Part 12

Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa oli pari pienoista huonetta.

Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot, papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan kirjettä Saksan pietismin johtajalle, professori Franckelle, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja, lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.

Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.

-- Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten palavaa talikynttilää. -- Onko hän meikäläisiä?

-- Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.

-- Saata hänet sisään.

Hetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen lammasnahkaturkki.

-- Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali tuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. -- Olette saanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne Tobolskista saakka.

Lauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut Moskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä kenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.

-- Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun viimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.

-- Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset terveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.

-- Se oli Arndtin "Totinen kristillisyys", jonka hänelle lähetin. Tiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?

-- Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme nuhteettomimpia jäseniä.

-- Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen ja toimiiko koulunne jatkuvasti?

-- Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten opittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä. Nykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee useita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien antamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita siinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme säännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.

-- Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman... Jumala on siunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on muodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta kuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa. Toimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.

Hän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa huudahduksilla sellaisilla kuin: -- Kuinka syvälle se mies onkaan Jumalan tuntemisessa päässyt!

-- Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän sanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn hyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja nahkakukkaroita. -- Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja meikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.

Rakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään, jossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale, tattariryynivelliä ja kaljaa.

-- Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali aterian aikana. -- Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet rukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja suorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri Sprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa vankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta kiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä tuntuisivat tämän hetken vaivat.

Yksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön, johon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.

-- Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän pöydästä noustuaan. -- On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita kohtalotovereita.

Niin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan viljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin henkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin keskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan suuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi kenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista muistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten vuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana kenraali Armfelt.

Levisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen, joka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha oli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä virtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti. Kuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta länteen.

Kuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz kotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon jälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä maailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut. Samoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti hengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä sukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa kautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään -- suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.

_Kyösti Wilkuna_

ISONVIHAN NUIJAMIEHET

GABRIEL PELDAN

Ilmajoen pappilan vanha rovasti istui eräänä lämpöisenä kesäpäivänä työhuoneessaan ahkerasti kirjoittaen. Hän oli kookas, lihavahko ja hyväntuulisen näköinen pappi, jonka harmaja tukka oli kähärä ohimoilta, kasvot ilmeikkäät ja liikkeet vilkkaat. Paperit heilahtelivat nopeasti hänen käsissään, kun hän niitä selaili ja järjesteli ja taas tarttui hanhensulkaansa.

Mutta hän olikin siinä nyt mielityössään. Tämä pappismies, Gabriel Peldan, oli näet päätoimensa ohessa innostunut vanhoihin suomalaisiin runoihin, joita hän oli keräillyt kansan keskuudesta, laulunkatkelmiin Lemminkäisestä ja Joukamoisesta, ja nyt vanhoilla päivillään hän kokoili ja kirjoitteli joutoaikoinaan näitä muistiinpanojaan.

Silloin astui huoneeseen solakka, verevä neito, jolla oli kukkaskiehkura kultaisessa tukassaan, sipsutti sievästi ukon luo ja virkkoi:

-- Ettekö muista, isä, että tänään on syntymäpäiväni -- täällä vain sisällä istutte ja kirjoittelette. Juhlapöytä on katettu ulkosalle lehtimajaan, tuomen alle, toiset odottavat siellä...

-- Tulen, tulen, lapseni, pistän vain Joukahaiset piiloon...

Ryytimaan kukitetulla juhlapöydällä olikin herkullisia mesikakkuja, hunajaleivoksia ja kotitekoista vaahtoavaa simajuomaa. Ja pappilan perhe, pyylevä emäntä ja eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä, sekä joku vieraskin oli jo ryhmittynyt tuuheaoksaisen, valkoisessa kukkaspuvussaan hohtavan tuomen alle, joka levitti ympärilleen ihanaa kesäistä tuoksua. Herkkuja maistettiin, juotiin päivän sankarittaren maljat.

-- Montako ajastaikaa tänään täytätkään, Elisani? kyseli ukko kulautettuaan sokerijuomaa kurkkuunsa.

-- Voi isä, minähän olen jo vanhapiika, täytän tänään 23 vuotta!

-- Niinpä niin, vuodet kuluvat, huoahti isä. -- Sinähän oletkin esikoisemme, synnyit maailmaan tasan kolme vuotta sen jälkeen kun suuri sota vihdoin oli päättynyt ja rauha oli tehty. Olimme edellisenä syksynä äitisi kanssa, nuorikkoparina saapuneet tänne Ilmajoelle, pitäjä olikin silloin kauan ollut papitta.

-- Eikä täällä ollut papilla asuntoakaan, eikä paljon sanankuulijoita, säesti ruustinna, hänkin jo vanhoihin muistoihinsa vaipuen.

-- Ei ollut, myönsi rovasti. -- Poltettu oli pappila, kirkko ja koko jokiranta, -- parikymmentä asuttua taloa taisi olla kaikkiaan koko pitäjässä, nekin putipuhtaiksi ryöstettyjä. Ei ollut tuloja, ei mistä elämisen olisi aloittanut. Vasta vähitellen palaili sekin väestö, joka vielä oli hengissä, pakomatkoiltaan taikka Venäjän vankeudesta. Synkkä oli syntymävuotesi, Elisa. Mutta elämään oli kuitenkin käytävä silloinkin käsiksi; puskettiin maata, yritettiin vähitellen...

Isonvihan kauhujen muisteleminen toi tuohon muuten hilpeään, sydänkesän ihanuudesta nauttivaan perhejuhlaan hetkeksi vakavan mielialan. Silloin kukitettu neito kiepsahti isänsä viereen, katsoi häntä syvästi silmiin ja virkkoi:

-- Yhtä asiaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt, isä. Kuinka sinä, joka olet koko olennoltasi rauhanmies ja pappi, joka harrastat kirjojasi, runoutta ja historiaa ja niissä elät, jouduit tuossa sodassa sotapäälliköksi, partiosankariksi ja sodanlietsojaksi? Vetikö luontosi siihen?

-- Ei lapseni, mutta olin nuori silloin, nyt olen vanha.

-- Mutta et ollut sotilas etkä upseeri, olit lukumies, juuri papiksi valmistumassa, niin olet itse kertonut.

-- Niin olikin laita, mutta silloiset olot määräsivät kohtaloni.

-- Kerrohan siitä meille, isä!

Vanha pappi kävi vakavaksi, suuntasi katseensa kauas yli keltaisina hohtavien kenttien, ja vastasi:

-- Se on pitkä ja surullinen tarina. Mutta jos tahdotte, lapset, niin kerron kyllä noista sen ajan muistoistani lyhyesti, mikäli ne itseäni koskevat.

-- Kertokaa, kertokaa, kehotettiin joka taholta.

Ja vanhus kertoi.

* * * * *

-- Olin ylioppilaana Turussa vuoden 1713 alussa. Kiirehdin lopettamaan lukuni niin kauan kuin siellä vielä oli professoreita, nekin pakenivat toinen toisensa perästä Ruotsiin. Jo vuosikymmenen oli näet Suomessa eletty suuren sodan kauhunaikoja, joihin kaikki lapsuuteni muistot liittyvät. Turkuun saapui yhtenään jobinviestejä. Kuningas oli voitettu Venäjällä, oli paennut Turkinmaalle hävinneen armeijansa pienen sirpaleen kanssa, ja viipyi siellä. Vihollinen oli sillä välin valloittanut Viron, sitten Inkerin, se läheni Suomea joka taholta. Jo samosi se rajan yli, otti vuosi vuodelta paloja isänmaastamme, otti vihdoin Viipurin, sitten Kymijoen ja Helsingin edeten Hämeeseen. Nuo viestit meitä Turussa kerta kerralta hätkähdyttivät -- aina riensi silloin uusi parvi säätyläisiä maalta ja kaupungista pakoon Ruotsiin, mutta monet rupesivat jo turtumaan näihin jokapäiväisiin järkytyksiin. Kohtalo oli muka näin määrännyt. Kerrottiin alituisesti, miten raaka vainolainen teurasti kansaa niillä seuduin, missä vähänkin oli avustettu kehnosti johdettua armeijaa taikka sen aseellisia partiojoukkoja, kuvattiin kauhun vallassa, miten kylät ja metsätkin oli poltettu ja nuorta väkeä ja lapsiakin nuoriin kytkettyinä oli raahattu orjiksi Venäjälle, ja kysyttiin, mitä näin ollen vastarinta hyödytti. Etelä-Suomen vallatuilla alueilla olikin väestö, talonpojat ja papitkin, kiltisti alistunut vihollisen palvelukseen, heille veroja maksamaan ja veroja kantamaan, koko maa näytti luisuvan ja nöyrtyvän vainolaisen ikeeseen... Ja armeija aina vain peräytyi...

Vanha rovasti vaikeni hetkeksi, ikään kuin raskaiden muistojen uuvuttamana. Mutta sitten hän jatkoi taas:

-- Niiden harvojen ylioppilaiden kesken, jotka vielä jatkoivat lukujaan Turussa, väiteltiin usein ja kiivaasti siitä, miten tähän kansan nöyräselkäisyyteen olisi suhtauduttava, eikö olisi sittenkin koetettava kohottaa kansan itsetuntoa ja nostattaa se vastarintaan. Toiset sitä vaativat paheksuen etenkin pappien kansalle antamaa huonoa esimerkkiä, joka suorastaan avusti vihollisen tarkoitusperiä. Mutta toiset taipuivat valloittajan vaatimukseen. Mitä auttaa siviiliväen rynnistellä, he sanoivat, se vain lisää omia kärsimyksiään. -- Tapelkoon armeija, mikäli voi!

Siitä väiteltiin taas kerran kevään alussa Turun sillalla. Minä olin nuori ja tulinen, puolustin nousua perivihollista vastaan vaikkapa kaikki kuoltaisiin... viittasin, sen vielä muistan, Horatiuksen sanoihin:

Dulce et decorum est Pro patria mori...

-- Mutta minua pilkattiin, jatkoi rovasti hiukan kiihtyneenä. -- Ketä minun kuolemani muka hyödyttäisi, kysyttiin. Noilla runosäkeillä veisin kidutukseen ja surmaan joukon muitakin. Enhän sitä paitsi saisi ketään "nostatetuksi", ja Turussahan toki itsekin nyrkkiä heristelin.

-- Tuo pilkka minuun pisti, mutta huomasin samalla, että siinä oli paljon tottakin. Minulla oli luvut kesken, olin varaton poika, -- mutta mitä luvuista, mitä viroista, jos koko isänmaa sortuu vainolaisen jalkoihin, kun se ei edes ponnistelekaan pelastuakseen. Korvani soivat, Turun kadut polttelivat jalkojani... Vihollinen oli äsken ottanut haltuunsa Hämeenlinnan, josta Suomen armeija taas oli luopunut. Oli vain ajan kysymys, milloin se on Turussa ja milloin minäkin joudun vihollista kumartelemaan... Eräänä kevätaamuna viskasin päättävästi vanhan teinirepun selkääni ja lähdin kävelemään Turusta Satakunnan tietä pitkin.

-- En tiennyt minne kävelisin, mihin ryhtyisin, mutta sisu ei antanut periksi, jotakin minun täytyi yrittää. Vaistomaisesti pyrin kotipuoleeni Pohjanmaalle. En voinut uskoa, että tämän seudun kansa, joka sata vuotta sitten oli noussut nuijakapinaan suistaakseen sortajaa ja jonka venäläisvihan hyvästi tunsin, alistuisi yhtä raukkamaisesti ikeeseen kuin maan muu väestö. Paljon en tosin luottanut omaan kykyyni kansan nostattajana, olinhan asetoimiin ja sota-asioihin aivan harjaantumaton, mutta mukana halusin olla kotiseutuani puolustamassa, vaikkapa sinne kaatuisinkin.

-- Kotipuolessani täällä Ilmajoella tapasin sitten paljon hengenheimolaisia, minun ei tosiaankaan tarvinnut kiihotuspuheita sepitellä. Jonkin viikon kotitalossa viivyttyäni -- se on nyt, kuten tiedätte, maan tasalle hävitetty -- lähdin veljeni Israelin kanssa kiertelemään lähipitäjiin, Isojoelle, Kyröön ja Lapualle. Keskustelin miesten kanssa... he eivät tahtoneet taistelematta luovuttaa ainakaan omia kotejaan vainolaisille, sen näin heti. Nuijasodan aikainen veri kuohahteli vielä Pohjanmaan miehissä, toiminnan halua oli, valitettiin vain, ettei kelvoton armeija ryhtynyt mihinkään. Kysäisin silloin, eikö olisi meidän pistettävä toimeksi, ja se kysymys lankesi aina hedelmälliseen maahan. Kylissä ruvettiin kunnostamaan vanhoja karhupyssyjä, ja ennen pitkää ilmoittautui Ilmajoelle eri tahoilta nuoria miehiä, jotka kehottivat veljeäni ja minua järjestämään vapaajoukon kotiseudun puolustukseksi -- siihen he olivat valmiit heti liittymään. Kävimme silloin siekailematta työhön, hankimme aseita Vaasasta ja mistä saimme ja hiihtokelin tultua (syksyllä 1713) keräydyimme Pohjanmaan etelärajalle maakuntaamme puolustamaan. Ilmajokelaisia oli kantajoukkomme, mutta paljon oli mukana muitakin vanhojen nuijamiesten pojanpojanpoikia.

-- Suomen armeija oli, vihdoinkin kerran vastarintaa yritettyään, äsken kärsinyt tappion Pälkäneellä ja peräytyi nyt lamaantuneena ja hajanaisina parvina Hämeenkankaan yli Pohjanmaalle. Vihollinen oli kai sen kintereillä -- tämä aavistus joudutti järjestäytymistämme. Aluksi ei vainolainen kuitenkaan saapunut kankaan yli koko joukollaan, vaan lähetti tänne kasakkaparviaan ja muita pienempiä osastojaan teitä ja tienoita tutkimaan, ryöstämään ja polttamaan. Mutta Pohjanmaalle nämä joukot eivät päässeet... Armeijastamme tosin ei ollut mitään apua, mutta talonpoikaisparvemme olivat joka tiellä vastassa ja antoivat hurjille kasakoille nopean kyydin takaisin. Kurikassa syttyi sitten kerran tavallista tuimempi taistelu vanhan Santavuoren tantereen lähistöllä. Venäläiset olivat silloin jo vallanneet Turunkin ja koko Länsi-Suomen ja tulivat nyt suurella joukolla Porin tietä Pohjanmaalle. Me emme tienneet tätä suuntaa varmistaa, vartioimme etupäässä Hämeenkankaan taholla. Mutta kun kuulimme venäläisten olevan rannikolta tulossa, riensimme pyrynä vastaan ja annoimme heille täällä niin kuumat tervetuliaiset, että he eivät Ilmajoelle sillä kertaa ehtineetkään. Sisukkaimmat heistä yrittivät tuossa Kurikan taistelussa kyllä vielä karauttaa tietä myöten eteenpäin, mutta me odotimme hiljaa tiensyrjän hangessa ja laukaisimme. Satoja kasakan ruumiita virui vielä seuraavana kesänä tien poskessa Kurikan kankaalla kuoppaamattomina...

Vanhaa rovastia näytti järkyttävän verinen muisto ja nuoria kuuntelijoitakin tuo kuvaus puistatti. Mutta he tahtoivat kumminkin kuulla enemmän ja haastoivat vaaria yhä kertomaan.

-- Niin, sellaisissa kotiseudun puolustamiseksi käydyissä kahakoissa se talvi meni. Talonpoikia oli nyt joukkoomme kertynyt aika runsaasti, monta tuhatta miestä, mikä osoitti, että kyllä väkeä saatiin maanpuolustukseen, jos sitä vain oikeassa hengessä osattiin innostaa. Mutta helmikuussa venäläisten koko pääjoukko alkoi saapua tykistöineen ja kuormastoineen Pohjanmaalle, ja sitähän me partiomiehet emme jaksaneet pidättää. Teimme sille vain kiusaa minkä kerkesimme ja vartioimme tarmokkaasti syrjäteitä, niiden viereisiä kyliä puolustellen. Mutta Armfelt hankkiutui sillä välin taistelukuntoon järjestämällään armeijalla vastarintaan Isossakyrössä, ja kutsui meidätkin avukseen siihen ratkaisevaan taisteluun. Tottelimme käskyä, antauduimme hänen komentoonsa ja noin 3.000 talonpoikaa otti sitten osaa Napuen taisteluun...

Taas rovastivanhus keskeytti kertomuksensa ja hänen nuoret kuulijansa ymmärsivät liiankin hyvin syyn siihen. Karmeana ja tuoreena tarinana eli vielä kaikkien muistissa Napuen verinen päivä ja suomalaisen sotajoukon siellä kärsimä lopullinen tappio. Sen nimen mainitseminen jo herätti hirmun puistatuksia paikkakuntalaisissa. Vaalenneet pääkallot, särkyneet ja maahan vajonneet tykinlavetit, ruostuneet rautakuulat ja sinne tänne maahan pistetyt puiset hautaristit olivat näet vielä kyllin näkyviä muistomerkkejä siitä, mitä siellä 30 vuotta sitten, helmikuun 19. p:nä 1714, oli tapahtunut. Vanhan kirkkoherran ei tarvinnut siitä taistelusta kertoa.

Mutta hän tahtoi kumminkin nähtävästi nuorille kuulijoilleen muutamilla sanoilla puolustaa talonpoikaisjoukkoaan. Se ei Napuella väistynyt omalla sivustallaan, niin kuin päällystö oman kunniansa pelastamiseksi oli tahtonut myöhemmin uskotella. Se seisoi lujana metsän rinnassa ja torjui puolestaan kaikki hyökkäykset. Tuhon aiheutti ratsuväki, joka ei pystynyt torjumaan vihollisen kiertoliikettä, vaan taipui, horjui ja pakeni...

-- Mutta senkin surunpäivän jälkimainingeissa, jatkoi rovasti, -- oli meidän talonpoikaisjoukollamme, joka tosin nyt oli tuntuvasti pienentynyt, tärkeä tehtävä, vaikkei sitäkään sotahistoriassa muisteta. Armeijamme peräytyessä epäjärjestyksessä pohjoiseen päin näiden seutujen säikähtynyt, tyrmistynyt väestö, jonka kimppuun voitostaan humaltunut vihollinen surmaten ja hävittäen samosi, lähti kauhun valtaamana ja hajanaisena laumana pakenemaan perääntyvän armeijan mukana ja jäljessä. Syntyi ääretön sekasorto ja hämminki Pohjanmaan ainoilla käytettävissä olevilla talviteillä. Peräytyvät sotaväenosastot kaatoivat eteensä ahtautuneiden Vaasan porvarien ja muiden pakolaisten rekiä, joissa he lapsineen ja vähine tavaroineen koettivat henkensä hädässä päästä turvaan, tiepuoleen, kinoksiin, jopa pahoinpitelivätkin pakolaisraukkoja. Tykit tarttuivat nietoksiin, syntyi ruuhkia, joihin soturit ja pakolaiset pysähtyivät ja paleltuivat pääsemättä eteenpäin. Yön pimeässä ihmiset eksyivät toisistaan. Kasakat sillä välin ahdistivat takaapäin -- sydäntävihlovat hätähuudot kaikuivat pakkassäässä talvisilla taipaleilla...

-- Talonpoikaiset suksimiehemme pystyivät vain eteenpäin ryntääviä vihollisjoukkoja pysähdyttämään ja pidättämään. Kaadoimme murroksia tiepuoleen, asetuimme niiden taa ja annoimme etujoukkona karauttaville kasakoille lyijyä. He pysähtyivät silloin, peräytyivät, odottivat lisäväkeä ja kävivät varovaisemmiksi, ja sillä välin ruuhkat pääsivät kauempana purkautumaan. Monta vihollisen kuormaakin me niinä viikkoina sieppasimme itsellemme ja pakolaisille eväiksi, mutta vähänpä se auttoi siinä yleisessä surkeudessa. Pohjanmaakin joutui vainolaiselle, emme voineet sitä pelastaa. Ja monesti mietin jäljestäpäin, olivatko nuo turkulaiset vastaväittäjäni ehkä sittenkin oikeassa. Mutta tuntoni mukaan olin koettanut tehdä parhaani isänmaaraukan pelastamiseksi.

-- Sellainen oli osuuteni isonvihan sotatapauksiin, virkkoi vanha rovasti lopuksi vaatimattomasti ja näytti tahtovan lopettaa kertomuksensa siihen. Mutta hänen nuoret kuulijansa eivät vielä olleet saaneet tarpeekseen -- he odottivat lisää. Ja Elisa-neiti virkkoikin tuokion kuluttua:

-- Mutta olittehan senkin jälkeen, isä, taisteluissa mukana, olitte monta vuotta. Kertokaa siitäkin.

-- Siitä ei ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Pakko oli jatkaa, kun kerran sotapoluille olin antautunut, kun olin venäläisten henkipatoksi julistama ja kun aseveikkoja yhä oli matkassa. Täytyi partioida, pakoilla ja taistella. Kun vihollinen valtasi Pohjanmaan rannikon Kemijokea myöten, vetäydyin sisämaahan, elin piilopirteissä, lähdin sieltä käsin ehtimiseen ahdistamaan venäläisten varastoja auttaakseni hätääntyneitä ja koettaakseni pitää talonpoikain mielet virkeinä. Eihän siinä auttanut heittäytyä hankeen ja kuolla. Varsinaisena sissinä en koskaan armeijaa palvellut, minulla ei ollut mitään jalkarakuunan valtakirjaa enkä pelkästään murhatakseni tehnyt retkiä vihollisten selkäpuolelle. Taistelin veljeni rinnalla talonpoikain johtajana, kunnes Israel-veli eräässä kahakassa kaatui. Siunasin hänen hautansa salolle -- sitä hautapaikkaa en ole sen jälkeen löytänyt. Sitten liikuin yksin. Koetin Oulun seuduilla vielä kerran järjestää metsissä lymyilevät talonpojat suuremmaksi yhtenäiseksi joukoksi, joka armeijamme vetäydyttyä kokonaan Ruotsin puolelle vapauttaisi sen osan Pohjanmaata, jossa venäläisillä oli verrattain vähän väkeä. Ja meidän onnistuikin vuosina 1715-16 aika-ajoin puhdistaa suuri osa Pohjois- ja Keski-Pohjanmaata venäläisistä, olimmepa tavallaan siellä pitkät ajat isäntinä ja monet pakolaiset palasivat jo meidän turvissa takaisin maitaan viljelemään.

Mutta sitten venäläiset lähettivät taas vielä suurempia voimia vastaamme. Meidän oli silloin taas väistyttävä, hajaannuttava, ja eräässä ottelussa sain haavan -- arvenhan olette monesti nähneet olkapäässäni -- ja jouduin venäläisten vangiksi. Siihen soturiurani päättyi.

-- Kuinka se vangiksijoutuminen tapahtui, isä? kysyi henkeään pidättäen perheen nuorin vesa.