Part 15

Kapteeniksi tultuaan hän oli komentanut "Werden"-nimistä fregattia, jossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä Blekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti Hanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi linjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän joutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta niin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina kajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö sai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian, mihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut. Se totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija ohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään "Werden" esti vihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron perään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea pantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi laidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat kykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon. Jäljellä olevat eivät voineet estää "Werdeniä" perääntymästä Karlskronan turviin.

Tästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet ylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän sai nyt komennettavakseen linjalaiva "Ulrika Eleonoran", jossa oli kokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.

-- Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa päättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi pani toimeen pidot ystäväpiirilleen.

Loppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän kunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen niin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä. Sitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle toimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun elvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin yhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin hyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella jatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi tutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta. Valtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin ekipaasimestari.

Hän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi painaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu vielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön hattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla valmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka laivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies laivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet. Mutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta alkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät kenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta kuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut kieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se tehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von Rajalin, ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä ylikomentajanaan.

Vanhan "Ulrika Eleonoran" hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen suurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin kuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama tulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan poistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki. Murheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton hattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki varustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet ahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa Perkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta ja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä sopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien peninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet paikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina, milloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset laivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa alkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki purjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai muistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet laivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä. Näin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan julistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.

Rajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä ja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa. Kun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan taistelusta, se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava sairasvuoteelle "Ulrika Eleonoran" kajuutassa. Pian sen jälkeen amiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan amiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.

Kaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo molemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin takaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.

Molemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa. Nuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra. Hänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa suurta mainetta.

Ruotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen sotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen voimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina Ruotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis aikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään ja oikeusjärjestyksestään.

Eräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan koruttoman arvostelun: "Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän merimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan."

Tuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä loistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja vaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä lajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän, itse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla. Kunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia piirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von Rajalin oli.

_Kyösti Wilkuna_

KANSAN VALITSEMIA SOTAPÄÄLLIKÖITÄ

MIKKO SALLINEN, LAURI ROIVAS, TAPANI RÄTY

Häikäilemätön ja röyhkeä hattupuolue oli kuin olikin saanut valtiopäivillä ajetuksi tahtonsa läpi huolimatta järkeväin ja maltillisten ainesten vastustuksesta. Niin joutui Suomi taas uuden kerran sodan jalkoihin, kun elämä isonvihan kauhujen ja kärsimysten jälkeen oli parahiksi uudelle oraalle päässyt. Syyskesällä 1741 alkoivat sotatoimet ja loppumattomien venäläisjoukkojen nähtiin marssivan Viipurin ohi, kullakin sotilaalla oli selässään lähes itsensä kokoinen limppu. Lappeenrannassa tapahtui ensimmäinen huomattavampi yhteenotto, jossa suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui perinpohjin häviölle. Sen jälkeen asiat kehittyivät askel askelelta yhä kurjempaan ja häpeällisempään suuntaan. Koko sota oli osoituksena siitä, kuinka Ruotsin sotilaallinen selkäranka oli Pultavan taistelussa auttamattomasti ja ainiaaksi murtunut ja kuinka Suomea tuohon maahan liittäneet siteet olivat arveluttavasti lahonneet.

Miltei ainoana valokohtana tämän häpeällisen ja mieltä masentavan sodan historiassa on se into ja urheus, millä Pohjois-Karjalan talonpojat vuoden 1742 kuluessa itse valitsemiensa päällikköjen johdolla puhdistivat maakuntansa vihollisista.

* * * * *

Savupirtin ikkunaluukku oli työnnetty puoleksi auki, päivä pistihe siitä sisään ja valaisi yhdestä hongasta veistetyn pöydän, jonka ääressä kaksi miestä istui aterioimassa. Pöydän toisessa päässä leipoi rotevatekoinen, nuorenpuoleinen nainen piirakoita ja orteen ripustetussa pärekopassa, jonka nainen jauhoisilla käsillään tavan takaa tyrkkäsi heiluvaan liikkeeseen, äänteli pienokainen. Kahden varttuneemman lapsen äänet kaikuivat pihalta, jossa he touhusivat kelkan kanssa.

-- Eikö siellä Eimisjärvellä päin ole vihollisista mitään kuultu? kysyi nainen luoden miehiin katseensa.

-- Ei ole sota tuntunut siellä enempää kuin täällä Konnunniemen puolellakaan, vastasi miehistä lyhyempi ja hartiakkaampi.

-- Kiihtelysvaaran pappi kertoi minulle kynttelinpäivän aikana, että joulun tienoissa on tehty aselepo, mainitsi pitempi miehistä, joka istui isännän paikalla pöydän päässä. -- Eikä ole kuulunut, että sitä olisi vielä purettu. Äijillä on ollut kuulemma Pietarissa muuta hommaa, etteivät ole joutaneet sotimaan. Pietari-vainajan tytär kuuluu kiepauttaneen itsensä keisarin istuimelle ja siitä lie riittänyt kaikenlaista jälkiselkkausta.

-- Kuulin siitä minäkin jo muutamilta Korpiselän miehiltä, jatkoi toinen. -- He kertoivat saaneensa tehdä valankin uudelle keisarinnalleen. Heillä on siis jo kolmatta kertaa akanpuoli keisarina sitten isonvihan. Tämä nykyinen on nimeltään Elisapetti.

-- Jospa nyt syntyykin pian rauha, kun naisihminen on päässyt keisarin istuimelle, arveli emäntä.

-- Akkaväkeen ei ole luottamista senkään vertaa kuin miehiin, naurahtivat miehet. -- Niiden mieli heilahtaa niin helposti tuulten mukaan.

Miehet lopettivat ateriansa, johon oli kuulunut karkeata leipää, pari uunissa paistettua oravaa ja ohrapuuroa sekä piimää. He nousivat pöydästä ja pitempi arveli:

-- Kaipa tässä nyt jaksettaneen karhunpesälle hiihtää. Siellä onkin mainio keli.

-- Kun vähän varrotte, niin joutuvat nämä piiraat eväiksenne, että jaksatte sieltä takaisinkin hiihtää, virkkoi emäntä.

Miehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta karhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä neljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset kasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä, nimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin Röksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten jahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he eivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven kylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut niihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat molemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska kummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea samoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän pääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet mainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille tulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean miesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten rosvojoukkojen hävityksiltä.

Roivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi mainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla ja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.

Emäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen laukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa. Karhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat ovinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka työnnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.

-- Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa, virkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä ikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen taloonsa kohosi. -- Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne niin että lumi tuiskuaa.

-- Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen askarensa.

-- Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla juuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.

-- Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?

-- Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta mikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain tavallista kummempaa on matkassa. Maltas... eiköhän tuo etumainen ole Röksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö Tohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa Kiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.

Jo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat vieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.

-- Jumalan terveeksi! -- Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa oleville.

-- Kiteeltäkö matka? Sallinen kysyi.

-- Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä pirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen oli nimittänyt Haapalaiseksi.

-- No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?

-- Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin tietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä nimittäin ennestään tiedä.

-- Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen taas rajan tällä puolen?

-- On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.

-- Kasakoitako?

-- Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali -- mikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat päätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä sitten pääjoukko.

-- Entä te? Rupesittekos vastarintaan?

-- Hittoako varten me siellä muutenkaan olisimme koolla olleet, vastasi Haapalainen ärtyisesti. -- Me tahdoimme, että olisi heti käyty kärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta kruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja. Samanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet taisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet ajaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi saartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me talonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima oli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä jäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä miestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.

Pirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.

-- Vai niin surkeasti siellä asiat päättyi, hän lausui. -- Ja nyt koko lauma tietysti ryöstää ja polttaa sielläpäin.

-- Kiteen kirkonkylä on jo porona, jatkoi Haapalainen. -- Eikä viivy kauan, ennen kuin ne leviävät tännekin. Jos me nimittäin annamme niiden rauhassa temmeltää. Vai annammeko, Sallinen?

-- Ei niin kauan kuin johonkin kykenemme, vastasi puhuteltu, jonka kasvot ja silmät olivat äkkiä saaneet päättäväisen ilmeen. -- On kai Karjalassa vielä miehiä, jotka uskaltavat ojentaa pyssynsä muutakin kuin metsänotusta vastaan. Olimme tämän Roivaksen kanssa lähdössä karhunajoon, mutta taisikin tulla toisenlainen jahti. Mitä sanot, jätetäänkö karhu kasvamaan ja lähdetään toisenlaiseen jahtiin?

-- Niinpä tässä jo hengessäni päätin, vastasi Roivas yksivakaisesti.

-- Oli hyvä, että tapasimme saman tien tämän Roivaksenkin, Haapalainen puuttui taas puheeseen, -- sillä hänelle meillä oli myös asiaa. Ja se näyttää onnistuvan, sillä te puhutte molemmat kuin miehet.

-- Oliko teillä kenties jotain muutakin kuin saada meidät yhtymään joukkoon? kysyi Sallinen.

-- Oli hiukan enemmänkin. Me ryssän saarroksista päässeet olimme eilen koolla Onkamossa. Siellä päätettiin kerätä lisää miesvoimaa ja päälliköiksi päätimme ottaa teidät molemmat. Kruunun upseereja emme enää huoli. Meidät lähetettiin ilmoittamaan teille kokouksen päätöksestä. Maanantaina oli määrä sekä entisten että uusien miesten kokoontua Kiihtelysvaaran kirkolle, tai jos vihollinen on jo sinne ehtinyt, niin sitten Revonkylään. Mitä sanotte?

-- Kuten kuulitte, tulemme molemmat mukaan, lausui Sallinen hetken mietittyään. -- Mutta miksi juuri päälliköiksi? Teidän joukossannehan on miehiä, jotka ovat olleet taistelussa mukana. Miksi ei valittu esimerkiksi tätä Haapalaista?

-- Emmepä rupea tässä turhia kinastelemaan ja kursailemaan, virkkoi viimeksi mainittu. -- Te kumpikin olette jo ennen kunnostautuneet ja koko Karjalassa tiedetään, mitä miehiä te olette. Jompikumpi tai molemmat teistä ovat ylimmät päällikkömme. Minä johdatan alipäällikkönä oman kulmakuntani miehiä. Sellainen oli kokouksen päätös.

-- Eihän sovi olla kahta ylipäällikköä, siitä tulee vain sotkua, ilmoitti nyt Roivas mielipiteensä. -- Sallinen olkoon ylipäällikkönä, minä toimin niin kuin Haapalainenkin alipäällikkönä.

-- On siis päätetty, että Sallinen on meidän kenraalimme, lopetti Haapalainen asian. -- Roivas olkoon hänen kapteeninsa. Ja nyt meidän on kiireesti vietävä viesti Ilomantsin ja Pielisten puolelle, että miehet kokoontuvat maanantaina Kiihtelysvaaralle.

Emäntä valmisti matkasta väsyneille miehille aterian ja isäntä pani saunan lämpiämään, sillä eihän heidän puhdasverisinä suomalaisina sopinut niin tärkeään toimeen valmistautua ilman saunomista. Kohta kylvystä tultua miehet nousivat suksilleen ja hajaantuivat eri ilmansuunnille. Maaliskuu alkoi olla puolessa, ilmassa oli jo kevään tuntua ja suksi juoksi liukkaasti pitkin häikäisevää hankea.

Aselepo oli joulukuun alussa tehty määräämättömäksi ajaksi. Venäläiset olivat sen nyt lopettaneet ja kenraali Fermor oli hyökännyt rajan yli Kiteelle. Siellä oli luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin johtama pieni rajavartiosto, jonka vahvistukseksi oli kerääntynyt muutamia satoja talonpoikia. Mainitut upseerit löivät epäröimisellään laimin taistelun oikean hetken ja laskivat sitten sotilaineen ryhdittömästi aseensa, kuten edellisestä on selvinnyt. Näin oli maakunnan puolustaminen jäänyt kansan omiin käsiin. Ripeästi se siihen ryhtyikin. Kuin kulovalkea levisi tieto Kiteen tapahtumista ympäri pohjoisia pitäjiä. Joka talossa, missä vain oli kynnelle kykeneviä miehiä, paahdettiin suksia, teroitettiin keihäitä ja valettiin luoteja. Ja maanantaina hiihti joka ilmansuunnalta miehiä Kiihtelysvaaran kirkolle.

Enonkylästä saapui muiden mukana kolme Rädyn veljestä, Heikki, Risto ja Tapani. Heidän isänsä, Antti Räty, toimi vielä kihlakunnan postinkuljettajana, vaikka olikin jo vanha ja kivulloinen mies. Voimallinen hän oli miehuusvuosinaan ollut ja isonvihan aikana hän oli tehnyt monta urotyötä, käydessään Pielisen kulmilla pienen miesjoukon kanssa sotaa omissa nimissään. Siitä hän oli tullut niin kuuluisaksi, että itse Simo Hurtta oli kerran vartavasten tullut häntä katsomaan.

Nyt ei ukko enää kyennyt mukaan, mutta olipa hänellä sen sijaan lähettää kolme poikaa. Vanhin veljeksistä, Heikki, oli jo useita vuosia toiminut isäntänä kotitalossa. Mutta nuorin heistä, Tapani, otti sotapolulla kuin itseoikeutettuna johdon käsiinsä. Hän oli kookkain ja hartevin veljeksistä, lisäksi ripeäliikkeinen, päättävä ja tuima katseeltaan. Näki kohta, että sitä miestä ei ollut hyvä ärsyttää. Enon puolen miehet olivat jo valinneet hänet johtajakseen. Siten hänestä Roivaksen ja Haapalaisen ohella tuli yksi alipäällikkö lisää Sallisen joukkoon.

Miehiä kokoontui Kiihtelysvaaran kirkolle neljättäsataa. Sallisen liikkeelle lähettämät tiedustelijatkin palasivat ja ilmoittivat, että noin viisisatamiehinen vihollisjoukko oli tehnyt tuhojaan Tohmajärvellä ja oli nyt tulossa Kiihtelysvaaraa kohti. Luultavastikin se yöpyisi Onkamoon.

Mitä tehdä? Vartoako täällä niiden tuloa vai lähteäkö vastaan? Vihollisella oli ylivoima. Se ei itsessään merkinnyt mitään, mutta oman joukon kehno aseistus arvelutti Sallista. Ainoastaan osalla miehiä oli pyssyt. Useimpien ainoana aseena oli keihäs tai tappara. Mutta oli yritettävä. Onkamoon hyökkäämistä vaativat varsinkin Kiihtelysvaaran miehet, joiden koteja vaara lähinnä uhkasi.

Voimien epätasaisuuden takia oli viisainta käydä yllättäen vihollisen kimppuun. Päätettiin siis lähteä liikkeelle ja käydä sydänyöllä rynnäkköön.

Iltahämärässä Sallisen joukko saapui Onkamojärven pohjoispäähän. Siinä pysähdyttiin levähtämään ja odottamaan eteenpäin lähetettyjä tiedustelijoita. Nämä palasivat parin tunnin kuluttua ja ilmoittivat vihollisten asettuneen taloihin Onkamo- ja Särkijärvien väliselle lähes peninkulman pituiselle kannakselle.

Sallinen jakoi miehet kolmeen joukkoon, joiden tuli yhtä monelta suunnalta samanaikaisesti hyökätä vihollisen kimppuun. Roivas sai yhden joukon kanssa hiihtää Särkijärven ympäri sekä hyökätä etelästä kannakselle. Tapani Räty hyökkäisi lännestä kierrettyään Onkamossa olevan ison Makkolan saaren. Sallinen itse kävi kimppuun pohjoisesta. Juuri sydänyön hetkenä tuli aloittaa rynnistys ja jos kannas olisi pakko jättää vihollisen haltuun yhdyttäisiin Kostamolammen pohjoispäässä.

Otava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi juoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää, ennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia syöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien valossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan käyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves kädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia miehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen vihollisen.

Ensimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli vihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa kuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia päälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä saivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.

-- Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi Sallinen.

Päivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa kokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä täyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys uudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta sitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet apuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut kuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut heti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan suostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien varresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille suunnalle.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä vihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta kaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen. Ryöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi kuin jäikin suomalaisten haltuun.

Savonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J. Stjernstedt, joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta minkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt Sallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä saadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella Roivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain toimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen mukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.

-- Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.

Piakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia vihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä kohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle. Tullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän Oskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään. Nopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän lähistölle.