Part 16

Illan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen vihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä kahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään, tulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden pitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen tuhoa ja kuolemaa.

Tämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt saatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain mielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin Öllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää kohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia vihollisjoukkoja.

Auringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja toivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä. Oppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan -- erään konnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka tunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella huomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.

Sallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen luonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä tuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin täyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat seinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö. Tähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa asettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli määrä ahdistaa vihollista sivuilta.

Varrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja jäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys kasvoi hetki hetkeltä.

Jo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.

-- Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa. -- Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.

Vihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti eivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat Poukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta raehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden kumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava räiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten korvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget olisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen. Kymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin he ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään uusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen tielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.

Miehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta Sallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla toistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei vielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja varrotaan taas...

Venäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa karjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä ja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo suurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen paljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko tarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan joutuneen joukkonsa paluumatkalle.

Nyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi jakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen kintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset puiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen kaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät mahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja ratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta päivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan sekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.

Sallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan toisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä keväänä uhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin että talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään hoitamaan.

Mutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla tuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä sissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka useinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia. Varsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen sissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.

Lokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä Tohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen rosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut kolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven ja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin olivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle kostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen lähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman kymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie vihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon saatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.

Eimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin useimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman omaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut Liperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa viholliselta.

-- Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. -- Mutta kyllä minä siitä maksun perin!

Hän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi keskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat pohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet uskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan kääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin ollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.

Roivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään. Pojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti Roivas teki päätöksensä.

Edessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki siltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän antoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat hakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan jätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan. Mutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.

Tämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea, josta vihollista odotettiin. Pyssyt ladattuina, keihäät ja kirveet vierellään he makasivat louhikkojen ja pensaiden suojassa mielessään tuima päätös tuhota perin pohjin kotiensa hävittäjät.

Ilta jo hämärsi kun väijyjäin korviin kantautui ääniä suurehkon miesjoukon lähestymisestä. Vallitsi kolkko hiljaisuus, virran laineet vain liplattivat sillanarkkuja vasten. Jo tulivat näkyviin sissit. Sekavana rykelmänä he huolettomasti taivalsivat tietään, jutellen ja naureskellen. Kaikilla oli jotakin kannettavaa ja joukossa oli myös ryöstettyjä hevosia, jotka oli kuormitettu kaikennäköisellä saaliilla.

Etumaiset astuivat jo sillalle. Silloin pamahti Roivaksen pyssy ja sitä seurasi heti parikymmentä tuimaa laukausta. Kauhuissaan kaikki syöksyivät sillalle takimmaisten työntäessä etumaisia. Kuului valtava rysähdys, jota säestivät kauhun huudot. Silta oli sortunut ja virran lyijynkarvaiset laineet kuljettivat epätoivoisesti pinnalla pyristeleviä miehiä.

Läheskään kaikki heistä eivät olleet ehtineet sillalle sen romahtaessa. Mutta heitä uhkasi toisenlainen tuho. Kohta yhteislaukauksen ammuttuaan Roivaksen miehet olivat tarttuneet kirveisiin ja keihäisiin rynnäten kuin hornanhenget rannalla seisovien vihollisten niskaan. Harvat heistä yrittivät vastarintaa ja sitä yrittäneet surmattiin siinä tuokiossa. Useimmat heittäytyivät taakkansa ja aseensa maahan viskattuaan virtaan.

Hevosista oli osa kuormineen jäänyt rannalle. Kun Roivaksen miehet hajaantuivat pitkin rantaa pelastaakseen joesta siellä uiskentelevia tavaroita ja estääkseen vielä pinnalla näkyviä vihollisia pääsemästä maalle, pamahti toisella rannalla muutamia laukauksia. Yksi kuulista vingahti ihan Roivaksen korvan ohitse.

-- Roivas, Roivas, a tuuhan sie tänne, niin suoles puuhun vyyhteämme! kuului sieltä huuto.

Musta-Timo seisoi siellä kymmenkunnan toverinsa kanssa. Olivatko he ehtineet yli ennen sillan romahtamista vai kuinka he olivat sinne päässeet? Häijyjä uhkauksia huudellen he auttelivat virrasta maalle niitä tovereitaan, jotka olivat jaksaneet uida rannan ulottuville. Mutta kun Roivaksen miehet alkoivat kiireesti ladata pyssyjään, he loittonivat nopeasti metsän suojaan, josta Musta-Timo huuteli vielä pilkallisia huomautuksia Roivakselle.

-- Sen hirtehisen ei pidä rajan yli pääsemän! sanoi Roivas hammasta purren. -- Kuka lähtee kanssani takaa-ajoon?

Siihen olivat kaikki valmiita. Roivas valitsi viisi rivakinta miestä, määräten loput jatkamaan tavarain pelastamista.

Sillan hirsistä he kyhäsivät häthätää lautan, sauvoivat yli ja lähtivät painaltamaan rosvojen jälkeen. Tuli pimeä ja heidän oli mahdoton nähdä pitemmälle eteensä. Ei kuulunut myöskään pakenevain ääniä. Läpi yön he painelivat kuitenkin eteenpäin ja saapuivat aamulla rajalle asettuen siinä vartomaan vihollisiaan, joiden he otaksuivat viettäneen yötä jossakin metsän kätkössä nuotion äärellä. Mutta heitä ei kuulunut koko päivänä ja tyhjin toimin he palasivat Eimisjärvelle. Siellä he saivat vihiä, että Musta-Timo miehineen olisikin kääntynyt Ilomantsin suunnalle. Roivas lähti heti sinne.

Illansuussa he saapuivat Maukkulan kylään, jonka autiot talot olivat poltolta säästyneet. He kohtasivat vanhan muorin, joka itku kurkussa alkoi purkaa heille haikeita valituksia rosvojen tihutöistä. Aamulla heitä oli tullut toistakymmentä kylään ryöstelemään ja kaikenlaista kiusaa tekemään. Muorilta olivat vieneet ainoan lehmän ja luvanneet syödä sen iltamurkinoikseen. Johtaja oli ollut iso, mustaverinen mies.

-- Etpäs näe huomisaamua! urahti Roivas tapparansa vartta kouristaen.

Muori saattoi neuvoa ainoastaan suunnan, mihin rosvot olivat lähteneet. Hetkeäkään hukkaamatta Roivas alkoi miehineen seurailla heidän jälkiään.

Kauan he samoilivat pimeässä metsiä ristiin rastiin. Miehet jo väsyivät ja ehdottivat yönuotiota tehtäväksi. Mutta Roivas ei hellittänyt. Vihdoin he näkivät tulen pilkahduksen edessäpäin. Varovasti he hiipivät lähemmäksi. Suojaisaan paikkaan kanervikkokankaan rinteeseen Musta-Timo oli miehineen rakentanut nuotion. He olivat teurastaneet mukanaan tuomansa lehmän ja paistoivat parhaillaan suuria lihakimpaleita.

-- Tulis nyt Roivas, a sais lihoa, sanoi Musta-Timo nostaen hiillokselta paistinkimpaleensa.

Miehet nauroivat ja ryhtyivät hyvillä mielin aterioimaan.

-- Päästänkö jo sitä paholaista rintaan? kuiskasi yksi Roivaksen miehistä.

-- Ei millään mokomin! vastasi Roivas. -- Minä haluan itse päästä häneen kourin kiinni.

Hän sijoitti miehensä niin lähelle tulen valaisemaa aluetta kuin huomiota herättämättä suinkin kävi laatuun, antoi heille ohjeensa ja astui sitten nuotion piiriin.

-- Tässä minä olen, hän sanoi pyssy ojennettuna. -- Joka vain liikahtaa, saa heti kuulan nahkaansa. Enkä minä ole yksin.

Hän viittasi päällään ja sissit näkivät joukon pyssynpiippuja puiden takaa ojentuvan heitä kohti. Ikävästi ällistyneinä ja pelokkaasti pälyillen he istuivat alallaan, toisilla suussaan juuri haukattu pala. Musta-Timo koetti huomaamatta hivuttautua lähemmäksi pyssyään, jonka hän oli asettanut nojalleen honganrunkoa vasten.

-- Alallasi taikka --! jyrähti Roivas, tähdäten pyssynsä rosvopäällikköön, joka hammasta purren kyyristyi maahan. -- Jos sinussa on miestä, niin pane puukkosi syrjään ja tule ottelemaan mies miestä vastaan. Minä lupaan miesteni puolesta, että te saatte rauhassa mennä menojanne, jos sinä vain voitat minut. Mutta muut pysykööt sen aikaa alallaan, elleivät mieli saada noita pyssyjä laukeamaan.

-- Oli männeeks! sanoi Musta-Timo, laski puukkonsa maahan ja nousi seisomaan.

Roivas asetti pyssynsä puunrunkoa vasten. He astuivat muutaman askelen eteenpäin ja tarttuivat toisiinsa tuimin ottein. Syntyi vimmattu ähellys. Musta-Timo oli vahva mies, huomattavasti kookkaampi kuin Roivas. Painin temmellyksessä hän kiskoi Roivasta askel askelelta, nähtävästi määrätyssä tarkoituksessa kohti omia miehiänsä. Sen Roivas huomasi ja tehden äkkiä hurjan ponnistuksen heitti vastustajansa selälleen. Kipeästi parkaisi silloin Musta-Timo, sillä hän oli kaatunut maassa makaavan puunrungon päälle ja oksantynkä oli tunkeutunut hänen hartiainsa väliin. Hänen miehensä syöksyivät ylös ja yrittivät temmata aseensa, mutta samassa Roivaksen miesten pyssyt alkoivat paukkua. Viisi sissiä kaatui nuotion äärelle, loput loikkasivat metsään. Mutta Roivas oli jo heidän kintereillään ja hänen tapparansa kaatoi heistä yhden toisensa jälkeen.

Niin sai Musta-Timo jäljellä olevine miehineen surmansa pimeänä lokakuun yönä Ilomantsin saloilla. Voittajat ottivat heidän ryöstösaaliinsa ja palasivat hävitetyille asuinsijoilleen.

* * * * *

Pielisjärven kulmille ei koko sodan aikana ilmestynyt säännöllisiä sotajoukkoja, omia paremmin kuin vihollisiakaan. Mutta siitä huolimatta leimahtelivat tänä syksynä sielläkin sodan liekit. Rajan takaa tulleet säännöttömät sissijoukot tekivät siellä tuhojaan hyökkäillen äkkiarvaamatta, tavallisesti sydänyöllä rauhallisten kylien kimppuun, ryöstäen mitä mukanaan voivat kuljettaa ja pistäen lopuksi talot palamaan.

Tapani Räty taisteli sillä kulmalla pienoisen joukkonsa kanssa heitä vastaan. Väliin hän oli ypöyksinäänkin liikkeellä. Niinpä hän syyskuun lopulla ajoi takaa erästä pienehköä rosvojoukkoa, joka oli päässyt pakoon Enosta, missä hän miehineen oli tuhonnut heidän päävoimansa. Vornansillan lähellä hän tapasi heidät, kun he olivat asettuneet nuotiolle jokitöyräälle yötä viettämään. Rädyn pitkäpiippuisessa pyssyssä oli ankara panos; hän tähtäsi siten, että sai kaksi perättäistä miestä pyssynsä eteen ja ampui. Molemmat kuukertuivat maahan.

-- Hoi miehet, käykää päälle! hän huusi sen jälkeen olemattomille miehilleen.

Typertyneet rosvot, joita oli enää kuusi jäljellä, heittäytyivät jokeen muka yli päästäkseen ja hukkuivat sinne. Toisen yhdeksänmiehisen joukkueen hän yllätti seuraavana aamuna eräästä kaskiriihestä, jossa he kuorsasivat makeimmassa aamu-unessa. Hän salpasi toisen ovenpuoliskon kiinni, ja kun sissit koettivat jäljellä olevasta ahtaasta aukosta tunkeutua ulos, jokainen heistä sai surmansa hänen tapparastaan.

Olipa hän sitten kuukautta myöhemmin parinkymmenen miehen keralla partioimassa Pielisjärven itäkulmalla, jonne häntä oli pyydetty avuksi. Hattuvaarassa hän kohtasi äkkiarvaamatta lähes kymmenen kertaa suuremman vihollisjoukon ja joutui epätasaiseen taisteluun. Hänen pieni joukkonsa lyötiin hajalle ja ainoastaan pimeän turvin hän itse pääsi pakenemaan metsän suojaan.

Lopen uupuneena hän osui heinäladon luo eräällä metsäniityllä. Hän kiipesi heinien päälle katon rajaan ja vaipui uneen. Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että hänen pyssynsä ja kirveensä, jotka hän oli laskenut vierelleen heinille, temmattiin pois.

-- Jo nyt olet säkissä, Räty! kuului ulkoa ääni, jota säesti monen miehen pilkkanauru.

Kymmenmiehinen vihollisjoukko oli seuraillut hänen jälkiään ja saartanut hänet latoon.

-- Niinpä ollaan, mutta säkinsuu ei näytä vielä olevan kiinni, vastasi Räty tyynesti samalla kun hänen aivonsa toimivat kiihkeästi löytääkseen jonkin pelastuksen tien.

-- Ka kohta vedetään suukin kiinni, huusivat sissit. -- Elä sie, veli hopea, hätäile! Suat ite valita, poltammeko siut sinne heiniin vai tinanko kurkkuus valamme.

Kuului rytinää ja siinä samassa Räty seisoi ladonkatolla. Rosvot eivät ehtineet hämmästyksestään tointua kun heidän keskellen alkoi pyrynä lennellä kattomalkoja. He hajaantuivat ja siinä samassa Räty loikkasi maahan kädessään pelottavan pitkä koivupuinen malka.

-- Eipäs olla enää säkissä! hän huusi ja alkoi huimia.

Viisi rosvoista sai surmansa hänen kangestaan ja loput pötkivät suinpäin pakoon. Räty korjasi omansa ja kaatuneiden aseet ja lähti kokoamaan itselleen uutta joukkoa.

Näin taisteltiin noilla kaukaisilla perukoilla, jossa asui vapautta rakastava, esi-isäin tavoille uskollinen kansa. Sillä aikaa kun ruotsalaiset kenraalit Suomen rintamailla tekivät raukkamaisen teon toisensa jälkeen, tapahtui täällä sankaritekoja, jotka olisivat ansainneet aikakirjoissamme paljon maineikkaamman sijan kuin mitä niille tähän saakka on suotu.

Vaikka Pohjois-Karjalakin sai kokea sodan hävityksiä, säästyi se kuitenkin pahemmilta vaurioilta -- omain miesten urhokkuuden ansiosta. Kansa onkin säilyttänyt kiitollisessa muistissa Sallisen, Roivaksen ja Rädyn nimet. Elääpä Rädyn muisto seuraavassa sananparressakin: "Suti, puti matkaan! Rätykäinen tulee!" mikä osoittaa, kuinka pelätty Räty lopulta oli rajantakalaisten keskuudessa.

Myöhempinä aikoina kehotettiin esivallan taholta valitsemaan Karjalan jääkärien alipäälliköksi näiden kuuluisain sissipäälliköiden jälkeläisiä. Niinpä heitä oli mukana Kustaan sodan ja sittemmin Suomen sodan taisteluissa, jolloin vanhojen karjalaisten talonpoikaispäälliköiden riviin liittyi uusi loistava nimi: Olli Tiainen. Ja varmasti näiden muinaisten urhojen jälkeläisiä oli myöskin siinä taistelussa, joka historiassamme kantaa nimeä Suomen vapaussota.

_Kyösti Wilkuna_

REVONTULTEN LOIMUTESSA

CARL JOHAN ADLERCREUTZ

Oli pakkaspäivä tammikuun alussa 1809. Suomen armeijan nälkään ja tauteihin nääntymäisillään olevat tähteet olivat edellisen vuoden loppuviikkoina nietoksien halki kahlanneet Oulusta Kemijoen taakse ja ne oli siellä sijoitettu kyliin ja taloihin Kemin ja Tornion välimaille. Noita rakkaan, tuonaan vielä voittoisan armeijansa lamaanlyötyjä rippeitä oli vielä viimeisen kerran käynyt tarkastamassa kenraali Adlercreutz, joka sodan Suomessa päätyttyä katsoi tehtävänsä sen todellisena, joskaan ei nimellisenä ylipäällikkönä päättyneeksi ja oli juuri lähdössä Tukholmaan tekemään tiliä toimistaan ja sodan surkeiden tulosten syistä. Hän oli tarkastanut pitkin Kemijoen vartta asetetun rajavartioston asemat, oli heittänyt hyvästit siellä vielä asepalvelusta suorittaville joukko-osastoille, joita hän rakasti ja jotka ihailivat häntä, ja nousi nyt rekeen matkustaakseen pois, ensin Haaparantaan, jossa pääesikunta sijaitsi, ja sieltä sitten etelään päin.

Päivä oli puolessa, mutta pohjolan harmaja hämärä peitti kuitenkin lumisen, aukean ja alavan maiseman jäätävään, sumuiseen huntuunsa. Reki lähti huurteisen hevosen vetämänä ja jalasten vinkuessa pakkaslumessa verkalleen lipumaan länteen päin.

Reen perällä istui kookas, kyömynenäinen ja susiturkkeihin verhoutunut mies, jonka terävät silmät tähystivät raskasmielisesti autiota maisemaa ja jonka luisevilla kasvoilla lepäsi ankaraksi jähmettynyt piirre. Hänen murheellista, sydänjuuria myöten surevaa mieltään masensi kaiken muun lisäksi vielä tämä luonnon lohduton yksitoikkoisuus. Äskeisellä tarkastusmatkalla hänen rintansa oli ollut pakahtua pakkasessa värjöttäville pojilleen jäähyväisiä lausuessaan, ja kumminkin hän tiesi, että näiden miesten kohtalo ei sittenkään ollut raskain. Vielä kurjemmassa tilassa olivat ne tuhannet, jotka kuumesairaina makasivat pienissä, harmaissa, lumenpeittoisissa ja täyteensullotuissa mökeissä maantien varrella, ja jotka riittävää hoitoa saamatta olivat tuomitut sinne kuolemaan. Ja he olivat kuitenkin kaikki taistelleet sankareina maansa puolesta. Nyt niitti tauti sitä kallista viljaa, sitä kelvollista sotilasainesta, jota pystyvä sodanjohto olisi voinut käyttää kotiseudun pelastamiseen. "Suomen armeija on piankin Peräpohjan hautuumailla", oli eräs hänen upseereistaan äsken synkästi virkkanut. Ja mies puhui totta!

-- Miksi piti käydä näin? Ja kumminkin oli edellytyksiä päinvastaisen tuloksen saavuttamiseen!

-- Entä minä, enkö ole raukka, kun nyt pakenen tämän armeijan luota etelän onnellisemmille maille?

-- Minun täytyy, en voi muuta. Minun täytyy saada purkaa sisuni vallanpitäjille, selittää heille, kuinka kurjasti he ovat jättäneet Suomen vihollisille, kuinka loppumaton rikosten ja typeryyksien sarja on syössyt tämän armeijan perikatoon. Minä menehdyn, ellen nyt saa selittää ja syyttää!

Näin väitteli yksinäinen ajaja hiljaisissa mietteissään reen verkalleen edetessä Kemijoelta. Tien varrella näkyi siellä täällä nietokseen kepertyneen, väsymykseensä nääntyneen ja paleltuneen soturin hautaamatta jäänyt ruumis, näkyi särkynyt reki tai pohjaton saapas. Jokainen tuollainen näky puistatti satojen taisteluiden karaisemaa kenraalia ja hän rupesi, ikään kuin puolustautuen, mielessään tutkimaan syitä kärsittyyn onnettomuuteen.

-- Esivallan syy, miksi pani kelvottomat ylipäälliköt puolustusta johtamaan eikä heillekään antanut tehokasta apua... Miksi nyt viimeksikin nimitettiin vanhuuttaan jo horiseva Klercker armeijan ylipäälliköksi, kun vihdoinkin oli keksitty Klingsporin kunnottomuus ja raukkamaisuus. Miksei nytkään...

Tapahtunut syrjäytys viimesyksyisessä päällikönvaihdoksessa kaiveli Adlercreutzin kunnianhimoista mieltä... silloin olisi toki vieläkin yhtä ja toista voitu korjata, vaikka se tosin myöhäistä olikin.

-- Klercker lähti kulkemaan edeltäjänsä jälkiä...!

Tähän harmiin oli Adlercreutzin mieli ensiksi kiintynyt rekimatkan hiljaisessa itsetilittelyssä, mutta hän myönsi samalla rehellisesti, ettei se asian ytimeen paljonkaan vaikuttanut. Olihan hänellä silloin jo käsissään aloitevalta ja varsin laaja toiminnan vapaus, mutta silloin ei ollut enää mitään tehtävissä. Syyt olivat syvemmällä ja kauempana, ja niitä oli paljon.

Mutta kun hän niitä siinä rupesi itselleen selvittämään, ei hän saanut ajatustaan kohdistetuksi mihinkään aivan tiettyyn, ratkaisevaan seikkaan. Syyt ja tapaukset johtuivat toisistaan, ne olivat niin moninkertaisesti toisiinsa punoutuneet. Miksei jo alunpitäen pysähdytty taistelemaan Hämeenlinnassa... niin, Klingspor vetäytyi taaksepäin ja vetosi hallitukselta saamiinsa perääntymisohjeisiin... Miksei tehokkaammin avustettu Fieandtia Karstulassa, vaan päästettiin ryssä kiertämään... niin, turhaan odotettiin aina sitä Ruotsista tulevaa apuväkeä...! Miksi luovutettiin Viapori, miksei toimeenpantu maihinnousua vihollisen selän taa...? Joka kohdassa oli syy lopultakin kelvottoman ja toimettoman hallituksen, joka ei tehokkaasti toiminut Suomen armeijan avustamiseksi... Sillä ei ollut kyllin voimakasta tahtoa pitää hallussaan ja pelastaa Suomi, kuningas ja hänen neuvostonsa jättivät Suomen pienen armeijan kamppailemaan oman onnensa varaan, se uhrasi tämän maan...

Tähän samaan päätelmään reessä istuvan kenraalin mietteet kiertyivät aina, kuinka hän katselikin ja käänteli tapahtumain menoa ja onnettomuuksien syitä. Hänen mielensä täytti ääretön viha ja katkeruus tuota kelvotonta hallitusta kohtaan, joka oli tehnyt tyhjäksi heidän, taistelevain miesten ja urheiden joukkojen, parhaat ponnistukset ja lopuksi jättänyt ne nääntymään. Hallitus oli kelvoton, sen täytyy sortua...!