Part 10

Seppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien, minkä johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana. Ääntään alentaen virkkoi silloin seppä:

"Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen."

"Kuinka niin?" hymähti Armfelt.

"No hän on oikeastaan aivan naisen näköinen jo kasvoiltaankin ja sitten... kun me pari kertaa tänne tulomatkalla saimme saunata, niin hän ei suostunut yhdessä muiden kanssa tulemaan kylpyyn."

"Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?"

"Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea nimensä."

Tehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta, joiden läpi hän oli harhaillut sekä vihollisten liikkeistä siellä, viittasi Armfelt tätä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä seisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle.

Uteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen olentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli hintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen kulunut puku ja tukka aikoinaan lyhyeksi keritty, mutta nyt jo ehtinyt kasvaa pitemmäksi ja epätasaiseksi. Kasvot olivat aivan parrattomat, kalpeat ja tyttömäiset ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt ja harhaileva ilme. Huomatessaan niin monta katsetta itseensä kiinnitettävän, punastui hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa teki hän vieläkin tyttömäisemmän vaikutuksen.

"Sinä puhut suomea?" kysyi Armfelt.

"Kyllä", vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken päästä hiljaa: "Se onkin minun äidinkieleni."

"Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?"

Kuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla äänellä:

"Eerik Benjamininpoika."

"Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!" ja Armfelt pani ääneensä hieman ankaruutta.

Kuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä itkuun, peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, ett'eikö hän ollut nainen.

"No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä mitään pahaa seuraa, päinvastoin", koetti Armfelt puhella hänelle lempeästi.

"Annikka minun oikea nimeni on", niiskutti tyttö, "Annikka Swahn."

"Annikka Swahn", toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän kertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin tulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa oloissa olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että venäläinen rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä tapauksessa ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla kuvastui syvä sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan ilmaisseen oikean nimensä.

"Mutta mistä sinä poloinen olet syntyisin ja kutka ovat sinun vanhempasi?" kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.

"Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn, oli kappalaisena", vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.

"Hyvä Jumala, siis papin tytär!" pääsi välittömästi kirkkoherra Peitziukselta.

"Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen sotamieheksi?" kysyi Armfelt. "Kerrohan nyt meille kaikki alustapitäin."

Huomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien tähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen Annikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän kokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin.

"Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja veivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen muun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen", kertoi tyttö jalkoihinsa tuijottaen.

"Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!" huudahti Armfelt.

"Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan", kiiruhti tyttö selittämään.

"Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on tapahtunut ja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista. Sinä jouduit siis metsässä kasakkain käsiin?" hoputteli Armfelt.

"Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä vastaksia hakemassa. Me olimme noin virstan päässä Joutsenon kirkolta ja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä ja ennenkuin me kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle kasakkalauma."

"Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?" keskeytti hänet Armfelt.

Tyttö mietti hetken ja vastasi sitten:

"Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta."

"Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta kerropas nyt edelleen."

"Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain vankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä satulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta kasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta minä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin vasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin suomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista meidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin, jossa minä sain olla kolme vuotta."

"Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?" tiedusteli Armfelt.

"Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä saimme puolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein puuttui sitäkin ja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet saivat aamusta iltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla ja meidän naisten täytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä sotamiesten vaatteita. Usein olin minä sairaana, kerran kolerassakin, mutta kuolema ei tullut, vaikka minä olisin kuinkakin hartaasti sitä rukoillut. Kymmenittäin ajelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin nääntyneiden suomalaisten ja ruotsalaisten vankien ruumiita pitkin teitä ja syrjäisempiä katuja, joista niitä aika-ajoin viskeltiin Nevaan tai peruskivien alle. Ani harva sai osakseen oikean hautauksen."

Kertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen täyttivät hänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän katkonaisella äänellä:

"Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi useimpia onnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten väkivallan uhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan, sillä monet miehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin heidät ruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat ja sieramet."

"Oih, sitä raakalaisuutta!" voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä inhon ilme.

"Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta", jatkoi rakuunatyttö jälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. "Sitten alkoi kierrellä huhu, että tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa vallottamaan Suomea. Silloin meidät suomalaiset vangitkin, niin miehet kuin naisetkin, jotka vain olivat voimissaan, pantiin väkisin sotaväkeen. Jotka kieltäysivät tottelemasta, ne hirtettiin. Ensin meidät kuitenkin väkipakolla kastettiin ryssänuskoon ja annettiin uudet nimet. Se tapahtui loppiaisena puolitoista vuotta sitten ja minulle annettiin silloin nimi Ulliana. Minut ja viisikymmentä muuta suomalaista tyttöä raahattiin Vologdan rakuunain kasarmiin, puettiin sotamiehen vaatteisiin ja opetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja ampumaan. Ja sotamiehet saivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä tahtoivat" Kertojan ääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan vaikeni ja mielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli vallannut syvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: "Kauheata! kauheata!"

Vihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla:

"Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt taisteluissakin olla mukana?"

Tyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa kysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

"On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa, Pälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä, joiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin tai muuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme hiljaisuudessa keskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa omia kansalaisiamme, vaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan. Minäkin sain Pälkäneellä haavan käsivarteeni."

"Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?" keskeytti hänet Armfelt. "Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan osassa te olitte?"

"Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeille ja joukossa oli useita siunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat hyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli taas paljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä, ellemme vikuroimatta kävisi päälle."

"Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!" huudahti Armfelt ja löi rajusti kämmenensä pöytään. "Se jalosydäminen ja sivistynyt Galitzin!"

"No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja sivistynyt", huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti.

"Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa vai vasenta siipeä vastaan?" kääntyi Armfelt, taas tytön puoleen.

Tämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten:

"En minä voi sitä niin tarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry ja varsinkin me naiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että me lähelle suomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä, sillä me olemme heidän kansalaisiaan."

"Mitä!" kavahti yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa oli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka levotonna oli kuunnellut tytön viime kertomusta. "Juuri kun minä komensin mieheni pajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen rintamasta huutoja: 'säästäkää, me olemme suomalaisia!' Mutta minä huusin miehilleni, jotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet, että se on petkutusta kaikki tyyni. Ja niin me säälimättä hyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan kaikki, jotka tiellemme sattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme paratkoon, mutta emmehän me mitenkään voineet käsittää, että vihollisten joukossa olisi omia kansalaisiamme."

Karkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan.

"Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa", kertoi tyttö, kiinnittäen pelästyneet silmänsä majuriin. "Minä ja kaksi muuta tyttöä pelastuimme piilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana hyppäsimme me satulasta ja kun siinä lähellä sattui olemaan korkea lumikinos, peittäysimme me siihen ja kyyrötimme siellä aina iltapäivään saakka. Mutta kun me sitten kylmän ja nälän hätyyttäminä kohosimme piilostamme, huomasivat meidät heti taistelutantereelle kaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset, ottivat meidät kiinni ja veivät everstin luo ja..."

Hän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi päänsä syvään alas.

"No, teitä varmaan rangaistiin?" virkkoi Armfelt.

"Niin, me saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme", sanoi tyttö mahdollisimman hiljaa, samallakun kyyneleet alkoivat uudelleen tippua hänen silmistään.

"Tyttö parka!" huoahti Armfelt. "Ja sitte sinä sait parin venäläisen rakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?"

"Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä viimeinkin jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin toivonut."

"Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan papintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole näinä vuosina ollut mitään tietoa?"

"Ei", nyyhkytti tyttö vastaukseksi. "Isäni on ollut jo toistakymmentä vuotta kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat minut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän, elävätkö he vielä ja missä he ovat."

"No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, kun olet päässyt maanmiestesi pariin", koetti Armfelt häntä lohduttaa, "ja ehkäpä Jumalan avulla saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat he monien muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he kyllä ovat turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa sinutkin sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa sekä sukupuolellesi kuuluva puku." Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti Armfelt kirkkoherra Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä lähestyen virkkoi:

"Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä kyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse noita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa."

Ottaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.

Armfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena muutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi sen ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan mielialan, jonka tytön kertomus oli synnyttänyt. Ulkona oli mitä herttaisin kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla kasvavassa pihlajassa sirkutteli parvi pikkulintuja, kaduilla ja pihoilla näkyi päivää paistattelevia sotilaita ja torilta kuului rummunpärrytystä, kun talonpoikaisille sotilastarjokkaille opetettiin sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea käsi poveen pistettynä, pää syvään alas painuneena ja kasvoillaan synkkä ilme tuijotti hän ulos. Pormestari ja upseerit vaihtoivat kuulemansa johdosta matalalla äänellä sanan silloin, toisen tällöin.

Kun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän:

"No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja totuttanut. Ja nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen muonituksesta. Herra pormestari, pyydän teitä esittämään suunnitelmanne."

Kukin kohdaltansa.

Metsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta, jota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen päivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä hiljaisuutta rikkoneet raa'at äänet tai surkeat valitushuudot. Pihlaja ahon reunalla levitti kaikessa rauhassa päivänsäteille lehtevät haaransa, joiden välissä tiaiset pelmastivat veripunaisten marjaterttujen kimpussa. Ja puolitorkuksissa istui poutahaukka läheisen kuusen latvassa, piittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi mitään pikku linnuista. Se käänsi laiskasti päätään vasta sitten, kun ahon alla, suon reunassa kasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja huojua, aivankuin äkämystynyt härkä olisi työntäytynyt sen läpi.

Mikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan leveähartiainen ja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli puoleksi sotilas, puoleksi talonpoika. Päällään hänellä oli karoliinien sininen univormu, joka oli vyötäreiltä kiristetty leveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli harmaasarkaiset housut ja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu oli myöskin selvästi talonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan ja langan avulla olikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta kupeella riippuva raskas miekka ja pari vyössä kiiluvaa pistoolia osottivat kuitenkin epäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän sodankävijä.

Hän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen, joka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän nähtäväksi kuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä tänä ihanana syyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan seuraavista syistä.

Jalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainustellut erästä suurempaa venäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman Hämeenlinnasta pohjoiseen päin. Eilen illalla he olivat asettuneet väijyksiin Kostianvirran läheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli tehty hyökkäys ohi kulkevan kuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki olikin ollut paljon lukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut, ja raivoisan tappelun perästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan hajotettu. Tällaisen tapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua määrännyt miehilleen kokoontumispaikaksi Taurialan kylän.

Sinne oli hän itse parasta aikaa matkalla.

Tultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta vesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä aamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä hutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon halki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan vihainen: htsch!

Muutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä nähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet sormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin viluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi hänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään salpaavat pensaat olisivat olleet venäläisiä.

Yhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi käydä jo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja samalla kun ärtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti se lentoon.

Ahon rinteelle päästyään pani Luukkonen merkille kuusen, jonka poutahaukka juuri jätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen selvän matkan suunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut hiukan kuin pyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle alkoi hän rivakasti tunkea tiheän oksaston läpi latvaa kohti. Tultuaan tarpeeksi korkealle pääsi hän pian selville seudusta ja huomasi ilokseen noin virstan päässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti kylään.

Mutta mitäs tuo oli?

Hänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä kohoavan ilmaan hienonhienon savupatsaan. Oliko joku hänen miehistään ehtinyt jo sinne vai oleiliko siellä paikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku pienempi vihollisjoukkue asettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen otaksuma sai hänet puremaan vihaisesti hampaansa yhteen.

No, pianpa hän oli saava siitä selon.

Hän alkoi nopeasti laskeutua alas ja hetken päästä oli hän jälleen matkalla Dunderinmäkeä kohti.

Kun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän kulkuaan ja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine silmineen ja jännittyneine liikkeineen muistutti hän saalista vaanivaa petoa. Varovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä olevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi.

Näky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta kuin pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni, turvekattoinen pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään ruskeaan kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella aseena näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä pyyhkäsi hän hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt, ettei hän näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle oli parin kiven väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään puoleinen nainen hämmensi.

Kun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle, huudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti karkaamaan ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että tulija oli yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.

"Ystäviä ollaan!" tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen Herran rauhaa.

Lähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi hämillään:

"Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?"

"Olen kyllä", vastasi puhuteltu, "ja luulenpa siinä seisovan toisen Tanelin."

He kättelivät ja Luukkonen jatkoi:

"Mutta kuinka ihmeessä te olette tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?"

"Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja", vastasi toinen levollisesti. "Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti karkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle. Ensinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei ajan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään. Täällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä."

"Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?" kysyi Luukkonen.

Vastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen, jota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty kirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta vasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: "Valvo, Herra, rakas taivaalli..." Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.

"Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?" kysyi Luukkonen neuvotonna.

"Jotakin sinnepäin", vastasi toinen hymähtäen. "Kun Viipurista paetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin päätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran sanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana. Minä leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta saatuani muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista, johon oli leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken uudesta muovaamaan."

Tämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua takaisin, kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista kirjaa, jotka hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi ensi lehden omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat: "ABC-kirja, joka sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan kylässä prändätty Daniel Medelplanilta."

"Hm -- mym", hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.

"Ottakaa ne mukaanne", sanoi Taneli-mestari, "ja kun tapaatte metsiin paenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian minä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos satutte tämän kautta kulkemaan. -- Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme nääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani", jatkoi hän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.

Karhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään omituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän iltapäivällä, jaettuaan Taneli-mestarin ja hänen muorinsa kanssa heidän vaatimattoman päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa Taurialan kylään, kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen katsomaan, ja nähdessään tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen kumartuneena työnsä yli, tunsi hän silmissään jotakin kosteata. Hänen mieleensä muistuivat äkkiä Huoneentaulun sanat: "Jotka sanalla neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää niille, jotka heitä neuvovat." Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja kaivoi sieltä kaikki harvat hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi hän takaisin ja asetti kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle sekä palasi kiiruusti takaisin metsään.

Kotiin!

Eveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä puhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista anastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen kylän vanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain etäämpää kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun kylänvanhin oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi hyönteisten surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.

Kuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa rinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he ääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli jo painumassa.

Silloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä laulua:

"Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla, kuninkahan kultaisen kartanon puolla; voi minun lintuni, voi minun kultani, kun et tule jo!"

Siskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen ja jäi hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen silmiensä ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä yhtyi hänkin lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun, vaikenivat he ja kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.