Part 50

Nukkuvat tuolla kuoleman unta, putoili kummuille valkeaa lunta. Hämärä hellästi kumpuja peittää, tumman vaippansa syysyö heittää.

Lux perpetua luceat [Ikuinen valo loistakoon] — helkkyy kappelin laulu, kynttilät välkkyy. Humisee, huokaa kuoleman puisto, henkien yö, vainajain muisto.

Reippaina, intoa uhkuen he olivat rientäneet hätään joutuneiden avuksi. Kuvaamattomalla sitkeydellä ja ihailtavalla uljuudella he olivat taistelleet Viron sotatantereilla ihmisyyden, veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, sankareina eläneet ja taistelleet laskematta vaivojaan ja uhrauksensa suuruutta ja sankareina kaatuneet.

Mykkä tuska sydämessä jäljelle jääneet soturit olivat lähettäneet kylmenneet toverinsa yksinkertaisissa arkuissa kotimatkalle. Ihailevalla kiitollisuudella ja liikutuksella virolaiset olivat tuhatlukuisina soitoin ja lauluin, kukin ja siunauksin saattaneet heidän puolestaan kukoistavan elämänsä uhranneiden vapaustaistelijoiden koristetut arkut läpi juhla-asuun laittautuneen pääkaupunkina satamassa odottavaan laivaan, jonka oli määrä kuljettaa velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneiden soturien kylmenneet ruumiit kotimaahan. Surren, mutta uljaista pojistaan ylpeänä isänmaa otti vastaan vainajansa ja kätki heidät kotimaan multaan, kymmeniin sankarihautoihin joka puolella maata.

Niiltä Viron suomalaisilta vapaustaistelijoilta, jotka terveinä palasivat kotimaahan, voidaan riistää sankariseppele, jos niin välttämättä tahdotaan, sillä heidän uhrauksensa ei ole ollut mittaamaton. Heihin saatetaan kohdistaa syytökset retken lukuisista vajavaisuuksista ja erheistä. Mutta taistelutantereella henkensä uhranneihin vainajiin ja sieltä raajarikkoisina palanneihin mitkään moitteet eivät saata ulottua. He ovat antaneet kaikkensa, nuoren elämänsä ja loistavat tulevaisuuden toiveensa veljeskansan vapauden ja isänmaamme kunnian alttarille. He ovat uhranneet itsensä niiden ihanteiden puolesta, jotka väikkyivät avustustoiminnan alkuunpanijoiden silmissä, kun he ryhtyivät Suomesta puuhaamaan apua Virolle. He ja heidän hautakumpunsa jäävät kaiken sen symboleiksi, mitä Viron apuretkikunnassa on ollut puhdasta, suurta, jaloa — pysyväistä.

* * * * *

Aikana, jolloin itsenäiseen elämään nousseet Itämeren suomalaiset kansat etsivät sivistyksellisiä ja valtiollisia yhtymäkohtia keskinäisille suhteilleen, ja jolloin kuulee silloin tällöin puhuttavan »Suomen sillasta», ansaitsee kiinnittää huomiota Helsingin Vanhankirkon puiston veljeshautaan ja lukuisiin muihin vironretkeläisten hautakumpuihin maamme kalmistoissa. Ne sitovat Suomen ja Viron kansat toisiinsa sittenkin paljon lujemmin kuin yhteinen alkukoti ja samansukuinen kieli.

Nämä sankarihaudat tulevat varmaan vastaisuudessa entistä suuremmassa määrässä kaikkien maassamme käyvien virolaisten pyhiinvaelluspaikoiksi, kummuiksi, jotka muistuttavat mieliin niitä aikoja eteläisen veljeskansamme elämässä, jolloin sen ollessa kuolemanhädässä intoa hehkuva soturiparvi riensi tappioita kärsineen armeijan avuksi ja pelasti maan. Virolaisilla ei ole mitään syytä väheksiä näiden kumpujen alla lepäävien sankarien jaloa uhrausta ja suurta merkitystä itsenäiselle Virolle, onhan heidän vapaussodassaan silti yllin kyllin suurtekoja, joista kunnia jää heidän omalle urhoolliselle armeijalleen.

Mutta sankarihaudat eivät velvoita yksin Viroa, vaan myöskin omaa isänmaatamme. Se suuri uhri, jonka niihin kätketyt nuorukaiset ovat antaneet erillään olevien suomensukuisten kansojen yhteyden alttarille, vaatii kansaamme polvesta polveen vaalimaan heidän jättämäänsä perintöä, kunnes heidän suuri unelmansa kokonaisuudessaan on toteutettu.

Taaksepäin avustustyöhön katsottaessa täytyy tunnustaa, että yksityiskohdissa on ollut runsaasti puutteita, erehdyksiä ja virheitä ja niistä voidaan Suomenlahden molemmin puolin olla eri mieltä. Mutta kokonaisuutta silmällä pitäen nämä pikku varjot väistyvät, samaten katoavat kaikki — loppujen lopuksi aivan arvottomat — vastakohdat, riitaisuudet ja tyytymättömyyden ilmaisut. Kaiken tämän epäoleellisen, vähäpätöisen väistyttyä jää jäljelle historiallinen teko, jonka seuraukset tuntuvat, niinkauankuin Suomen ja Viron kansat ovat olemassa.

Se työ, jonka hyväksi Viron suomalainen apuretkikunta taisteli, kärsi vilua ja nälkää, jonka hyväksi haavoittuneet menettivät terveytensä, ja jonka hyväksi monet kymmenet maamme parhaista pojista uhrasivat henkensä, on se vankkumaton kallioperusta, jolle Suomen ja Viron tuleva yhdyselämä pohjautuu.