuen väliin miehekkäisiin itsesyytöksiinkin... -- Mutta sittenkin, ehkä minäkin olisin voinut eri tilanteissa toimia toisin. Olisin, kun näin miten asiat menivät, voinut aikaisemmin ja tarmokkaammin temmata ohjat käsiini ja toimia kielloista huolimatta. Olisin saattanut jo taistelun alkuvaiheessa tehdä tenän, kääntää perääntyvät joukot vihollista vastaan ja johtaa ne taisteluun... Varmasti olisin saanut useimmat alaiseni johtajat mukaani ja menestys olisi sitten pyhittänyt omavaltaisuuteni... Niin, tietysti olisi kaikki voinut epäonnistuakin ja siitä olisi silloin koitunut oma häviöni, sotilasurani katkeaminen, ehkä henkenikin menetys. Uppiniskainen ja uhmaileva esikuntapäällikkö olisi tietysti uhrattu muille varoitukseksi. Mutta mitäpä yhden miehen menetyksestä, mitäpä omasta suistumisestani, -- jos olisi ollut mahdollisuus kääntää jo alunpitäen sotaonnen pyörä, ja se mahdollisuus _oli_ olemassa. -- Miksen yrittänyt esimerkiksi Tampereella, taikka Lohtajalla, taikka Himangalla, -- kaiken uhalla?

Reessä ajava kenraali myönsi, että häneltä oli siihen puuttunut aloitekykyä ja uskallusta uhmata ylipäällikköä ja hallitusta, hänellä ei ollut edellytyksiä niin suuriin tekoihin, ei samaa jäntevyyttä kuin jollakin Napoleonilla... Hän ei ollut saanut kasvaa oman maansakaan keskuksessa, hänhän oli vain ollut syrjämaakunnan vaatimaton rykmentinpäällikkö, vailla omaa päätösvaltaa ja mahtajain kannatusta...

Siitä kierähtivät yksin ajavan kenraalin ajatukset taas kaukaisempiin muistoihin, lapsuutensa ja nuoruutensa huolettomiin aikoihin... Lyhyt pohjolan päivä oli jo päättynyt, illan tummanharmaa pimeys peitti kolkon, ilottoman luonnon; näreikkömetsä tien varrella seisoi juhlallisena, vakavana ja synkkänä vartiona maantien kahdella puolella. Kanto tai jykevä puun juuri, joka pistihe esiin lumen alta, muotoutui katsojan silmissä omituiseksi esineeksi, milloin tykiksi, milloin hautapatsaaksi... muuten oli kaikki jatkuvaa yksitoikkoisuutta, vaivuttavaa, unettavaa ja kuolettavaa...

Ajajan silmäluomet painuivat raskaina alas. Hän ei nukkunut, hän torkkui vain väliin avoimin, väliin suljetuin silmin, jonka aikana ajatukset liitelivät kaukomaille ja muistot ja unelmat muodostivat häilyvän katkonaisen kuvasarjan, joka utuisena välähti esiin pakkasillan pimeästä kaikotakseen pian taas olemattomiin.

Hän näki edessään isänsä, köyhän kornetin, vaatimattoman kodin hiljaisessa Kiialassa, missä hän vietti varhaisimman lapsuutensa. Se oli ankaran järjestyksen koti, siellä lapsi kasvoi ikään kuin marssin tahdissa. Mutta lapsena hän jo muuttikin sieltä pois omaa elämänuraansa aloittamaan. Hänet lähetettiin näet 13-vuotiaana ratsumiehen oppiin Suomen rakuunaväkeen ja valmistumaan upseeriksi. Keveästi ja rattoisasti kului toveripiirissä nuoruuden ja opiskelun aika... pian hän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palveli sitten solakkana luutnanttina Karjalan rakuunoissa.

Kuvasarja loihti esiin nyt hilpeän, reippaan ajan, jolloin hän upseerina kävi Sprengtportenin koulua ja seurasi häntä Ruotsiin, minne kuningas oli (1772) kutsunut Suomesta sotaväkeä vallankaappaustaan tukemaan. He olivat silloin reippaita poikia, se oli repäisevää, hurmaavaa aikaa...

Kapteenina hän opetti sitten monet vuodet omaa ratsuväkipataljoonaansa Savossa ja saavutti mainetta sen hyvästä kurista ja kunnosta. Kunnes alkoi "Kustaan sota", jolloin hän ensi kerran joutui tuleen ja sai tositoimissa kunnostautua. Savon prikaati, johon hänenkin pataljoonansa kuului, oli sodan alkaessa 1788 määrätty hyökkäämään Savonlinnaa vastaan ja valloittamaan tämä Tottin perustama rajan tukikohta. Innolla hän ryhtyi tähän retkeen ja valmistautui alkumenestystä saavutettuaan karkottamaan viholliset linnan seutuvilta. Mutta silloin rupesi Kymijoelta saapumaan outoja kuulumisia: Anjalassa oli upseereilla omat hankkeensa ja Hastfer, joka oli Savon prikaatin päällikkö, kävi niistä kovin levottomaksi. Hän keskeytti koko Savonlinnan piirityksen ja vetäytyi takaisin omalle puolelle rajaa. Niin häipyi kapteeni Adlercreutzinkin unelma saada taistella vihollisalueella ja valloittaa 40 vuotta sitten menetetty Suomen kolkka takaisin.

Hän taisteli sitten ratsumiehineen rajan pinnan lukuisissa pienehköissä kahakoissa, niitti sievän voiton Pirttimäellä, sai haavan Porosalmella, ylennettiin majuriksi... se oli ripeätä toiminnan aikaa. Tämä valoisa muistikuva virkisti reessä torkahtelevan kenraalin. Hän näki itsensä reippaana ja nuorena upseerina, joka tanssitti Savon tyttöjä milloin herraspidoissa, milloin talonpoikain tanhuvilla ja joi toveriensa kanssa, mutta suoritti kuitenkin aina kunnolla tehtävänsä. Talvimajoituksenkin aika muuttui iloiseksi siellä kaukana Savon sydämessä sotatoimien pysähdyttyä. Paikkakunnan nuorison kanssa pantiin toimeen reippaita rekiretkiä ja hilpeitä suksimatkoja... karkeloimalla vietettiin pitkä sotatalvi... Ja kun sota päättyi, hän oli kuitenkin hankkinut itselleen niin suuret ja tunnustetut ansiot, että hänet everstinä nimitettiin Uudenmaan Rakuunarykmentin päälliköksi. Kymmenen vuoden toiminta siinä... hyvä kuri ja reipas järjestys... kotoinen Kiiala kehittyi ja vaurastui... ja sen isäntä samoin... Kustaa kuningas tuli 1802 Suomeen, piti paraatin Parolassa, missä Adlercreutz tervehti häntä maan komeimman sotaväenosaston päällikkönä, ja samana päivänä hänet ylennettiin kenraaliksi.

Se oli ollut kevyttä ja pikaista nousua, jatkuvan menestyksen aikaa, ja onni suosi häntä edelleen. Mutta sitten häntä odottivat jo vakavammat suoritukset ja vaateliaammat tehtävät. Maan sotalaitos oli rappiolla. Adlercreutzin saavuttamaa taitoa ja sotilaallista kykyä tarvittiin sen uudelleen järjestämiseen ja vahvistamiseen. Hänen nimikokseen perustettiin Suomessa aivan uusi pestattu rykmentti, jonka päälliköksi hän tuli -- se oli miehelle suuri kunnia --, ja siitä piti nyt luotaman mallirykmentti. Tarmolla kävi vielä nuori kenraali tähän työhön käsiksi ja hän loikin kunnollisen, komean rykmentin, josta koko maassa ylpeiltiin...

Nopeasti liitelivät muistot ja mielikuvat. Reessä ajaja kuvitteli, että jos hän olisi saanut vaikuttaa vielä kauemmin, hän olisi ehkä uudistanut Suomen koko sotalaitoksen, niin että se heti sodan sytyttyä Venäjää vastaan olisi lyönyt hyökkääjän ratkaisevasti heti rajalla...

Mutta se oli kaikki kuvittelua, sekin, minkä hän oli tehnyt, oli niin vähäistä... Hyvää pyrkimystä, mutta alkuunsa lopahtanutta...!

Hän käännähti reessään, huoahti, valveutui ja rupesi taas tarkkaavammin katselemaan ympärilleen. Maisema oli muuttunut, synkästä metsästä oli tultu aukeammille maille ja sieltä etäämmällä, sivulta, häämötti matalia, mustia rakennuksia, joista vilkkui valoja. Oli tultu Kaakamon kylään ja kyytimies poikkesi maantieltä sinne. Piti syöttää hevosta, väitti hän, ja kenraalikin taipui kernaasti hänen ehdotukseensa. Hän tahtoi näet tervehtiä ennen lähtöään tännekin sijoitettuja sotamiehiä ja tarkastaa heidän majoitustaan.

Poikettiin lähinnä olevaan suurimpaan taloon ja kenraali asteli isossa susiturkissaan reippaasti pirttiin. Mutta heti kiskaistuaan oven auki hän peräytyi ja seisoi siinä kotvan aikaa ilmaa haukaten, ennen kuin astui sisään. Tympeä, ummehtunut ilma, kostea ja sietämätön löyhkä tulvahti sieltä häntä vastaan niin sakeana, että hän oli tukehtua. Liedellä paloi tuli, jonka ääressä häärittiin joissakin keittohommissa, ja lepattava valkea loi häilyvän, hämärän valaistuksen matalaan, mustaseinäiseen pirttiin. Tervastulen kituliaassa valossa hän näki miehiä makaavan pitkin permantoa vieri vieressä ja niin tiheässä, että tuskin jäi astujalle rakoa väliin. Repaleisissa sotilasvaatteissaan miehet siinä makasivat pahnoilla tai paljaalla lattialla ja ainoastaan muutama heistä kapsahti sotilaallisesti pystyyn tuntiessaan tulijan kenraaliksi.

-- Nukkuvatko nuo toiset? kysyi kenraali miehiä tervehtiessään.

-- He ovat useimmat sairaita, vastasi kenraalia kohti astunut korpraali. -- Kolme kuollutta kannettiin äsken ulos.

-- Onko heillä hoitoa?

-- Kävihän täällä välskäri eilen, mutta minkä se sille voi!

Kenraali käveli pari askelta peremmäksi ja näki itse kuumeen hohteen makaajain kasvoilla, kuuli heidän horisevan houreessaan. Toiset olivat kalpean ja nääntyneen näköisiä.

-- Annetaanko teille edes riittävästi ruokaa? hän kysyi synkän aavistuksen vallassa.

-- Väliin annetaan, vastasi korpraali vältellen, luoden katseensa alas. Ja kenraali ymmärsi hyvin tuon väistävän katseen merkityksen.

Hän lausui oman avuttomuutensa tuntien rohkaisun sanoja miehille, lupasi parannusta heidän oloihinsa ja poistui kuin paeten pirtistä. Häntä rupesi siellä sakeassa ilmassa pyörryttämään --, ei ollut ihme, että potilasraukat siinä siivossa kuolivat! Suru ja suuttumus myllersi taas hänen rinnassaan. Noiden poikien avulla oli taistelutantereella voitu tehdä ihmeitä ja olisi voitu vieläkin enemmän, jos olisi ollut parempi komento, -- ja nyt heidät näännytetään näihin mätäpesiin...

Kenraali kutsutti kylään sijoitetun sotaväen upseerit ja lääkärit puheilleen ja piti heille nuhdesaarnan kurjan majoitustilanteen johdosta. Mutta hän pääsi pian selville, että parempia majoituspaikkoja ei ollut näistä köyhistä kylistä saatavissa, kaikki mökit ja saunatkin olivat väkeä täynnä... Lääkäri vakuutti että hän oli tehnyt voitavansa, mutta hänellä ei ollut lääkkeitä eikä apulaisia -- vain taitamattomia välskäreitä ja nuoria oppilaita, joista ei ollut suurta apua. Nälän aiheuttama tauti oli saanut ruton luonteen... kun olisi edes riittävästi ja parempaa ravintoa...!

-- Eikö teille toimiteta muonaa?

-- Kuormastot ovat tyhjät, varastot jäivät venäläisille. Uusia odotetaan Ruotsista, mutta niitä ei tule...

-- Taas sitä yhtä samaa toiminnan hataruutta...! Missä hän vain liikkuikin, minne hän ajatuksensa suuntasikin, aina hän törmäsi samaan -- ylimmän johdon kelvottomuuteen. Hallitus oli kykenemätön täyttämään tehtävänsä, se juuri oli syössyt maan turmioon. Eikä mitään parannusta synny, ellei valtakunnan keskushermossa saada muutosta aikaan. He eivät tiedä, minkälaista täällä on, taikka eivät usko... He saakoot nyt kerran kuulla totuuden...

Entistä malttamattomampana Adlercreutz tahtoi päästä matkustamaan Ruotsin pääkaupunkiin selittämään herroille, minkälainen oli tilanne, ja vaatimaan jyrkkää mielenmuutosta keskusjohdolta. Tässäkin kylässä hänen mielensä oli vielä entisestään masentunut ja katkeroitunut. Hän kärsi suoranaisia tuskia nähdessään rakkaan ja kelvollisen suomalaisen sotaväkensä surkean tilan, ja niin pian kuin hevonen oli hiukan levähtänyt, hän nousi kuin paeten rekeensä ja lähti ajamaan länttä kohti.

Ilta oli muuttumassa pakkasyöksi. Päivällä tienoon yllä raskaina levänneet pilvet olivat haihtuneet, taivas oli nyt sees ja tähdet tuikkivat hallavalta laelta. Aukealla rannikolla puhalsi jäätävä viima, joka peitti reen ja hevosen paksuun kuuraan, pisteli ihoa ja kouraisi sydäntä. Kenraali painautui syvemmälle susiturkkiinsa, vaipui melkein kuin avuttomana makaamaan reen pohjalle ja hänen ajatuksensa lähtivät taas äskeistä kehäänsä kiertämään.

Olisikohan tämän vuosi sitten syttyneen sodan meno muuttunut toiseksi, jos hänelle, Kiialan kenraalille, silloin heti olisi uskottu ylipäällikkyys... Varustuksethan olivat riittämättömät ja apujoukot Ruotsista jäivät joka tapauksessa tulematta... Mutta kuka tietää: rohkea ote, repäisevä isku oikealla ajankohdalla olisi sen kaiken voinut korvata. Samalla olisi itse kansa ollut nostatettava aseisiin, niin kuin Savossa. Hullummin ei ainakaan olisi voinut käydä kuin nyt kävi. Jatkuva peräytyminen taittoi uskon kansalta ja itseluottamuksen armeijalta.

Kuvitelmistaan innostuvan kenraalin koura puristui vällyjen sisällä nyrkkiin ja hänen silmistään sinkosi salamoita. Mutta kuvitelmat palasivat taas todellisuuden pohjalle.

Vasta Siikajoella hänessä kypsyi päätökseksi tuo mielessä kauan kytenyt tuuma iskeä vastaan ylipäälliköltä kysymättä. Klingspor oli taas siitäkin ajanut pari peninkulmaa pohjoisemmaksi, jossa hän sitä paitsi oli joutua käpälälautaan! Mene nyt kysymään häneltä! Ja ryssä kävi ylen uhkarohkeaksi... oli kai varma, että me aina vain peräydymme. Se tahtoi antaa meille lisää kiirettä, puristi sivustoilta, tuppasi edelle -- ja kiirettähän sitä jumalaparatkoon pidettiinkin. Mutta vihollinen heikensi samalla pahasti keskustaansa -- hitto, miten se ällistyi, kun minä silloin löin. Ja mikä yty syttyikään meidän poikiin, he rupesivat elämään, kun kerran saivat hyökätä, jäntereisiin kasvoi voimaa, -- sitä rynnistystä Siikajoen jäällä ja sitten pappilassa...!

Mies kohottautui korjassaan, innoittava muisto lämmitti häntä. Hän vetäisi turkinkauluksen sivummalle ja katsoi säkenöivin silmin pakkasyöhön. Siellä oli taivaanranta ruvennut elämään, revontulet siellä liekehtivät ja ajoivat toisiaan kuin sotajoukot vinhassa tahdissa. Ne olivat vielä kelmeitä, kirmasivat matalalla, mutta niiden kylmä liekki ikään kuin antoi vauhtia mielikuvitukselle ja virkisti sitä.

-- Jospa silloin olisi toimittu yhteen menoon -- mikä voitto siitä olisi tullutkaan! Mutta Klingspor ei luottanut menestykseeni, viivytti vain kalliin viikon ajan ja antoi ryssäin huokaista. Tarvittiin toinen, yhtä uskalias ja tarmokas isku, Revonlahden selkäsauna viholliselle, ennen kuin hän uskoi, että tästä voidaan päästä palaamaan etelään päin. Mutta silloinkin taas vitkasteltiin, menetettiin kalliita viikkoja. Hitto soi, meidän olisi silloin pitänyt panna Klingspor rekeen ja lähettää hänet Ruotsiin!

Pohjanpalo laajeni läntiseltä taivaanrannalta yhä ylemmäksi ja ulommaksi, kävi yhä värikkäämmäksi, räiskyvämmäksi ja vaihtelevammaksi. Rajua voimaa ja intohimoa oli tuossa vinhassa kilvassa, jossa tuliaallot ajelivat toisiaan, sitä oli komea katsella, seurata tulten syöksyä -- ja samalla unelmoida!

-- Kuusi kallista viikkoa, puheli reessä istuja itsekseen. -- Kelirikko muka, kevättulvat, kuormastokärryjen puute -- tottahan siinä kaikessa oli totta siteeksi! Mutta pääsipähän ryssä perääntymään tieltä ja kokoamaan voimiaan, -- silloin olisi meidän ollut iskettävä, ajettava vain vihurina Tutshkovia takaa -- noin, noin juuri!

Hän silmäili intomielin taivaan näytelmää, missä tuliaalto tuhosi toistaan, ja innostui siitä yhä. Ja hän kirosi ääneensä mietteittensä sekaan, niin että kyytimies jo käännähti katsomaan... Hän oli ollut tomppeli totellessaan tuota pelkuria ukkoa ja hänen akkamaisia neuvonantajiaan, eikä ollut toiminut omin päin jatkuvasti; olivathan miehet silloin parhaassa vireessä, he olisivat vaikkapa uineet jokien ylitse ja vetäneet tykit perässään, kun vain saivat venäläisille antaa köniin!

-- No, saavutetuinhan voitto Pulkkilassa ja saatiin Savo vapaaksi. Mutta retki sinne oli ehkä turha -- olisi kai Sandels niistä Obukovin joukoista selvinnyt yksinkin ja anastanut niiden kuormastot. Pääarmeijan olisi viivyttelemättä ollut painuttava rannikkotietä etelään, aina Hämeeseen asti, -- vihollisen olisi ollut siellä vaikea enää järjestäytyä vastarintaan. Minulla oli kurikka kädessäni, olin iskemässä, -- mutta toiset pitelivät kiinni, isku myöhästyi. Se oli koko sotaretken pahin erehdys, siitä perimmältään johtui lopullinen tappio.

Läntisellä taivaalla oli revontulten palo hetkeksi talttunut. Taivas liekehti hiljakseen ylt'yleensä, leimahdellen ja tuprahdellen, kiihtyen ja laimentuen. Luonnon leikki näytti ikään kuin lepäävän rajuimmasta temmellyksestään.

Sitä katselevan kenraalin ajatuksetkin kulkivat taas rauhallisempaa latua. Hän muisteli kaihoten, kuinka asema todellakin oli kevään kesäksi muuttuessa Suomen armeijalle edullinen. Itä-Suomessa ei ollut mitään huolen aihetta, selkäpuolta ei siis tarvinnut pelätä, ja aseisiin noussut talonpoikainen kansa teki monin paikoin vähäisten vihollisjoukkojen aseman suorastaan tukalaksi -- vaikkakaan ei ylipäällikkö heidän liikehtimistään kannattanut. Mutta Suomen armeijan ylipäällikkö istui silloin toimettomana Raahessa pelaten korttia, ja Ruotsista, josta juuri nyt meren auettua odotettiin tehokasta apua, tuli erityisen lähetin mukana käskykirje siitä, kuinka tykistöupseerien tuli pukeutua paraateihin ja tanssiaisiin! Viheliäisyyden viheliäisyyttä!

-- No, iskettiinhän sitten vihdoinkin ja voimalla lyötiinkin. Lapuan päivä oli hikinen ja raskas, mutta loistava. Kyllä silloin tapeltiin, yön marssin uuvuttamat miehet ryntäsivät kuin tuulenpyörre, ja vihollisen täytyi väistyä. Likeltä piti, ettei sen koko armeija joutunut satimeen, enkä ole sellaista kiireistä pakoa nähnyt, kuin minkä vihollinen täällä suoritti. Hip ja hei, se retki meni vauhdikkaasti alamäkeä ja ennen pitkää oli Etelä-Pohjanmaa puhdas. Se oli kaunista heinäkuuta, -- annapa, että tuo kaikki olisi saatu suorittaa kesäkuussa! Nyt oli ryssä tällä välin saanut sujautetuksi lisää väkeään Keski-Suomeen, ja siellä ei Fieandt lopultakaan kestänyt. Mutta me painelimme rannikolla etelään, noin -- kas sillä voimalla, juuri sellaista tulta oli liikkeissämme!

Taivas loimusi taas, revontulet välkähtelivät komeampina ja korkeammalle kuin koskaan ennen. Koko alava avuton lumimaisema valkeni kirkkaaksi kuin päivällä ja revontulten vihurit näyttivät heijastuksena ryntäilevän pitkin kinoksiakin ajaen sielläkin toisiaan. Jo paloi täytenä loimuna keskitaivaskin, räiski ja sähisi, niin että sitä oli melkein pelottava katsella, -- tuohan voi sytyttää koko maailman tuleen! Mutta yhä uudet, voimakkaat tulilaineet vyöryivät ylöspäin...

-- Eteenpäin, pojat!

Nyt taisteltiin jo Alavudella, rynnättiin ketjussa pitkin järven rantaa... Pistimin eteenpäin, voitto on meidän...! Tuossa on heikko paikka, se horjahtelee, sinne tukea, -- Lode saa hyökätä eturintamassa, koska hän on vanhin. Kas niin, venäläisten rintama murtuu, se väistyy, se pakenee -- hurraa!

-- Ja sittenkin meidän oli peräydyttävä sellaisen voiton jälkeen. Oh, kuinka se oli karvasta ja katkeraa, vieläkin rintani kapinoi ja sydämeni vuotaa verta.

Venäläiset olivat ehtineet saada liian suuren ylivoiman, Fieandt ei kestänyt Karstulassa, Klingspor ei toimittanut hänelle ajoissa apua. Adlercreutzin voitot olivat jääneet turhiksi. Hän yritti vieläkin, ponnisti, iski, mutta isku kilpistyi nyt takaisin. Voitto kääntyi tappioksi, kaunis marssi etelään muuttui viheliäiseksi peräytymiseksi pohjoiseen.

Tulet loimusivat edelleen taivaalla, räiskyivät entisellä voimallaan. Reessä ajaja, joka katseli niiden temmellystä ja oli ihaillut niitä, ei jaksanut enää niistä nauttia. Ne tuntuivat nyt pilkkaavan häntä, syyttävän, moittivan... oli kuin ajaja ja ajettava olisivat vaihtaneet osia. Katselijan mielen täytti katkeruus ja suru, hän puolusteli nyt itseään hiljaisissa mietteissään.

-- Enhän voinut sille mitään, miehenä iskin ja poikani ponnistivat urhoina, mutta armeijalta oli selkäranka poikki... Eikö minun muka olisi pitänyt ryhtyä taisteluun Oravaisissa, -- yritettävähän oli, miten soimaisinkaan itseäni, jos en olisi yrittänyt, pinnistänyt viimeisiä voimianikin. Mutta missä olivat luvatut apujoukot -- hallitus oli meidät hylännyt, Jumalakin oli meidät hylännyt!

Hänen sydäntään kouristi taas. Hän tiesi, että häneltä olisi riittänyt aloitekykyä ja voimaa, hän olisi edelleen rynnännyt ja iskenyt, niin kuin nuo taivaan raivoisat tulet, mutta joukoilta loppuivat voimat ja uusia ei tullut...

-- Voi teitä, jotka uhrasitte tämän sankariarmeijan! Minun täytyy saada teille huutaa: Raukat, petturit, akat, väistykää!

Näin intoillessaan kenraali oli kohonnut reessään melkein pystyyn ja viime sanansa hän oli huudahtanut ääneensä. Kyytimies kääntyi säikähtyneenä katsomaan ja tiedusti:

-- Mitä käskette, kenraali?

-- Aja paremmin, nopeammin! Minun täytyy vielä tänä yönä ehtiä Haaparantaan ja vaihtaa siellä uudet hevoset, minun _täytyy_ nyt yhtä painoa ajaa etelämmäksi, kauas -- tekemään puhdasta! Aja!

Kyytimies joudutteli väsynyttä juhtaansa, ja ennen pitkää jo Tornionjoen takaiset tulet välähtivätkin vastaan. Kenraali oli talttuneena istahtanut takaisin vällyjensä alle ja katseli sieltä rauhallisemmin taivaan tulia, jotka jo nekin olivat ruvenneet heikkenemään ja rauhoittumaan. Taival oli pian lopussa. Kenraali Adlercreutz oli sen varrella elänyt muistoissaan ja mietteissään uudelleen elämänsä sekä kauneimmat että katkerimmat hetket, ja pakotti nyt, asutuille maille joutuessaan, muistojen virvatulet rinnassaankin lauhtumaan.

_Santeri Ivalo_

SUOMALAINEN ÄITI

MARIA CHARLOTTA GROTENFELT

Iloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen loisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten kartanon koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä vähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi lapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen perheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina. Kahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan Koikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman siskonsa kodissa.

Ei ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä suunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän tervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän, äidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan, kuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki, muodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi olisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua kourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia ja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja äidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.

Haikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa. Suunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen viimeinen lahja, joka osasi lausua jo "pappa" ja "mamma", harjoitteli tädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät hevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen Tukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia isä parhaillaan selitti isommille lapsille.

Isä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri. Näinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan. Upseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan. Kesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.

Majuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän ei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa keskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä mieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty hämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka ympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset, nuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken leikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä makuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli vähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen ulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista askarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.

Oli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean loisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen nietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin kuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei aja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.