Part 2

"Voi, entä jos jäi herrain kynsihin Taas Mattikin!" Ja aatos siirtyi kolkkoon entisaikaan, Hän miten joutui maastaan, mannustaan, Paljasna perheinensä tähän paikkaan Keskelle kolkon, kovan korpimaan.

Hän joutunut ol' Saksan sotihin, Vaan kotihin Ol' päässyt, talon saanut isältänsä, Vaan kauan onnen aik' ei kestänyt; Kun ei hän myynyt itsenäisyyttänsä, On korvessa hän pakolaisna nyt.

Iskulta turman tuntui määräys: On läänitys Hoville talosi nyt kaikkinensa, Maa isiesi korpeen raivaama. Sua käskee kreivi kautta voutiensa, Oot orja, orja, ikeen vaivaama.

Hän vetos lakiin vapaaks päästäkseen Ja oikeuteen, Vaan turhaan kaikki! Vihdoin vimmoissansa Jo joutui voudille hän nyrkillään Lukemaan omaa aimo lakiansa -- Ja sitte herrain tyrmää kärsimään.

Vaan silloin kohtalonsa kuitenkin Ol' katkerin, Kun täytyi jättää oma koti armas Ja kanssa perheen käydä mierohon. On antipala puhdasnakin karmas; Suruihin sortui vaimons' onneton.

Vaan viimein tänne korpehen hän pääs; Kai Luoja sääs Hänelle tämän sopen tyyssijakseen. Ei tänne löytänehet sortajat, Ei saaneet heitä herrat ruoskiakseen, Rauhassa eli korven raatajat.

Useinpa kyllä jälttä petäjän Sai leipähän Miniä toimelias sekotella, Mut laajeni se halme kuitenkin, Elettiin Ahdin, metsän antimella; Vanhuksen oli ilta onneisin.

Vaan kerran tänne herrat osuivat, Nuo sortajat, Olivat karhunpyyntiretkellänsä. Jo tarkastettiin uudisasutus, Jo lausueli vouti mielissänsä: "Kreivillä maahan ompi oikeus."

Sai Matti sitte kutsun hovihin, Ja kovinkin Ja tarkoin verot siellä kirjoitettiin. -- Ja mitähän on nyt taas asiaa? Nuo maksut sentään aina suoritettiin; Niit' aiotaanko vielä korottaa?

Aatteistaan vanhus äkin heräjää, Laps' äännähtää: "Jo katso, taatto, isä tulee tuolla!" Ja kotiin saapuu äiti, veikkokin. "Hei, nyt ei tarvis enää surra, huolla!" Huudahtaa Matti, astuin esihin.

"Kuulkaatte kaikki omat rakkahat, Me vapahat Olemme kautta Kaarle kuninkaamme! On herrain sortovalta päättynyt; Me Suomalaiset saamme pitää maamme, Niin kuningas on selvään säätänyt.

Kun saavuin kreivin hoviin, määräsi Mun veroni Tuo kurja vouti kahdenkertaiseksi; Vaan silloin, silloin tuli pelastus, Minusta näytti ihan ihmeheksi, Näin äkkiä kun koitti vapaus."

Ja vielä kertoella Matti ties: Tul' kruunun mies Hovihin, kirjat kovat muassansa: Takaisin läänitykset avarat, Vapaaksi, itsenäiseks Suomen kansa! Ne kruunun säädökset ol' ankarat.

Olisit nähnyt naaman herrojen! Mä säälien Jo milt'en silmäelin voutiparkaa. Hän vuorostaan kai saapi taivaltaa Piankin mierontiellä kruunun sarkaa, Ansaitun palkan pahuus viimein saa.

"Siis vapaat, vapaat, kiitos Jumalan Nyt ollahan!" Huudahtaa äiti, lapset innoissansa. Hartaana nousi taatto seisaallen Ja lausui: "vapaa olkoon Suomen kansa!" Aurinko kultas kasvot vanhuksen.

Kerttu.

"Kerttu joutuu kyöpelihin", Toiset nuoret ilkkui; "Kyllä vielä kostan teille!" Silmät kierot vilkkui. Kerttu käypi mustan koulun, Luvut lujat taitaa; Kulkee öisin kirkkomaassa, Vaan ei tietä kaitaa.

Kerttu hornaan ratsastaapi Juhannuksen yönä, Ihmisiä vahingoittaa Hänellä on työnä. Kertun maine yhä kasvaa, Hän on suuri noita; Sielunsa myi saatanalle, Hänt' ei moni voita.

Hyvä rouva kirkkoherran Käypi sairahaksi; Ei oo tauti taivahasta, Pahain panemaksi Vaimot vakaat vakuuttavat. Kerttu auttaa voisi, Kenenkään kun tietämättä Hänet luokseen toisi.

"Tule Jeesus, ilman herra, Tänne tarvitahan, Kipeät surelemahan Hurmat hautomahan." Luvut lujat Kerttu lukee Tähän tautiin liikaan; Rouvan jättää häijy henki, Siirtyy pahaan piikaan.

Paha piika poteissansa Rouvan raukeutta Lähtee luoksi esivallan, Etsein oikeutta. Noidan tahtoo roviolle, Niin hän terveeks saisi; Ehkä väistyis häijyläinen, Jumal' armahtaisi.

Selvä laki, oikeushan Vallitseepi maassa; Tuomarit nyt päätään vaivaa Jutuss' solmukkaassa. Jumala ja Ruotsin laki Ankaruutta vaatii, Ja sen mukaan tuomarikin Päätöksensä laatii.

"Noita-akka roviolle Hornankonstein tähden, Hyvä rouva julkirippiin Kirkkoon kaikkein nähden." Jumalalle kunniaksi Häijyn hengen saasta Sekä juonet pimeyden Peratahan maasta.

Profeetta.

Taas vanha templi Unikankareella On sanankuulijoista täyttynyt, On kunnon kansa taivaan lohdukkeella Sydäntään virkistämään yhtynyt. Löys viimein arvon rouvat penkkeihinsä Jo kauan kiisteltyään sijoistaan, Jo hartautta saivat sieluihinsa, Kun esipappi nousi saarnaamaan.

Ruokonsa unilukkari jo nouti, Herättää jolla alkoi nukkujat, Ne, jotka täällä unta vetää jouti, Vaikk' kuulemahan sanaa saapuivat. "Se joka händäns ymbärinsä käändä On autuas", niin pappi todistaa; On kirkko täynnä laulavata ääntä, Oi, niin se lohduttaa ja -- nukuttaa!

Yht'äkkiä nyt kirkon käytävälle Olento kummallinen ilmestyi, Jo kaikkein katseet kääntyi yhtähälle, Kovasti hienot naiset säikähtyi. On hiukset pitkät, parta polviin asti, Rääsyinen puku, vyönä nuora vain; Nuo silmät säihkyvät niin tuikeasti, Kun katselee hän kansaan tuijottain.

"Kuulkaatte!" -- lausuu hän nyt selkeästi, "Kuulkaatte kansa kaikki Gomorrhan! Synneissä elätte nyt ylpeästi, Rankaisee teidät Herra taivahan. Pappinne saarnaa vainen rauhaa, rauhaa, Vaan eipä rauhaa maassa olekaan. Pasuuna tuomion jo kohta pauhaa, Te helvettihin ratki tuomitaan!"

On kuulijat ja pappi kauhuissansa: "Herralta onko tämä varoitus?" Jo heräjääpi horrostansa kansa, Jo tuli monen mieleen katumus. "Armahda Herra, vihasi pois heitä!" Näin toiset huokaa, mutta useat Sanovat: "et sä säikähytä meitä. Pois täältä moiset kierot profeetat!"

"Se oli vainen hullu pappi parka"; Pian tapahtuma leikiks lyötihin. Vaan monen mieli oli kauan arka, Se entä jos ol' merkki kuitenkin... Niin, olihan se hullu pappi vainen, Mutt' toteen kävi pian ennustus: Muistaapi aina kansa Suomalainen, Mik' oli isonvihan kauheus.

Napuen kentällä.

Vanhan Kyrön vainiolla Kyntää maamies peltoaan, Rauhallisna kesäpäivä Kääntyy mailleen laskemaan. "Joko ruuna kotiin kaipaa, Vai mik' olikaan nyt syy, Keskivakohon kun tuossa Äkkiä näin pysähtyy!"

Kyntömiesi kumartuupi, Auraa aikoo tarkastaa; "Mikä kumma auran tiellä? Katso vanhaa kanuunaa!" Kummituksen lailla maasta Tuijottaa se avosuin. "Mitä tehdä tuolla?" -- miettii Miesi ensin oudoksuin.

Vaan jo tiesi, mitä tehdä: "Pojat tulkaa auttamaan! Löysin täältä vanhan aarteen, Tulkaa, talteen otetaan!" Melkein hartahina miehet Nostaa löydön nurmellen, Isonvihan inhat ajat Muistuu heille mielehen.

Talvi oli silloin maassa, Talvi pitkä, lohduton; Sodan viima kansan niitti Milt'ei sukupuuttohon. Uupuneena, viluissansa Värjyi silloin Suomenmaa; Tuoni oli valtiasna, Valta sen ol' kamalaa.

Tässä päätti vainolaista Meidän miehet tervehtää; Uljas Armfelt innoissansa Rivejään jo järjestää. Pieni joukko verrattuna Vihollisten laumoihin, Vaan on miestä joka miesi, Sekin maksaa jotakin.

Kolme päivää pakkasessa Muurin lailla seistä sai Siinä meidän pieni joukko. "Myötätuulta tulla kai Venäläiset tänne aikoo, Mutta kyllä käännetään Tuuli heille vastaiseksi, Kunhan miekkaa mitellään."

Tuolta tulee laajat laumat, Herra meitä auttakoon! Tässä arpa heitetähän; Joka miesi asentoon! Säästetään vaan luotejamme, Kunnes niistä jokainen Varmaan löytää miekkosensa, Vihollisen sydämmen!

Nyt, nyt! Herran kanssa! Syöskää Niinkuin tuisku talvisään! -- Luodit lentää, miekoin, peitsin Eteenpäin nyt rynnätään. Vihollisten rivit horjuu, Joukot kaatuu, pakenee; "Voitto voitto!" -- Sotamiehet Meidän puolla huutelee.

Vaan oi, kohta voiton äänet Valituksiin vaihtuvat; Uuden päivän armaat toiveet Haudan yöhön haihtuvat. Viekas vihollinen pääsi Salaa meidän selkähän; Missä meidän ratsuväki? Senhän piti estämän...

Kuolonvimmoin, kaatuenkin Meidän miehet taistelee, Vaikka maansa menneheksi Selvästi he havaitsee. Verissään ja haavoissansa Iskevät he vielä vaan; Kunnialla kuolemahan, Orjaksi ei milloinkaan!

Mailleen meni viluissansa Päivä lyhyt talvinen, Yö jo peittää hunnullansa Kentän kolkon, hurmeisen. Pakkanenkin armahtaapi Uhreja nyt taistelun, Vaimentaapi viimallansa Tuskat kansan ruhjotun.

Pitkä ompi pohjan talvi, Ei sen luulis loppuvan, Pitempi aik' isonvihan; Luullut ei ois virkoovan Suomen enää sorron alta Uuteen eloon ensinkään. Ja -- nyt näät, kuin rauhan mies käy Peltoansa kyntämään.

Eipä ole Suomen kansa Luotu kesken kuolemaan, Elää se, jot' ei voi kaataa Edes isovihakaan. Uusi polvi tämän tuntee; Isiänsä mainiten Pojat vievät sotamuiston Kotiansa iloiten.

Pakolaisten palaaminen.

Hiipii perhe pakolainen Metsän laitaan arkaillen. "Jokohan on vainolainen Mennyt mailta taistojen?" -- Rauniot ei vastaa heille, Vieno kuiske viidakon Haihtuu tuonne ilmanteille Yli vanhan vainion.

Mutta missä pellot, missä Kodin kaunis lakeus? Pelloiss' isäin kyntämissä Nuorta metsää, asumus Jok' on sutten ahnahitten; Kolkko kotiseutu on, Mutta mieli palaavitten Vielä kolkompi auoton.

Eipä kuulu vainolaista; Mennyt on jo vietyään, Mit' ol' ottaa arvokkaista, Tuleen sytytettyään, Mit' ei voinut myötään viedä. "Napueen jäi hautoihin Isä, mieroon me, -- en tiedä, Kuinka henkiin jäätihin."

Äidin puhe nyyhkytystä, Siitä itkee tytärkin; Lasna pakoon hävitystä Joutui maihin vieraisin, Tuskin muisti kotiansa; Veikot viimein puhkeaa Lausumahan innoissansa: "Tämä siis on meidän maa!

Kirves käteen, kuokka toiseen, Työhön eestä synnyinmaan! Aura isäin vainioiseen, Omaks niin se voitetaan. Perintömme, äiti, näytä! Onko kotipelto tuo? Lemmelläsi mielet täytä, Sepä rintaan voimaa luo!"

Äiti parka askeleitaan Jouduttaa, niin päästihin Erämaasta ääreen keitaan, Juureen vanhan temppelin. Niinkuin leski murheellisna, Raastettuna seisoi se; Ilomielin, voitollisna Astui nuoret sisälle.

Templi täyttyy vähitellen Kansaa köyhää palaavaa; Virsi kaikuu värähdellen, Herran sana virvoittaa, Nääntyneille voimaa uutta Luo se mieliin lohdullaan: Herra käyttää ankaruutta, Vaan ei hyljää kuitenkaan.

"Herra, siunaa meit' ja auta!" Tää ol' kaikkein huokaus. Pian kansanlemmen kautta Elpyi elon armaus, Uudet kodit rakennettiin, Aineen, hengen vaurastus Tosi työllä saavutettiin, -- Jälkimailman siunaus.

Kaksi kaarlolaista.

1.

Joukossa kuuluin "sinisten" Mainittiin kesken veikkojen Useinkin kahta Suomalaista. Kun luodit tuiskui tuiriiimmin, Vierekkäin aina nähtihin Nää kaksi kunnon kaarlolaista.

Jo nuorna Skoonen sodissa Ol' Pekka sodan opissa, Läks' itse sinne Pohjanmaalta; Vaan Hämeen Matti kodistaan Vaadittiin arpaan kolmikkaan, Ei näyttänyt hän sotilaalta.

Ollessaan Kaarlen leirissä He nähtiin aina yhdessä, Toistensa kaksi vastakohtaa; On Matti jörö jättiläs, Ja Pekka pieni, lystikäs, Mutt' aina asiat hän johtaa.

Leirissä leikiks lyödähän, Kun pitkän Matin tekevän Havaitaan sotatemput väärin. Hän ei oo siitä ollakseen, Astuilee vainen verkalleen, Iloitkoot toiset mielin määrin.

Vaan kerran kummat nähtihin, Kuohahti veri hidaskin, Kun pilkkas häntä Ruotsalaiset. Nyt tarttui Matti kanuunaan Ja alkoi sillä huitomaan, -- Tulipa aimo tanssiaiset!

"Huut, venska huut!" -- hän karjasi, Niin että leiri kaikasi, -- Kuninkaan niin näk' takanansa. Jo Matti työtään kauhistui, Vaan kuningas ol' hymysuin, Puolusti Pekka veikkoansa.

Mutt' toinen leikki leikittiin, Kun Narvan luona voitettiin Armeija suuri Venäläisten. Molemmat miehet hiessä päin Löi, iski, pisti vierekkäin, Rivissä rientäin ensimmäisten.

Kun iskivät he parhaillaan, Kuningas kiiti ratsullaan Ohitse lumituiskun lailla. Vaan voi, jo ratsu kompastui, Kuningas ojaan vajoutui, -- On saapastaan ja miekkaa vailla.

Pian miehet ehti auttamaan, Hevosta Matti nostamaan, Jalastaan Pekka saappaan antaa. Pääs, Matin miekka kädessään, Nuor' leijona taas iskemään, Uus hepo häntä taistoon kantaa...

2.

Kun Fredrikshallin vallilla Kukistui Ruotsin leijona, Myös haihtui henki sotainen, Ol' mennyt aika Kaarlojen.

Ja rauha Uudenkaupungin Vihdoinkin aikaan saatihin; Pääs sodan alta Suomenmaa, Uus aika alkoi sarastaa.

Kotihin pääsi Mattikin, Pää harmaa, käynnin horjuvin; Sai nähdä sentään synnyinmaan, Ennenkuin ehti kuolemaan.

Kotona kaikki toisin nyt, Tääll' oli sota telminyt; Ja sodista hän virkkaa ties, Tää vanha kaarlolainen mies.

Kun loimus talvi-iltoina Takassa aimo valkea, Kertoili "setä" lapsillen Satuja Kaarlen urhojen.

Hän kertoi, kuin läks' astumaan Kymmentä vastaa yksi vaan, Kun henki nuoren leijonan Innosti koko armeijan.

Voitosta miten voittohon Riennettiin kuin hääviettohon, Kuin kaukomaihin marssittiin, Ja vilut, näljät kestettiin.

Vaan mainitessaan Pultavaa Poskelle kyynel herahtaa. "Rukous silloin jätettiin, Sentähden myöskin kävi niin..."

Ei paeta Matti osannut, Niin oli hänkin joutunut Vangiksi tsaarin Pietarin, -- Heit' oli luvuin tuhansin.

Vanhuksen ääni kolkko on Kun kertoo, juhlasaattohon Kuin tsaari vangit Moskovaan Vei ylpeillessään voitostaan.

"Ken lukee tuskankyyneleet, Joit' ovat vangit itkeneet Aroilla suuren Venäjän Ja Siperian synkeän? --

Kiitetty isäin Jumala, Kun toi mun vielä kotia!" -- Hän kyynelsilmin lopettaa, Karskisti takkaan tuijottaa.

Viel' yksi viesti tuotihin: Jäi Pekka lumituiskuihin Laelle Norjan tunturein Kanss' Suomen viime soturein.

Saapuissa surusanoman Näin kuultiin Matin lausuvan: "Pois minäkin jo himoitsen Luo kaarlolaisten henkien."

Antti Chydenius.

Mennyt oli Ruotsin mahtavuus, Laskeutui sen päivä Pultavalla; Vaan nyt koitti jälleen aika uus: Toimella ja työllä rauhaisalla Korjatahan vanhat vahingot, Sotain vauriot.

Mutta eihän sankar'aaluvain Sovi tehdä kodin pikkutöitä! Väitti toiset mielin urhokkain, Pilkkaellen rauhan pyrinnöitä. "Myssyt" näin ja "hatut" toisiaan Sätti ainiaan.

Kaikkein huulilla ol' vapaus, Orjina vaikk' oltiin puolueiden; Häilyväinen oli hallitus, Hämmennys suur' oli käsitteiden. Mistä selvittäjä saadahan Vyyhdin sekavan?

Kaukaa salomailta Sotkamon Ilmestyi nyt papinpoika nuori, Astui neuvospöytään valtion, Vyyhdit sekavaiset selväks suori, Tunnussananansa valistus, Tosi vapaus.

"Senkötähden täällä pidetään Sorron alaisena Suomenmaata, Siinä uskossa kun eletään, Ettei erämaita pyytää saata Viholliset saaliinhimoiset? -- Oivat aattehet!"

"Maalle vapaus vain suotakoon, Niin se pian elpyy eloon uuteen; Kukin, min voi, myyköön, tuottakoon, Varmaan vie se kansan varakkuuteen." Päivän selvä oli ajatus, -- Voitti valistus.

"Jos ei pääse kansan toivehet Koskaan kuuluville hallituksen, Niin ei poistu maasta puuttehet." -- Ajain asiata valistuksen Sai Chydenius näin kansallen Painovapauden.

Vielä mursi hän myös kahlehet Hengen vanhan ahdasmielisyyden, Uskonvapauden siemenet Kylvi aikana hän itsekkyyden. Uuteen päivään katseen kääntää ties Selvä Suomen mies.

Aikakaus ei tosin kyennyt Täysin oivaltamaan aatteitansa, Mutt' on siemenen hän kylvänyt, Josta heelmää nauttii Suomen kansa. Hengen kylvömiesten kaunistus On Chydenius.

Lauri herra.

1.

"Oi kuinka onkaan ihanaa Hovissa olo -- hurmaavaa!" Ties kotiin tullen Lauri herra. "_Charmant, charmant_!" -- hän ranskaksi Innoissaan vielä huudahti, Ol' ainaki Miehessä miestä toisen verran.

Näet nuori kreivi hovihin Ol' päässyt oivaan oppihin, Harjoittamahan aateluutta. "_Ma chère maman_, et arvaakaan, Hovissa Kustaa kuninkaan, Niin loistokkaan, Kuin näkee paljo suurta, uutta!"

"Lumoojakuninkaaksihan Useiden kuulin sanovan Herraamme ylen armollista. Hän on niin hieno, lempeä, Suur'aatteinen ja henkevä, Niin etevä, Näet silmistään sen loistavista.

Hän isäin sankarmaineesen, Voimalla Vaasain, Kaarlojen Ruotsimme vanhan vielä nostaa. Hän kukistaa nuo puolueet, Jotk' ovat maata hallinneet Ja raadelleet, -- 'Hatuille', 'myssyille' hän kostaa.

Hän kaavat muinaisaikojen Ja vanhain uskontaikojen Poistaapi, kaikki uudeks luopi. Ja uuden ajan valistus Ja hengen tosi vapaus Kuin tenhous Onnellisuuden maahan tuopi."

"Hovista kerro jotakin!" Näin äiti silmin kiiltävin. Nyt kaskun kertoi Lauri herra: "Matkalla kerran Haagaan päin Kuningas kulki vieressäin, Hän virkki näin: 'Josp' oisi kyllin rahaa kerran!'

'Mä tiedän, missä rahaa ois', Mä lausuin, 'kunhan vainen vois Sen aarteen kätköstänsä kaivaa.' 'Sanoppas, missä, veikkonen!' -- 'Lippaassa kuningattaren... Ei, vaikenen, Kun puhua ei maksa vaivaa.'

'Älähän huoli, hankipas Se mulle!' -- vastaa kuningas, Ja pian tuli lipas meille. Siin' oli kultarahoja, Noin viisitoista tuhatta Tukaattia. -- Näin pääsin, _maman_, onnen teille.

Nyt olen, _ma chère_ äitini, Kuninkaan Kustaan suosikki, Pian hoviviran otan vastaan. Mä kiiruhdan nyt Tukholmaan, Mua riennä, äiti, siunaamaan"... "Onneksi vaan!" Otsalle suutel' äiti lastaan.

2.

"Tään sodan kuningas on alkanut Lakia vastoin, maamme saattanut Jalkoihin sodan ihan ilman syyttä. Me emme tottele lainrikkojaa, Vain onnetuutta hänestä saa maa, Etsimme Katariinan ystävyyttä.

Tuo tapahtuma luona Puumalan Vain juoni oli Kustaan kavalan; Hastfehrin miehet siellä sukkelasti Nimessä venäläisten alkoivat Tään sodan, rajan takaa ampuivat; Näin puoltaa Kustaa maataan hurskahasti!"

Leirissä hiipii henki kapinan, Jo salaa öisin kokoonnutahan, Ja Pietarin jo teitä kirjeet kulkee. Lujasti uskoo liitto Anjalan, Ett' tulee Suomi hyvään turvahan, Kun Katariina syliinsä sen sulkee.

"Minäkö vielä tuonne leirihin!" Näin Lauri herra kasvoin kalpe'in Huudahtaa ihan kauhistuksissansa. "Niin huonot siellä varustukset on, Saa terveyskin siellä vaurion; Mä olen täällä armaan äidin kanssa."

"Kreiville kirje!" -- "Käsky sotaan kai! Sprengtporten kirjoittaapi. -- Vai niin, vai! No, kyllä teen mä käskettyä työtä. Oi, äiti, maani tahdon pelastaa, Minulle onnen ovi aukeaa... Mä lähden oitis! Äiti, hyvää yötä!"

"Jos vangiksi vain saamme kuninkaan, Niin silloin ollaan herrat Suomenmaan, Ja uusi aika alkaa Pohjolassa." Näin Anjalassa salaa tuumittiin; Vaan eipä käynyt otus satimiin, Hän on jo Tanskaa vastaan sotimassa.

Jo täytyi Lauri herran pakohon Kanss' onnenonkijoiden joukkion Armoille Katariinan synnyinmaastaan. "Mun miksi laitoit, äiti, hovihin, Ja miksi pettäjöitä kuuntelin, Maan jotka vieroittivat kuninkaastaan?"

Sanoma Anckarsvärdin murhatyön Kun saapui, niinkuin huntu synkän yön Ois kaikki peittänyt, niin tuntui juuri. Ei ollut Kustaa valapattoinen, Vain uhri nurjan ajan, valheisen. Tää aikakaus ol' valapatto suurin.

Vallesmanni.

Arvon vallesmanni se kamarissaan Astuvi painavin askelin; Sangen ompi herra nyt suutuksissaan, Pohja jo siintävi pullonkin.

"Oi, voi näitä vaivoja virkamiesten Maassa suomalaismoukkien; Vallattuuden mä ruoskalla selkään piesten Juuritan mielestä junkkarien."

Kunnon vallesmanni se pamppuansa Katsellessahan lohdun saa, Kamariin niin astuvi peloissansa Maamies, nöyrästi kumartaa.

"Kas niin! Siinä yksi on kiusanhenki", Herra miettivi äkeissään. "Mikä lempo villitsi moukan senki, Mikä on riivannut kansan tään?"

Uupuneena taistoissa tuhoisissa Maa pääs Venäjän helmoihin; Nyt ei huolta, asuvi Pietarissa Keisari suurin ja mahtavin.

Turhaan Snellman peistänsä heiluttaapi, Kaikkihan maassa nyt oivasti on; Talonpoika rauhassa elää saapi Turvissa viisahan hallinnon.

Vaan on tuokin tolvana lauluillansa Kapinanhenkeä lietsonut; Kuinka käykään, jos heräjää tää kansa, Kun hyvin juuri on nukkunut!

Ruotsin laki voimassa onhan vielä, Entä ne oorderit salaiset... Vallesmanni kolkolla ompi miellä: Tepsivät nyt vain lääkkehet!

"Mitte, mitte lurjus sä kechta laula? Kylle mine sun oppeta! Mine hakka kochta sun poikki kaula, Jos et viisujas loppeta."

Kaino runolaulaja kansan mielen Tulkinnut vain oli lauluillaan, Vaikeroinut sortoa Suomen kielen, Siitä nyt joutuvi vastaamaan.

Kansan henki heräsi horrostansa, Laulut intoa mieliin loi; Jakoi esivalta nyt palkintojansa, Pamppu kun miehen seljällä soi.

Aleksander II:n muisto.

1894.

"Mittaaja vallan jalon ruhtinaan Voi vainen kansan tosi onni olla"; Ei hallitsijan istuin milloinkaan Vahvistu taistoin verivainiolla, Ja kansanlempi päärly kallihin Kruunussa keisarin on varmaankin, Loistonsa säilyttää se kauimmin.

Suurvaltiaan sait, Suomi, kruunuhun Kalliimman lemmenhelmesi sä panna, Ja ansaitsi hän rakkautes sun, Se tieto ikikunnianas kanna! Hänelle kun sä muistopatsaan loit Velvollisuutes vainen täyttää ko'it, Osoitit lempes, niinkuin parhain voit.

Sun sopii muistaa tänään, Suomen mies, Mlk' kohtalosi ilman häntä oisi. Sun maasi nukkui, moni luul' kenties: Ei koskaan enää noustakaan se voisi. "Kuolleena syntynyt tää kansa on, Reunalla ainakin on turmion", Näin ilkkuikin jo moni kunnoton.

Sai rahvas tosin maata raataen Leipänsä niukan, vierahissa halla Vaikk' usein kulki, nälkä valjuinen, Vaan turhaan valittaa sai vaivain alla. Vallitsi herrat vierasmieliset, Kuin halla virkavallan aattehet Vei hennot kansallisuustaimiset.

Ei päässyt kansan ääni kuulumaan, Se kapinoitsemista muka vainen Ja juonta yllyttäjäin kurjain vaan. Ja kuinka kelpais raaka Suomalainen Maan asioista mitään päättämään? -- Ei heillä liioin liene hätääkään, Kuin "Irokeesit" voi he metsissään.

Vaan hallat voitti kevään henki uus: Kautt' _Aleksander Toisen_ uusi aika Jo koitti, aurinkoisen armaisuus Ja lämpö maahan vaikutti kuin taika. Jo kansan toiveet, tarpeet syvimmät Hallitsijankin korviin pääsivät, Min parhaat parannukset syntyivät.

Vapauttaja-Tsaari! Suojanaan, Edistäjänä tosi valistuksen Muistaapi Sua kansa Suomenmaan, Ja muistolles se lausuu siunauksen, Niinkauan kuin se muistaa itseään: Se saapi siitä innon elämään, -- Kuin kieltää vois se sydänlämpöään?

Juhlaruno