Part 13

-- Sellainen tapahtuu sodassa vallan juohevasti, lapseni, hymähti ukko herttaisesti. -- Oli pakkaspäivä. Joukkomme oli peräytymässä valtatieltä salolle. Olimme viivähtäneet eräässä vielä asutussa talossa, josta väki kuitenkin kuultuaan vihollisten taas palanneen näille main hankkiutui piilopirteille. Perheen vähät tavarat oli jo sälytetty kelkkaan, kun nähtiin kasakkain lähestyvän taloa. Antaaksemme hätääntyneelle talonväelle tilaisuuden päästä edes metsän peittoon, me pyssymiehet jäimme hetkeksi hyökkääjiä torjumaan, vaikka meitä olikin vähemmän. Ammuimme rakennusten suojasta ja pysäytimme todellakin kasakat. Mutta siirtyessäni parempaan väijymispaikkaan sain olkaani luodin ja kaaduin. Käskin nyt miesteni hiihtää salolle ja jäin itse maahan makaamaan. Eikä ollut henkeni silloin monen äyrin hintainen -- joko peri sen pakkanen tai kasakka. Mutta mikä lie mennyt vihollisiin sillä kertaa, he luulivat kai saaneensa tavallista paremman saaliin. He raastoivat minut mukaansa, veivät ensiksi Vaasaan hoidettavaksi ja sitten Turun linnaan tutkittavaksi. Ne olivat kärsimysten ja nöyryytysten viikkoja nuo, ihme oli, etten silloin sortunut. Mutta raskainta kaikesta oli sittenkin se, että venäläiset myöhemmin, kuten tiedätte, pakottivat minut Turussa kirjurintöihinsä -- siis palvelukseensa, jota välttääkseni juuri olin neljä vuotta sitten Turusta retkilleni lähtenyt.

-- Mutta kohtelihan ruhtinas Galitzin sinua hyvin, sen olet myöntänyt, virkkoi taas Elisa-neiti saadakseen isänsä vieläkin kertomaan.

-- Niin, venäläisten ylipäällikkö koetti suostutella suomalaisia lukumiehiä puolelleen käyttääkseen heitä apunaan valloitettua maata hallitessaan. Olihan heidän saatava jonkinlainen järjestys maahan. Mutta hyvin puolinaista oli tuo suopeus. Kun en osoittanut heille tarpeeksi suurta uskollisuutta enkä kuuliaisuutta, kun koetin auttaa ahdistettuja maanmiehiäni taikka huomautin esimiehille heidän alaistensa tekemistä julmuuksista, suljettiin minut uudelleen tyrmään. Pääsin välillä vapaaksi, mutta minut vangittiin taas ja vietiin Pietariin, josta vasta sodan päätyttyä pääsin palaamaan. -- Mutta sehän ei kuulu enää soturinmuistoihini, joita sinä, Elisa, minulta kyselit. Nuo sotamuistot, niin tuloksetonta kuin taisteluni lie ollutkin, -- elävät kuitenkin mielessäni valoisina, kauniina kuvina, jota vastoin myöhemmät vankila- ja palvelusvuodet kaikkine nöyryytyksineen säilyvät muistissani usvaisina, hämäränomaisina painajaisunina.

Vanha rovasti oli lopetettuaan tarinansa noussut penkiltä ja seisoi nyt siinä kookkaana, ryhdikkäänä ja pystypäisenä. Nuori polvi saattoi vielä kuvitella, kuinka hän oli ollut uljas ja voimakas johtaessaan Pohjanmaan talonpoikia vihollista vastaan. Niinpä perheen nuorin vesa vielä kysäisikin:

-- Etkö halunnut jäädä sotaväkeen, isä, kun vapaaksi pääsit... Upseeriksi..? Olithan jo päällikkö...?

-- En, lapseni, sota oli lopussa, maa jälleen vapaa, vaikkakin pahasti silvottu ja runneltu. Ei, minä olen aina kammonnut sotaa ja verenvuodatusta -- ainoastaan silloin kun isänmaa on hädässä eikä mitään muuta keinoa enää ole, on turvauduttava tuohon viimeiseen keinoon, aseeseen. Suokoon Jumala, ettei siihen Suomessa enää tarvitsisi turvautua samaan tapaan kuin isonvihan aikoina. Minä olen rauhan mies, lukumies, niin kuin oikein sanoit, Elisa; vain pakko teki minusta soturin, ja sellaisena koetin täyttää velvollisuuteni. Palasin oikealle alalleni, niin kuin talonpoikanikin palasivat aurojensa ääreen...

Pappilan perhe oli isän tarinaa kuunnellen jäänyt istumaan kukkivan tuomen alle pitkään, ei kukaan ollut huomannut ajan kulumista. Vasta kun rovasti viittasi taivaalle ja osoitti, että auringon kehrä oli jo ehtinyt kauas lännen puolelle, havahtui ruustinnakin omista, äänettömistä muistoistaan ja mietelmistään, läimäytti kätensä yhteen ja huudahti:

-- Mutta, hyvänen aika, minullahan palaa päivällispaisti uunissa!

_Santeri Ivalo_

SUURIN SUOMALAINEN SEIKKAILIJA

TAPANI LÖFVING

Eräässä Hämeenlinnan vanhimman osan tornihuoneessa, valoisassa ja verrattain siistissä kamarissa, jota usein oli käytetty "parempain" vankien säilytyshuoneena, istui muutamana talvipäivänä 1742 lyhyenläntä, mutta lujatekoinen ja tanakka mies kapteenin puvussa katsellen ristikkojen välitse verestävin silmin ja vihan vääristämin kasvoin Vanajaveden lumiselle selälle. Hän istui liikahtamatta, tuijotti melkein tylsästi eteensä, mutta hänen harvapartainen leukansa värisi ja hänen hengityksensä läähätti -- selvästi näkyi, että hänen sisässään kävi ankara aallokko.

Yhtäkkiä hän jymäytti luisevan nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen edessään, ja ärähti itsekseen:

-- Niin pitkälle on nyt tässä maassa päästy, että Tapani Löfving on suljettu vankikoppiin! Isänmaalle vaarallisena miehenä, kavaltajana, venäläisten lahjomaksi epäiltynä...!

Hänen rintansa huohotti, mutta hän risti kätensä ja sai taas hurskaan rauhan ilmeen kasvoilleen.

-- Älä salli Jumala, sinä, joka minua ennen sadoista vaaroista autoit ja pelastit, älä salli minun tässä nyt pakahtua katkeruuteeni tästä kiittämättömän maailman palkasta! Nykyisellä sukupolvella ei ole tietoa eikä käsitystä sen miehen teoista, ansioista eikä kärsimyksistä, jonka he ovat tyrmään sulkeneet, auta minua ymmärtämään heidän typeryytensä ja tärkeytensä...!

Mies ei kuitenkaan malttanut pysyä kauan siinä ristissä käsin. Rauhan ilme kaikkosi pian hänen kasvoiltaan, hän lähti lattialle kävelemään ja puheli edelleen itsekseen:

-- Mitä kohtalon ivaa tämä sentään onkaan! Ruotsin hallitus antautuu uuteen sotaan Venäjää vastaan -- se ei saanut kyllikseen 20 vuotta sitten! --, mutta sen tärkeimpiä toimenpiteitä silloin on, että juuri se mies, jonka työt ja ansiot viimeisen suuren vihan ajoilta ovat kuuluisimmat kaikista, jolla on tiedustelijana rajaton kokemus ja koeteltu taito, joka vieläkin voisi tehdä maalleen mitä parhaita palveluksia, juuri hänet vangitaan ja hänet häväistään. Voiko suurempaa sokeutta ajatella!

Pieni, luiseva mies päästi käheän naurun, katkeran ja ilkkuvan, käveli vielä tuokion lattialla suuttumustaan suitsuttaen ja istahti sitten taas miettimään.

Niin oli tosiaankin käynyt "hattujen sodan" toisen vuoden alussa, että isonvihan kuuluisa seikkailija ja ovelaksi tunnettu tiedustelija Tapani Löfving oli pidätetty silloisessa rajakaupungissa, Haminassa, syytettynä armeijalle aiheuttamastaan vahingosta sekä tuotu Hämeenlinnaan vankina säilytettäväksi, kunnes asia tarkemmin tutkittaisiin.

Tämä pidätys ei tuntunut kummalta kohtalon ivalta ainoastaan Tapanista itsestään, vaan monesta muustakin, joka tunsi hänen lukuisat, edellisen sodan aikaiset palveluksensa maalleen ja vahingontekonsa viholliselle, hänen miltei lukemattomat kepposensa, taistelunsa ja seikkailunsa venäläisten valtaamassa Suomessa. Mutta Löfvingin asia näytti nyt todellakin pahalta. Hän oli tosiaankin tässä uudessa sodassa aiheuttanut Ruotsin sotalaitokselle sekä vahinkoa että -- ja varsinkin sen johdolle -- häpeätä, eikä oltu selvillä, oliko hän, ovela mies, tehnyt sen taitamattomuudesta vaiko tahallaan.

Kun sodan puhjetessa kesällä 1741 Ruotsin ja Suomen sotavoimia koottiin rajalle ja venäläisetkin puolestaan lähtivät Viipurista liikkeelle länttä kohden, jo 53-vuotias Löfving eleli pienessä kapteenin puustellissaan Porvoon pitäjässä hiukan nyrpeänä sen johdosta, ettei hän mielestään ollut saanut tarpeeksi tunnustusta eikä palkkaa edellisessä suuressa sodassa suorittamistaan ansiokkaista teoista.

Löfving lähti asekutsun saatuaan vuoden 1742 alussa Haminaan, rajalle, tahtoen taas osoittaa kykyään ja taitoaan, ja hänet lähetettiinkin venäläisen ylipäällikön helmikuussa 1742 irtisanottua aselevon kokeneimpana vakoojana vihollisen puolelle tiedustelemaan sen varustuksia, liikkeitä ja aikeita. Hän liikkui siellä Viipuria myöten monenlaisissa valepuvuissa, niin kuin isonvihan aikoinakin, jolloin hän venäläisten valtaamassa Turussa tunkeutui ihan johtopaikoille asti, urkki, vaani, kyseli ja palasi sitten Haminaan kertomaan, että vihollisen pääsotaliike, hyökkäys Haminaa vastaan, oli odotettavissa aivan heti, ehkä päivän parin perästä.

Juuri tämä tieto oli aiheuttanut ruotsalaisten esikunnassa ja koko sotajoukossa pakokauhun. Ei ollut varustauduttu vastaanottamaan venäläisten päähyökkäystä nyt aselevon jälkeen Haminaan, sillä puolustusasemat eivät siellä olleet kyllin lujat. Ja niin pantiin armeija suin päin perääntymään Haminasta. Siellä poltettiin ja räjäytettiin varustuksia ja varastojakin, oltiinpa vähällä polttaa laivastokin ja koko linnoitus, ja itse peräytyminen Kymijokea kohden suoritettiin sekasortoisen pelon vallassa.

Mutta venäläisten hyökkäystä Haminaan ei kuulunutkaan; ja muutamain päiväin perästä kävi selville, etteivät he ilmeisesti olleet aikoneetkaan tällä kertaa hyökätä Haminaan, vaan että he päinvastoin keskittivät joukkojaan pohjoisemmaksi, josta Ruotsin sodanjohto jo tällä välin oli ehtinyt vähentää väkeään.

Suuttumus ja häpeä sai nyt ruotsalaisen ylijohdon valtoihinsa. Löfvingiä syytettiin muiden vikapäiden ohella tästä harmillisesta kolttosesta. Kysyttiin, oliko hän sen tahallaan aiheuttanut, ehkä venäläisten Viipurissa lahjomana -- tiedettiinhän, että hän oli palkkansa pienuuden tähden kauan kantanut nurjaa mieltä esivaltaansa vastaan ja kerran jo pyytänyt lupaa saada muuttaa maasta pois venäläiselle alueelle, Viroon... Mies napattiin kiinni.

Mitään vilppiä ei nähtävästi ollut Löfvingin tiedonannoissa, hän oli kertonut kokemansa ja kuulemansa hyvässä uskossa, oli kaiketi vain antanut vetää itseään nenästä. Hänen isonvihan aikainen tiedustelutaitonsa oli nähtävästi jo vanhentunut, hän oli udellut uutisia upseereilta ja muilta, jotka eivät sodanjohdon suunnitelmia tunteneet, joille ehkä tahallaan oli annettu väärät tiedot. Ukko Löfving oli uskonut...

Nyt hän istui linnassa ja hautoi näitä harmeja mielessään. Eihän hän ihan sisimmässään voinut kieltää, että hänelle herkkäuskoisuudessaan tällä kertaa oli tullut erehdys, mutta hän kiisti omissakin mietteissään tämän ja todisteli, että kaikki merkit viittasivat Haminaan, ehkä ryssät olivat sitten viime hetkessä muuttaneet mielensä... Mutta yleensä hänen ajatuksensa eivät tässä kysymyksessä pitempään viipyneet. Sodanjohto tahtoi tässä vain sysätä oman hätiköimisensä hänen niskoilleen, päätteli Löfving, ja siinä oli varmaan paljon tottakin. Hän hautoi kuitenkin etupäässä sitä loukkausta ja häväistystä, joka hänelle, vanhalle karoliinille ja ihaillulle partiosankarille, nyt oli tehty. Hän näki tässä vain tylyä kiittämättömyyttä ja typeryyttä, huutavaa vääryyttä!

Tapanilla oli korkea käsitys omista, isonvihan aikaisista ansioistaan, ja se käsitys oli hänessä näiden kahdenkymmenen rauhanvuoden varrella, jolloin hänen teoistaan ja retkistään kaikkialla koko valtakunnassa oli ihaillen kerrottu, entisestään voimistunut. Jokaisesta seikkailusta oli kasvanut suurtyö ja jokaisesta voitetusta vastuksesta neronteko, ja hän kuvitteli joskus tosiaankin olevansa oikeastaan isonvihan ainoa varsinainen sankari.

Näistä seikkailuistaan hän oli vuosien varrella jo kirjoittanut muistiinpanoja, päiväkirjan tapaisia kuvauksia, joita hän oli paikka paikoin kaunistellut ja paisutellut. Mielensä kiihkossa ja kärsimäänsä vääryyttä korostaakseen oli Löfving, joka oli saanut tuoda arkkunsa vankilaan, kaivanut muistiinpanonsa sieltä esille ja hän otti nuo paperinsa nytkin pöytälaatikosta ruveten niitä taaskin selailemaan. Niitä oli monenlaisia, sekä sellaisia, joita hän oli itse tapausten aikana metsien kätköissä tai pimeissä pirteissä kirjoittanut, että toisia, joita hän myöhemmin oli muistinsa mukaan kyhännyt, mutta yhtä arvokkaita ja rakkaita ne nyt olivat hänelle kaikki.

-- Näitä tekoja ja kärsimyksiä ei nykypolvi muista eikä tahdo muistaa. Se on vain valmis heittämään Tapani Löfvingin tunkiolle. Näin hän papereitaan lehteillessään kiivaili ja hänen sappensa kuohahti uudelleen. -- Mutta lähdepäs sinä nykypolven mies niitä temppuja suorittamaan, yritä yhtäkään sadasta, niin olet kohta hätää kärsimässä.

Yksinäisen vangin näitä ainaisia ajatuksiaan hautoessa huoneeseen astui vartija, ontuva, harmaaviiksinen sotavanhus kantaen vangille aterian. Vartija oli vanha karoliini hänkin ja monessa suhteessa hänen mielialansa kävivät yhteen vangitun kapteenin ajatusten kanssa: Ei tästä nykypolvesta eikä sen sodankäynnistä ollut mihinkään, se oli velttoa ja saamatonta sukua... ja itse tämä sotakin... pehmeää lapsenleikkiä, joutavaa vätystelyä se oli siihen entiseen ryminään verrattuna.

-- Sinäpä sen sanoit, virkahti Löfving, vartijan kerrottua uusimmista sotauutisista ja lausuttua niiden johdosta murhaavan arvostelunsa. -- Näillä miehillä ei ole sitä sisua, jota oli Kaarle-kuninkaan kasvateilla, ei sitä miehuutta eikä kestävyyttä. Katselin tässä juuri vanhoja papereitani... tuossakin muistiinpano siitä, miten viholliset kuljettivat minua kaksikymmenvuotiaana poikasena Lieksasta, Karjalan rajakapteenin maatilalta, vankinaan. Juoksepas sinä nykyajan uros melkein alasti päiväkausia käsistäsi kytkettynä kasakkahevosen perässä, ja säilytä sittenkin tarmosi ja malttisi niin, että vielä kykenet pelastumistasi ajattelemaan. Pakenepas lukitusta aitasta, jonka ympärillä kokonainen komppania vartioi, pakene kasakkaparven takaa-ajamana ja surmaa heitä henkipattona ollessasi. Mistä otat nyt samantapaisen miehen. Hä?

-- Ei näistä nykyisistä ole mihinkään, myönsi vartija.

-- Ei. Ja se oli kuitenkin ihan ensimmäinen tulikokeeni suuren sodan alussa, sen jälkeenhän siinä vasta mies miehistyi ja hammas karkeni. -- Löfving selaili edelleen kellastuneita lehtiään unohtaen höyryävän rokan siihen pöydän kulmalle.

-- Kuulehan vielä, -- tämä seikkailu sattui muuten juuri näillä Hämeenlinnan mailla, tästä vähän Helsinkiin päin. Piti ottaa selko, paljonko rannikolta päin oli venäläisiä tulossa meidän täällä majailevia joukkoja vastaan. Hiivipäs heidän keskelleen, makaa riihen parvella maantien vieressä ja lue miehet ja hevoset ja tykit, ja jää sitten sinne, kun ryssän joukko tekee yöleirinsä samaan riiheen ja sen ympärille. Puhkaise yöllä katto ulos päästäksesi, kapua alas, tapa pari vartijaa ja pakene vihollisleiristä tietoinesi ja saaliinesi omiesi luo. Monessako on nykyisin sama mielevyys ja miehuus?

Vanha vartija oli jäänyt vankinsa huoneeseen juttelemaan -- ei näkynyt hänellä olevan erityistä kiirettä -- ja kuunteli nyt mielenkiinnolla, miten Löfving purki sisuaan ja kertoi jännittäviä katkelmiaan menneiltä vuosilta. Uunin pankolle istahtanut tuuheaviiksinen vartijavanhus vain väliin heitti lomaan jonkin kysymyksen tai myöntävän tai ihailevan huudahduksen. Tapani jatkoi kerran lämpenemään päästyään noita rakkaita, joskin raskaita muistelmiaan:

-- Entäs sitten seikkailuni Ahvenanmaalla, jossa ihan yksin saatoin venäläiset aivan sekasortoiseen tilaan. Vai makaisitko sinä vuorokauden pakkasessa likomärkänä jäisellä kallionkielekkeellä, jossa satakunta, ei, tuhat vihollista pyssymiestä näkee sinun olevan ja ampuu sinua kuin maalitaulua sekä kaikin keinoin ahdistelee! Siitä piti sitten kahlata peninkulma, pari, vertavuotavin, paleltunein jaloin -- näillä samoilla sorkilla -- aavan merenselän poikki, kengät takaperin jaloissa, että kasakka eksyisi... Eikä se eksynyt...

-- Se on kuin satua, myönsi vartija kuunnellen ihastuneena kertomusta.

-- Niin on kuin satua, mutta se oli sittenkin vakavaa todellisuutta. Ja piiloile sitten päiväkausia autiolla luodolla nälkäisenä uskaltamatta mennä ihmisten ilmoille, -- jos menet, olet taas satimessa. Yliluonnollista ponnistusta sellaisia kestäneeltä mieheltä vaadittiin, ja se mies olin minä.

Tapani kiihtyi omista kertomuksistaan; nuo taistelujen ja jännittäväin vaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat. Mutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle puhumaan:

-- On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? -- Oliko hyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten muonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne omalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren kuljetuslaivan... Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren venäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain eräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta, jolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa perästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja valtasin laukun... Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, -- mereen upposivat --, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.

-- Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin tarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.

-- Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin loppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina valepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin aterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja hankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan nimismiehen tallinyliseltä... Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron, niitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista ainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.

Pieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli jäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta lauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä korjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän toki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän varsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:

-- Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa ovelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten Lundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani -- se oli juuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti, taputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia. Ja Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä suosituksia ja ylensivät minut arvossa -- entisestä puotipojasta ja rykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He ymmärsivät miehen arvon -- nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät niin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään...!

Viimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti. Ja kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen katseessaan raju kiihko.

Vartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän ääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:

-- Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä tyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.

-- Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. -- Mutta, Tapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua opettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut tunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan -- heille selviää kyllä aikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen takaavat!

Hän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus kuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.

Yksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa ääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo päiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja saattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä lämmitti ja rohkaisi... Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin verratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin ovelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu. Ryssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja, teitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja usein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta oli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka suorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon tunnettu.

-- Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä sittenkin isonvihan suurin seikkailija! -- Hän nousi seisomaan, katsoi tuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: -- Se, minkä kahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin, vaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei yhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se oli ja -- vaikka sen itse sanon -- monesti sankarin työtä, ja sellaisen työn maineen täytyy elää!

Lujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot, kun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.

* * * * *

Ja tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä oikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen työn omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun hän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi muita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella sankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi kiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa puolesta taistellut ja ansioitunut mies -- vaikkapa olisi kerran tiedustelutoiminnassaan erehtynytkin -- suljettiin vankilaan epäiltynä sen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta henkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli anteeksiantamaton erehdys.

Sellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin vankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli silloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.

Kapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen pientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen seikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle miespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin nimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana sankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa muodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella ja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista, rohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.

_Santeri Ivalo_

USKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN

TUOMAS von RAJALIN

Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot, siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja, jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.

Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.

Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa. Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua viljelemään.