Part 14

sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti: meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu sitten? Kasimir Leino on jo _Runokokeissaan_ liian suuri epäilijä uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen siunauksista. Tuossa huomattavassa runossa _Hengen tasavalta_ hän jo oli asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että

»oli ennen sortaja yksi vaan, nyt joukkiot suuret, tuhannet lyö vangiksi aattehet».

Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.--Siis melkein Björnsonin oppi »toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä höystettynä.

Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.

_Ristiaallokossa_ tulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä, koskematon _nolime tangere_ -taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus ei _Ristiaallokossa_ suinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna.

Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:

»Nimiä vain on jumala ja luonto, olemus yksi, eri silmin nähty, ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi, ihmisten lailla harhateitä käypi, ikuista vaan on maailmoiden mahti, ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»

Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina, sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi soinnahtaa.--Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon tunnusmerkilliset ominaisuudet!

Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet, ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.

Aatteellisesti on _Ristiaallokon_ tekijä täysi realisti, täysi uuden ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja aina--epäilevä. _Myrskylintuna_ hän tahtoo laulaa, voitollisen, dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää: _Mun vuodenaikani ei ole syys_, _Jos tohdit ja tahdot_, _Tuommoinen tyttö on mieleeni mun_, _Mi orjuutta, se kurjuutta_ j.n.e. Mutta _Yksin ollessa_ käy hänen mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaa _Päivän laskiessa_ liikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän ei _tahdo_ vaipua niihin, hän tahtoo tuntea olevansa _Parantumaton_: kokoelman ja kenties koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus. Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin säkeihin kuin _Surutonna suolla sorsa_, jossa hän syyttää kohtaloa sen kauneimmista antimista hänelle:

»Miksi annoit hengen hellän, vapautta vaativaisen?» j.n.e.

Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia, kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt »tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä »mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».--Muuten hän ei yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten, itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim. _Valtion syöttiläässä_. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa »_Kunnon mies_» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen, satiirin kanssa »_Kallihin kansan vuoksi_!» pitäisi sen tänäkin-päivänä seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen sydämessä.

Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kuten _Huutolaistyttö kehdon ääressä_, _Nukkuvalle tytölle vuoristossa_, samoin historiallinen runosikermä _Valdolaisista_ viittaavat jo _Väljemmille vesille_, Kasimir Leinon seuraavaan runokokoelmaan.

_Ristiaallokon_ syvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle taika-maailmalle. _Väljemmillä vesillä_ hän on suorittanut saman kehityksen kuin Juhani Aho _Lastuissaan_: tunnelma, tuo nykyaikaisen ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim. tunnelmarunot sellaiset kuin _Hän_, _Vuoden vaihteella_, _Syksyinen mieliala_, _Talvitunnelma_, _Kuin huolivi kuutamon kultainen vyö_ y.m. todistavat. _Elämän laulu_, kirjan kannattava runosikermä, on tämän tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kuten _Ma olen kuin siipehen ammuttu lintu_ tai _Onneton_ hänen pakahtuvasta povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien kanssa.

Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä kauneus-palvelusta, kuten _Pakanallinen uni_, _Ma lepään rannalla ruohikossa_ y.m. tunnelmapalaset hänen _Runoissaan_ todistavat. Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoilta _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_. Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid Järnefelt: _Etsijän palaus_, _Erakon unelma_. Mutta yleisen suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset sellaisinaan.

Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaa _Runokokeista_, jossa hän asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen, totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.

TEUVO PAKKALA

s. 9/4 1862.--Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886), Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899), Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).

Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia, jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.

Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe, Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa 1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.

Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin, jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.

Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensa _Lapsuuteni muistoja_ viehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan, suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella sanarikkaudellaan. Toinen kuvaus _Oulua soutamassa_ jatkaa näitä erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi, kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun erämaihin muodostanut. _Vaaralla_, sarja hiukan irrallisen juonen puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.

_Elsa_, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina, kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi tarjota hänelle. _Elsa_ on Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän, lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.

Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta. _Elsa_, _Vaaralla_, ja jo ennen niitä, _Lapsuuteni muistoja_ ovat vakiuttaneet hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensa _Lapsia_, sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.

Tunnettu näytelmä _Tukkijoella_, Suomen Kansallisteatterin suurin yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaan _Oulua soutamassa_ oli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiri _Kauppaneuvoksen härkä_ ilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.

Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän kirjoittaa paksun romaanin, nimeltä _Pieni elämäntarina_, syventyen siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on, että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa (_Panu_, _Kevät ja takatalvi_), Santeri Ivalossa (historialliset romaanit) ja Kasimir Leinossa (_Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_) havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.

Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme, mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme itsenäisimmin suoritettuja haarautumia.

LIITE

REALISMIN LOPPU JA UUSROMANTINEN KIRJALLISUUTEMME.

Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s. _kansankirjailijat_, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme kukkiessa parhaillaan.

Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi, on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan »syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.

Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset ainekset silloin näyttävät olevan _voiton puolella_ asianomaisessa taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niiden _tasapainoa_ taas olen merkinnyt sanalla klassillinen.

Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä, että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa, ennenkuin niiden vastavaikutus, _reaktsio_, on odotettavissa.

Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.

Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa, joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti. Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa, ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille ohjautua.

Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.

Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan, tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä »temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä määrässä, että juuri _taiteellisen temperamentin puutetta_ voi pitää yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä johtopäätöstä.

Jos kerran ulkonainen _havainto_ oli kaiken kirjallisen toiminnan lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus oli _kuvattava_ sellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli olla _objektivisen_, yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista. Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus synnyttää--yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden vastaa vaisuuksia--oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o. kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei olisi tultu taideteoksiin, vaan--aineskokoelmiin.

Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme, että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan, maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä, suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille sieluntunnustuksille.

Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on, että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan suomalaisissa kansankirjailijoissa.