Part 40

»'On luotettava niinsanottuun onneen', tuumin. — 'Tähän saakka on meitä vieraalla maalla onnistanut. Miksei nytkin? Sotilaan on opittava ajattelemaan optimistisesti. Kuolemako vaanii jossakin? Kilometrin, kahden päässä? Sehän on itsestäänselvää, sota ja kuolema — nehän ovat käsitteitä, jotka erottamattomasti kuuluvat yhteen...'

»Monia virstoja on jo ajettu. Välistä vähän matkaa maantiellä, mutta enimmäkseen pitkin syrjäteitä, jotka sekä oikaisevat että samalla suovat meidän jatkaa kulkuamme mahdollisimman vähän huomiota herättäen. Verrattomana oppaana on meillä mukana vänrikki, kreivi _Berg_, joka ennen maailmansotaa on autollaan halkonut Viron ristiin rastiin ja näilläkin tienoilla tuntee jokaisen tien.

»Pysähdytään, noustaan tielle, oiotaan ja verrytellään jäykistyneitä raajoja. Johtajat ja ryhmä miehistöä alkavat jalan edetä, katoavat sumuun.

»Pian häämöttää meidän edessämme matalalla kummulla iso puisto, puutarha ja niiden keskellä kaksi suurta rakennusta: Mackischin kartano. Se on ensimmäinen paikka, jossa mahdollisesti huomattava vihollisjoukko voi olla majoitettuna, ja jos... — niin se on puhdistettava, sillä paluutien täytyy olla selvä.

»Jännittyneinä ja varuillaan miehet lähestyvät päärakennusta, joka sopivalla tavalla piiritetään. Johtajat syöksyvät pääoven eteen, kolkuttavat. Vain kumea kaiku vastaa. He kysyvät, huikkaavat — ei vastausta. Olisikohan kysymyksessä väijytys?

»He rynnistävät ovea vastaan. Se kestää. Pari miestä otetaan avuksi, kolmaskin. Ovi työntyy sisään. Kolkko pimeys humahtaa vasten silmiä.

»Pistolit ja pommit kourassa tutkitaan huoneet, joita sähkötaskulampulla valaistaan. Mallikelpoisessa järjestyksessä olevat upeat salit, hienot makuukammiot, viihtyisät työhuoneet todistavat mitä syvintä rauhaa.

»Siirrytään toiseen rakennukseen. Sama uudistuu. Saavutaan viimeiseen huoneeseen.

»Kas, mikä tämä on? Erään kaapin takaa näkyy takki, jalat. Olento, pelosta puolipyörtynyt, vanhahko miesraukka vedetään hellävaroen esiin. Vänrikki _Berg_ alkaa kuulustella.

»Tilapäinen vankimme on kartanon isännöitsijä, joka kertoo vihollisen mitä suurimmassa kiireessä paenneen jo noin 4—5 tuntia sitten. Kartanossa on majaillut tämän rintamanosan esikunta, ja, isännöitsijän sanojen mukaan, _Anveltkin_ on ollut siellä.

»Mikä saalis! Liian myöhään! Katseeni osuu eteisen vaatenaulakkoon, jossa lämmin turkki ja karvalakki riippuvat. Mieleeni muistuu oma turkkini, joka likautui pahasti junaonnettomuudessa, ja joka sittemmin minulta varastettiin Valkissa. Silmäilen kurjaa mantteliani, ja vilu puistattaa jäseniäni.

»Pyydän ostaa turkkia, mutta ukko ei suostu myymään. Huonolla saksankielellään hän selittää:

»'Minä vanha... kylmä, kylmä...'

»Lakkikin minulla on tavallinen vironkävijän ohut 'turbaani'. Omani hävisi Meshulin yöllisessä tappelussa. Lakkeja on vanhuksella useita. Annan setelin, saan yhden niistä, jäniksennahkaisen, erittäin lämpimän.

»Lähdemme. Luon vielä kerran silmäyksen turkkiin. Se tuntuu aarteelta, josta sillä hetkellä lupaisin melkein mitä tahansa. Kauan se väikkyy silmissäni, ja purevassa pakkasessa ryömin syvälle rekeen loimien alle alkaen iskeä polviani vastakkain karkoittaakseni sietämättömiä vilunväreitä.

»Ilman vastoinkäymisiä jatkamme edelleen matkaamme. Seuraavana pysähdyspaikkanamme on Kortenhofin kartano, jonka toteamme niinikään vihollisesta vapaaksi. Ennen Stomerjärvelle tuloamme tutkimme vielä erään kartanon. Sielläkään ei ole ainoatakaan vihollista.

»Menestys ei kuitenkaan tee meitä huolimattomiksi. Itse tehtävä on vielä suorittamatta. Matkamme määrä on suuri kylä, sinne on enää vain pari virstaa, ja siellä on varmasti vihollisia. Mitä huolekkain varovaisuus on tarpeen. Kartanosta, jossa viimeksi olemme käyneet, otamme oppaan ja teemme hänelle tiettäväksi, että meidät on johdettava mitä syrjäisimpiä teitä Stomerjärven aseman eteläpuolella olevalle sillalle.

»Opas tekee merkin, että hän on käsittänyt. Näemme sen jo hänen kalvenneista kasvoistaankin, jotka nytkähtelevät. Hän on vanha mies, ilmeisesti rakastaa elämää ja tahtoo elää vielä monta vuotta kurjassa mökissään, hän kyllä lupaa opastaa. Säälittää nähdä hänen pelkäävän, emmehän me mitään pahaa tee, haluamme vain käydä siltaa vähän katsomassa. Mutta jos hän aikoo pettää meidät, silloin hän on oleva ensimmäinen, joka tulevassa kahakassa menettää henkensä.

»Saamme vihdoin kylän länsireunan näkyviimme, pysähdymme. Erääseen pieneen notkelmaan, metsikön suojaan, jätämme hevoset ja kolmanneksen miehistöstä. Räjähdyskomennuskuntaan kuuluvat sotilaat ottavat asianomaiset pyroksyliinikääröt, asettuvat jonon jälkipäähän, ja sitten alamme jälleen edetä.

»Maisema on aukeaa, pelkkiä lumipeitteisiä peltoja ja niittyjä. Luottaen suojelevaan usvaan kuljemme nopeasti eteenpäin.

»Jopa häämöttää sumun lävitse ratapenger. Oikealla on pieni koivikko, jota oppaamme osoittaa. Sen takana kuuluu olevan päämäärämme.

»Jännittyneinä tuijotamme sinne: onko siellä vahteja vai ei?

»Vihdoinkin! Selvä on.

»Vihollinen kai nukkuu. Se on jo todennäköisesti suorittanut 8-tuntisen työpäivänsä, täyttänyt velvollisuutensa.

»Silta on pieni, kolmisen metriä pitkä. Vihollinen voi korjata sen nopeammin kuin olemme suunnitelleet. Pyroksyliini asetetaan kuitenkin paikoilleen. Kapteeni _Påhlson_ määrää joitakin miehistään jäämään sinne ilmoittaen sytyttämisajaksi 1,30 ap. Kelloon noin 12.

»Alamme edetä ketjussa kohti asemaa, jonne on noin puoli virstaa. Jotakin muuta on vielä saatava aikaan.

»'Haa! Tässähän se onkin', kuiskaamme.

»Ihastumme. Olemme tulleet toiselle sillalle, paljon suuremmalle. Mutta ilomme osoittautuu ennenaikaiseksi. Silta on erittäin vankkatekoinen ja tiivis. Tavattoman lujia parruja, suunnattomasti hiekkaa, jykeviä kivipaasia. Ei missään pienintäkään koloa, jonne voisi räjähdysaineen asettaa, eikä meillä ole aikaa suuriin porauspuuhiin. Silta ulottuu 6—8 metrin pituisena kohisevan puron äyräältä toiselle, eikä siinä ole ainoatakaan kannatinpilaria, jonka räjähdyttämällä sen saisi luhistumaan.

»Ei. Silta on jätettävä rauhaan, mutta keksimme jotakin muuta. Päätämme lennättää joukon vaihteita ilmaan. Niiden korjaaminen vaatii aikaa, ja silloinhan tarkoituksemme on saavutettu: olemme saaneet katkaistuksi Schwaneburgin ja Marienburgin välisen rautatien ja viimemainitun valloittaessamme saamme sotasaaliiksi vetureita ja rautatievaunuja, joita vihollinen ei voi kuljettaa pois.

»Taas asetetaan tuhoa tuottavia kääryjä paikoilleen. Miehille annetaan lupa hiljalleen vetäytyä hevosten luo.

»‒ ‒ ‒ Nyt! Kaukana sillalla välähtää tulitikku samaan aikaan kuin mekin sytytämme panoksemme. Juoksemme etäämmälle. On lähes minuutti vielä aikaa.

»Sitten yht'äkkiä luminen kenttä leimahtaa tulenkarvaiseksi, ja heti senjälkeen pitkä, kaamean kumea, avaruuksia halkova jylinä vyöryy yli öisen seudun. Puunkappaleita ja soraa sataa ilmasta. Silta muurattuine partaineen on lentänyt olemattomiin.

»Taas — sama välähdys, sama ukkosta kymmenkertaa kumeampi jyrähdys.

»Riennämme katsomaan räjähdysten tuloksia, kapteeni _Påhlson_ siltaa, minä vaihteita. Tehtävä on onnistunut: lukemattomat ratapölkyt ovat kappaleina, kiskojen päät kiemurtelevat käärmeinä ilmassa. Poistumme.

»Tulia syttyy ikkunoihin. Asemalla alkaa liikehtiä epämääräisiä haamuja — bolshevikeja. Tarkoituksiimme ei kuulu ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa kaukana joukoistamme enää senjälkeen, kun olemme työmme saaneet tehdyksi. Sijoitumme rekiin, kiidämme kohti Seltinghofia niin kiireesti kuin mahdollista ehtiäksemme nukahtaa edes tunnin, pari, ennenkuin päivän marssi taas alkaa.

»Kello kuuden maissa aamulla nousemme kontistunein ja puutunein jäsenin reestä kartanon pihamaalle. Riennän tekemään ilmoituksen retken tuloksista pataljoonankomentajalle, joka jo on valveilla.

»'Hyvä', sanoo hän mielissään ja tarjoaa kupillisen tulikuumaa teetä. — 'Ota siitä lämpimiksesi ja sitten nukkumaan. Lähdemme taas viimeistään klo 10'.»

Samana päivänä, 20:ntenä, 4:s komppania lähti konekivääreineen ensimmäisenä liikkeelle klo 6 ap. ja saapui linjalle Sillakt—— Kuschka klo 9 ap. Sittenkuin komppania oli varmistanut sille operatsionikäskyssä määrätyn linjan, lähetti se tiedustelijoita Marienburgia kohden ottamaan selvää tilanteesta. Ne joutuivat kuitenkin jo Intzelkalnin luona kosketuksiin punaisten kanssa, jotka lyötiin pakoon. Tiedustelijat etenivät senjälkeen Kemmeriin, jonne komppanian päävoima seurasi heti perässä. Sieltä jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähetti 3:nnen joukkueen klo 2,25 ip. kiertämään Gritanin ja Bertingin kylien kautta yhtyäkseen jälleen tienristeyksessä Kragenshofin länsipuolella pääjoukkoon, joka oli lähtevä liikkeelle klo 3,30 ip.

Eräs mukana ollut kertoo päivän marssista:

»Tie muuttuu yhä mäkisemmäksi, harjanteet ja laaksopaikat vuorottelevat, joskus saattaa jo tavata pienen järvipahasenkin, jonka talvinen jääpeite sitä kattavine lumivaippoineen kimmeltää kirkkaana talviauringon niitä valaistessa. Maanpinta kohoaa silminnähtävästi itää kohden kuljettaessa. Olemme saapuneet n.k. Marienburgin metsäseudulle, missä maisemat ja pinnanmuodostus suuresti muistuttavat Suomea.

»Poikkeamme Kemmerin kartanoon. Talon vanha, ystävällinen rouva on kotosalla. — Jumalan kiitos, että viimein toki tulitte, lausuu hän tervetuliaisiksi. Mutta hän on samalla peloissaan kohtalostamme, sillä vihollisen lukumäärä on suuri, niin hän vakuuttaa. Eikä hän oikein tahdo luottaa vakuutukseemme suomalaisen soturin sitkeydestä ja kyvystä pitää puoliaan. Arvaamme hänen liioittelevan, mutta eipä tilanne silti ole aivan vaaraton. Joka tapauksessa edetään entistä varovaisemmin. Mieliala on hiukan jännittynyt. Pian on kaikesta päättäen taistelu alkava. Siihen ollaan joka hetki valmiina.»

4:s komppania saapui n. 6 km päähän Marienburgista, Kragenshofin kartanon lähistölle, klo 5 ip., jolloin aluksi syntyi kahakka komppanian tiedustelijain ja punaisten etuvartijoiden välillä. Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähetti silloin tuleen 1 joukkueen 2 konekiväärin kera. Taistelu laajeni, kiihtyi. Oteltiin kartanon omistamisesta. Vastassa oli n. 150—200 vihollista.

Eräs taisteluun osaaottanut kertoo:

»Lähestymme vähitellen kartanoa, jonka tiedämme vaikeaksi valloittaa: toisella puolen on järvi, toisella laajat, syvälumiset pellot. Kuitenkin on yksi hyvä mahdollisuus lähetä kartanoa, nim. kapea harju järven rannalla. Sen suojassa on helppoa päästä lähelle.

»Alamme hiljaa illan hämyssä hiipiä harjun sivua kiväärit valmiina. Silloin kajahtaa edestämme muutama laukaus. Me syöksymme hurjaa vauhtia harjun laelle ja ryhdymme ampumaan pellon poikki kartanoa kohden juoksevia bolshevikien vartiomiehiä, joista useat jäävät liikkumattomina makaamaan.

»Yhtämittainen kiväärien ja konekiväärien rätinä alkaa. Me saamme avuksemme yhden konekiväärin, jonka tuli lakaisee kartanon pihamaata. Se tyhjenee pian, vain muutamia tummia möhkäleitä jää hangelle. Mutta kartanon kivirakennuksen ikkunoissa näkyy päitä, ja sieltä paukkuu ja rätisee. Konekiväärejä on vihollisella useita, ne laulavat alinomaa. Me kestämme sittenkin asemissamme tyyninä. Ketään meidän puoleltamme ei ole edes haavoittunut. Bolshevikien kaiken huomion ollessa kiintyneenä meihin, tekee toinen osa komppaniaamme kiertoliikkeen, joka sitten ratkaisee asian.

»Bolshevikit alkavat peräytyä saadessaan tulta kahdelta puolelta. Hevosilla ja jalkaisin heitä pakenee Pohjan Poikain kiväärien ja konekiväärien harventaessa heidän joukkoaan.

»Sitten mahtava hurraa-huuto kajahtaa harjulta, ja lumen korkealle ilmaan tuprutessa hyökkäämme kartanoon, josta viimeiseksi poispyrkivät bolshevikit otetaan vangiksi. Pihaan rynnätessämme kuuluu sieltä vielä jokunen kiväärinlaukaus ja vihellys, mutta pian kaikki on hiljaista. Kartano on meidän.»

4:s komppania sai 14 vankia ja saaliikseen 12 kuormaa ampumatarpeita, pikakiväärejä, käsigranaatteja, hevosia, valjaita, kenttäkeittiön, viljaa y.m. Punaisilta jäi kartanoon selkäreputkin, mikä osoittaa, että heillä oli ollut kiire paetessaan.

Pohjan Pojat olivat selvinneet taistelusta tappioitta, mutta yöllä onnistui erään vangin riistäytyä irti, siepata käteensä kivääri ja ampua eräs etuvartija, sotilas _Tuomas Flander_.

Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ sai Kragenshofissa jääkärimajuri _Snellmanilta_ ilmoituksen, että Pohjan Poikain 3:s patteri oli määrätty hänen käytettäväkseen. Se ei kuitenkaan päässyt Seltinghofia kauemmaksi, jonne täytyi lähettää 3 ryhmää suojaamaan sitä kaikkialla harhailevilta bolshevikijoukoilta. Patteri saapui vasta 22 p:nä suoraan Marienburgiin.

4:s komppania yöpyi Kragenshofiin varmistettuaan sen joka taholle. Seuraavana päivänä oli edessä ryntäys kauppalaan.

* * * * *

Marienburgin valtauksessa tulivat jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot suorittamaan suurimman työn.

Ne lähtivät 20 p:n aamuna liikkeelle Mackischia kohden, marssijärjestyksessä: 3:s, 2:nen ja 6:s komppania konekivääreineen sekä viimeiseksi tykistö. Mackischista poikettiin valtamaantieltä itään vievälle kapealle kujalle, sittenkuin 6:s komppania oli asettanut tienhaaraan selkäpuolen varmistukseksi 1 ryhmän 1 kevyen konekiväärin kera. Raskas patteri, 3:s, ei kuitenkaan enää voinut lumen paljouden ja kuljettavan tien kapeuden vuoksi seurata mukana. Se sai määräyksen palata Seltinghofiin ja pyrkiä jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ joukkojen yhteyteen.

Talvi oli Marienburgin seuduilla paljon ankarampi kuin pohjoisessa, lunta oli niin paljon, että se huomattavasti hidasti kulkua.

Jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot saattoivat edetä vastarintaa kohtaamatta Marienburgin eteläpuolelle aina Ummernekiin asti, jonka luona kärjessä kulkeva 3:s komppania joutui klo 1 ip. kahakkaan pienen bolshevikijoukon kanssa, ajoi sen hajalle ja sulki senjälkeen rautatien ja Marienburg—Kirkas—Neu-Annenhof maantien risteyksen, katkaisi lennätinjohdot sekä rikkoi rataa.

6:s komppania sijoittui pataljoonan esikunnan kera Kauleen, asetti kenttävartion jääkärivääpeli _Janne Mursun_ johdolla Annenhofin pysäkille (Amanin kohdalle) varmistamaan etelään ja toisen, ryhmän vahvuisen kenttävartion eräälle kukkulalle parin kilometrin päähän Kaulesta luoteiseen.

2:nen komppania majoittui varaväkenä Grevelin taloon, Kaulen länsipuolelle, asettaen aliupseerivartion Ottenhofista lounaiseen olevaan tienristeykseen. Patteriston esikunta ja 1:nen patteri taas jäivät Ottenhofiin. Patteriston räjähdyskomennuskunta tuhosi klo 6 ip. Luppatin ja Sillawerschin välissä olevat rautatiesillat.

Alue, johon pataljoona oli majoittunut, oli korkea ylänkö, josta oli vapaa näköala kauas pohjoiseen. M.m. Marienburgin kirkontorni näkyi Kauleen. Otetut asemat olivat kyllä erinomaiset jalkaväkihyökkäyksen takaisin lyömiseen, mutta kun Kaule on aivan aukealla paikalla ylängöllä, olisi siitä täytynyt siirtyä pois, jos vihollinen olisi suunnannut tykkitulensa sitä kohden.

Jääkärikapteeni _Hannula_ mainitsee tilanteesta:

»Vaikkakin tieto meidän saapumisestamme Seltinghofiin varmaankin oli ennättänyt Marienburgiin, tuli meidän ilmestymisemme tänne, suoraan Marienburgin eteläpuolelle, punaisille aivan yllätyksenä. He varmaankin odottivat meitä nyt Seltinghofin suunnalta, varsinkin, koska 4:s komppania toimi sillä tiellä. Kaikesta kävi ilmi, että bolshevikit Marienburgissa rautatien suuntaan olivat aivan huolettomia, vähintäkään vartiota ei näet ollut Ottenhofissa meidän sinne tullessamme. Punaiset liikuskelivat näillä seuduilla aivan rauhallisina. Bolshevikien 'komissaareja' y.m.s. maantiepatrulli pidätti pataljoonan esikunnan edessä illan kuluessa useita, kun he punakokardi lakissaan kaikessa rauhassa liikuskelivat asioillaan. Saman päivän illaksi kommunistit olivat kuuluttaneet kokouksen pidettäväksi n. 2 km päässä meistä, mutta siitä ei tullut mitään.

»Edellisen päivän nopea marssi Seltinghofiin, yöllinen räjähdyttämisretki Stomerjärvelle ja odottamaton ilmestymisemme Marienburgin eteläpuolelle — kaikki tämä oli omiaan hermostuttamaan vihollista ja saattamaan sen pyörälle päästään. Edellisen yön räjähdyttämisretki oli pannut Alt-Schwaneburgissa majailevat punaiset liikehtimään. Heti Kauleen saavuttuamme Mackischiin jäänyt pieni vartiosto joutui kosketuksiin etelästä, Alt-Schwaneburgista päin tulevan vihollisen ratsupatrullin kanssa, joka karkoitettiin. Vartiosto ei senjälkeen enää joutunut kosketuksiin punaisten kanssa.»

Illan kuluessa 3:s komppania joutui radan varressa taisteluun Marienburgista päin tiedustelutarkoituksessa lähenevän junan kanssa, jossa oli veturi ja I sisäpuolelta panssaroitu avovaunu. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen juna vetäytyi takaisin. Yöllä läheni Annenhofin pysäkillä olevaa kenttävartiota punaisten panssarijuna, joka kuitenkin vain 5 laukausta ammuttuaan vetäytyi takaisin. Punaiset olivat siis jo siihen mennessä saaneet korjatuksi rautatielinjan Stomerjärven luona, mutta Luppatin kohdalla särjetty silta esti heidän panssarijunansa etenemisen siitä edelleen.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo:

»Eversti _Kalm_ itse saapui iltapäivällä Ottenhofiin seurassaan jääkärimajuri _Einari Weijo_ ja jääkärikapteeni _Ensio Groundstroem_ kenraali _Wetzerin_ esikunnasta.

»Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että Pohjan Pojat saartaisivat Marienburgin etelästä ja panssarijunat ja virolaiset joukot tunkeutuisivat kauppalaan pohjoisesta ja luoteesta. Mutta panssarijunien eteneminen oli pysähtynyt, sillä punaiset olivat räjähdyttäneet rautatiesillat väliltä, eivätkä virolaiset joukot Marienburgin pohjoispuolella vieläkään olleet kulkeneet viertotien poikki. Korwenhof oli vihollisista vapaa, mutta Alswigiin oli keräytynyt pohjoisesta peräytyviä punaisia joukkoja.

»Oli mahdotonta jäädä paikoilleen virolaisia ja siltojen korjaamista odottelemaan. Sillä välin vihollinen ehtisi paeta Marienburgista tai myös — toinnuttuaan ensi säikähdyksestä ja saatuaan tietää joukkomme todellisen vahvuuden — järjestäytyä uudelleen ja ruveta keskittämään voimiaan sekä Marienburgista että Alt-Schwaneburgista päin ja saartaa meidät kokonaan.

»Asema, jossa 1:nen pataljoona 20 p:nä oli, oli epäilemättä uskalias. Pohjoisessa meidän edessämme olivat punaisten rintama ja heidän päätukikohtansa tällä suunnalla, Marienburg; sen ja viertotien välisellä alueella olevat vihollisvoimat vielä lisäksi; punaisten vahvuudesta ei ollut tietoakaan. Lounaassa, etelässä ja idässä ympäröi meitä bolshevikien valtakunta, ja ainoana yhdystiemme suojana länteen olivat Mackischiin jääneet yhdeksän miestä 1 kevyen konekiväärin kanssa. Muonan y.m. jälkikuljetus Valkista ei ollut enää mahdollinen, sitä varten olisi kuormille ollut annettava mukaan riittävän suuret suojamiehistöt. Pataljoonan täytyi senvuoksi turvautua hankintaan ympäristön taloista, mutta siinä koetettiin noudattaa mahdollisimman suurta kohtuullisuutta ottamalla huomioon kunkin talon varallisuussuhteet, ja kaikki omavaltaiset pakko-otot oli ankarasti kielletty.

»Paikkakuntalaisilta saimme tietää, että punaisten keskuudessa Marienburgissa oli puhjennut riitaisuuksia. Virolaiset ja venäläiset osastot kieltäytyivät taistelemasta ja vaativat peräytymistä, mutta lättiläiset vastustivat sitä, tahtoivat taistella ja uhkasivat, he kun olivat enemmistönä, riisua tyytymättömät aseista. Varmaa ainakin oli, että kuormastoa oli ruvettu kuljettamaan kauppalasta.

»Tilanne vaati siis pikaista toimintaa, ennenkuin vihollinen ehtisi livahtaa pois tai kokoutua järjestyneeseen vastarintaan. Yhdenkin vuorokauden perästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä. Ainoa mahdollisuus oli hyökätä ja valloittaa Marienburg. Se päätettiinkin tehdä seuraavana aamuna.

»Illalla myöhään jääkärivänrikki _Oiva_ saapui tuoden ilmoitusta 1:sestä komppaniasta. Ymmärsin, että se oli hänen puoleltaan vain tekosyy, ja että sen takana oli halu päästä mukaan Marienburgin valloitukseen. Hän pyysikin saada jäädä ja seurata aamulla meitä tarvitsematta palata komppaniaansa. Suostuin siihen määräten hänet 2:seen komppaniaan.»

Eversti _Kalm_ antoi Ottenhofissa 20 p:nä klo 8,15 ip. operatsionikäskyssään N:o 11 joukko-osastoilleen seuraavat määräykset:

1:sen pataljoonan tuli lähteä liikkeelle seuraavana aamuna klo 4, lähettää Saulik—Paider tietä pitkin joukko katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja vallata senjälkeen kauppala.

4:nnen komppanian oli lähdettävä omaan suuntaansa liikkeelle samanaikaisesti 1:sen pataljoonan kanssa ja rynnättävä lännestä kauppalaan.

Eversti _Kalm_ lähetti virolaisille panssarijunille pyynnön, että ne ryhtyisivät tarmokkaasti etenemään tukeakseen Pohjan Poikain rykmenttiä Marienburgin valtauksessa.

Tiedot vihollisesta olivat operatsionikäskyä annettaessa: Punaisilla, jotka aikoivat seuraavana päivänä vallata takaisin Hoppenhofin aseman, oli Oppekalnissa, Neu-Laizenissa ja viimemainittua lähellä olevissa kylissä n. 4 virstan päähän Hoppenhofin asemalta 3 rykmenttiä ja useita tykkejä. Kuitenkin osa vihollisista oli jo alkanut vetäytyä lounaista kohden yli Valk—Marienburg radan. Marienburgissa laskettiin vihollisia olevan n. 3.000 miestä.

1:sen pataljoonan komppaniat ja niiden kenttävartiot lähtivät aamuyöstä liikkeelle majoituspaikoistaan ja kokoutuivat Kirkasin talon luo. Marssijärjestys määrättiin seuraavaksi: 2:nen komppania kärkikomppaniana, siitä 500 m. päässä 3:s komppania, 6:s komppania, kuormasto suojanaan 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta. 2:nen komppania sai käskyn nopeasti tunkeuduttuaan kauppalan lävitse varmistaa sen pohjoiseen. 3:nnen komppanian tuli erota Saulikin luota Paideriin vievälle tielle katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja siltä suunnalta panna toimeen 2:sen komppanian jäljessä kauppalan tarkempi tarkastus ja puhdistus vihollisesta. 6:nnen komppanian oli määrä jäädä varaväeksi ja Marienburgin valtauksen jälkeen varmistaa etelään.

3:s komppania, joka oli ensimmäisenä saapunut Kirkasiin, joutui vastoin suunnitelmia kulkemaan kärki- ja varmistuskomppaniana erään lättiläisen talonpojan opastamana. Osoittautui näet hyvin vaikeaksi ja aikaa vieväksi siirtää 2:sta komppaniaa sen edelle perin kapealla ja huonolla tiellä. Samasta syystä 1:sen patterin täytyi jäädä pataljoonan kuormaston jälkeen, marssikolonnan loppuun. 2:nen komppania oli ryhtyvä huolehtimaan marssivarmistuksesta vasta sitten, kun 3:s komppania olisi kääntynyt Paideriin vievälle tielle.

Taival oli sangen raskas. Ei ainoastaan kuormaston ja tykistön ollut vaikeaa päästä eteenpäin, vaan myöskin jalkamiesten, joiden täytyi ponnistella edelleen syvässä lumessa. Tie oli niin kapea, ettei voitu edetä ryhmärivistössä, vaan täytyi kulkea ruotujonossa, vieläpä paikoitellen jonossakin, mies miehen perässä, joten hyökkäyskolonna muodostui tavattoman pitkäksi. Jos taipaleella olisi isketty yhteen vihollisen kanssa, olisi ollut sangen vaikeaa kehittää pataljoonaa taistelujärjestykseen.

Oli alkanut lisäksi pyryttää. Viiltävä viima puhalsi takaapäin luoden umpeen jo kuljetun tien. Tuon tuostakin tykit juuttuivat kiinni tahmeaan lumeen hidastaen kulkua. Sotilaat taivalsivat syvässä lumessa saappaissa, joista veriset varpaat työntyivät esille. Mutta valituksen tai moitteen sanaa ei päässyt heidän huuliltaan. He kestivät suomalaisina kärsimyksensä ja taipaleen vaivat painautuen yhä vain eteenpäin.

Lumipyry vaihtui matkan kestäessä sumuksi. Marienburgin lähestyminen etelästä, josta tuleva tie kulkee yleensä korkealla harjanteella, olisikin ollut selkeällä säällä melkein mahdotonta, mutta nyt, kuten Koikylänkin taistelussa, ilma suosi Pohjan Poikia ja teki heidän uhkarohkean aikeensa mahdolliseksi toteuttaa.