v. 1432 maksaakseen erään talon verot, jotta piispa saisi sen pitää

verovapaana.[50] Kolmantena tämäntapaisena esimerkkinä mainittakoon, että kun v. 1449 piispa valitti Ahvenanmaan pappiloita vastoin Ruotsin lakia verotetun, tuomittiin pappilat tosin veroista vapaiksi, mutta lisättiin, että jos pappiloille oli jotain veroa laskettu, tuli pitäjäläisten siitä vastata, ja että pappikin itsensä tuli suorittaa verot siltä maalta, mitä niillä oli enemmän kuin laki määräsi.[51] Tapaukset tällaiset osoittavat, että veroasioita nyt toisinaan hoidettiin enemmän vanhain lakien henkeen kuin edellisellä linnakaudella oli ollut tapana.

Merkillinen Eerik Pommerilaisen ajan verouudistus oli hänen kuuluisa verojen rahamuutoksensa, joka pantiin toimeen useissa Ruotsin maakunnissa ja Suomessa. Tämän muutoksen kautta kuningas, sanotaan Henrik Königsmarkin neuvosta, koetti saada mikäli mahdollista kaikki kuninkaalle tulevat verot arvioiduksi ja kannetuksi rahassa. Meillä sellainen sopimus saatiin aikaan kuninkaan käydessä Suomessa luultavasti 1407. Itse sopimuskirjaa tai sopimuskirjoja ei ole säilynyt, mutta vv:n 1414 ja 1419 asiakirjoista näkyvät ainakin asian pääkohdat. Veroa oli maksettava kultakin savulta 5, koukulta 2 ja bolilta 10 markkaa "eikä enemmän". Vero oli laskettu Turun rahassa[52] sellaisen kurssin mukaan, että Turun äyrityinen luettiin 6, Preussin killinki 8 ja Tallinnan killinki 3 (Ruotsin) penningiksi. Kaikkia veroja ei kuitenkaan vaadittu rahassa, vaan voitiin rahan arvo suorittaa tavallisissa verokappaleissa eli n.s. "arvoäyreissä" (värdören).

Paitsi säännöstä rahassa arvioidusta pääverosta sisälsi sopimus vielä määräyksiä linnain työveroista, joita niinikään muutettiin rahaksi. Kaikenlaiset kinkerit ja kestitykset sitävastoin olivat kielletyt -- niitä oli suoritettava ainoastaan kuninkaan tai kuningattaren maassa käydessä tai erikseen niitä vaatiessa. Kieltoa ei kuitenkaan noudatettu, kuten kuninkaan omista kirjeistä kyllä selviää.

Myöhemmin kuningas myönsi Turun läänin asukkaille vielä joitakin lisähelpotuksia "arvoäyrien" hinnoitteluun, verojen kuljetukseen ja maksuaikaan y.m.s. nähden.[53]

Verojärjestelynsä yhteydessä laitatti hallitus nyt, kuten näyttää ensi kertaa, suuresta osasta Ruotsia ja Suomea tarkempia maa- tai verokirjoja, joihin oli yksityiskohtaisesti merkitty kunkin seudun veroyksiöt ja suoritettavat sekä muut vero-olot. Tästä tietolähteestä on säilynyt vain muutama niukka v:n 1413 verokirjasta tehty ote, jotka Hausen on julaissut.[54]

Suomesta tulevat verot ovat näissä lyhyissä otteissa merkityt rahassa; tuotteissa maksetuksi tai maksettavaksi on merkitty ainoastaan osa Ahvenanmaan ja Kemin veroja. Viipurin läänistä ei otteissa mainita sanaakaan; arvatenkin se lääni on jäänyt Eerik kuninkaan verojärjestelyn ulkopuolelle. Veroyksiöinä on otteissa lueteltu Turun läänissä savut (1546), bolit (54) ja koukut (345 1/6), Satakunnassa savut (837 1/2), bolit (17) ja koukut (664), Raaseporin läänissä pitäjät (8), bolit (102) ja miesluku (1011), Korsholman läänissä savut (Mustasaaressa 120, Kyrössä 160, Kemissä 20, "Rannassa" 40, Torniossa 30), Hämeenlinnan läänissä toisessa osassa nimismieskunnat (8) ja koukut (400) ja toisessa osassa koukut (555 3/4 ja 2 1/2 kuudesosaa) sekä Ahvenanmaalla talonpojat (526) ja nautakunnat (65 1/2).

Huomiota herättää, etteivät veroyksiöt kaikkialla olleet samat saman läänin alueella. Niinpä Turun läänissä tavataan ikivanhain ruotsalaisten bolien ja hämäläisten koukkujen ohella myöskin savuja. Tällainen veroyksiöiden kirjavuus on muisto kartanokauden aikaisista verotusoloista. Savut, jotka v. 1413 olivat yleisiä laajoilla aloilla, näyttävät edustavan uudempaa verotusta.

Veroyksiöiden suoritettavat maksut ovat yleensä suuremmat kuin alkuperäisessä sopimuksessa määrätyt, mikä johtunee osittain siitä, että maksut on merkitty Turun rahassa, joka oli 1/4 halvempaa kuin Ruotsin raha, osittain ehkä siitä, ettei rahaverosopimus ollut kaikkialla samanlainen.

Eri alueitten loppusummat tekivät:

Turun läänin 9 832 mk Satakunnan 5 882 mk Korsholman läänin 2 300 mk Tornion 150 mk Hämeenlinnan läänin 4 222 mk 4 äyrit. Ahvenanmaan (ilman tuotteiden arvoa) 643 mk koko alue 23 029 mk 4 äyrit.

Turunkin rahassa laskettuna ja huomioonottaen, etteivät kaikki verot ja rasitukset sisältyneet tähän rahaveroon, olivat nämä loppusummat korkeat ja verot maksajille raskaat. Sata vuotta myöhemmin nousivat kruununverot, mukaan luettuina rahaksi muutetut verotavaratkin, samalta alueelta tasaisin luvuin n. 15 000 silloiseen (arvoltaan alenneeseen) markkaan.[55]

Tämä osoittaa, että Suomen taloudellinen tila viisisataa vuotta sitten oli keskiajan loppukauteen verraten harvinaisen hyvä tai että -- se on luultavampaa -- silloinen verotus oli harvinaisen ankara. Aikalaiset eivät Eerik Pommerilaisen veronuudistuksiin olleet tyytyväisiä. Riimikronikka sisältää pitkiä valituksia veroparsellimuutoksen turmiollisuudesta ja silloisten verojen raskaudesta.[56] Toiselta puolen ei kuninkaan valtiollisten vastustajain moitteita voi käsittää puustavillisesti. Eerik Pommerilainen tuli Suomessa tunnetuksi myöskin veronhuojennuksistaan; eivätkä ne olleet ainoat hänen parannuksensa täällä. Toimeenpantu verojen järjestely oli jo itsessään edistysaskel. Mutta tämä kaikki ei voi kumota sitä tosiasiaa, että verot hänen aikaansa olivat hirvittävän raskaat.

Taloudelliseen tyytymättömyyteen yhtynyt valtiollinen ja kansallinen tyytymättömyys, jota erityiset seikat kiihottivat, saivat Ruotsissa v. 1434 Engelbrektin kapinan puhkeamaan. Alkaneessa taistelussa veroseikat olivat aivan etualalla. Ensi töikseen helpotti Engelbrekt rahvaan veroja kolmanneksella. Myöskin kuningas suostui rauhansovitteluissa melkoisiin veronalennuksiin -- talonpoikain jouset merkitsivät näinä levottomina aikoina tavallista enemmän ja kaikki tekivät heille nyt myönnytyksiä.

Suomenkin talonpojille tuli vuoronsa. Juhannuksena 1436 Ruotsin valtaneuvosto, arkkipiispa Olavi, drotsi Kristiern Niilonpoika ja marski ja valtakunnan päämies Kaarle Knuutinpoika etunenässä, antoi merkilliset kaksi julistustansa, joista toisella uskollinen ja kuuliainen Suomen rahvas, kun se oli luvannut olla kapinapäällikköä itselleen nostamatta, otettiin Ruotsin hallituksen suojelukseen ja luvattiin sille samat veronhuojennukset kuin valtakunnan muullekin rahvaalle, ja toinen lähemmin määräsi verojen alennukset ja järjesti koko verotuksen.

Todennäköisesti Suomen talonpojat saivat kaksinkertaisen veronalennuksen: ensinnä kolmanneksen alennuksen, joka asiakirjan ilmoituksen mukaan oli jo v. 1435 tullut toimeenpannuksi, ja toiseksi sen erityisen alennuksen, joka järjestettiin v. 1436.[57]

Edellisen alennuksen perusteluissa mainitaan, että vero oli kuudentoista vuoden ajat ollut kolmatta osaa korkeampi kuin muutoin sen kautta, että Turun äyrityinen, joka ennen oli vastannut 6 penninkiä eli 1/4 äyriä, oli alentunut arvossa 4 penningin eli 1/6 äyrin arvoiseksi. Tällainen veronnousu tuntuu kummalliselta ja mainitun laskelman pätevyyttä on epäilty. Laskelma on kuitenkin ymmärrettävä. Suomen veronmaksajille oli todella myönnetty sellainen etu, että he veronmaksussaan saisivat lukea Turun äyrityisen 6 penningiksi, niinkuin Eerik kuninkaan kirjelmässä v. 1414 nimenomaan selitetään.[58] Myöhemmin (v. 1419) oli Turun rahan huonontuessa kuitenkin ruvettu Turun äyrityistä laskemaan vain 4 penningiksi. Veronmaksajat eivät siis saaneet nauttia ennen luvattua etuansa, vaan oli heidän maksaminen kolmattaosaa suurempi vero. Mutta taloudellisestikin oli vero varmaan ylentynyt. Hinnat Suomessa olivat suhteessa oman maan käypään rahaan (Turun äyrityiseen) ja, kuten keskiajan hinnat yleensä, sangen hitaasti seurasivat rahan hopea-arvon alentumista. On siis hyvin luultavaa, etteivät hinnat Suomessa puheenaolevana aikana olleet nousseet samassa suhteessa kuin rahan metalliarvo oli alentunut, ja että siis veronmaksajat, joiden täytyi suorittaa veronsa käypää hintaa kalliimmasti, joutuivat tuntuvaan vahinkoon. V:n 1436 veronalennus ei siinä kohden ollut mikään oikea alennus, vaan ainoastaan palaus entiselle kannalle.

Erityisen alennuksen järjestely sisälsi seuraavat päämääräykset: (1) kaikki maa, mikä tähän saakka oli tullut rälssiksi ja saanut laillisen vahvistuksen ja mitä ei ennen oltu poistettu veronalaisesta maasta, oli nyt siitä poistettava, niin ettei mitään erimielisyyttä siitä voisi syntyä rälssimiesten ja talonpoikain välillä; (2) sen jälkeen oli (varmaan siten syntyneen veronmaksuvähennyksen korvaukseksi) vähennettävä talonpojilta joka viides savu, ja miesluku ja markkaluku (s.o. veroyksiöltä suoritettava veromäärä) jäävä siksi, minä se silloin oli; (3) kaikki savut, koukut ja bolit oli tasoitettava pitäjäin kesken arviomiesten tutkimuksen mukaan; (4) linnantyö- ja -rakennusverot, jotka olivat muutetut rahaveroksi, oli poistettava rahaverosta kohtuullisen arvion mukaan.[59]

V:n 1436 verojärjestelyllä on kaikesta päättäen ollut suuri vaikutus maamme vero-oloihin keskiajan loppupuolella. Sellaisina, miksi vero-olot v. 1436 ja sitä seuraavina vuosina muodostuivat, ne sitten pysyivät. Turun läänin talonpojille osoitetulla julistuksella Kristoffer kuningas v. 1441 Ruotsin neuvoston neuvolla vahvisti edellisen veronalennuksen.[60] Samassa julistuksessa annettiin ohjeita linnan muonittamiseksi suoritettavan veron määräämisestä. V. 1450 Kaarle kuningas antoi kirjeen Turun läänistä suoritettavan voudinkinkerin järjestämisestä. Nämäkin edellisinä aikoina niin epävakaat kinkeriverot siten 1400-luvun keskimaissa näyttävät Länsi-Suomessa tulleen lailliselle, sopimusperäiselle kannalle. Keskiajan verolaitos alkoi olla valmis. Pääasiallisesti sellaisena, miksi se puheenaolevina aikoina muodostui, sen tapaamme vielä kauan uudella ajalla.

V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain -- bolien, nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain -- maksettavaksi tuli tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi, suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436 suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu, ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta, minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.

Tämmöinen tasoitus tulikin toimeenpannuksi. Sen voi päättää jo siitä, että itse veronalennus ilman vastaavaa verontasoitusta olisi menettänyt suuren osan hyötyään. Parhaana todistuksena tasoituksen toimeenpanemisesta ovat 1400-luvun loppupuolen verokirjat, joissa verokunnat esiintyvät useilla seuduilla täysin samankokoisina.[62] Samoin ensimäiset maakirjat uudelta ajalta. Niissä esiintyvä pitäjä- ja verokuntalaitos on näet aivan v:n 1436 säännösten mukainen: veropitäjät tosin enään harvemmin ovat aivan toistensa kokoiset, vaikka sellaisiakin tapauksia on useita, mutta laajoilla aloilla ovat nuo tärkeät neljänneskunnat (tai kolmannekset) samassa pitäjässä, jopa useankin pitäjän alalla niin tarkalleen toistensa kokoiset, sisältävät murto-osia myöten niin samoja määriä veroyksiöitä (savuja, koukkuja), että järjestävän käden vaikutus on ihan ilmeinen. Kun rälssit näissä pitäjissä ja verokunnissa on jo jätetty kokonaan pois laskusta, ovat pitäjät ja verokunnat niinmuodoin saaneet muotonsa sen jälkeen kuin vanha rälssi oli muodostunut ja jätetty maalaskusta pois, siis jälkeen v:n 1436. Mutta aivan lähelle uutta aikaa ei tämä pitäjäin ja verokuntain muodostuminen ole voinut lykkäytyä, siksi paljon todisteita keskiajan oloista puheenaolevat maakirjat kuitenkin sisältävät. Pitäjäin ja verokuntain yhtäläisyydellä ei olisi uudella ajalla enään ollut olemisen syytäkään, koska kruunu tällöin jo kaikin tavoin pyrki yksilöverotukseen ja kollektivisen veronmaksun hylkäämiseen. Mistään vuotta 1436 nuoremmasta yleisestä pitäjäjaon uudistamisesta eivät asiakirjat tiedäkään kertoa. Sen sijaan esiintyy juuri 1400-luvun keskivaiheilla veropitäjiä, jotka luultavasti ovat niihin aikoihin perustettuja.

Loimaalaiset valituksissaan 1540-luvulta mainitsivat heidän pitäjänsä vanhan veronpanon olleen Kaarle kuninkaan aikaisen; silloin oli heidän pitäjässään ollut 4 neljänneskuntaa, kussakin 5 savua -- siis täälläkin sangen tasainen määrä.[63]

Tällä tavoin sai keskiajan verolaitos ulkonaisestikin sisällystään vastaavan muodon.

II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.

1. "VEROT" JA "VAKAT".

Maamme vanhimman vero- ja hallintohistorian jälkiä etsiessä huomio ei voi olla kiintymättä muutamiin suomalaisiin nimityksiin, jotka näyttävät luovan jonkin verran valoa Suomen suomalaisten heimojen yhteiskunnallisiin oloihin ennen historiallisesti tunnettua aikaa.

Eräs sellainen nimitys on vero. Porthan ja Fellman mainitsevat tämän sanan lapinkielessä (varro) merkitsevän sekä uhria että veroa; myös Luulajan lapin murteessa sama sana esiintyy sellaisessa merkityksessä.[64] Fellmanin kuvauksesta päättäen lappalaisten "varro" kohdistui eläin- eli veriuhriin: "varro muorra" (veropuu) oli puinen jumalankuva, joka pystytettiin maahan peitetyn tuohisen uhriastian kohdalle ja siveltiin uhrieläimen verellä. Vesisaaren (Vadsön) kauppalan lappalaisen nimen "Vera" eli "Värra" Fellman asettaa yhteyteen kauppalan entisellä paikalla olleen tärkeän lappalaisen uhripaikan kanssa, jota norjalaiset vielä kertojan aikaan kutsuivat nimellä "Finne kirke".[65]

Lapin kielen sanan perusteella Porthan arvelee "vero" sanan suomessakin alkuaan merkinneen uhria, mutta kristinuskon vaikutuksesta sittemmin saaneen maallisen veron merkityksen. Tämä käsitys tuntuu varsin hyväksyttävältä: onhan matka luonnollinen ja johdonmukainen uhrista uhrivarain keräämiseen, uskonnolliseen verotukseen ja vihdoin saman tavan käyttämiseen muunkinlaisia tarkoituksia varten. Uskonnollisen verotuksen laajeneminen maalliselle alalle on ollut hyvinkin mahdollinen jo pakanallisella ajalla, jolloin uskonnollisten ja maallisten asiain välillä ei voi otaksua olleen sellaista selvää rajaviivaa, minkä kristinoppi niiden väliin teki. Näin on puheenaoleva nimitys omansa tukemaan sitä yleistä katsomusta, että yksi julkisoikeudellisen verotuksen juuria menee muinaiseen uhriyhteiskuntaan.

Toinen suomenkielinen nimitys, joka samalla tavoin näyttää olevan yhteydessä toiselta puolen uskonnollisten uhrien ja toiselta puolen maallisen verotuksen kanssa, on vakka.

Tämä sana esiintyy yleisesti Suomen historiallisissa asiakirjoissa uuden ajan alussa, ja se on täällä ollut tunnettu niin suomalaisilla kuin ruotsalaisillakin alueilla. Ruotsissa sitä ei ole tavattu. Aivan yleinen sitävastoin se on ollut Itämeren maakuntain sekä virolaisilla että lättiläisillä alueilla.[66] Kun sana ei myöskään liene johtunut mistään venäläisestä sanasta, niin sen tunnettu käyttö siten rajoittuu Itämeren lähimpiin itäisiin alueisiin.

Nykyisessä suomenkielessä vakka yleisesti merkitsee määrätynlaista juuri- tai tuohikoppaa tai puuastiaa, määrätyntapaista viljan mitta-astiaa tai viljamittaa (määrää), joka on eri seuduilla eri suuruinen, missä 4, missä 5 kappaa, j.n.e.[67] Vanhemmissa asiakirjoissa vakka yleensä merkitsee määrätyn suuruista viljamittaa.[68] Vanhoina aikoina sillä myöskin yleisesti tarkoitettiin virkamiehelle maksettua viljapalkkaa, joko tiettyä palkkamäärää tai epämääräisesti virkamiehen saatavia yleensä (lukkarin, papin, nimismiehen, voudin, tuomarin "vakat").[69] Heinjoelta on tunnettu nimitys "vakan talo", jolla on tarkoitettu 1/12 manttaalin tilaa.[70]

Tällaisessa veroa tarkoittavassa merkityksessä vakka sanaa on kauan käytetty Itämeren maakuntain lättiläisellä alueella. Saksan kieleen lainatulla paikallisella nimityksellä "Wacke" tarkoitettiin 1500-luvun lopulla ja seuraavan sataluvun alussa ritaritilaan kuuluvain talonpoikaistalojen muodostamaa yhtenäistä piiriä, jonka vastakohtana olivat hajatilat; vielä v:n 1744 maakirjassa mainitaan Riian lähellä "Wacke" nimellä kolmea 11, 19 ja 28 alustalaistalon muodostamaa piiriä. Kun Wacke usein oli yksiönä verojen suorituksessa, kutsutaan Liivinmaan tilain maakirjoja nimellä "Wackenbücher", rahavero on "Wackengeld" ja maksuajastakin käytetään nimitystä "Wacke".[71] Erinomaisen valaisevan ja elävän kuvauksen liivinmaalaisen vakka-piirin verovelvollisuuksista antaa Rüssow tunnetussa kronikassaan 1500-luvun loppupuolelta. Suomennettakoon tähän asiaankuuluva kohta:

"Mutta liivinmaalaisten vakkain laita on niin, että kaikkien herrain ja aatelismiesten kylät on jaettu vakkoihin. Suuria ja varakkaita kyliä on vakassa yksi tai kaksi, ja pienempiä ja köyhempiä on useita pantu yhteen, niin että itsekullakin herralla ja aatelismiehellä kyläinsä luvun mukaan on ollut muutamia vakkoja. Ja kunkin vakan täytyi joka vuosi toimittaa herralle tai junkkerille uljaat pidot, joihin silloin myöskin kaikkien siihen vakkaan kuuluvain talonpoikain ja vapaatalollisten (Landfreien) oli tultava maksamaan herralle tai junkkerille vuotuisia verojaan ja maksujaan. Silloin ovat ritarikunnan herrat Mikonpäivänä alkaneet pitää vakkoja, joihin myöskin koko heidän hoviväkensä ja kaikki ympärillä asuva aateli ja vapaatilalliset, saksalaiset ja vierasheimoiset, ovat joukolla saapuneet. Ja kun vero oli maksettu, on ruvettu juomaan ja hummaamaan kaikin voimin. -- -- Tätä vakkajuhlaa on kautta koko maan kestänyt Mikonpäivästä jouluun kaikkien ritarikunnan herrain, haltijain ja aatelin mailla -- --".[72]

Liivinmaalla 1500-luvulla tunnetun perimystarinan mukaan siis vakoiksi kutsuttiin määrättyjä verokuntia ja niiden toimeenpantavia veropitoja.

Huomattava on, että suomenkielessäkin "vakat" on tunnettu pitojen merkityksessä.[73] Mutta vakkapitojen alkuperä näyttää olevan liivinmaalaisia veropitoja vielä vanhemmissa ja aikuisemmissa yhteiskuntaoloissa.

Suomalaisilla ja virolaisilla "vakka" sana on merkinnyt myös uhriastiaa, uhrivakkaa. Suomalaisilla oli muinoin Ukonvakkansa, joka Agricolan tunnetun säkeen mukaan haettiin esille Ukon juhlaan kevätkylvön aikana. Virolaisilla oli Kreutzwaldin tietojen mukaan joka talossa tuohesta tai päreistä tehty kannellinen Ukolle pyhitetty uhrivakka, jota säilytettiin aitassa ja jolle Ukon juhlassa uhrattiin. Samanlainen uhrivakka oli virolaisten "Tönne vak" ja "Vana Tönni vak".[74]

Meille tunnetussa muodossaan uhrivakat ilmeisesti olivat maanviljelysjumaluuden palvelukseen kuuluvia vilja-, leipä- (ja olut)-uhria. Tässä kohden aitassa säilytetyn joululeivän esillekanto ja jakaminen kylvöpäivänä (toukoleipä, kylvöleipä), mikä tapa on tunnettu eri tahoilta Suomea, muistuttaa niin läheisesti Ukon vakkaa, että ne tuskin ovat voineet olla toisilleen vieraita uhreja.[75]

Vakan merkitys leipäuhrina on myöskin säilynyt nimityksessä "leipävakat", joiksi jo v. 1345 Karjalassa ja uuden ajan alussa kutsuttiin papinmaksuja, varsinkin rukiissa suoritettua papinmaksua.[76] Kun tämän veron aine (rukiit) ja peruste (mies- eli taloluku) Savossa olivat samat kuin Hämeen ruokaverossa, vieläpä määräkin Savossa oli sama kuin Hämeessä (1 pannin- tai 2 karpion "kolmannesta"),[77] täytyy Savon ruisveroa pitää ruokaverona ja "leipävakkaa" ruokalisän (matskott) kansanomaisena suomalaisena nimenä. Kysymyksessä on kaikkein alkuperäisimmän laatuinen ruokalisävero, sillä Ruotsissa oli Helsinglannin lain mukaan ruokalisän pääosana alttarille viety leipäuhri[78] -- pakanallinen suomalainen vakka kristityssä ruotsalaisessa muodossa. Näin saavat luonnollisen historiallisen selityksensä vakkauhrit ja vakkanimen kiintyminen erityisesti viljamittaan ja jauhovakkaan.

Uhrit ovat helposti voineet tulla suurempain yhdyskuntain yhteisiksi ja yksityiset vakkajuhlat suuremmiksi vakkapidoiksi. Agrikolan mainitsema kylvöjuhla, johon ukon vakka haettiin, oli yleinen juomajuhla, jota arvatenkin vietettiin kokonaisin kylittäin, niinkuin Pohjois-Hämeessä vielä viime vuosisadan puolivälissä "Ukon vakkoja" keväällä pidettiin.[79] Kustaa Vaasan aikaisessa asiakirjassa Savon asukkaiden juomingeista käytetty ruotsalainen nimitys "thordhns gildhe" myöskin viittaa yhteiseen Ukon juomajuhlaan.[80] Kurkijoella on "Ukon vakoiksi" kutsuttuja pitoja pidetty kesäkuussa kuivuuden aikana.[81] Inkerinmaan Tarinaisin kylä on viettänyt yhteistä "Vakkove" nimistä olutjuhlaa -- ilmeisiä Ukon vakkoja -- Eliaanpäivänä.[82] Olemme täten löytäneet suomalaisella alueella liivinmaalaisia vakkajuhlia yksinkertaisemman ja vanhemman vakkajuhlan.

Tarinaisin Vakkove juhlan olutta varten hankki jokainen isäntä maltaita olojensa ja varojensa mukaan. V. 1757 syytettiin muutamia Sortavalan Rekolan asukkaita siitä, että he Yrjön päivänä -- Ukon vakkoja vastaavana juhlana -- "olivat kokoontuneet Rekolaan ja koonneet varoja yhteisiä pitoja varten".[83] Rautalammilla ja Kurkijoella kustansi kukin talo Ukon vakat arvan määräämässä järjestyksessä.[84]

Tällaisesta varain kokoamisesta tai vuorojärjestyksestä määrätyn piirin yhteisiä uhripitoja varten, joista niin runsaat vakkamuistot kertovat, varmaan on verotuksen alku suomalaisten heimojen keskuudessa haettava.

2. "PEREVAARA", "PITÄJÄ", "POKOSTA".

"Perevaara"-kysymystä on viimeksi ja laajimmin käsitellyt J. V. Ronimus. Vatjan viidenneksen verokirjan muutamissa Laatokan rannikkopokostoissa esiintyviä "perevaara" nimisiä verokuntia hän kuten O. A. Hainari pitää alkuperäisenä suomalaisena (karjalaisena) yhteiskuntamuotona, mutta eräitten venäläisten asiakirjain perusteella, joissa samannimisiä yhdyskuntia mainitaan Novgorodin alueella, Valdain tienoilla, hän katsoo näitä tienoita perevaarain alkukodiksi: "Valdain metsäisillä ylängöillä olivat luultavasti jo kaukaisessa muinaisuudessa perevaarat syntyneet, täältä ne myöskin pohjoiseen siirtyvien karjalaisten mukana olivat Suomeen muuttaneet".[85]

Tähänastiset perevaaran selitykset ovat rakentuneet sille kielelliselle otaksumalle, että nimitys johtuisi sanoista "per(h)e" ja "vaara". Tästä selityksestä lienee kumminkin luovuttava jo historialliseltakin kannalta asiaa arvosteltaessa. Jokaista perevaaraa ei voi selittää yhteenkuuluvaksi asutusalueeksi. Kun Niinisyrjän kylän taloja Jänisjärven lähellä kuului kahteen Sortavalan perevaaraan, niin tuntuu hyvin uskottavalta, että Niinisyrjän asukkaat olivat alkuaan kotoisin noista kahdesta perevaarasta.[86] Mutta kun keskellä vanhaa asutusta pienellä Laatokan saarella olevan Mäkisalon kylän talot, jotka kaiketi muodostivat jokseenkin vanhan yhteenkuuluvan asutuksen, kuuluivat _neljään_ eri perevaaraan,[87] niin on vaikea sen perusteella ilman muuta väittää, että nuo talot olivat alkuaan tulleet perustetuiksi eri perevaaroista käsin. Ei voi kieltää sitäkään mahdollisuutta; mutta joka tapauksessa se aika oli verokirjan olojen vallitessa jo ollut ja mennyt ja Mäkisalon kylä jo kauan ollut omana yhteenkuuluvana asutuksenaan.

Verokirjasta täysin selviää ainoastaan se, että perevaarat ovat olleet määrättyjä veroalueita, joita yhdessä pokostassa on ollut useita. Mutta kun Ronimus katsoo niitä alkuperäisiksi asutusalueiksi, joiden olemassaoloa veronkantajat vain ovat käyttäneet hyväksensä, näyttää uskottavammalta, että perevaarat ovat muodostetut veronkantoa varten, vaan kerran muodostettuaan muuttuneet uudenlaisiksi, verotaloudellisiksi asutusaloiksi. Oli näet luonnollista, että perevaaraan sitä muodostettaessa luettiin kaikki perevaaran asukkaille kuuluvat etäisetkin omistukset ja että kaikki perevaarasta kenenkään omistamattomille takamaille siirtyneet uutisasukkaat joutuivat maksamaan veronsa sen perevaaran mukana, josta olivat lähteneet. Sillä tavoin saattoi Laatokan rannalla olevana Sorolan perevaaraan kuulua kalapaikkoja ja asutuksia Pielisjoella j.n.e. Juuri sellainen tapa vallitsi vielä uuden ajan alussa laajoilla aloilla sisä-Suomea. Tämä verotaloudellinen asutustapa on omituista suomalaisten alueitten keskiaikaisille oloille ja on vanhemman sukulaisuuden pohjalle rakentuvan heimokunnallisen asutustavan historiallinen vastakohta.

Joka tapauksessa ovat Karjalan perevaara-verokunnat sangen vanhoja laitoksia. 1500-luvun alussa niitä oli tavattavana enään vain Laatokan pohjoispuolisella alueella. Verokirjassa mainitaan kuitenkin yksinäinen perevaara Sakkulassa, josta päättäen perevaarajako oli ollut käytännössä etelämpänäkin.[88]

Ronimuksen esittämäin venäläisten asiakirjain mukaan ovat Novgorodin alueen perevaarat olleet ruokaveroja, erityisesti olut- ja simakestitystä, suorittavia verokuntia (ven. perevar = oluenkeittovero, olut). Siinä on epäilemättä Karjalankin perevaaran alkujuuri. Keskiajalla yleisesti, myöskin Suomessa, kinkeriverojen suuruutta ilmaistiin niiden tärkeimmän erän, oluttynnörien, luvulla. Aivan oikein Ronimus tätä veroa vertaa muinaisruotsalaiseen kinkeriin. Vertaamiskohtia löytyy muitakin. Walesin keltiläiset elivät heimokaudellaan hajanaisissa asutuksissa, joista oli keinotekoisesti muodostettu veropiirejä kinkeriverojen suorittamista varten. Intiassakin keinotekoiset veropiirit ovat olleet yleisiä alkuperäisimmissäkin oloissa.[89] Sentapainen, sangen vanha kinkeri- eli olutkunta lienee ollut Karjalan perevaarakin. Laajemmilla alueilla yhdenmukaisesti järjestettyinä veropiireinä Karjalan perevaarat varmaankin ovat vieraan verottajan luomia keinotekoisia laitoksia.[90] Perevaaran kehitys siis olisi pääpiirteissään samanlainen kuin liivinmaalaisen "vakan" tai läntisemmän Suomen suomalaisten verokuntain, joista tuonnempana tulee puhe.

Edellä esitettyjen muinaisten olojen perusteella voidaan ottaa kysymykseen, eikö "pitäjä" nimityskin alkuperäisesti ole tarkoittanut määrätynlaisten verojen suorittamista varten muodostunutta alueellista yhdyskuntaa.[91] Varmaan pitäjä on katsottava itäisten suomalaisalueitten vanhan "pokosta"-laitoksen läntiseksi vastineeksi. Venäläiset aikakirjat kertovat suuriruhtinatar Olgan 900-luvun puolivälissä säätäneen pokostia Novgorodin suomalaisilla alueilla. 12. vuosisadalla pokostia mainitaan verohallinnollisina piireinä. Vatjan viidenneksen verokirjassa v:lta 1500 pokosta-laitos esiintyy juurtuneena yhteiskunnallisena laitoksena koko Käkisalmen Karjalassa. Uusimpain venäläisten tutkijain mukaan pokostat alkuaan olivat liikepaikkoja, joihin muinoin eläintenpyytäjät ja hunajankerääjät kokoontuivat kaupantekoa, "gost'haa" varten; sellaisia paikkoja ruvettiin kutsumaan "pokosteiksi" ja niistä kehittyi veropiiriä.[92]

Samantapaisia keskuspaikkoja ovat myöskin läntisten alueitten "pitäjät" alkuaan voineet olla ja siitä kehittyä veropiireiksi. Mutta se aika on hyvin kaukana, sillä vanhimmat pitäjät, joiden jälkiä paikallisella tutkimuksella on voitu seurata, kuntia, ovat olleet jo kehittyneitä maanomistus-yhdyskuntia.[93] On tietysti kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin maanomistusolot ovat ehtineet täysin mukaantua hallinnollisten ja elinkeinollisten tarpeitten synnyttämäin yhdyskuntain mukaisiksi. Että kehitys on siinä järjestyksessä tapahtunut -- s.o. että verollinen ja hallinnollinen alkupitäjä on vanhempi kuin maanomistuspitäjä -- selviää Karjalan pokostoista (pitäjistä), jotka pysyvinä verohallinnollisina piireinä ovat ikivanhoja, mutta vasta isonjaon kautta ovat kehittyneet maanomistus-yhdyskunniksi.[94]

Edellisen nojalla saamme suomalaisten verotuksen ja hallinnon alkumuotojen kehityksestä seuraavanlaisen yleiskuvan. (1) lähtökohtana on ollut heimokautinen yhdyskunnallinen uhritoiminta, joka on antanut aihetta paikalliseen uhriverotukseen ja varmaan muunlaiseenkin yhteistoimintaan. (2) Ulkopuolelta tuleva pakkovalta on sittemmin aiheuttanut uhriverojen kehittymisen pysyväksi veronalaisuudeksi sekä uskonnollisten yhdyskuntain muuttumisen pysyviksi verotus- ja hallintopiireiksi. (3) Näin syntyneet uudet olot ovat vuorostaan tulleet myöhemmän maanomistuksen ja asutuksen perusteiksi.

III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURL

1. ITÄMEREN MAITTEN MUINAISET TURKIKSET.

Turkisrikkaus saattoi Pohjolan maat jo varhain etelämpäin maitten kansain tieto- ja vaikutuspiiriin. Jordanes n. vv:n 551-552 aikoina kirjoittamassaan gootilaisten historiassa kertoo svealaisten (Suehans) kauppaavan lukemattomain muitten kansain kautta roomalaisten käytettäväksi eräänlaisia nahkoja, jotka olivat kuuluisia tumman värinsä vuoksi.[95] Toiselta puolen kertovat keskiajan arapialaiset maantieteilijät turkiksista, joita Pohjolan maista kaupattiin itämaille pääasiallisesti Volgan varrella asuvain kauppakansain välityksellä. Ibn Chordâdhbeh 800-luvun keskivaiheilla laaditussa teoksessaan sanoo slaavilaissukuisten Russien (ruotsalaisten) kuljettavan slaavien maan kaukaisimmista osista saukon (majavan) ja mustien kettujen nahkoja sekä miekkoja Roomanmerelle (Mustan- tai Välimeren maihin) ja retkeilevän Kaspianmerellekin, jopa Bagdadiinkin saakka.[96] Eräs vähää myöhemmin elänyt arapialainen kirjoittaja Ibn Ruste kertoo (v. 912), että saarella asuvain ja slaavilaisia hätyytteleväin Russien ainoa elinkeino oli soopelin-, oravan- ja muitten turkisten kauppa.[97]

Al-Masudi, joka eli ennen vuotta 950, kertoo, että mustanketun nahkoja, jotka olivat kaikista turkiksista arvokkaimpia, saatiin pohjoisessa olevasta Burtâsien maasta ja ettei näitä turkiksia ollutkaan muualla kuin siellä ja lähiseuduilla. Valkoisen ja punaisen ketun nahkoja saatiin samasta Burtâsien maasta, jonka turkiskauppa oli niin laaja, että mainittuja turkiksia vietiin Frankkien maahan, Andalusiaan (Espanjaan) ja Pohjois-Afrikkaan saakka.

Burtâseja pitävät monet tutkijat mordvalaisina.

Vielä muudan arapialainen Abû Hâmid (1080-1169 tai 1170) kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgârista Isû nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isûn asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.[98] Siinä on muutamalla piirteellä kuvattu koko vaihtokaupan kulku Persiasta Jäämerelle ja Jäämereltä Persiaan.

Muillakin arapialaisilla kirjoittajilla on tietoja Wisusta. Jaqutin (k. 1229) tietojen mukaan oli Wisun maa kolmen kuukauden matkan päästä Bulgarista. Majavan-, soopelin- ja oravannahkoja Itilin kauppiaat hankkivat Wisusta. Kaikki arapialaiset kirjoittavat tämän maan olevan kylmässä pohjoisessa.

Arapialaisten käyttämät Isû ja Wîsu nimet lienevät samat kuin Bremenin Adamin (n. 1070) mainitsemat Wizzi ja venäläisen Nestorin kronikassa (1100-luvun alulta) mainittu Ves'. Nestorin Ves' tarkoitti Valkeajärven seuduilla asuvaa suomalaista (vepsäläistä) heimoa, mutta arapialaiset Wisu nimellä mahdollisesti tarkoittivat yleensä pohjoisen Venäjän suomalaisia kansoja.[99] Myöhemmätkin arapialaiset kirjoittajat kertovat Wisun tavattomasta turkisrikkaudesta.[100]

Haluttua turkistavaraa ei Pohjolan mailta aina hankittu kaupankäynnillä, vaan otettiin sitä myöskin maan asukkailta väkisin tai pysyvänä verona. Svealaiset ja russit, jotka niin aikaisin harjoittivat laajaa turkiskauppaa, näkyvät yhtä kauan tunteneen tuon toisenkin hankintatavan. Nestorin kronikassa kerrotaan Varjagien