Part 2

"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa."

Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni joukkue pyrynä liikkeelle.

"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika huolestuneena partaansa sivellen.

"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije, tähystellen menevien jälkeen.

* * * * *

Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaan ottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.

Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasikin. Linnanpäällikkö sekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa lukuisat hevoskaviot.

"Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään."

Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:

"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!"

Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.

"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasinkin", virkkoi hän ja alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle.

"Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat -- mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa."

"Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten kanssa...?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.

"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika.

"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin."

"Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja pyydystämässä?"

"Missä ja kuinka suuri voimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika saanut alotteeksi hyvän kulauksen.

"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut kolmeksi joukkueeksi. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!"

"Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen. "Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?"

"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita. Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä. Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan piilossa.

"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.

"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa rähistessä.

"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti No, siinä ei käynyt sen hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at sekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoista tuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle. Ennen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt, ja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!"

"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!" huudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataa miestä lyö pakoon kolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti tieto."

"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika.

"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsumiehellä lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin, lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa."

He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta tavaraa.

"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.

"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua.

Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri huoneita. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.

Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä kemuissa.

Päivätyön päättyessä.

Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta oli kääntynet puolittain häntä kohti. "Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto." Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja. Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä. hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoissa. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen kasvonsa ja lausui:

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen, Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen. Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää kiihdyttävästi.

Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa.

Entä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta.

Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton antaa-mennä-vain -ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan.

"On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud.

"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi Agricola.

Tähän virkkoi arkkipiispa:

"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen."

"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on todellakin vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa läntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuun ottamatta heidän omituista luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä."

"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan, "niin eikö silloin valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu ennen pitkää luhistumaan kokoon?"

Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua lausui Lejonhufvud varoen:

"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He lisääntyvät kuin sienet."

"Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleen, joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi."

* * * * *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä jätti hänet kokonaan rauhaan.

Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä vielä vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat -- minkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan -- ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan!

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän kuin tuo arkkipiispa, joka puoli nukuksissa istui hänen rinnallaan, kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa. "Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen kansastaan?

* * * * *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja innostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti, aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi. Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.