Part 9

Kolkkona ja autiona levisi luminen Napuen lakeus hiiltyneine talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanineet petolinnut raskain siivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian.

Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Colling-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo:

"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita. Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä Herra Eversti von Essenin ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn, haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät."

Häviön jälkeen.

Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta aikain istunut hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.

Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja sammuneet silmät vilahtivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla.

Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samallakun hänen kasvonsa vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut pidättyä kuiskaamasta:

"Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?"

Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana tapahtuvaan. Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti vaikeasti. Lopuksi laski hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja voihkasi ääneensä, samalla kun hänen päänsä painui alas.

"Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?" kysyi muori jälleen itkevällä äänellä, saamatta nytkään mitään vastausta.

"Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti taisteltavan", lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden jälkeen. "No?" kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.

"Ryssä on voittanut", vastasi vaari kumeasti.

"Herra Jumala!" huudahti muori.

Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi lausumalla:

"Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon, niin että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa."

Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa lämpiämään.

"Haavansiteitä myöskin tarvitaan", virkahti vaari illan suussa ja napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.

Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta sisällä Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli kaikki laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa paloi pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta paistetut leivät levittivät raikasta tuoksua.

Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja laahustavia askelia. Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja toisiaan tyrkkien sulloutui sisään toistakymmentä nääntymyksestä hoippuvaa, lumista miestä. He valahtivat oljille uunin ympärille ja ojentelivat paleltuneita käsiään tulta kohti.

Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä, jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.

* * * * *

Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa: musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.

Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan. Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän kotimaan puolesta.

Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin.

Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää päällikkönsä kysymys: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.

Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä tulen vilkkuvan. "Tuli!" huudahti hän ja "tuli! tuli!" toistivat hänen miehensä ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.

* * * * *

Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa. Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa, löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri kuin heitä varten levitetty olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.

Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta kuoleman kaltaiseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan häviöstä.

Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan, samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa. "Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?" katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden.

Hän sanoo: _täksi kertaa_, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:

"Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin me, lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa pois."

"Hm, minä näin sen kaiken päivällä", lausui vaari eikä Antti Matinpoika ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. "Silloin minä tunsin sydämessäni suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä kerkesin siitä jo päästä."

Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.

"Mitä te siinä suhteessa uskotte?" kysyi hän lopuksi vaarilta. "Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?"

"Emme ole", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella, että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti Matinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. "Emme suinkaan! Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen. Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme eivätkä ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain kasvatuskeinoja Herran kädessä nämä tällaiset ajat, sillä hän on aikonut tehdä jotakin kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee."

"Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen kovalta", virkkoi Antti Matinpoika, "niin ettei ole ihme, jos moni epätoivossaan kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me lainkaan näitä koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja sitten sota, jolle ei loppua tunnu tulevankaan."

"Kovalle se tuntuu ja kovaa se onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois. Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä minun mielessäni juuri pyörii."

Kun Antti Matinpoka oli täyttänyt käskyn, kehotti vaari:

"Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken piti sanoa."

Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki:

"Näin sanoo Herra, Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava kaikista teidän rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujat kaupunkeihin, ja autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää kynnettämän, että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin edessä. Ja heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on nyt niinkuin Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut, jaotetut ja autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan."

"Niin, niin... niin se on oleva", hymisi vaari. "Kansamme laita on niin kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen löysitte täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne."

"Niin", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa. "Mutta kesken ei saa uupua."

"Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas panevat elämän uudestaan alkuun."

"Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa ytimen", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin olisi hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.

"Niin juuri!" vahvisti vaari.

Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja terveemmäksi.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.

"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä", hymähti hän vaarin kieltelyille "Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään." Kun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä:

"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujat kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra."

Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla Laihian kirkonkylää kohti. Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle:

"Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin."

Revontulten alla.

Tasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin. Lännessä se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla pohotti yhtä valkoisena kuin metsätön mannerkin. Millään suunnalla ei näkynyt ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot Limingan lakealta.

Ilta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät revontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat idästä länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti. Niiden kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan hohteen.

Kumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen suksimies. Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä toivoi hän pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen vainoojistaan. Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti nimittäin satamiehinen kasakkalauma, joka aamusta alkain oli syvässä lumessa seuraillut tuota yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka hetkeksi lyheni hiihtäjän ja kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten parvesta joukko laukauksia. Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat hiihtäjän ympärillä ja hänen puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat osottivat, että hän oli saanut jo useita haavoja.

Hän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja jäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä yksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui eteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti sitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti eteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän lumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa'asta ärjynnästä ja silloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen oli vielä kintereillä.

Mutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet korkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset kuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin, pysähtyi sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää näkyvissä, ne olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja palanneet äskeisiä jälkiään myöten takaisin.

Mutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen polvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen. Korvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten loimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut elämä hänen sisäisen näkönsä ohi.

Kuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten kauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan alkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden Nissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena ja muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset lähenivät yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia virtasi yhtä mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi kotonaan ja nautti nuoresta onnestaan.

Kotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi partiojoukkoja, jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat vihollisia missä suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa voimistaan kuulua Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää kotiaan ja nuorta vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta lähteä sotateille, sillä isänmaa -- sehän oli hänen kotinsa ja se oli saanut olla rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita. Kodin rauhassa asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina sotaan nähden ja vasta sitten, kun vihollinen oli astunut heidän kotipiiriinsä, kun heidän persoonallinen rauhansa oli tullut häirityksi, olivat he hurjistuneet ja heittäytyneet sodan pyörteisiin.

Ja niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli ankarasti kostetuksi.

Eräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin. He sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat talossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he alkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet saunaan pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen surkeat avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.

Tuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos pelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen pönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti saunan palamaan.

Sydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan hämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului vihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot. Mutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti hetken kuluttua alas.

Silloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen elämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.

Hänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta hänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä eteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan heidän suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän omituisen hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja karkasi miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.

Hän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit, joita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä itseäänkin. Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan vihollista, ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Raivoisana ja ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten viikinkien berserkit, raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin hänestäkin vihollisten kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta. Kuin myrkyllisiä itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan armoa tai vihansa koskaan heltiämättä.

Niin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin iäti nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suun palkinto ja kaikkialla vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot. Tänään hänet sitten oli kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki toverit hänen ympäriltään olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa ja itse hän haavottuneena oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden halki, kintereillään kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.

Mutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat olivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena heittäytyä kinokselle kuolemaan.

Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot, mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle vihreähohtoinen lumiaavikko.

Poloinen papintytär.

Kesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään tavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän takana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella hajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa oli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari, herra Gabriel Corte, istui nyt salin sivuseinällä, johon myöskin ikäänkuin lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra, Martinus Peitzius, sekä muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi kuulusteltavana eräs sotaväen hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen näköinen mies.

Hevosseppä jatkoi kertomustaan: "Kun minä sitten kolmatta päivää olin ryssän vankina, tuli vartiakseni nuori ja parraton rakuuna. Katsopas nyt, Jyrki, eteesi, tuon poikanulikan hyppysistä sinä helposti pääset livistämään, sanoin minä itselleni, ja aloin siinä mielessä hangata ystävyyttä miehen kanssa, sillä hän näytti tavallista hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä kysyi selvällä suomenkielellä, että mistä minä olen kotoisin. Kun minä olin siinä aikani ihmetellyt ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa oikea suomalainen ja väkisin joutuneensa ryssän soltuksi. No se on selvää, että minä nyt aloin häntä hartaasti houkutella päästämään minut pakoon. Mutta hänpä ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä silloin hänet hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin. Lopulta hän kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin olla samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana yrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan yhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää. Muuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä (seppä koputti etusormella otsaansa), ainakin toisin vuoroin. No niin, kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli väärentämätön ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni ja pääsin kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin kuulat korvieni ympärillä."

"Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?" kysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.

"Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani ja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja näiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä Pieksämäelle vievän maantien varressa, vaaniskellen jotakin napattavaa. Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme venäläistä rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo entinen suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä hänet ajoissa tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin toveriensakin. Hän seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein minä hänet nimismiehen luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle tehdä. Nimismies kuulusteli häntä hiukan ja kehotti sitten minua kuljettamaan hänet tänne pääkortteeriin."

"Hän on siis täällä nyt?"

"On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja..."