Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

SUOMALAISIA SANANLASKUJA

Selittänyt

Elias Lönnrot

Tuhansille kodeille tuharjärvien maassa N:o 2.

Werner Söderström, Porvoo, 1892.

Alkulause.

Kun vankka isäntä rakentaa perheellensä muhkeata kartanoa, niin siinä, kirvesmiehen veistäessä seinähirsiä sileiksi, kirpoo työsijalle melko-määrä lastun järkäleitä, joita sitten kylän lapset poimiskelevat pieniin kotipirtteihinsä valon ja lämmön avuksi. Kun Lönnrot Suomen kansalle valmisti suuren elämäntyönsä rakennusta, syntyi siinäkin joukko sivutuloksia, jotka hyvinkin ansaitsevat erityistä talteenottoa: niistäkin lähtee valoa ja lämpöä Suomalaisen tajulle ja tunteelle. Mutta tähän saakka -- paha kyllä -- ei ole eri kokoelmiksi sommiteltu niitä yhteenkuuluvia aineksia Lönnrotin käsialaa, jotka siellä täällä löytyvät hajallaan sanomalehti-, aikakaus- ja muun tilapääkirjallisuuden unhotetuilla lehdillä. Niinpä ovat vielä kokoamatta hänen matkamuistelmansakin, jotka meille kuvaavat niin monta miellyttävää piirrettä rahvaan oloista ja katsantotavoista runolaulun kotimailla, niin monta huvittavaa yksityisseikkaa Lönnrotin vaelluselämästä noina sivistyshistoriassamme ikimuistettavina vuosina, jolloin Kalevalan ainekset kerättiin. Kokoamatta ovat Lönnrotin kaunokirjalliset tuotteet, joita, virsiä lukuunottamatta, löytyy muitakin sekä alkuperäisiä että mukaelmia ja käännöksiä. Kokoamatta ovat hänen kirjevaihtonsa tuotelmat. Kokoamatta vihdoin, mainitsematta monta muutakin kirjallisen tekemyksen lajia, hänen "Mehiläisessä" julkaisemansa sananlaskut.

Kustantaja on senvuoksi arvellut tekevänsä suomalaiselle yleisölle palveluksen uudestaan julkaistessaan tämän sananlaskukokoelman, joka tavataan mainitun kuukauslehden ensimmäisessä ja toisessa vuosikerrassa (vv. 1836-37). Sen se ansainneekin. Se näet sisältää sen määrän Suomen kansan sananlaskuja -- vieläpä hyvin valikoidunkin -- mikä jokaisen Suomalaisen vähintänsäkin tarvitsee tuntea Suomalaisesta käydäkseen; siihen myöskin liittyy runsas joukko Lönnrotin sepitsemiä selityksiä, yksi tahi useampia joka sananlaskua kohden, selityksiä, joiden arvo ei ole aivan vähäksi katsottava. Ne ne juuri valaisevan sisällyksensä ja tuoreen, kansanomaisen esitystapansa vuoksi tälle pienelle kokoelmalle antavatkin varsinaisen merkityksensä. Kansallisen sivistyksen karttuessa yhä laajaperäisemmäksi, yhä moninaisempia aineksia itseensä sulatellessa on tarjona se vaara, että uudet sukupolvet vähitellen vierautuvat vanhan kansan katsantotavoista ja siten myöskin kadottavat sen mielipohjan, johon sanalaskurunoutemme perustuu. Mitä säätyläisluokkaan tulee, ei ole enää puhetta vaarasta, sillä itse vahinkokin jo on tapahtunut, ainakin niissä tähän luokkaan lukeutuvissa, jotka lapsipolvessaan eivät ole suomalaisuuttaan imeneet suomalaisuuden oikeista äidinrinnoista suomalaisen rahvaan kotikeskuudessa. Jo puoli vuosisataa taaksepäin Lönnrot pilapuheiseen tapaansa huomauttaa mainitsemaamme epäkohtaa: mitenkä kansanhengen älyn tuotteet sivistyksen tasoittavasta vaikutuksesta syrjäytymistään syrjäytyvät ja ainoastaan sivistymättömien keskuudessa kenenkään kadehtimatta jonkunlaista arvoa säilyttävät. Hän lausuu muutamakseen:

"Kansankuntien sivistyksen laita on sama kuin yksityiseläjäinkin: mitä yhtenä aikana rakastetaan, se jo toisena on menettänyt arvonsa. Mikä viidentoista vuotias poika enää panee suurta arvoa siihen puuhevoseen, joka hänellä oli apuna ratsastaessaan läpi lapsuusikänsä, ja mikä tyttö ei samanikäisenä jo ole virkaheitoiksi hyljännyt entiset leikkisiskonsa, vauvat. Mikä arvo joululeikeillä enää on sivistyneessä seurueessa tahi mikä merkitys on itse joulullakaan? -- Arvoitustenkin aika on kadonnut kansoista, jotka itselleen vaativat suuremman sivistyksen nimeä. Ainakin on se määrä, mikä niitä siellä täällä enää on säilyssä, joutunut vähimmin sivistyneiden kansankerrosten kenenkään kadehtimattomaksi perintöosaksi. Ja mitä sivistynyt osa kansakuntaa tekisikään noilla vanhuuttaan homehtuneilla rahvaan arvoituksilla? Onhan sillä kyllä uusia arvoituksia kuosien jokapäiväisessä vaihtelussa, valtioviisaissa väittelyissä, uskonnollisissa ja tieteellisissä riidoissa ja tuhansissa muissa asioissa. Toden totta Salomo, jonka suuresta viisaudesta itsekukin on kuullut puhuttavan, hän viisauksineen nykyaikana piankin pantaisiin pussiin. Sillä tämä viisaus ilmestyi enimmäkseen sananlaskuissa, arvoituksissa ja lauluissa, niinkuin I:sen Kuningasten kirjan 4:nen luvun 32 värsy nimenomaan sanoo, että hän puhui kolmetuhatta sananlaskua ja että hänen virsiänsä oli tuhannen ja viisi. Yhtä vaikeaksi kävisi epäilemättä useimpien muiden muinaisajan viisaiden, jos he kuolleista nousisivat meidän päivinämme saavuttaa mitään arvoa luullusta viisaudestaan. Sillä joskaan se ei kaikilla ollut etupäässä sananlaskuina, arvoituksina ja lauluina, niin kuului siihen kuitenkin enimmäkseen semmoisia asioita, joita nykyaika halveksii. He puolestaan saattaisivat kuitenkin jonkun verran lohdutella itseään oppiessaan likemmin tuntemaan nykyajan viisautta, jonka he kaiketi pian oppisivatkin, sillä 'pian on souttu soukka salmi, mitattu meri matala'. Voisipa tapahtua niin, että he yhtyisivät joihinkuihin semmoisiin nykyajan mahti viisaisin, jotka tuskin pystyvät erottamaan haapaa koivusta ja kuusta petäjästä. Semmoiselle näytettiin kerran hamppumaasta vasta nyhdettyä hampunvartta ja pyydettiin tutkimaan esille tuotua kasvia. Tästä ymmälle jouduttuaan ja tiedon saatuaan, että hänellä olikin hampunvarsi edessään, hän tyynesti lausui: 'tuokaa minulle koko hamppumaa kaikkineen päivineen, niin otan siitä kyllä selon!' Mies oli kuitenkin muutamia viikkoja ennen suorittanut luonnontieteen tutkinnon. -- Vastamainittu ei suinkaan ole sanottu nykyajan viisauden halventamiseksi tai entisen liialliseksi ylistämiseksi, vaan ainoastaan jollakin tapaa osottamaan, että itse viisauskaan ei ole sama kaikkina aikoina, vaan sekä muodoltaan että sisällykseltään vaihteleva." [Suomi 1841: Om Finska Ordspråk och Gåtor.] Näin on korkeampi sivistys edistyskulussaan työntänyt syrjään tai taaksensa jättänyt alhaisemman ilmaumat.

Mutta varsinaisen rahvaankin parissa seuduilla semmoisilla, jotka ilmoisen ikänsä ovat olleet vieraskielisen sivistyksen jaloissa, nämä ikivanhat suomalaisen kansanhengen luomukset jo ovat vähiin oloihin kadonneet ja katoavat päivä päivältä yhä tarkemmin -- toivottavasti eivät kuitenkaan konsanansa sukupuuttoon. Kansallinen sivistys yhä perusteellisemmaksi vaurastuessaan on palkitseva sen, minkä pintapuolinen sivistys on hävittänyt. Kirjallisuuden tehtävä on niin ylhäisissä kuin alhaisissakin elvyttää rakkautta oman kansan henkisen tuottelijaisuuden hedelmiin. Kirjallisuuden tehtävä on saattaa uudestaan käytäntöön muinaiset sananlaskutkin, joista suullinen ja kirjallinen esityskeino mehukkaammaksi ja virkeämmäksi voimistuu. Kirjallisuuden tehtävä on myöskin selittää näiden sananlaskujen oikea merkitys ja käytäntö. Siinä tarkoituksessa tämäkin kansankirjanen julkaistaan.

Mitä toimitustapaan tulee, mainittakoon, että sananlaskut selityksineen, jotka alkuteoksessa tavataan eri kuukausnumeroiden jälkeen liitettyinä mitään erityistä järjestystä noudattamatta, nyt on asetettu tavalliseen aakkosjärjestykseen. Oikokirjoitus on muutettu nykyaikaiseksi. Niin ikään on hellävaroin korjattu muutamia lauseopillisia omituisuuksia, joita Lönnrot alkavana suomenkielen käyttäjänä nähtävästi latinankielen vaikutuksesta noudatteli, mutta jotka hän varttuneempana sitten hylkäsi. Samoin on yhtä toista muutakin nykyiselle kielitajulle outoa luonnikkaammaksi muutettu. Tätä menetystapaa puolustaa teoksen tarkoitus.

Toimitustyön on suorittanut ylioppilas _Eero Jääskö_ (k. 1890), joka hehkeimmällä iällään Manan majoille mennyt nuorukainen tähän tehtävään uhrasi elämänsä viimeiset hetket.

A. V. F----n.

1. Ain' on onni saanehella, ei aina ansainnehella.

Lieneekin niin toisinaan, vaan epäilemättä kuitenkin ovat useimmat valitukset, onnen ei ansiota puoltavan, tyhjäkuntaisia. Harvoinpa ansiollisten miesten kuullaankaan valittavan, vaan ilman pitävät hyvänänsä, mitä Jumala antaa, olipa se sitten meidän mielestä parempata tai pahempata.

2. Anna Jesus otravuotta, Jumala jyväkeseä, Herra heinän kuivautta, saisi orjatkin olutta, kasakatkin kaljavettä, vierrettä kivenvetäjät.

Ainakin, ei yksin näinä viimeisinä vuosina toivottava asia.

3. Anna kättä käyvän miehen, suuta ulkovan urohon.

Käyvällä ja ulkovalta ymmärretään toisinaan _köyhää_ ja _koditonta_, toisinaan muuten _kulkevaista, tuntematonta_. Edellisessä tapauksessa kehottaa sananlasku köyhiäkin ja varattomia hyvin kohtelemaan; jälkimäisessä varalla pitämään, ettei tuntemattomiakaan tylysti vastaan oteta, koska siitä vaan katumus saattaisi seurata.

4. Arat työttömän kätöset, rakko laiskan kämmenessä.

Tällä vertauksella kuvaillaan laiskojen ja työttömien eloa useammissa tiloissa, joissa tavataan kunnottomiksi.

5. Asialle mies kylähän, vaimo varten syömistänsä.

Vertaelee vaimoista ei ulkotoimituksiin olevan.

6. Aura atroja parempi, kirnunmäntä tarpoimia.

_Atro_ eli _atrain_ on raudasta tehty, moni väkäinen, pitkävarrellinen kalaniskuase, jota toisissa paikoin _arinaksi_ ja _ahinkaaksikin_ sanotaan. Tämän sananlaskun mukaan on siis maanviljelys ja karjanpito kalastamista etuisampi, jota mekään emme valeeksi väitä, vaan toivomme monen, jonka pellot ja karja kalastamisen vuoksi laihtuvat, paremmin tämän asian varteen ottavan. Joka kalastamisessakin laskee yhteen kaikki, ensiksi työn ja aineet pyydyksiä hankkiessa, sitte vaivat ja ajankulun pyytäessä ja tämän tehtyään asettaa saaliinsa rinnakkain sen hyödyn kanssa, minkä hän kaikilla näillä töillä, vaivoilla ja kuluilla olisi voinut maallansa toimittaa, hän helposti keksii kalanpyynnin ei konsa olevan maatyöhön verrattavan. Mutta mikä onkaan syynä, että hän ei kuitenkaan kalastamista heitä. Ei muu, kuin että hän kalanpyynnissä näkee vaivansa pikemmin ehkä kehnostikin palkittavan, jota vastoin maanviljelys ja karjanhoito vasta myöhemmin, ehkä monikertaisesti auttavat. Ainoastaan meren luodoilla ja rantamailla asuvilla, joilla ei ole tilaa maata viljellä ja karjoja pitää, on kalanpyynti luonnollinen työ, ja heiltä pitäisi maanmiehen enimmän kalantarpeensa maanviljalla hankkia, niin olisi kummallekin toisen hyvyys hyödyksi. Ja miksi ei sopisi hänen itsensäkin, ehkä vaan aikalomasta, kaloja järvistänsä pyytää. Kun tämä vaan harvoin tapahtuisi, niin järvet kalaisempina asuisivatkin ja hänellä olisi siitä vielä sekin etu, että silloin vähemmällä työllä pian yhtäläisen saaliin saisi, kuin nyt paljolla väellä melkein puhtaiksi kalatuista vesistänsä. Monta muuta sananlaskua löytyy, jotka osottavat Suomen kansalla tässä asiassa olevan hyvän ymmärryksen; niin esim. sananl. N:o 41, 54, 160.

7. Auta miestä mäessä, nosta lasta kynnyksessä.

Apu paikassansa on hyvä itsekullekin.

8. Ei huolta hävinnehellä, työtä maansa myönehellä.

Sillä mielelläkö vaan moni silmin nähden hävittäneekin maansa?

9. Ei lapset laista tiedä, vaimot vallan tuomioista.

Harvoinpa heihin laki ja tuomiot koskenevatkin.

10. Ei liikkuva vaihate liikkumattomaan.

Huvempi ja hyödyllisempi usein onkin liikkeellä olla, kuin yksien seinäin sisässä asua.

11. Ei lupaus taloa hävitä.

Niin toisinaan sanotaan, mutta paljoa paremmin sanottu on: lupaus on velkaa pahempi ja ennen mies maansa myöpi, ennen kuin sanansa syöpi. Sillä luvata ei pidä, mitä ei täytetäkin.

12. Ei luulo ole tiedon vertainen.

Hyvin muistettava asia niillekin, jotka toisinaan luulevat syypääksi syytöntäkin.

13. Ei näöltä voita syödä.

Ei kauneudesta yksin ole apua, jos ei muuta hyvää keralla ihmisessä löydy.

14. Ei ole aina Antin tuulet, viel' on tuulet Tuomahankin, Pietarin perän takana.

Ellös sentähden ylen ihastuko yhdestä pahasta päästyäsi, koska taitaakin toisia lähestyä.

15. Ei ole aittahan asia, eikä tietä kellarihin, kun on suossa suurusjauhot, petäjässä pellonsiemen.

Ei käytä kehua eli teeskennellä itseään paremmaksi, kuin onkaan.

16. Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.

Tosi kyllä taitaa olla, ettei ylellinen hoppu ja kiire töissä edistä, vaan kuitenkin soisimme maanmiestemme useinkin liikkuvammasti elelevän, kuin tavallisesti, eikä niin, että aika menee arvellessa, päivä päätä väännellessä, taikka sillä tavalla kuin entinen mies, jolle poika äkisti sisään juostuaan huusi: "isä, tulkaa auttamaan, susi vie lampaan", vaan johon isä vastasi: "jahka ma pistän ensinnä tupakkaa piippuuni".

17. Ei ole huuten huokeampi, eikä parkuen parempi.

Sanotaan niille, jotka yhtäläiseen kipujansa, vaivojansa eli muuta onnettomuuttansa valittavat.

18. Ei ole maata markatonta, ilmoa isännätöntä.

Onkin Jumala hyvyydellänsä siunannut kaikki maanpaikat ihmisten asuttaviksi.

19. Ei ole maitokaan makea suusta miehen suuttunehen, parrasta pahastunehen.

Elkää siis kerran suuttunutta uusilla sanoilla suututtako muistaen, ettei tahdo kauniitkaan puheet hänelle siinä tilassa mieliksi olla.

20. Ei ole mies pahasta tehty, ehkei aivan arvostana.

Toisilla sanoilla sanotaan: ei kukaan niin hyvä, kuin kiitetään, eikä niin paha, kuin pannaan. Se kyllä on tosi.

21. Ei ole pakkoa pahoa, viel' on riihessä eloa.

Kuvailee ei tarvitsevan niin kauan hätäillä, kun jotakin löytyy.

22. Ei oo päivät päällitysten, vaan on päivät päästätysten.

Sentähden ei pidä ylen monta toimitusta yhdellä kerralla ottaman taikka kaikkia yhdellä päivällä valmiiksi pyytää.

23. Ei saapa sijoa katso, maata kuoleva valitse.

Muutamat sanovat: _ei saapa sijoa katso_, toiset: _ei syntyvä_ s.k., yhdellä mielellä kumpaisetkin. Tällä sananlaskulla välistä armonalaisetkin itseänsä kuvailevat, ei olevankan valitsemista, vaan ottaminen, jos mitä saavat; taikka toista sananlaskua myöten: _Käydä käsketyn pitävi, olla nöyrän neuvottavan_.

24. Ei salli savinen pelto koreata kuokkijata, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkeata.

Vertaelee ei käyttävän talonpojalle herroina elää, joka kyllä onkin tosi asia. Lukemattomia taloja on jo ymmärtämätön herrasteleminen hävittänyt meidänkin maassa. Tämä herrasteleminen osotaksen toisilla vaatteissa, toisilla juomingeissa ja muussa elämässä. Toiset taas, vaikk'ei heistä ole yhdenkään maan korjuussa pitäjiksi, ostelevat useampia, siten rikasten rinnoille päästäksensä, siksikun tämä valherikkaus ynnä maiden kanssa yhtäkkiä katoopi.

25. Ei se sovi suopetäjä korpikuusen kumppaliksi.

Niin sanoi kerran alhaissukuinen tyttö, kun hoettiin herrasmiehen häntä kosivan.

26. Ei siinä iloin eletä, kussa on kuollut kotona, lasten vanhin lattialla.

Eikä sovi toivoakaan, että ihminen kaikin ajoin olisi yhtä iloinen: aikansa ilolla onpi toinen aika mielaloilla.

27. Ei sika sinistä tiedä, lammas langan painiosta.

Tuhma, mieletön ei erota hyvää pahasta, vaan pitää kaikki yhdenkaltaisena.

28. Ei väkeä puntarilla, mieltä kauhalla jaeta.

Sentähdenpä ei pidä siitä tuskauta, jos ensimmäiset kokeet ei aina onnistukaan; vaan toivoa vähitellen voittavansa, mitä kerralla ei saa.

29. Elä neuvo neuvottua, elä seppeä opeta.

Ei pidä kehnon parempatansa neuvoa.

30. Empä tiedä, tikka rukka, Kuta kuusta kolkuttanen, Kuta tammea takonen; Tuolla ois enempi puita, Tuolla äijä pökkelöitä, Tuolla toukkia paremmin.

Vanhan kulku-ukon sanat. Ei tiennyt mihin kylään sauvansa varassa lähteä: toisessa parempiluontoisia ihmisiä, vaan köyhempiä, toisessa varakkaampia, vaan ynseämpiäkin samalla.

31. Henki on eläkkeen poika.

Seuraavassa kanssapuheessa kuultu: "Ainako on äänesi noin käreänä?" -- "0mpa se kyllä." -- "Pienuudestako se on ollut laskeuksissa?" -- "Saivat minun paremmallani ollessa keväillä aina lohipatoja kahlaamaan. Siitä mulla ääni turmeusi." -- "Mikä oli pakko ruveta siihen koiran virkaan (kahlaajaksi)?" -- "Henki on eläkkeen poika." (D--n). [Arvattavasti _Juuso Vilhelmi Durchman_.]

32. Hiljaa härkä kyntää, tasaisen jäljen tekee.

Hätäileminen, ylenjouduttaminen tahtoo monasti pilata töitä.

33. Hyvä purresta puhua, venehestä vettä juoda.

Oli kaksi talonpoikaa yhdessä kylässä, joista toinen talon tavaroineen isältä perinyt, toinen työllä ja säästäväisyydellä tyhjästä alkaen talon omistajaksi tullut. Vaan vielä maankin omistajana puuttui, häneltä alussa voimaa, niin peltojansa muokata, jotta olisivat aina koko vuoden tarpeeksi kasvaneet. Niin kerran kävi rikkaalta läheläiseltänsä lainaa kysymään. Tämä, heti itseänsä toiseen vertaillen ja paljoakin parempana pitäen, sanoi: "miksi et muokkaa maitasi ja toimita asioitasi niinkuin minä. Etkö näe, minkälaisen kasvun perin minä pelloiltani?"

Toinen vastasi tähän: "Hyvä purresta puhua, venehestä vettä juoda."

34. Hyvä suolla suuri jalka, kirkossa kepeä kenkä.

Kullakin kohtelolla on omat tarpeensa; mikä soma yhdessä paikassa, usein toisessa on sopimaton.

35. Hyvä suolla suuri virsu, lialla leveä kenkä.

Rumempikin silmän nähdä on hyvä paikassaan.

36. Ilo on käki metsässä, lapsi pieni lattialla.

Mainittu kaikkein odotettu kevätvieras on monelle yhtä suloinen, kuin itse kevätkin. Lapset riemahtuvat hänen talven mentyä taas ensikerran kuullessaan ja rientävät muillekin iloansa ilmottamaan, tytöt toivottavat häneltä tulevia onnia näinkin häntä puhutellen:

Kuku kultanen käkönen, Helkyttele hietarinta, Papurinta paukuttele, Saksan mansikka sanele! Kuku neittä naitavaksi, Tätä neittä naitavaksi. Kaunista kosittavaksi, Tänä vuonna vietäväksi, Huomena otettavaksi; Niin mä toiste tullessasi, Paikoille palatessasi, Kuon kullat kulmillesi, Hopiat hivuksillesi, Sinirihmat silmillesi, Punalangat pääsi päälle, Kaulahan komiat helmet, Kullan ristit rinnoillesi.

Jos lapsille ja tytöille, niin on samate vanhoillekin ikäkuluille käki suotu vieras, eikä hopulla mikään heitä enemmän huoletuttaisi, kuin jos sanottaisi, ei enää käkeä kukuttelevan. Taas hänen kuultua ainakin toivovat vielä vuoden elävänsä ja oikein virkistyvätkin uudelleen, olkoon sitte syy käessä eli keväässä etsittävä. Yhdenlaisen ilon sanoo nyt sananlasku lapsistakin lattialla olevan, josta lapselliset itse päättäkööt, onko.

37. Ilossa ikä kuluvi, riemussa on reijahuvi.

Sananlasku, jota Uotiloissa useinkin mainitaan, toisinaan kyllä muistamatta, ettei oo ilo ikuinen, eikä päivä päätymätön. Ja mitäpä vaan sillä muistamisella tehtäisikään? On niitä huolia tarpeeksi ilmankin, ettei muistelemisilla enännetä.

38. Isäntä olutta juopi, varsa varpuja pureepi.

Niin kyllä useinkin valitettavasti holhomme omia etujamme, toisen etua muistamattakaan.

39. Itse kiitän itseäni, kun ei muut minua kiitä, itse mä tapani tunnen.

Älytön vaan ei ollut sekään, joka tämän sananlaskun jälkeen käyttihen. Jopa muuten olisi tainnut saada peräti kiitoksetta elää.

40. Jokin juojalle tuleepi: eli kintahat katoopi, eli koira kengät syöpi.

Monta muuta kummempatakin juopolle tapahtuu. Yksikin souti illan tullen kivelle veneensä. Älyämättä kivellä olevansa hän souti, jännitti yhdessä kohti kaiken yön, heittämättä muuksi kuin juuri ryypyn ottoajaksi soudantoa. Aamulla päivän valjetessa sattui tulemaan toinen vene siltä suunnalta, jonneka hänen matkansa piti. "Sano, veikkonen, missä jo olenkaan; kun poloinen olen pitkän yön eksyksissä soudellut. Piti kirkolle mennä, pitkältäkö tästä sinne vielä onkaan?" "Niin pitkältä", vastasi toinen tähän humalaisen kysymykseen, "ettet ikinäsi sillä soudulla sinne ennätä", ja autti hänen kiveltä.

Sanoopa sananlasku koiran kengät syövän, vaan söipä ennen muutamalta nukkuvalta hiirikin kengät. Liekö ollut humalassa hänkin, sitä en tiedä, vaan unesta herättyänsä hiiren työtä oudostuessaan kertoi siitä toiselle sanoen: "Mitä aavistaneekaan, kun yöllä söi hiiri kenkäni. Oletko vielä konsa kummempata kuullut." -- "Ei se niinkään kumma ole", arveli toinen, "kummemmaksi katsoisin, jos olisi syönyt kenkä hiiren." Ja siihen päätyi se tarina.

41. Joka kaiken kesän onkii, sitä talvella nälkä tonkii.

Katso sananlasku n:o 6.

42. Joka kuusehen kurkottaa, katajahan kapsahtaa.

Ei pidä ylen korkealle pyrkiä, vaan pysyä siinä, mihin luonto ja onni on määrännyt.

43. Joka taulaa tekee, monta vaivaa näkee, monta koivua kokee, pökkelöä ponnistaa.

Näillä sanoilla vertailee monikin toisien pieniksi, mitättömiksi katsomia töitänsä.

44. Joka tyynelle toruu, tatiolle (tasaselle) tappelee.

Kylläpä vaan pian toisinaan tappeloonkin yhtyy, joka ilman syytä suuttuu ja toruu.

45. Joka verassa, se velassa; joka nahassa, se rahassa.

Varottaa ylellistä koreutta vaatteissa etsimästä. Tuhmasti kyllä ajattelevatkin, jotka luulevat mitäkuta koristusta vaatteista saatavan, vaikka sitä vastoin sekään ei ole kiitettävä tapa, ryysyissä eli muuten silmään pistävissä kehnoissa vaatteissa käydä, kellä varaa lienee parempiinkin.

46. Jolla vaimo, sillä vaiva; jolla lapsi, sillä kaksi.

Niinkö ainakin lienee?

47. Jo on suussa suksen voide, tallella talipalanen.

Niin sanoo köyhä kansa elämästään, joka ei juuri lienekään paljon maksavainen, koska suksen voidekin on pitänyt ruoaksi menettää.

48. Jumalassa juoksun määrä, ei miehen ripeydessä.

Kaunis sananlasku, vertaeleva ei kenenkään, parahimmankaan mitänä itsestänsä voivan. Ja pankaakin se mieleenne jotka omin voiminenne luulette jotain olevanne, muuten vaan ehkä katumalla toisinaan havaitsettekin, luulossanne erehtyneenne.

49. Juoksevi hyvä hevonen uuen kellon toiviolla.

Palkinnon toivo muuttaa kevyiksi vaikeammatkin toimitukset.

50. Jäädä hyvästäkin pitää, elää pahankin kanssa.

Ei tapahdu maailmassa aina, mikä ihmisen mieltä myöten olisi paras.

51. Kahden puut, kahden petäjät, kahden virsut penkin alla, kahden kalsutkin sopessa.

Naimattomia naimaan, naineita onneensa tyytymään kehottava sananlasku. Kalsuiksi sanotaan paikoin sääryksiä.

52. Kaikki kauhasen tekevi, vaan ei pontta puoletkana.

Tällä sananlaskulla vertaillaan töitä, joita ken tahansa tavallansa tekeekin, vaan harvat niin, että tulevat oikein hyvin, kauniisti ja muodokkaasti valmiiksi.

53. Kala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin.

Toiset sanovat: Kalana se on ahvenkin jne. ja vertailee kummin tahansa sanottuna, tytärten alhaisempaa arvoa vanhain elämässä, joka tuli siitä, että tupatöitä silloin ei arvattu suuresti miksikään, vaan ulkotöitä, joilla elatusta saatiin.

54. Kapea kalainen pöytä, leveämpi leipäpöytä.

Ktso slku n:o 6.

55. Kapea kasakan takki kahden hengen katteheksi.

Tämän sanovat tytöt kasakkamiehiä sulhoksi tullessa; vaikka sanovat, he kuitenkaan eivät aina niin ajattele.

56. Katumoiksi vaimo kaunis, sitä kaikki kauloavi; huoliksi hyvä hevonen, sitä rikas riitelevi.

Tällä sananlaskulla osotetaan olevan parasta tyytyä kohtuuteen. Muuten en muista juuri kenenkään vaimonsa kauneutta moittineen, paitsi kerran Venäjän puolella Miinoan kylässä muutaman ukon, joka noin 60:nen vuotisena oli sattunut 15:ta vuoden vanhan piikatytön naimaan. Hän naimisestaan ja erittäin vaimonsa nuorudesta ja kauneudesta lausuu, sanoen:

Hairahin polonen poika Kun nain naisen nuorenlaisen, Nuorenlaisen, kaunokaisen; Äiä on miestä Miinoassa, Paljo poikia kylässä.

Kerran pistimme pihalle, Läksin aamulla varahin, Akan luota astumahan; Katso tuoll' on toinen miesi Seinän alla seisomassa.

Minä kiljasin kivasti: "Mit' olet aamulla varahin Seinän alla seisomassa?" "Ilman aitoja kohennan, Kut on kaatut kallellehen."

Vään eipä syy tähänkään valitukseen ollut niin vaimon kauneus, kuin ukon oma hulluus. Ken käski hänen siinä ijässä nuoria tyttöjä silmäilemään, semminkin ollen, kuten puolestansa vaimokin hänestä kertoen lausuu:

"Sain miehen minäki viimmen, Tuli toivottu toveri; Oisi ukko, mi parahin, Vaan on vähän vanhanlainen, Iho ilkiän näköinen, Kasvot mennyt kaitaseksi Nahka noussut korkialle, Hampahat sitäi pahemmat Puolet aikojain puretan."

Arvattavasti saisi toki äsken naidulla vaimolla olla muukin työnä, kuin puolet aikojaan ukkoansa puretella.