Part 4

Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana Fleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:

"Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina Flemingille.

Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin, että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkun Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.

Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan, jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat. Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin; ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun. Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan olen ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni isäni poikana. Kuolemaan -- sillä samana päivänä julistettiin meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna täytäntöön.

Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman holvikammio -- lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina; viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini. Kuinka alastomaksi tämä ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan -- siinä kaikki! Mutta uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat, joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle. Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.

Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä, että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät sydämeni ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen sormeansa.

Kun aamulla Malina-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi. Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi. Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin. Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.

Lähdin kohta Arvid Eerikinpojan seurassa Turkuun, missä sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin. Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina viihtymään meidän parissamme.

Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet! Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen, että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein vastenmieliseltä. Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan houkutteli ja silloin minä pyysin sukulaistamme, kreivi Maurits Leijonhufvudia, joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä, rukoilemaan herttualta minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni, mutta ilman mitään tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä. No niin, nyt en siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan valmistautua autuaalliseen kuolemaan.

Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isä-vainajamme. Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme, olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin Suomen ylimmäinen käskynhaltia ja hänen sekä herttuan välit olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.

"Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?" kysyi äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen puhellen: "Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen hänen setänsä, herttua". -- "Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi asettunut häntä vastaan", huomautti äitimme. Kireämmällä äänellä vastasi tähän isä: "Miksi hän tahtoo sekaantua meidän suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille, kunnes --". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla kun hän minun tukkaani silittäen lausui: "Niin, Klaus, miksi se ei voisi istua tässäkin!"

Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja, kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat kuningaskruunua, itsenäisen Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus, mikä tuona hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa, olisi yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin, sillä rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää mielessäni ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin. Mutta -- juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja ilmotti, että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!

Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni saapui juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. -- Niin totta kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta, niin totta pyydän nyt sinua olemaan liioin murehtimatta, vaan muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten lausuu sinulle hyvää yötä

veljesi Juhana."

* * * * *

Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku tuomion täytäntöönpanopäivänä seuraava:

Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma. Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja linnan selkä kimaltelivat ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille oli asettunut kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois. Kullattu pallo tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin sula metalli, Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat siipiään kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen piirityksen jäleltä jääneen patterin harjalla näkyivät seivästen neniin pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen kuuden onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista kuukautta sitten asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen miehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet näyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja liikehti linnan ja kaupungin välisellä tiellä.

Kun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen, aukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi lippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan johdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen herrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla. Etummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana Fleming. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke, Juhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika y.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä, Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät oli määrätty lisätutkimuksia varten vietäviksi Ruotsiin.

Väkijoukkojen huomio kiintyi melkein yksinomaan Juhana Flemingiin. Tuo yksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään samettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen kappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään hänellä oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta muutoin hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon tuostakin hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.

Hänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius Teitti ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin saattajista oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin itkuun, jolloin Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja. Heidän liikutuksensa tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi kuulua itkunnyyhkytyksiä ja äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki saattue eteenpäin ja sotilasten pertuskat ja leveäteräiset hilporit välkehtivät auringossa.

Kun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan kultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:

"Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle minun viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle mitään kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä kantamaan tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun viimeisestä matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun viimeisen pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen surun valtaan. Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun tätä taivalta kuin se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja minä uskon vakaasti, ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan ainoastaan kaikkien maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen iloon, jossa minä toivon rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran tapaavani."

Aningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki joen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää ahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli kiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin kummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja itkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen omaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portaalla ja ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat olleet mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.

Kulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen edessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi punamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat kansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra riisui päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä puristi jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten kohtalotoveriensa kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki piirin keskelle ja nousi ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen väkijoukkoon alkoi hän puhua seuraavasti:

"Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat, hengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille lausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä hengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan minä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman; mutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole mitään muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan, ja niinpä hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä isäni suvun."

Tässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka juoksi esille ja huusi:

"Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut minun ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on kääntänyt teidän omaksi turmioksenne."

"Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä, mitä te väitätte?" kysyi Juhana herra. "Ja onko minut laillisesti tuomittu? En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa luettiin ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut nurjaa kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta ja oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen."

Enempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja jotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä sekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri oli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:

"Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en täältä takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty kuolemaan, niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani Jumalan haltuun. Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut ovat kuolemaan määränneet."

Tämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville naisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille kädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi hän hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille pienen kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui hän:

"Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne palvelijani huostaan."

Tämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle matolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään hiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa lyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti silmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi äänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa -- ja Fleming-suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.

Seuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan alapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana kuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran maalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä rautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli asetettu teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat rautaporien nenässä rivissä raatihuoneen harjalla.

Hakkapeliitat.

Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivissä, mutta siitä huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväkirykmentissä nurpea, äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei pelannut täärninkiä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen, eikä ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi läheisiä kohtalotovereita.

Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen suomalaistensa myrtyneisyyteen selviää seuraavasta.

Kustaa Adolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet Dübenissä, kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne Tilly oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto hänen ja Kustaa Adolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen oli kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön ynnä muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten valtojen asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen pidettiin sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan, ja sitten pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua viinimaljain ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan Juhana Yrjön kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.

Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan kotoisen tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen humalaan. Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta käytäntöön tullut piippynysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja hevosillaan, joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa kyennyt vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit yrittivät miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille, vaiensi hän heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas oli Werbenissä julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille kunniasijan Ruotsin armeijassa.

"Sanokaapas", huusi hän, "sanokaapas, mikä merkitys on sillä ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin teräksellä kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka ensimäisenä puree vihollisen rintamaa ja avaan tien muille. Ja tämän meidän protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri minun suomalaiseni."

Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia, skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä rauhaan ja alkoi herjata saksilaisia.

"Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?" puhui hän ivallisella äänellä. "Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin."

Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia liikkeitä, niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.

"Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja samalla yhtä pieni vastus Tillylle", jatkoi hän. "Jo pelkkä kroatien kiljunta heidät ajaa käpälämäkeen."

Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita Stålhandske ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin sydämistyivät hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista Stålhandskea kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja kiivas sananvaihto syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari kertaa nyrkkinsä pöytään, niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.

Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua. Kuningas oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka. Olivathan nuo "pohjan barbaarit", kuten heitä oli pilkallisesti nimitetty, ensi kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan tarkasteltaviksi. Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja kademieliä, jotka olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden voitollisten tulokasten heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän sivistystään mielellään vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät hänen vihamiehensä halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.