Part 43

»Marienburgin valloituksella oli tarkoituksenani ollut antaa eversti _Puskarin_ joukoille lähinnä Marienburgin radasta itään tilaisuus järjestää asemansa täysin vapaasti ilman vihollisen painostusta, samalla kuitenkin voidakseni jättää Marienburgin virolaisten joukkojen haltuun tärkeänä keskuspaikkana puolustuspaikaksi, josta käsin Viron eteläinen kansallinen raja voitaisiin helposti suojella. Koska kuitenkaan ei ainoastaan Marienburgin miehittäminen tähän olisi riittänyt, vaan myöskin olisi täytynyt suojella koko rataa Valk—Marienburg lännestä päin, pyysin sähkösanomissani: Etelärintaman Esikunta, Tartto 23/2 klo 22; Viron Armeijan Ylipäällikkö, Kenraali _Laidoner_, Tallinna 25/2 klo 21,30 sekä Kenraali _Wetzer_, Tartto 26/2 klo 14, että Breus-Tilder ja Ramnek tienhaarat miehitettäisiin, jotta rata sekä Marienburgissa olevien joukkojen yhteys Valkin kanssa tulisi suojatuksi vihollisen joukoilta, joita jo 24/2 ja 25/2 alkoi pitkin aluetta radasta länteen päin ilmestyä. Kuitenkin supistuivat toimenpiteet näiden alueiden suojaamiseksi ainoastaan siihen, että panssariautomobili sai tehtäväkseen liikkua tiellä Hoppenhof— Tilder sekä että Tiloeriin asetettiin 1/2 komppaniaa Tarton pataljoonasta.»

Tallinnan suojeluspataljoonan etuvartijat joutuivat jo 23 p:nä illalla Marienburgin eteläpuolella kahakkoihin vihollisen kanssa, joka uudelleen alkoi keräytyä. 24 p:nä todettiin punaisten jo miehittäneen m.m. Ottenhofin ja Neu-Annenhofin. Vaarallisempaa kuitenkin oli se, että vastustaja liikehti suurin joukoin pohjoisempana, jossa ei ollut huomattavampia valkoisia joukkoja, aikoen nähtävästi katkaista Valk—Marienburg radan. Se valtasi jo 25 p:ää vasten yöllä Treppenhofin ja Schwarzbeckshofin. Tilanne alkoi käydä arveluttavaksi. Vihollinen oli epäilemättä toipunut saamastaan iskusta ja aikoi, etenkin huomattuaan, etteivät Pohjan Pojat ottaneet osaa Marienburgin puolustukseen, toden teolla vallata takaisin viime taisteluissa menettämänsä alueet.

Samaan aikaan Pohjan Poikain rykmentti valmistautui jättämään Marienburgin. Raskas kuormasto ja 1:nen pataljoona saivat käskyn siirtyä rautateitse Valkiin. 2:sen pataljoonan ja patteriston oli määrä suorittaa paluumatka maanteitse. Rykmentin tuli kokonaisuudessaan olla Valkissa 26 p:nä.

* * * * *

Breuss-Tilder tienhaaraan jääneet 1:nen komppania ja 2:nen patteri olivat pääjoukkojen edetessä Marienburgia kohden olleet melkein yhtämittaa kahakoissa ylivoimaisten vihollisten kanssa, jotka vähitellen ympäröivät suomalaiset melkein joka taholta.

1:sen komppanian lähettämä kenttävartio oli Kalnabindassa, muut joukot Breussissa. Melkein joka päivä etuvartijat ja patrullit kahakoivat punaisten kanssa. Huomattavimmat ottelut olivat 21 p:nä Friedrichshofissa ja Wedderissä. Suomalaisten tiedustelijat etenivät aina Spilween, Friedrichshofiin ja Palzmariin asti.

Vihollisen saatua lisävoimia, m.m. 1 panssariauton, kerrottiin sen valmistavan suurempaa hyökkäystä Aajoen ylitse Breussiin. Sen johdosta 2:sen patterin päällikkö, jääkärivänrikki _Lagerström_ poltatti 21 p:nä 2 joen ylitse johtavaa puusiltaa. Punaisten ratsujoukko lähestyikin seuraavana päivänä Breussia, mutta pakotettiin tykki-, konekivääri- ja kivääritulella peräytymään: 2:nen patteri oli näinä päivinä vilkkaassa toiminnassa ampuen m.m. bolshevikien majoituspaikkoja Wedderin kylässä 19 ja 20 p:nä kuluttaen tällöin 87 granaattia ja 18 shrapnellia.

Näistä selkäsuojana olevien suomalaisten joukkojen rasittavista kahakoista, jotka eivät tuottaneet Pohjan Pojille kuitenkaan minkäänlaisia tappioita, kertoo 1:sen komppanian sotilas S. seuraavaa:

»Breussinkylä. Aajoki kiemurtelee valkeana nauhana jyrkkien rantatörmiensä välissä. Talot ovat hajallaan, matalia, olkikattoisia. Metsää vähän, laajoja peltoja, joita Aajoen tulvavesi kuuluu keväisin kastelevan.

»Asunnoksemme saamme kirjastohuoneen. Olkia on siellä jo ennestään. Huonekalustona vain suuret lasioviset kaapit ja yksi horjuva pöytä.

»'Ylös, punaiset hyökkäävät!'

»Lukemattomia kertoja yössä saamme jättää olkivuoteemme, tarttua kivääriin ja juosta kuin henkemme edestä joelle, jonka toiselta rannalta punaiset yrittävät tunkeutua niskaamme. Meidän puolellamme jokea on juoksuhautoja, joissa saamme pitkin päivää väristä odottaen. Tykistö kääntelee mörssäreitään aivan yhtenään, sitä mukaa kuin punaiset tekevät hyökkäyksiään.

»Vartionpito on kovaa; tunnittain aivan sillan korvassa konekiväärin takana tai jossakin muualla joen varrella. Tykistön tiedustelijat karahduttavat tuon tuostakin sillan ylitse.

»'Punaiset tulevat!'

»Silloin ei auta muu kuin laskeutua tyynesti kiväärinsä taa, painaa makasiini päälle, vetää varmistin alas ja odottaa sormi liipaisimella. Molemmat muut konekiväärivartiot lepäävät vieressä kummallakin puolen konettani.

»Taaskin ilmestyy ensimmäinen vihollinen näkösälle, toinen, yhä enemmän. Ne ryhtyvät piirittämään punaiseksi maalattua myllyä joen toisella puolen, jonne tykistömme puhelinmies on sijoittunut.

»Ta-ta-ta-ta... aivan loppumattomiin. Molemmat toverini ampuvat myös innoissaan. Konekiväärinpiiput hehkuvat. Heitän kasetin toisensa jälkeen hangelle.

»'Siellä taitaa olla kuumat paikat pojalla.'

»'Kyllä kai.'

»Nyt puhelinmies on päässyt pois myllystä. Kuulasateessa hän juoksee joelle, kierii kuin kerä alas rinnettä. Vielä muutama sekunti, ja mies on pelastettu.

»Komppania saapuu. Annamme tulta oikein isän kädestä, ja punaiset vetäytyvät takaisin.

»Kerran olemme vähällä ampua omia miehiä. Meillä on konekiväärivartio vähän oikealla paikasta, jossa Aajoki tekee jyrkän mutkan. Olemme vierittäneet suuren tukin suojaksemme. Sen takana makoilemme kerran, parikin vuorokaudessa lähitalon riihestä noutaneemme olkien päällä odotellen punaisten kyläilemistä.

»On iltapäivä. Sataa lumiräntää, joka kastelee manttelin likomäräksi ja kohmettaa ruumiin märissä vaatteissa. Tarkastelemme maatessamme pilvistä taivasta ja edessämme olevien lättiläistalojen olkikattoja.

»'Punaiset ovat lähellä. U:n kanssa söivät samassa pöydässä jokitörmän talossa.'

»'Älä nyt. Miksi U. ei antanut heille lähtöpassia?'

»'Eihän sitä. Miehiä oli neljä viisi ja U. yksin. Täysi työ oli hänellä pysytellä rauhallisena, ja kiitti, kun pääsi.'

»Mieli on jännittynyt. Joka silmänräpäys luulee näkevänsä ryssän karvalakin ja pistinpäisen kiväärin. Nyt... kuuluu askeleita. Mies, toinen, useita näkyy joen uomassa painuen kohta näkymättömiin rantatörmän alle. Nyt ne tulevat! Odotamme henkeä pidätellen punaisten ilmestymistä näkyville. Olen nostanut konekiväärin tukinniskalle. Sormi hyväilee liipaisinta. Nyt!

»Silmänräpäys vielä, niin kaikki olisi myöhäistä. Samassa näemme tutun lakin, tutut kasvot. Pelästymme ja helpotuksesta huokaisten laskemme konekiväärin alas.

»'Olimmepa vähällä ampua omia miehiä. Toisetkin tulevat, pistäytyvät jokitörmän alta.

»'Sitä pelkäsimmekin. Siksi lähetimme yhden edeltäpäin varoittamaan.'

»Päivällä lähtenyt partio on palannut. Miehet ovat väsyneitä. Jo heidän käynnistään näkyy, miten kiire heille on tullut.

»'Juoksimme', selittää yksi heistä, 'minkä kintuista pääsimme. Kun olimme tulleet aukean ylitse aivan kylän laitaan, avasivat punaiset tulen edestämme taloista. Kujalla soi konekivääri, papatti kuin pakana. Pyörsimme nopeasti ympäri ja aloimme livistää.'

»Pitkin päivää kuuluu kiivasta ampumista. Tuon tuostakin patrullit joutuvat kosketuksiin vihollisen kanssa. Tuntuu siltä kuin punaiset etenisivät joka suunnalta.

»Pakolaisia, naisia, miehiä ja lapsia, saapuu hevoskuormittain kyläämme. Kuinka pelästyneen näköisiä he ovatkaan! Eräs nainen itkee hillittömästi. Kysyn häneltä syytä.

»'Kaksi nuorintani, kolmivuotiasta, jäi sinne punaisten kynsiin. En ehtinyt ottaa mukaan, niin kiire lähtö tuli.'

»Mökistä sillan korvassa saapuu pakolaiskaravaani. Vesikelkassa, ryysyläjässä pienimmät lepäävät. Ukko vetää köydestä kelkkaa, ja akka kiiruhtaa perässä työntäen raskasta kuormaa toisin paikoin melkein paljaaksi sulaneella maalla. Isommat lapset riippuvat äitinsä hameen liepeissä.

»Muutamalla kymmenellä miehellä on suojattavana Marienburgiin painautuneitten joukkojen peräytymistie, ja meidätkin hajoitetaan ryhmänvahvuisiin etuvartioihin pitkin joenvartta. Tykistön tiedustelijat hätyyttävät yhtenään. Tuskin voi silmiään ummistaa. Punaisilla on panssariauto. Monena pimeänä yönä kuulemme sen kolkon surinan seisoessamme etuvartiossa sillalla. Kuinkahan usein se jo onkaan yrittänyt sillan ylitse. Sen salaperäinen surina leikkaa korvia, hermostuttaa miehiä. Viimein ei auta muu kuin sytyttää Aajoen ylitse vievä komea ponsilta tuleen. Sen palo kestää kaksi vuorokautta. Vielä sillan luhistumisen jälkeenkin liekit nuoleskelevat sen hiiltyneitä käsipuita, ja joki on monta metriä sen ympärillä sulana.

»Kerran käymme saunassakin. En ole kylpenyt, senjälkeenkuin Suomesta lähdin. Nyt päätämme oikein miehissä ottaa löylyn toivoen siksi ajaksi pääsevämme bolshevikeista rauhaan. Saamme kokoon vain neljä viisi kylvynhaluista ja tilaamme saunan.

»Se onkin todellinen lättiläissauna. Kiukaana röykkiö pieniä mukulakiviä. Lavo niin matala, että istuessakin pää pitelee orsia. Seinät mustuneet, rakoilleet. Lattiana paljas maa, multaa, niin että luulisi kuralätäkössä rämpineensä, kun saunassa käy. Kannamme vettä Aajoesta, pilkomme puut ja ryhdymme lämmittämään sisäänlämpiäväämme. Koko päivän kuljemme saunaunelmissa. Kylpeä kuin Sasu Punainen, lyödä löylyä niin, että kiuaskivet kiljuvat, roimia, ropsia syntistä, likaista ruumistaan leveälehtisellä koivuvihdalla, niinkuin ennen Suomessa, kuin Suomessa, karhunpoikien koreassa kotimaassa!

»Sauna on iltapäivällä valmis, kitku ja katku kadonneet nokisen kurkihirren alta, savu — sakea kuin kevätsumu merellä — paennut olemattomiin. Kiiltävät selät vilkkuvat. Vastojen läiske, ähkinä, puhkina ja puuskutus täyttävät hikisen saunan. Kiuas kiljuu, yhä vain sitä valellaan vedellä.

»Astun alas lauteilta hartaana, hyvillä mielin. Silloin. Pam! Fiu! Piru on merrassa! Punaiset kuvittelevat, että sauna on hyväkin linnoitus, ja luulevat kai kiulunpohjia vaarallisiksi mörssäreiksi. Vetäisen paidan päälleni ja kiskon saappaat jalkaani. Pam, pam! Fiu-fiuuu! Ohitseni kiitää luoti ja sen jäljessä miesjoukko puolipukeissaan, joku alastomanakin, vaatteet kainalossa poikki pihan.

»Huohottaen, puuskuttaen, kiroillen ja syljeskellen pääsemme luotituiskun lävitse majapaikkaamme. Ei muuta kuin kiväärit kouraan, ja taas paukutetaan päin ryssiä, jotka heti jälleen vetäytyvät pois joen äyräältä...

»Tämä jo kyllästyttää...»

»Pohjan Poikain asema Breuss-Tilder tienhaarassa alkoi käydä uhatuksi. Marienburg oli sitäpaitsi vallattu ja sieltä oli saatu aikaan rautatieyhteys Valkiin, joten Breussin vartio ei enää ollut välttämätön. Eversti _Kalm_ antoi siellä olleille joukoilleen käskyn vetäytyä Hoppenhofiin ja yhtyä sen luona Marienburgista tuleviin pääjoukkoihin palatakseen Valkiin.

»1:nen komppania ja 2:nen patteri jättivät Breussinkylän 23 p:nä klo 11,30 ap. ja saapuivat klo 4 ip. Hoppenhofiin, jonka ne varmistivat joka suuntaan. 1:nen komppania lähetti 24 p:nä vänrikki _Havaan_ johdolla 1 joukkueen kenttävartioon Ramnekiin neljältä taholta tulevien valtamaanteiden risteykseen turvaamaan rataa siltä suunnalta bolshevikeilta.

»Hoppenhofissa sattui jälleen eräs onnettomuus.

»Kaksi sotilasta 2:sesta patterista, _Huugo Manninen_ ja _Evald Simanainen_, sekä sotilas _Torsten Silva_ 1:sestä komppaniasta lähtivät 25 p:nä hevosella hakemaan lähitaloista heiniä ja maitoa. He loittonivat vain noin kilometrin päähän asemalta.

»Saavuttuaan erääseen taloon he pyysivät saada heiniä, mutta heille ilmoitettiin, ettei talossa niitä ollut. Epäillen saamansa ilmoituksen totuutta Pohjan Pojat ryhtyivät tarkastamaan talon varastoja ja löysivät täysinäisen heinäladon, josta he ryhtyivät viipymättä tekemään kuormaa.

»He huomasivat kyllä erään talon naisista pujahtavan ulos tuvasta ja painautuvan läheistä metsää kohden, mutta eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota. Tämä leväperäisyys muodostui heille kohtalokkaaksi.

»Juuri kun he olivat saamaisillaan kuorman valmiiksi, ajaa karahdutti talon pihalle 20-miehinen bolshevikien ratsujoukko hurraten. Talon akka oli käynyt hätyyttämässä sen Pohjan Poikain niskaan. Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen.

»Vapaaehtoiset vetäytyivät kiireesti kivinavetan taa. Simanainen ja Silva, joilla oli mukanaan kiväärit, asettuivat asemiin päättäen myydä henkensä mahdollisimman kalliista. _Manninen_, jolla ei ollut minkäänlaista asetta, painautui läheisen lautapinon alle.

»Samassa alkoi laukaustenvaihto. Pohjan Poikain tilanne oli tukala, mutta he eivät kuitenkaan pitäneet sitä toivottomana. Talo oli siksi lähellä Hoppenhofia, että Pohjan Poikain etuvartijoiden täytyi kuulla laukaukset. Apua ei kuitenkaan tullut. Ammunta kyllä kuului Hoppenhofiin, mutta siellä ei kiinnitetty siihen mitään erikoista huomiota, joka puoleltahan kuului pauketta. Luultiin kysymyksessä olevan vain tavallisen etuvartiokahakan.

»_Manninen_ seurasi sykkivin sydämin piilopaikastaan taistelun kulkua. Väliin laukaustenvaihto heikkeni, väliin kiihtyi, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Piilossa oleva kohotti silloin päätään luullen, että apujoukot olivat saapuneet ja karkoittaneet vihollisen. Mutta samassa eräs ryssä tarrasi häntä niskaan vetäen hänet esille.

»Sotilaat _Evald Simanainen_ ja _Torsten Silva_ makasivat taistelukentällä verissään pistimillä raastettuina. Bolshevikit olivat saaneet voiton. _Mannisen_ yrittäessä karata iskettiin häntä miekalla ja heitettiin sitten heinäkuorman päälle. Seurue ajaa karahdutti senjälkeen matkoihinsa suuntautuen kulkemaan Riikaa kohden.

»Sotilas _Manniselle_ alkoi nyt kova aika. Hänen henkensä kyllä säästettiin, mutta hänet ryöstettiin puti puhtaaksi, häntä tutkittiin, piestiin ja raahattiin vankilasta toiseen. Riiassa hän joutui samaan koppiin 31 virolaisen sotavangin kanssa, joiden kera hänet kahden viikon perästä siirrettiin Pihkovaan. Siellä hän sai m.m. nähdä punaisten suuren paraatin. Senjälkeen kuljetettiin heitä jälleen vankilasta toiseen, piestiin ja kiusattiin nälällä ja kylmyydellä. Sotilas _Manninen_ lähetettiin sitten jälleen monien virolaisten vankien mukana Pihkovaan tällä kertaa ammuttavaksi.

»Asemasillan suuressa ihmistungoksessa hänen onnistui kuitenkin pujahtaa viime hetkessä kuolemaan tuomittujen jonosta kansanjoukkoon. Kun hän aivan yhtä ryysyisenä, likaisena ja nälkiytyneenä kuin muutkin kaupungin asukkaat ei kiinnittänyt punakaartilaisten huomiota, onnistui hänen välttää uudelleen vangiksi joutuminen. Monien seikkailujen jälkeen hän pääsi vihdoin erään suomalaisen konduktöörin ja hänen vaimonsa avulla huhtikuun puolivälissä Suomen rajalle ja onnistui läpäisemään bolshevikien rajavartijoiden kuulasateen juostessaan Rajajoen ylitse. Hän joutui sitten suomalaisten rajavartijoiden käsiin ja saatuaan todistetuksi, ettei hän ollut bolsheviki, sekä päästyään karanteenista hän vihdoin saapui kotiseudulleen, jossa häntä oli jo kauan pidetty kuolleena.»

* * * * *

25 p:nä oli 1:sen komppanian tiedustelijoilla tulinen kahakka viertotien varrella Mustjoen sillan luona, Malupin kohdalla, vihollisen etuvartijoiden kanssa, jotka tuhottiin.

Samana päivänä osa Ramnekissa olevaa joukkuetta joutui ankaraan otteluun punaisten kanssa. Aamulla oli näet saapunut Adselista eräs poika, joka ilmoitti bolshevikien jälleen mellastavan kartanossa, mutta ei tiennyt heidän lukumääräänsä. Vänrikki _Havas_ lähetti silloin 5-miehisen vapaaehtoisen patrullin ottamaan selvää vihollisen lukumäärästä. Siihen ilmoittautuivat seuraavat: korpraalit _Armas Hyvönen_ ja _Yrjö Laaksonen_ ja sotilaat _Frans Järvihaavisto, Matti Kuivamäki ja Viktor Virtanen_. Patrulli lähti liikkeelle klo 10 ap.

Eräs sen osanottajista kertoo:

»Tienristeyksen ja Adselin välistä tietä edettyämme pari virstaa hevosella lähetämme sen takaisin ja jatkamme matkaa jalan pitkin maantietä. Noin puolivälissä on suuri kylä, jonka asukkailta kyselemme, tietävätkö he mitään bolshevikeista. He ovat hyvin hätäytyneen näköisiä ja vastaavat kieltäen. Jatkamme matkaamme aina Adseliin asti tapaamatta ainoatakaan vihollista. Lähestymme varovaisesti puiston peitossa olevaa kartanoa ja menemme ensimmäiseen rakennukseen, joka on aivan tien vieressä. Se on suuri, tyhjä talli. Tuskin olemme päässeet sisälle, kun oven ohitse kulkee 4-miehinen punaisten patrulli. Tirkistelemme ovenraosta ja näemme bolshevikien liikuskelevan puistossa ja pihalla. Aivan tallin vieressä on pienempi palvelusväen rakennus. Me menemme sinne sisälle. Talonväki, joka on valkoista, pelästyy kovin meidät nähdessään luullen meidän olevan mennyttä miestä. Saamme kuulla, että punaisia on kartanossa ainakin 150 jalkamiestä ja 50 ratsua. Kiitämme tiedosta ja palaamme talliin.

»Hurjanrohkea _Laaksonen_ ehdottaa, että avaisimme tulen kartanoa kohden ja pelästyttäisimme siten polsuja hiukan. Mutta samassa eräs punainen ajaa hevosella ja reellä tallin oven ohitse suuntautuen Taivolaan päin. Vakoilija, ajattelemme ja lähdemme perään, mutta hevonen juoksee niin nopeasti, ettemme saa sitä kiinni.

»Pääsemme kaikessa rauhassa takaisin ennenmainittuun kylään puolimatkassa taivaltamme. Menemme erääseen torppaan pyytämään ruokaa. Saamme sitä, mutta syödessämme ihmettelemme torpanväen hätäytynyttä ja hermostunutta käytöstä. Lähdemme sitten hakemaan toisesta torpasta hevosta kyytiin. Kun paraillaan valjastamme, huomaa _Järvihaavisto_ kiikarillaan, että maantien toisella puolen, n. 300 m. päässä olevan talon nurkalla on punaisia, n. 30—40 miestä.

»Jätämme hevoset siihen ja painumme maantielle. Yht'äkkiä pamahtaa yhteislaukaus talon nurkalta, ja kuulat vinkuvat korvissamme. Alamme juosta, mutta samalla kuulia rupeaa tulemaan myöskin takanamme olevista taloista, joista juuri äsken lähdimme. Kuulat vingahtelevat niin, että maantiellä olo käy epävarmaksi. Sentähden alamme juosta peltoa pitkin maantien vasemmalla puolen olevaa torppaa kohden aina väliin pysähtyen ja antaen tulta milloin taakse, milloin sivulle. Pääsemme juuri torpan luo, kun yht'äkkiä n. 10 m. päässä edessämme olevasta maailmansodanaikaisesta juoksuhaudasta saamme kuularyöpyn vastaamme. Olemme siis piirityksissä kolmelta taholta, ja neljännellä sivulla on aava jäätikköpelto, jossa olisimme varmasti kuoleman omat.

»Epätasaista tulitaistelua kestää neljännestunnin, jolloin juoksuhaudassa olevista punaisista kaatuu ainakin 6 miestä, mutta meihin ei, ihme kyllä, osu kehenkään, vaikka ammumme seisaaltamme ilman mitään suojaa. Sitten joku meistä heittää käsipommin juoksuhautaan, ja toiset seuraavat heti esimerkkiä. Niillä on bolshevikeihin kamala vaikutus. He pakenevat asemistaan. Siinä heitä kaatuu vielä 3 tai 4.

»Viipymättä loikkaamme juoksuhaudan poikki. Siinä _Laaksonen_ ampuu vielä yhden juoksuhaudassa olevan miehen, jolla on yllään tavattoman hienot turkit, ja joka muutenkin on komea ja upseerin näköinen. Hän sieppaa kaatuneen vyöltä siinä riippuvan nagaanin ja povitaskusta lompakon. Menemme jälleen maantielle, joka sillä kohdalla on metsän peitossa. Luulemme kahakan jo loppuneen. Mutta punaiset koettavat vielä oikealta sivustalta kiertoliikettä siinä kuitenkaan onnistumatta.

»Samassa tulee vastaamme bolsheviki, joka pääsi käsistämme Adselissa. Huudamme hänelle, että hän antautuisi, mutta hän kääntää hevosensa ja koettaa paeta. Ammumme muutamia laukauksia, mutta hevonen ei pysähdy. Arvelemme jo, ettemme pitkän matkan ja häikäisevän auringonpaisteen takia osuneet, mutta vähän matkan päässä näemme maantien vieressä olevassa metsäaukeamassa hevosen seisovan paikoillaan; polsu makaa reessä suullaan monen kuulan lävistämänä. Vieritämme ruumiin pois reestä ja lähdemme ajamaan eteenpäin. Saavuttuamme joukkueemme luo jätämme vänrikki _Havaalle_ raportin retkestämme.

»Tutkiessamme _Laaksosen_ anastamaa lompakkoa löydämme sieltä passin ja valokuvan, jotka osoittavat, että bolsheviki on ollut saksalainen upseeri L. Valkin asukkailta saamme myöhemmin kuulla, että L. on ollut punaisten etelärintaman ylimpiä päälliköitä, ja että m.m. Valkissa ennen sen valloitusta murhatut ja kidutetut valkoiset oli juuri hänen käskystään teilattu.»

* * * * *

2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. saapuivat junalla enemmittä seikkailuitta Valkiin 24 ja 25 p:nä, samoin 2:nen pataljoona, tykistö, tiedonanto-osasto ja ratsue maanteitse Hoppenhofin kautta. Pääjoukkojen jatkaessa niihin Hoppenhofissa liittyneiden 1:sen komppanian ja 2:sen patterin kera matkaansa Alakylää kohden jätettiin Hoppenhofiin 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta jääkärivänrikki _Dahlmanin_ johdolla aseman komendantin, alikapteeni _Soalsin_ käytettäviksi. Niiden tuli virolaisen panssariauton tukemana estää bolshevikeja räjähdyttämästä Mustjoen rautatiesiltaa, jota he jo uhkasivat. Ryhmät suorittivatkin tehtävänsä erittäin hyvin ajaen vihollisen pakoon ja ottaen pari vankia. 2 ryhmää 4:nnestä komppaniasta oli niinikään jäänyt vartioimaan Mustjoen maantiesiltaa, kunnes virolaiset asettuivat heidän tilalleen, jolloin ryhmät saattoivat kiiruhtaa muiden perässä Valkiin, jonne pääjoukot olivat saapuneet 26 p:nä klo 11 ap.

Pohjan Poikain vetäytyessä Marienburgista Valkia kohden sattui kuitenkin vielä yksi onnettomuus. 3:nnen patterin kuormasto lähdettyään Marienburgista 25 p:nä kulki harhaan lähtien Seltinghofiin päin. 3 km. sen pohjoispuolella kuormasto joutui saarroksiin. Sen onnistui vasta kiivaalla taistelulla raivata itselleen tie vapaaksi. Se menetti tällöin kaatuneina 2 sotilasta, _Knut Haaranojan_ ja _Matti Salosen_, joiden ruumiit jäivät vihollisen haltuun. Punaisten käsiin joutui lisäksi saaliina 26 hevosta, 3 parivaljakon ja 8 yksivaljakon ajorekeä valjaineen, 14 satulaa ja osa kansliapapereita.

Koko Pohjan Poikain rykmentti oli jälleen koolla Valkissa 26 p:nä tavattoman raskaan ja pitkän, joskin myös erikoisen kunniakkaan taistelukauden jälkeen.

Urhoollisuudesta Marienburgin taisteluissa koroitettiin »Viron Armeijan Ylipäällikön käskyssä Tasavallan sotajoukoille N:o 15» maaliskuun 13 p:ltä seuraavat Pohjan Pojat:

Jääkärivänrikki _Johannes Tamminen_ jääkäriluutnantiksi, vääpelit _Erkki Estola, Toivo Lehtonen, Väinö Aug. Miettinen_ ja _Theodor Paavilainen_, varavääpelit _Eero Rekola, Yrjö Riikonen_ ja Veli Ruuth sekä aliupseeri Leo Teikari vänrikeiksi.

6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe.

(Lepoaika Valkissa, viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja rykmentin hajautuminen.)

Palattuaan Valkiin Pohjan Poikain rykmentti asettui entisiin majapaikkoihinsa. Jälleen aloitettiin taistelukautta aina seuraava uusi järjestely ja joukko-osastojen täydentäminen ja ryhdyttiin jokapäiväisiin harjoituksiin ja vartiopalvelukseen. Elämä rykmentin keskuudessa koetettiin palauttaa ennalleen.

Mutta siinä ei onnistuttu. Sotilaat kävivät kyllä harjoituksissa, suorittivat vartiopalvelusta säännöllisesti, viettivät vapaita iltojaan valkuaisten tuttaviensa luona, sotilaskodissa, juhlissa tai »elävissäkuvissa». Ulkonaisesti kaikki oli siis ennallaan. Mutta sittenkin — jotakin aivan oleellista puuttui. Se oli innostus.

Koikylän ja Marienburgin rintamakaudet oli kyllä kaikkine yliluonnollisille rasituksineen oikealla suomalaisella sisulla kestetty, mutta kun ne nyt olivat ohi, herpautui ote. Kun taistelut olivat tauonneet, huomattiin, miten hiljaiseksi oli käynyt ympärillä. Komppanioiden rivit olivat harventuneet, perin monet ystävät ja toverit olivat poissa, toiset olivat kaatuneet, toiset makasivat haavoittuneina Tarton, Tallinnan tai Helsingin sairaaloissa kamppaillen kuoleman kanssa. Sotilaille oli ennen Marienburgin taistelukautta vihjailtu, että se olisi viimeinen voimainponnistus, jonka jälkeen heidät päästettäisiin kotimaahan. Kun nyt vapautusta ei tullutkaan, tuntui se pettymykseltä.

Kaiken lisäksi saapui maaliskuun 1 p:nä sanoma Marienburgin menetyksestä. Se sai kaikkien Pohjan Poikain mielet kuohumaan.

Eversti _Kalm_ tiedusteli kaksi kertaa kenraali _Wetzeriltä_ syytä kauppalan jättämiseen. 4 p:nä hän sai seuraavan ilmoituksen: