Part 5

Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans -- Tallijussi --, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken puhvelinnahkaisen hansikkaan. Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat samassa tuokiossa kalskua toisiaan vastaan, mutta silloin astui huoneeseen itse kuningas. Hänen vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä -- mikä muutoin saattoi usein ja helposti tapahtua -- ja koko kipenöivän suuttumuksensa vuodatti hän Stålhandsken yli, komentaen hänet lopuksi lähtemään paikalla pidoista ja menemään leiriin rykmenttinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi Stålhandsken lähteä, saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti irvistellessä hänen jälkeensä.

Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt, että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle päätteeksi muutamain jonnijoutavain saksilaisteikkarien tähden, joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas olikin saattanut menetellä siten sen sijaan että hänen olisi tullut ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin saksilais-jänikset, joilla oli ruhtinaanakin saamaton ja pelkuri oluttratti!

Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään kohdanneeseen loukkaukseen.

* * * * *

Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä kuningas seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi, siellä kajahtivat ilmoille valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta suomalaiset rakuunat ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän tervehdyshuutonsa oli tällä kertaa vaisu ja hillitty.

Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle Breitenfeldiä. Armeijan oli sijotuttava yötä viettämään siinä järjestyksessä, jonka kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.

Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä, puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä, Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.

Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken kanssa ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun eläköönhuudon. Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin ja hänen yhtä uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen tärkeän rykmentin mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken viereen ja ojensi hänelle kätensä.

Enempää ei tarvittu ja huudot: eläköön kuningas! kaikuivat jälleen entisellä ponnella.

"Suomalaiset!" puhui kuningas, "teillä on nyt ensi kertaa taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin muistakaa, että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän asti saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet, riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!"

Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan ratsastaessa takaisin keskustaa kohti.

Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta pitämään. Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä, ehtoorukouksen ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan. Täydessä taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.

* * * * *

Ruotsin armeijan kulkiessa Lober-puron yli, oli keisarillinen sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta. Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt. Keskustassa näkyi pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias Tilly, joka kerran oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan maistanut viiniä, ei hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota. Mutta tällä hetkellä täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset, sillä kerrotaan hänen, nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla Ruotsin armeija suoritti ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen kalpeaksi ja unhottaneen vastata ympärillään olevien kenraalien kysymyksiin.

Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit ojentuivat sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät kimaltelivat nousevan auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet tukihaarukat eteensä maahan ja harjanteella rintaman takana ojenti ruotsalaisia kohti neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.

Kun Kustaa Adolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas laskettuna ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen rukouksen, seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä hiljaisuus. Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä sotapäällikköä seisoi vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti toisiansa, ikäänkuin tahtoen kauas kantavan ratkaisun lykätä vielä moniaan hetken tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien hulmuaminen sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä, jonka Tilly oli sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen. Taistelukentän laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja turvekattoisten vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita seudun talonpoikia, jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa mahtavata näytelmää.

Kun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Adolfin taisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan merkin ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin. Etummaisena kulki Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan kantomatkan päähän keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.

"Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen saavat aikaan", lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. "Kummalta puolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö."

Samalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta ja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa. Mutta kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja kappaleen matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja multaa.

Nyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti samassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä suomalaisia, ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti kätensä ylös ja tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli eversti Baumgarten, joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta kanuunankuulasta siten sai surmansa.

"Hurraa! voitto on meidän!" huusi Stålhandske.

Hänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot noudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina pitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki eivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä siis tienneet syytä hurraamiseen.

Pian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti yhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät sotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa kumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.

Vaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut saaliikseen mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan järkähtämättä ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset ja kulmikkaat miehet istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä kotoisten Ruunikkojensa, Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne olivat keisarillisten ratsuihin nähden huomattavan pieniä, mutta omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä, uskollisia ja viisassilmäisiä eläimiä.

Satulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske mikäli ruudinsavulta kykeni, vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:

"Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit niskaamme. Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja pitäkää sitten kieli suorana suussa!"

Stålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä kuului tuttavallisia huutoja: "Valmiita ollaan, antaa tulla vain!" -- "Vastaan minä sylkäsen, niin että tuntuu!" -- "Tulkoon nyt vaikka itse keisari ja kaikki jesuviitat lisäksi!"

"Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!" varotteli Stålhandske.

"Ei kai Hanskia ala jänistää?" kuului rivistä ja sitten tuttavallista naurun hörötystä.

Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin hyökkäystä. Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:

"Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin, vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte ratsastajastakin."

Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:

"Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa."

Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:

"Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi, että suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa."

"Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt."

"Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on tappelussa paljon kevelämpi liikkua näin sarkatamineissa."

"On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa, vaikka kuningaskin on siitä jo luopunut?"

"Muistona Puolan sodasta", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketinkuulan jättämää lovea.

Tykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan toisen luontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi tuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten taisteluhuuto: "Jeesus-Maaria!"

"Valmiit!" hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin ja seitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven keskeltä kuin terävät salamakielekkeet.

"Jeesus-Maaria!" kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat esille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.

"Hakkaa päälle!" karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa tuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen rämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten korskunaan ja kuolevien voihkauksiin.

Mutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia, minkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla nopeudella kuin oli tullutkin.

"Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!" huusi Stålhandske, "sillä sen verran kuin minä Pappenheimia tunnen, ei hän niin vähällä meitä jätä."

Ja tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit uudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä. Mutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen asetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit päällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen pakoon. Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin jo yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne noita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön jälkeen eivät ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja kauhistus hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim kyennyt heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan saamaan järjestykseen.

Tällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset siivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset, jotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat kohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien sitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä taistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää itseänsä kannullisella olutta.

Tämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen Kustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja oikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua saarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn joukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä peräytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta siiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin taisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta. Ratsu- ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä sekasorrossa. Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä irtautuneen pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei läpinäkymätön pimeys. Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin marssia, etteivät hänen miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan ja hajaantuisi. Ruotsalaiset ja suomalaiset taasen yhtä mittaa toistivat taisteluhuutoaan "Jumala kanssamme!" välttyäkseen siten käymästä toistensa kimppuun.

Koko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri, sillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen sitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken joukko tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama alkuaan oli seisonut.

Keisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan laella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi. Sen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään kuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.

"Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!" vastasi kuningas Stålhandsken ehdotukseen.

Kuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä. Miekkaansa heiluttaen huusi hän:

"Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa. Nuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia. Ja nyt kannukset hevosten nivusiin ja mies se, joka ensimäisen kanuunavartian alas hakkaa!"

Raskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle Stålhandsken kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän yli alkoi kaikua heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: "Hakkaa päälle! hakkaa päälle!"

Tällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan hakkapeliitta-nimensä, joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten muistossa. Tuo heidän raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa havahutti nimittäin tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin, joka kauhistuneena kohosi ryntäilleen ja huudahti:

"Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?"

Stålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi oikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen huutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän vastaan poikamaisella intomielellä:

"Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!"

Ja ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena kansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään voimalla eteenpäin pyyhkästessään:

"Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!"

Tykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa hyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen. Hetkistä myöhemmin olivat kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja kuolemaa Tillyn omia joukkoja vastaan.

Tämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron vallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa päällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään ja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään, purskahti hermostuneeseen itkuun.

Nopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta, että vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko Ruotsin armeija siten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan päivätyön jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin rakuunain, jotka äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet viimeiseen saakka, täydessä järjestyksessä ja liehuvin lipuin ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi ikäänkuin osottaakseen, että he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden mainettaan menettäneet. Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi kulkiessaan tervehtivät he näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen he hätäilemättä ratsastivat edelleen. Heillä oli keisarillisten armeijassa sama sija kuin suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Adolfin sotajoukossa ja kun he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden viimemainittujen kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen mainehikkaimmat joukot toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä istuivat kokonaan rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa selässä, ajaen hiljalleen Leipzigiä kohti.

"Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme", lausui Stålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.

Melkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken toivomus. Silloin oli Kustaa Adolfin voitokas armeija siirtynyt jo Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin joukkojen välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja voitokkaina, kuten aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit edellään saksalaisia. Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään nurista kuninkaalle, että hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää saksalaiset etummaisina surman kitaan.

"Hyvä", vastasi kuningas, "minä lähetän suomalaiset tuleen ja saammepas nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen muutoksen."

Stålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat hakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla niityllä, kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa, iskivät molempain puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan vastaan. Kun se pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt, alkoi vihdoinkin hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin "voittamattomat" päällikkönsä menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten jäädessä voittajina tantereelle.

Kaupunkitulijainen.

Oli ani varhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642, Kukon aamuvirsi oli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan rannalla vilkutteli vielä kointähti.

Teppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä kopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta nostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään viedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa kuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä varten, jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.

Isäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla voideltuja ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden kuin valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä, samalla kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava kirjamies ja vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni itse kirjottamaan nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman hyvyyttä kätkenyt vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään aitan ylisille kuten niin monet rikkaat talolliset tekivät, sillä vierastuvan nurkkahyllyllä nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn hopeakannun kanssa muutamia kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias Agricolan Uusi Testamentti ja Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan ensimäinen nide ynnä Sorolaisen pikku katkismus. Nuorena miehenä oli isäntä kerran kyydinnyt piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä retkellä hän oli innostunut ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa. Toiset hän oli myöhemmin hankkinut.

Kun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko tappovasikka jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin vietävä Martinus Stodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina äsken perustetussa yliopistossa.

Aamiaisen haukattua lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa antoi isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän varalle.

"Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unohuttaa aitan suulle. Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua pääsee kylpyyn. Ja kuulehan..."

Isäntä mietti hetkisen ennenkun jatkoi:

"... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että tulevat kylvyn jälkeen meille."

"No mitä varten?" ällistyi emäntä.

"Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä", vastasi isäntä ja läheni ovea.

Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen porstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän porstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli viemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen litteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta emäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.

"Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin tulee rahaa?" ei hän voinut olla kysymättä.

Mutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken tuvassa:

"Kylläpähän sitten kerkeät nähdä."

Sen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä omaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen liikkeelle.

Mitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä navettaa kohti kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön ajan, ettei siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän se niistä naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään pitoja pantu toimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten varustuksiakaan tehty. Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä sitten lieneekin eilen pappilassa käydessään saanut päähänsä.

Vainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvunhelinä ja reen narina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä päresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri lopettelivat aamulypsyä.

* * * * *

Päivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea kaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän aikaa sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina Teppolan pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.

Emännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei hän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta näyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä myöhemmin pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään. Isäntä oli siis selvästikin kätkenyt sen suureen kirstuunsa. Mikähän se viho viimeinkin oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa rengiltäkin, mutta tällä ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa, oli vain nähnyt isännän kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja peittävän rekeensä.

No, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtänee, lohduttelihe emäntä.

Saunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain väkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi liedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä ja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään jakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen kaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä: kauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei ollut mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.