# Suomalaisia kirjailijoita

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/suomalaisia-kirjailijoita-13445/index.md

Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä, joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat. Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.

Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen äärimmäinen johtopäätös.

Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m. Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?

Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa. »Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v. 1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo: »Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_ kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_.

Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta, ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin erottaneet.

Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä: »tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja »vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan» (Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:

»Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto ja muu...»

KAARLO BERGBOM

s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907): Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867), Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.

Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.

Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot, Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus, tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle, kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_, ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät: oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona, Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen, puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_ kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan» perikuvaa.

Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu: jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa (»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa, joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor »pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä, »käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff», »ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa taisteluun ainakin edellistä vastaan?

Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin luona!

On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta» j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen».

Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli _Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten »sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa, muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa, on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen runoiluun».

_Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen» asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely, huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä, sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä tunnusmerkilliset.

SUONIO

s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana (1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869), Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880), Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869), Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872), Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880), Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882), Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897) y.m. y.m.

Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.

Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi. Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä ylempänä.

Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.

Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.

Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä. Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu, miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.

Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa, heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen, vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta. Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa. Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta. Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.

Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.

Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_ runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo ennen häntä ovat olemassa.

Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla. Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta.

Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää, huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_ y.m.

ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä kansan sydämiin.

Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä, mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.

Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.

Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan, myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt. Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi kultainen ja paljon painava neuvo:

»Pää pystyyn vaan! Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e.

Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä, helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota. Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien laululintujen saapuessa.

Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi, josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille, että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan nimitti jumalaksi.

A. MEURMAN