Part 1

SUOMALAISIA

Kuvaellut

Niilo E. Wainio

Porvoossa, Werner Söderström 1897.

SISÄLLYS:

Suomi synnyinmaa. Mikael Agrikola. Kaarina Maununtytär 1-3. Kyrönmailla. Nuijamiesten marssi. Korsholmalla. Anna Liisa. Lechin luona. Hakkapeliittain marssi. Hovissa. Isä ja poika. Kerttu. Profeetta. Napuen kentällä. Pakolaisten palaaminen. Kaksi "Kaarlolaista", 1, 2. Antti Chydenius. Lauri herra, 1, 2. Vallesmanni. Aleksander II:n muisto. Juhlaruno. Väinön sanoja. Liittolaulu. Toivotus.

Suomi synnyinmaa.

Suomi synnyinmaa. Suomi synnyinmaa, Äiti hellin, kallihin, Pyhä, puhdas Pohjolassa, Sulle omistaa Työnsä kansas kaunoisin Uuden päivän toiminnassa; Lapsiesi rakkaus Elosi on armaus.

Suomi synnyinmaa, Sulle poikas parahat Pyhittivät työnsä ennen; Heitä noudattaa Vielä nytkin tahtovat, Yhteisvoimin työhön mennen, Lapset laajat isien, Suku suuri urhojen.

Suomi synnyinmaa, Vapauttas väijymään Vihamies jos viekas saisi, Pyytäin orjuuttaa, Yksin mielin äitiään Tämä kansa puolustaisi, Ennen kävis kuolemaan, Kuin se suostuis sortajaan.

Suomi synnyinmaa, Kun sä vartut, vaurastut, Elämä kun uhkuvainen Kasvos kirkastaa, Silloin kansas toipunut, Kaikki kansa Suomalainen Riemumielin hedelmän Nähdä saapi työstähän.

Suomi synnyinmaa, Sinut Herra taivahan Sulkekohon suojallansa, Että hältä saa Siunauksen runsahan Toimillensa kaikki kansa, Niin ei huku päältä maan Suomen suku milloinkaan.

Mikael Agrikola.

Aina kun Suomen sointuvan kielen Kuulen laulavan vapauttaan, Hartaus pyhä valtavi mielen, Muistojen templihin astua saan. Koitossa uuden aamun Näen kuin enkelin haamun Suomelle siunausta, Elämän innostusta Työllä ja neuvolla tuottavan, Haamu on Mikael Agrikolan.

Hengen vainion perkaajaksi Soi sinut Suomelle kaitselmus, Uuden siemenen sirottajaksi Sun teki uskonpuhdistus. "Oppe nyt vanha ia noori, Joilla on Sydhen toori, Jumalan keskyt ia mielen Iotca taidhat Somen kielen." Näitä opetti aapinen, Esikoiskirjasi kultainen.

Viisauden alku on Herran pelko, Kirjojen kirjassa seisoi niin; Siitäkin saatihin nyt jo selko, Saatihin selko ja riemuittiin. Suomeksi jo sitä kuuli, Vaikka monikin luuli, Tulkita ettei saakaan "Sanaa" kielehen raakaan. Mikael kumosi väitteen tään Uudella Testamentillaan.

"Kylle se cuule Somen kielen", Lausuit sä Rukouskirjassas, "Ioca ymmerdhe caickein mielen"; Kiitos sinulle lauseestas: Suomenkin turveskansa Rukoilla Jumalatansa Kielellään jo nyt saattoi; Munkkien uskon se kaatoi, Ol' ajan uuden se sarastus, Koitti maallemme vapaus.

Kansan laps' olit, kansasi lempi Tähtenä ohjasi toimintaas; Maan se ol' mahteja voimallisempi, Paavin se alttarit maahan kaas. Niinkuin päästetty jousi Kansamme sorrosta nousi; Ilmaa uutta se henki, Töllihin pienosehenki Pääsi jo valoa taivahan, Toivo toi elämän armahan.

Ohjaaja kansamme huojuvan laivan Olit sä aikana myrskyjen; Rauhan miehenä viisaasti aivan Ohjasit maatamme onnehen. Kansalles koetellulle Rauhan tuotuas sulle Koitti se kaivattu hetki, Kun elon siunattu retki Päättyi ja työmies toimistaan Pääsi lepoa nauttimaan.

Aina luojaansa Suomi kiittää Kun sai Mikael Agrikolan, Jonka uudistyöstä se niittää Hedelmän saanut on runsahan. Nimensä kirkasna päilyy, Hartaassa muistossa säilyy; Missä on Suomalainen Yksikin oikea vainen, Siellä sinua siunataan, Isä uskon, kielen ja maan.

Kaarina Maununtytär.

1.

Eerikki nuor' oli kuningas, Oli Sveain ja Gööttein valtias, Hän rakasti reipasta Ruotsiansa, Vaan riemuja rakasti enemmän, Sydämmen kiivaasti sykkivän Kun tuns' elonintoa rinnassansa.

Lait sääsi hän uudet ja rattoisat, Sääs kaunihit kukkien markkinat Pääkaupungillensa Tukholmalle. Ja porvarit kaunisti innoissaan Kukilla, lehvillä huoneitaan Mieliksi nuorelle hallitsijalle.

Nyt Eerikki lähtevi kaupunkiin, Miss' surut jo riemuilla surmattiin, Seurassaan uljaita on ritareita. Kukasta kukkahan veikaten Ja neitojen ruusuja silmäillen He noutavat herransa askeleita.

"Kas, tuollapa, herrani armollisin, Ruusuista ruusu on kaunihin; Se on kuni vieno umppunen vasta." Pian keksivi Eerikki neitosen, Ihamielin käypi hän äärehen, Jo hyväelee hän poskelle lasta.

"Mikä nimesi?" -- Eerikki kuningas Kysäisee, poski on hohdokas, Kun kukkasneitohon silmät jääpi. "On Kaarina nimeni, kotoisin Oon Suomesta, laps' olen korpraalin", Ja kullan kirkasna ään' heläjääpi.

Vaan äkkiä tappelun rähinää, Väkijoukon ääntä ja hälinää Nyt alkaa kuulua torilta tuolta. Kas, kuinka se vanhus nyrkillään Sitä nuorukaista piekseekään! Ja kansa jo pitää kummankin puolta.

"Tie auki!" -- Kuningas katsomaan, Käy paikalla rikosta rankaisemaan. "Pois rauhanrikkoja tyrmään tuokaa!" -- Ja Kaarina kuulee tuomion tään, Hän syöksevi armoa pyytämään: "Kuningas, isälle armoa suokaa!"

Sai armon vanhus ja tytärkin, He kuninkaan linnaan tuotihin. Näin Eerikki lausuvi tuomionsa: "Pääs lunnaiksi, vanhus, sä tyttäres Jätät tänne, niin saat vapautes." -- Hän ojensi ukolle kukkaronsa.

Näin kaunis Kaarina hovihin Jäi riemuksi, lohduksi Eerikin, Ja tähtenä kirkkahinna hän loisti. Kun onneton kuningas huolissaan Pääs lepäämään hänen helmoillaan, Hänen suukkonsa pois pahat peikot poisti.

2.

Tuvassa Pietari Pentinpojan On kuningas Eerikki kurja, Ruumiilta, sielulta riutuneena, Ja katse on kamalan hurja.

On yllänsä Pietarin sarkatakki, Omassaan niin oli verta. "Jumala, antaos anteheksi, Oi, anna ees tämä kerta!"

Kuningas Eerikki käsistänsä Nyt Stuurein verta pyyhki, Hän Pietarin tuvassa tekojansa Katuen itki, nyyhki.

Ja neuvotonna on kunnon kansa, Ei lääkkehet sairasta auta; Vaan päivän koitossa apuu joutuu Jo kauniin Kaarinan kautta.

Hän yksin herraansa onnetonta Nyt tuskista päästää voipi; Kuin hyvä enkeli ympärillä Hän Eerikin askaroipi.

Ja vihdoin Kaarinan hellään helmaan Pää sairahan hiljaa painuu. Hän eipä siinä nyt nukkuissansa Verikostoa aatelin vainuu.

"Eerikki kultani, nukkuos kauan, Niin terveeksi tulet taasen; Jumala syntisi anteeksi antaa, Luo henkensä kuninkaasen."

3.

Prinssi Gustaf ol' joutunut lassa Orvoksi maastansa, äidistään; Käydä ei sallittu Liuksialassa, Ei tulla äitiä tervehtimään.

Määrätty vihdoin paikka on, missä Saavat he kohdata toisiaan. Prinssi on syvissä miettehissä, Suuret on aikehet aivoissaan.

Kauan hän ollut on maanpakolaissa, Kurjuutta kyllin jo kärsinyt. Kirjoitettu on Ruotsin laissa, Hän että kruunun ois perinyt.

Mutta jo onni käy myötäiseksi, Isänsä surman hän kostaa saa, Ruotsin kun saa hän perineheksi, -- Helposti hän sen nyt valloittaa.

Venäjän mahtava tsaari hälle Suo sotajoukon uhkean; Kun vain tuumalle miehevälle Sais luvan äidinkin armahan!

Kaarina saapui ja helmahansa Prinssi vaipuvi riemuissaan; Äidin suukoista, aikeistansa Toivon on säde katseissaan.

Tuumansa suuret hän selvittääpi, Aatteistaan ihan innostuu, Vaan niin kylmäksi Kaarina jääpi, Että jo poikakin oudoksuu.

"Haltuuni vain otan perintöni; Koston päivä on koittanut. Siunaa, äiti, mun pyrintöni, Niin on poikasi voittanut!"

"Ei niin, poikani! Houreet heitä!" Ankara katse on Kaarinan; "Karttaos valheen ja vilpin teitä, Aattehes moiset mä kiroan!

Maasi ja kansasko pettäjäksi, Poikani, sinut synnytin; Sitäkö varten Suomesta läksin, Että sen tsaarille jättäisin?

Jos olet oikea Ruotsalainen, Pyrinnöt moiset sä heitä pois; Muista, ett' äitis on Suomen nainen, Suomi ei vilppiä kärsiä vois!"

Prinssi on vaiheella lemmen ja vimman, On kova taistelu syömmessään; Viimein hän voiton saa ihanimman, Anteeksi pyytävi äidiltään.

Kyrönmailla.

"Jos ette muulla, aidan seipähillä Ja nuijilla nuo joukot Flemingin Päältänne torjukaa! -- en tiedä, millä Sen teette muuten." -- Tämä vastaus Huulilta Kaarle herttuan tuotihin Ruotsista, ja se löi kuin leimaus.

"Kirotut olkoot nylkijät nuo kansan, Kätyrit Klaun", jo kuuluu murinaa Juurelta kirkon; "joka huovi ansan Ansaitsis kurkkuun, jotta rauhan sais Vieraista verenimijöistä maa, -- Tuot' entä jospa kerran ko'ettais?"

Kirkosta hurskas virrenveisuu kaikuu, Par'aikaa kansa siellä harrasna Rukoilee Jumalaansa, -- niin jo raikuu Talosta Konttaan huudot sotaisat; On miesten mieli ylen karvasna: Vai vielä kimppuun käyvät, rosvoojat!

"Ei, nyt ei auta muu kuin kova tässä, Kuin herttua on meidän käskenyt. On talvi eessä, kansa nääntymässä, Jos linnaleiriä ei saada pois; Suupohjan sankareille viesti nyt: Se tulkohon, ken maansa vapaaks sois!"

Ja kansa kärsiessään huovein uhkaa Kun kuuli Kyröläisten nousevan, Joukottain tarttui aseisinsa. -- "Tuhkaa Me tehdään sortajista! Eteenpäin Nyt miehet Ilmajoen, Lapuan Ja Kyrön! Taistoon, voittoon vierekkäin!"

Ol' oma liesi suojattava heidän Ja kallis isäin luoma vapaus, Sydämet toivo täytti: voitto meidän Täytyy olla, totuus perii maan; Vain vapaus on elon armaus, Se sorron hallat saapi haihtumaan.

Suupohjan nuijamiehet urhokkaiset Masensi tosin Marski mahdillaan, Sortuivat monet toiveet uhkuvaiset; Vapauden aate vaan ei sortunut, Se suojaksi on jäänyt Suomenmaan, -- Ei hukkaan isäin veri vuotanut.

Nuijamiesten marssi.

Tänne miehet, tänne, Miekat, nuijat käsissänne; Kuntoon vanhan jousen jänne, Joutuin aseisin! Kelle koti kallis, Ken ei sitä sortaa sallis, Vaan sit' turvaamaan on altis, Käyköön riveihin! Pois jo riisutahan Sorron ies; Huovit hurjat Marskin pahan Niskoiltamme poistamahan Tulkoon joka mies!

Suotta heikko huokaa, Syöden orjan kyynelruokaa, Tänne miekat, nuijat tuokaa! Pois jo heikkous! Ylen on tää elo kurja, Marskin valta vallan nurja; Ensin tulkoon taisto hurja, Sitte vapaus, Taikka käymme kunnialla Kuolemaan, Niin saa meidän lipun alla Pojat miellä puhtahalla Puoltaa vapauttaan.

Kellä mieli arka, Jos ken pelkuri on parka, Menköön! Kruunun sarka Ompi edessään. Itku lasten, naisten, Pilkka huovein muukalaisten Soikoon miesten raukkamaisten Korviss' yhtenään! Vaan me emme tuota Kuulla vois. Oikeutees, kansa, luota; Lapses eivät itke suotta, -- Sorto täältä pois!

Kansa kaikkialta, Kyröstä ja Lapualta, Ilmajoelta, Laihialta Kokoontukohon! Klaun on joukot tuolla Vastassamme Hämeen puolla, Voittaa taikka kuolla Meidän mieli on. Sotaan samotkaamme Vierekkäin! Oikeata asiaamme Ajaa Herran nimeen saamme. Miehet eteenpäin!

Korsholmalla

Raskain, kiivahin askelin Kaarle herttua asteleepi, Katsein tuimin ja leimuavin Oven puolehen katseleepi. Pelko ja vavistus Korsholmalla Suuret ja pienet on vallannut, Tuomari sinne on saapunut, Hän, joka kostavi kuolemalla.

Paukkuu nurkissa pakkanen, Maat, meret talvinen vaippa peittää, Vaan kun herttua katsehen Nimismiehien puoleen heittää, Niin hiki herroille otsaan saapi, Variksi huoneessa sangen käy. Vielä ei salamoita näy, -- Voi, pian ilmi ne leimahtaapi!

"Kulkaatte kansan nylkijät, Korkean kruunun pettäjät, varkaat, Nyt tilit tehdähän selkeät! Vouti junkkari, vieläkö karkaat Suojaan Sigismundosi armaan? Vieläkö luulet sä pääseväs Vanhoilla konnanvehkeilläs? Nytpä kiinni sä jouduit varmaan!

Joutuin kirjuri katso'os Tarkoin kaikki tilit ja kirjat; Sitte, vouti, sun varastos Kyllä tutkimme, rahat ja viljat". -- Seisovat miehet kuin kekäleillä, Kirjuri laskevi hiessä päin. -- "Kurjuutta Ruotsissa kyllä näin, Vaan enemmän sitä Suomessa teillä!

Voi sua, Suitian Klaus! Tään maan Saatoit sä turmion partahalle; Jumala ehti sun tuomitsemaan, Ennenkuin sain sinut telottajalle. Vallalla vääryys, vilppi on vainen, Kansa on sotihin sortunut, Maa on autioks joutunut, Itkevi kansani Suomalainen.

Kylläksi kurjuutta rahvas tää Noiden herrojen alla jo kärsi; Huovien joukkoja sai elättää, Vaikka itse se pettua järsi. Vaan nyt koittavi uusi huomen; Aatelisroistoista perkaan maan, Tuon lain kansoa turvaamaan, Maata ja kansaa kallihin Suomen"...

Näistä syvistä mietteistään Havahti herttua astellessaan Ulkoa kuuluvaan hälinään, Ja nyt pihalle katsellessaan Huomasi kulta Aadolfinsa, Kuusi-vuotisen aaluvan Suksilla vallilta laskevan, -- Siitäkö rahvas haltioihinsa!

Lumi se tuiskuna tuprusi vain, Prinssi kun lappalaissuksilla laski; Tervehti äänin innokkain Häntä herra ja sotilaskin. Isän kasvoja ankaroita Hellä hymyily kirkastaa: "Mennä nyt nimismiehet saa, Huomenna jatkan tutkinnoita.

Rahvaan tulkohot lähetit, Ilmoittamaan valituksiansa!" -- Muutamat nuijasankarit Klemetti Erkinpojan kanssa Valtaherransa eteen astui. Kuullessa kansan kurjuuden Heltyvi mieli rautainen, Silmä jo ankaran Kaarlen kastui.

Kääntyen johtajan Klemetin, Venäläisvoittajan vankan puoleen Lausuvi herttua herttaisin: "Älköön kansani vaipuko huoleen, Määrään verojen huojennuksen Uskolliselle Suomellen, Varalle vihollislaumojen Rakennan Pohjahan linnoituksen.

Olen vielä mä päättänyt myös Antaa kaupungin tälle maalle, Täyttää, Kustaa, mä tahdon työs; Muistoksi nimelles kunniakkaalle Tähän sen määrään linnan luoksi, Isäni nimen ja vaakunan Kaupungille mä lahjoitan Maakunnan uskollisuuden vuoksi".

Kuultuaan tämän kaikki kansa Pihalla nyt käsin jäntevin Nostavi ilmoille innoissansa Prinssin Kustaa Aadolfin. Siinä hän istuvi sankarin lailla Laps' punaposkinen riemuiten, Istuin on kansan rakkauden. Toivoa taasen on pohjan mailla.

Anna Liisa.

Anna Liisa, neito nuori Istuvi ikävissään; Mieltä painaa kaihon vuori, Rauhoa ei saa missään.

Kulta kun lähti Venäjälle Laiska-Jaakon väkeen, Niin meni mieli melkeälle. Tuskin hänt' enää näkee

Lähtee talvi, lähtee kesä, Vaan ei Laiska-Jaakko. Saapa nähdä, Ryssien pesän, Revityksi hän saako.

"Ehkä kultani tulee vielä Kotia kunnialla; Rinnallaan saan riemumiellä Seisoa tellan alla".

Huu! Niin raivoo syksyn myrsky, Uksikin ulvahtaapi; Tuntuu tupahan tuulen tyrsky, Vieras kun majaan saapi.

"Kuinka kultani palajatkaan Kotia tuolla lailla; Lähdithän suureen sodan matkaan, Onko jo rauha mailla?"

"Hiljaa, Annani, ettei kuule Kenkään tulostani; Mierolaiseksi ällös luule, Katsohan aarteitani!

Sinua, Anna, mä kaipaellen Karkasin Jaakon luota, Vaan enpä tuonne Venäellen Retkeä tehnyt suotta.

Katsohan uäitä kolikoita! Mennään muille maille; Päiviä nähdään ihanoita, Mitään jää et sä vaille!" --

"Voi sua, kultaa onnetonta, Voi sua pettäjätä! Siksikö valvoin yötä monta, Nähdä ett' täytyi tätä!

Vielä jos Anna Liisaas lemmit, Lähde jo Jaakon luokse; Vaan jos sitä sä tehdä emmit, Kainin korpehen juokse!"

Seisoi kuin tuomittu nuorukainen, Vihdoin hän nosti päätä; "Voittohon taikka kuoloon vainen, Tulkoon myrskysäätä!

Tahranneeksi mä sydäntäni Tulin lempeni tähden; Pesemään nyt itseäni Veri-leikkiin lähden".

Mennessään hän aartehensa Viskasi laattialle. Tunsi jo Anna sulhasensa: "Onnea voittajalle!"

Anna Liisa se uskollisna Aartehen kätki maahan; "Kun hän saapuvi voitollisna, Omansa jälleen saahan."

Anna kultaansa monta vuotta Vartovi saapuvaksi, Aarre maassa makaa suotta, Neito käy kalpeaksi.

Vaan tuli viimein Moskovassa Kulta puhtaaksi jälleen; Muistossa on hän kirkkahassa Lohduksi lempijälleen.

Lechin luona.

Kuningas Kustaa Aadolf Näin lausuvi miehilleen: "Ken tietä nyt raivaamahan, Kenen päiväksi tämän teen? On virta vuolas ja tuolla On Tillyn kanuunat. Vaan emmekö joen yli pääse Me merien kulkijat!"

"Me saammeko?" -- Suomalaiset Heti vastaavat yksin suin. "Menkäätte! Mä luotan teihin!" Näin kuningas innostuin. Pian silta on valmis, se tehtiin Soidessa kanuunain, Ja kunniasoihdut tupruu Savun naamaan vastustajain.

Kuin kestihin Suomen miehet Nyt hyppäsi sillallen Ja lapiot käissä he ryhtyi Heti luontihin vallien. Tuo korpien raataja joukko Osas käyttää aseitaan, Kun kumppani rinnalta kaatui, Kiivaammin luotihin vaan.

Ja tietä aukaista kelpaa, Tienraivaaja-joukon tään, Käy kuningas rannalla itse, Kanuunia lämmittämään; Ja meidän poikia lisää, Yli sillan jo ennättää, Vaikk' kasvoihin luodit vettä Ja vertakin lennättää.

Pian valli on valmis, sen turviin Jo toisetkin tulla saa -- Ja hurraa! Tälläpä rantaa Jo veikkoja ratsastaa. He voitonriemulla kertoo, Miten joen yli ratsut ui, Ja Tillylle luodin sääreen Kuin ampua onnistui.

"Nyt hakkaa päälle!" kaikuu Yli tykkien jyskehen, Ja Pohjolan pojat syöksyy Kuin vihuri eellehen; Ja kunnon Baijerilaiset Jo pyyhkivät pakohon. Ja valiojoukot Tillyn Sai surkean tappion.

Kevät maass' oli kauniimmillaan, Hymyili aurinkokin, Kun sankarikuningas saapui Vihamiestensä leirihin; Ja kiitettyään Jumalaansa Hän kiittävi urhojaan: "Tää päivä on Suomalaisten", Hän puhkevi lausumaan.

Ja tuollapa kunnioittain Rivit tietä antavat, Näet kumppanit kuollutta kantaa, Min posket on kalpeat, Ja rinnasta nuorukaisen Veri kastavi vieraan maan. "Hän, veikkoset, ensimmäisnä Riens' sillalle juoksemaan".

"Tehkäätte sankarille, Te sankarit kunniaa!" Näin kuningas Kustaa Aadolf Sotajoukkoa komentaa, Ja lasketuin lipuin marssii Sotilaat ohi kuollehen. Tää päivä ol' Suomalaisten, Se päiv' oli voittojen.

* * *

Vaan Tilly se haavojansa Poteepi, on tuskissaan, Tuo Suomen noitien luoti Näet vielä on ruumiissaan; Vaan paljoa suuremman tuskan Vanhuksen sielulle toi Nuo "hakkapeliittain" huudot, Ne korvissaan yhä soi.

Ei voinut hän tuota kestää, Uros sortuvi sortajain; Näin paavien patsas kaatui Ihastukseksi uskovain. Jo painoi raskasna sangen Ies sorron ja orjuuden; Taas hengitti kansat ilmaa Elon, voiton ja vapauden.

Hakkapeliittain marssi.

Vainon suuri päivä koitti, Sotatorvehen jo soitti Meidän mies. Vihollinen meitä uhkaa, Lupaa tehdä turmaa, tuhkaa; Pois jo sorron ies! Sotaleikkiin käydä saamme, Vihollinen voittakaamme, Taikka itse kaatukaamme. Eteenpäin!

Alkaa tuima työ, Hakkaa päälle, lyö! Oikea on asiamme, Jumala on puolestamme. Hakkaa päälle, hakkaa päälle, Lyö!

Täällä taiston tuimin ryske, Täällä kanuunoitten jyske, Tänne vaan! Vastassamme rivit sankat, Kuulkaa, meidän miehet vankat, Nuo me murretaan. Missä taisto rajuin riehuu, Siellä meidän lippu liehuu, Sydän Suomalaisen kiehuu; Eteenpäin!

Onpa tuima työ, Hakkaa päälle, lyö! Oikea on asiamme, Jumala on puolestamme. Hakkaa päälle, hakkaa päälle, Lyö!

Hurraa, miehet, hurraa, voitto! Kuuluu meidän marssin soitto, Eteenpäin! Jo nuo rivit horjuu, vääntyy Pelokkaina pakoon kääntyy. Näin se käypi, näin! Kuolemaan nuo paavilaiset, Pyhän uskon painajaiset, Vapauden vainolaiset! Eteenpäin!

Tuima oli työ; Hakkaa päälle, lyö! Oikea on asiamme, Jumala on puolestamme Hakkaa päälle, hakkaa, Lyö!

Hovissa.

Hovissa suuren sotaherran On iloa ja elämää, Kun alamaiset vielä kerran Saa nähdä vanhaa isäntää. He hovihin Jo aikaisin Sai kutsun tulla terveisille, Ja sanoma se iloisin On noille kunnon ihmisille.

Salissa ryhmä ritareita Ja aaluvoita herrojen, Sodasta Saksan palanneita Sekaantui neitoin parvehen. He taistojaan Ja voittojaan Nyt kertoeli kaunokielin, Ja sankarkertomuksiaan Omaiset kuuli riemumielin.

Vaan kaikkein oli iloisinna Ja kaunosista kaunosin Isännän jalo tytär Minna Rinnalla nuoren ritarin. Mik' ihastus, Kun kihlaus Vieraille ilmoitettiin sitten! Mon' harras onnentoivotus Lausuttiin suusta vierahitten.

Pihalla vanhat sotaveikot Myös kertoi urostöistähän, Kuin väistyi paavilaisten peikot Pois tieltä joukon ryntäävän. Min meidän mies Tapella ties, Ett' tulkoon vaikka paholainen, Niin, avita sun herran kies, Ei väistyä voi Suomalainen!

"Herroiksi silloin elettihin, Kun valloitettiin Saksanmaa; Jos kääntyi miesi, vaikka mihin, Sai viiniä ja silavaa. Ja kaunihin Me saaliinkin Kotia Suomeen sieltä toimme, Hopeeta, kultaa säkkihin Niin paljo kuin vain kantaa voimme."

Maljoista miehet vierahista Olutta juovat oman maan, Ja tarinoivat kanuunista Ja töistä sankarkuninkaan. "Nyt Suomi on Myös arvohon Kohonnut kautta poikiensa; Palkkansa myös se olkohon Edestä veriuhriensa!"

Vaan tuonne ihan peräpuoleen On muuan vanhus joutunut; Vajonnut on hän suruun, huoleen, Iloihin hän ei suostunut. "Kustantaa saa Tää köyhä maa Herrainsa tuota koreutta, Ja rahvaan vaan he orjuuttaa Keskellä suurta komeutta".

Puheestaan ei nyt kukaan huoli, Pois tieltä moiset profeetat! Kas, tuolta tulee niinkuin nuoli Ruotsista sanansaattajat! Ei ehdikään Nyt väistymään Pois tieltä vanhus, vaan ne heitti Kumohon hänet kiitäissään Ja siihen lokaan, tomuun peitti.

"On kirje kuningattarelta! Kristiinan allekirjoitus." Säteilee valtaistuimelta Herroille armo -- lahjoitus. Häälahjaksi Hän läänitti Taloja sata pitäjästä. Lahjoituskirja lausuvi: "Palkaksi työstä ylevästä."

Vaan ken on haava päässä tuolla, Hän, jota miehet taluttaa? "Oi, eihän mahda vanhus kuolla!" Näin kansasta mon' huudahtaa. "Ei ennusta Se onnea! Käyvätkö toteen aavistukset, Kun ukko puhui sorrosta?" Rinnoista nousee huokaukset...

Isä ja poika.

Jo mailleen laskee päivä kesäinen, Ja tuulonen Tyyntyypi metsälammen lainehilla; Kätkössä korven käki kukahtaa, Ja pienen uutishalmeen pientarilla Jo kukkasetkin uneen nukahtaa.

Vaan vielä tuossa pirtin ovella Käs' povella Istuupi muuan vanhus harmaahapsi. Pihalla, kuusenkävyt lehminään, Juurella hongankantoin leikkii lapsi, Niin kirkas hymy sinisilmissään.

"Ainikki, etkö mitään huomaakaan?" Ja katsomaan Yrittää vanhus, vaikk' on näkö poissa. "Läks' Matti poika tuonne kartanoon, Isäsi läksi päivänä jo toissa; Kun ei vain oisi tullut turmioon!"

"Pian tulee isä kotiin!" -- lapsonen Kuusvuotinen Tietääpi antaa toivon, lohdutuksen; Vaan sentään kuulevi hän kummakseen Rinnasta isoisän huokauksen Kohoovan, kun hän puhuu itsekseen: