Part 2

Venäläiset hävittivät kaiken, minkä suinkin voivat, noudattaen siinä tsaarinsa nimenomaista käskyä. Kasakkain, kalmukkien ja bashkiirien kevyet ratsujoukot kiitivät pitkin maata jättäen kaikkialle jälkeensä verisiä ruumiita ja suitsuavia raunioita. Niinpä venäläisten joukkojen päällikkö saattoikin melkoisella syyllä kirjoittaa tsaarille m.m.: »Koko Liivinmaa ja suuri osa Viroa on niin tyhjä, että nuo seudut ovat olemassa enää vain kartalla.» Kaupunkien vähäiset puolustusjoukot eivät pystyneet pysähdyttämään vihollislaumojen voittokulkua. Tartto antautui heinäkuun 14 p:nä 1704, sittenkuin sitä suojeleva ruotsalainen laivasto oli kärsinyt musertavan tappion Emajoella. Pian senjälkeen venäläiset valloittivat Narvankin.

Saatuaan _Kaarle XII_:sta ratkaisevan voiton Pultavan taistelussa _Pietari I_ muutti sikäli suunnitelmiaan, että hän päätti liittää koko Liivinmaan Venäjään. V. 1710 hänen joukkonsa valloittivat Riian, ja samana vuonna ruotsalaisvaltaa vihaavat saksalaiset aateliset luovuttivat taistelutta Tallinnan venäläisille. »Ruotsin hyvä aika» oli loppunut.

Täten tsaari oli yli toiveittensa onnistunut pyrkimyksessään hankkia valtakunnalleen »ikkunan» Eurooppaan. Merenranta Tallinnan ja läheisen birgittiiniluostarin välillä oli hänelle, kerrotaan, erikoisen mieluisa. Kaupungin lähistölle hän rakennutti itselleen pienen talon ja sen ympärille mahtavan puiston, jolle hän antoi nimen puolisonsa mukaan. Ihana Katariinanlaakso on nykyään suosittu kansanpuisto ja Tallinnan ympäristön kaunistus.

Virolaisen talonpoikaisväestön kärsimykset sodan kestäessä olivat suunnattomat. Maa oli autio. Nälänhätä raivosi kaikkialla. Hirveä »musta surma» saapui vielä täydentämään hävityksiä tappaen laumoittain ihmisiä ja tyhjentäen kokonaisia kuntia asukkaista. Useita kaupunkeja ja kyliä oli sodan kestäessä kokonaan kadonnut, m.m. Tartto, jonka asukkaat saivat kuitenkin myöhemmin luvan palata Venäjän vankeudesta kotikaupunkinsa raunioille. Herraskartanoidenkin omistajat olivat joutuneet perin vaikeaan asemaan. Heille oli jäänyt vain muutamia nälkiytyneitä orjia, jotka eivät jaksaneet tehdä työtä. Talot ja viljelykset oli hävitetty. Kaikki henkinen viljelys oli lakannut ja jäi pysähdyksiin pitkiksi ajoiksi.

Kun sitten Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Viro ja Liivinmaa yhdistettiin Venäjään, osasivat saksalaiset aateliset hankkia itselleen palkinnoksi sodan aikana Venäjälle tekemistään palveluksista vahvistuksen kaikille entisille etuoikeuksilleen. Olot palautettiin sille kannalle, jolla ne olivat olleet ennen Ruotsin aikaa. Samalla kuin virolainen talonpoika painettiin entiseen kurjaan asemaansa, kohdeltiin saksalaista porvariakin säälimättömästi.

18:s vuosisata on pimein ja lohduttomin ajanjakso virolaisten historiassa. Saarenmaa oli maassa ainoa seutu, jossa yleistä taantumusta ei ollut havaittavissa. Olot olivat muualla sellaiset, että oli vaikeaa ratkaista, aineellinen vai henkinenkö kurjuus oli suurempi. Tänä aikana kävi selville, miten vähän kristinusko oli juurtunut virolaiseen kansaan. Se uhrasi avoimesti pyhille kivilleen, puilleen ja lähteilleen.

Moisionomistajan valta talonpoikiin nähden oli rajaton. Hän voi pakottaa heidät millaisiin rasituksiin ja veroihin hyvänsä; talonpojalla ei yksinkertaisesti ollut mitään omaa, ja kaikki hänen työnsä hedelmät korjasi kartanonherra, jolla oli kaiken lisäksi rahvaaseen nähden täydellinen tuomio- ja rankaisuvalta. Siitä, että saksalaiset moisionomistajat eivät suinkaan jättäneet käyttämättä näitä »oikeuksiaan», on olemassa yllin kyllin järkyttäviä todistuksia. Kauhistuttavalla sydämettömyydellä ja epäinhimillisellä raakuudella onnetonta rahvasta kohtaan Virossa ja Liivinmaalla ei ole vertaistaan muualla Euroopassa kuin ehkä Venäjällä.

Tänä aikana ensin Uuden Testamentin ja sitten v. 1739 Raamatun vironkieliset käännökset ilmestyivät painosta. Mutta niidenkin merkitystä vähensi suuresti se seikka, että lukutaidottomuus oli ruotsalaisten kuntoon paneman kansakoululaitoksen jouduttua rappiolle levinnyt yli koko maan. Vain perin hitaasti onnistuttiin tässä kohden suurin ponnistuksin aikaansaada jälleen muutos parempaan päin.

Vihdoin kansan tila kävi niin surkeaksi, että Venäjänkin hallitsijat katsoivat olevansa pakotettuja tekemään jotakin sen parantamiseksi. Mutta kun toivotut parannukset viipyivät vuodesta vuoteen, loppui kansan kärsivällisyys johtaen monin paikoin verisiin kahakkoihin, jotka sotaväen avulla ankarin pakkotoimenpitein tukahdutettiin. Mutta rauhattomuudet vaikuttivat kuitenkin sen, että moisionomistajatkin katsoivat välttämättömäksi anoa keisarilta muutosta maaorjuuteen pitäen samalla silmällä omaa etuaan. _Aleksanteri I_ allekirjoitti v. 1819 maaorjuuden lakkauttamista tarkoittavan lain ja antoi samana vuonna vielä määräyksiä kansakouluolojen parantamisesta ja siitä koituvien menojen siirtämisestä vapaaksi lasketun kansan maksettaviksi.

Maaorjuuden lakkauttaminen toi mukanaan niin rajoitetun vapauden, että monin paikoin rahvas ei edes huomannut mitään helpotusta asemassaan tapahtuneen. Kaiken lisäksi vapauden hinta oli kovin kallis: talonpoikain itsenäisyysajoilta saakka polvesta polveen kulkeneet tilukset, jotka he kaikesta huolimatta olivat katsoneet omikseen, julistettiin herraskartanoiden maihin kuuluviksi, ja rahvas tehtiin siten maattomaksi. Maapalasesta, jonka moisionomistaja armosta vuokrasi kurjalle talonpojalle, määrättiin suunnattomat velvollisuudet: työpäiviä, kymmenyksiä ja kaikenlaisia korvauksia ja hyvityksiä. Köyhän rahvaan niskoilla oli vielä monenlaisia yleisiä veroja ja maksuja. Maaorjuus oli kyllä poistettu, mutta sen tilalle tullut työorjuus veti sille kyllä vertoja. Saksalaisilla moisionomistajilla oli yhä täydellinen valta kansan ylitse, ja he käyttivät sitä häikäilemättömästi ottamatta huomioon talonpoikaisväestön kärsimyksiä. Paikoitellen syntyi jälleen rauhattomuuksia, jotka kukistettiin yhtä verisesti kuin kaikki edellisetkin.

Vasta _Nikolai I_:n aikana v. 1849 julkaistu talonpoikaisasetus, joka sääti rajat kartanonomistajien mielivallalle, paransi lohdutonta tilannetta. Talonpoikain tilukset olivat kokonaan erotettavat herraskartanoiden maista. Työorjuuden tilalle oli aluksi otettava rahavero, josta talonpojat voivat kokonaan vapautua lunastamalla verrattain hyvillä ehdoilla maansa vapaaksi.

Työorjuuden lakkauttaminen, jonka katsotaan virallisesti tapahtuneen v. 1868, sai vihdoinkin ratkaisevasti aikaan muutoksen parempaan päin virolaisten siihen saakka melko lailla lohduttomassa historiassa. Taloudellinen ja henkinen nousu tapahtui senjälkeen nopein askelin.

Edellisillä orjuuden ajoilla virolaisilla ei ollut mitään yhteistuntoa eikä tunnetta yhteisestä virolaisesta kansasta ja isänmaasta. Oli nähty vain hajanainen, oikeudeton orjajoukko raatamassa vieraan pelloilla. Muutos tapahtui nyt tässäkin suhteessa. Sarja huomattavia runoilijoita ja sanomalehtimiehiä esiintyi kansan herättäjinä ja tietämättömyyden ja toivottomuuden poistajina: _Fählman, Kreutzwald, Jannsen, Hurt_ sekä hiukan myöhemmin _Jannsen-Koidula, Kuhlbars, Reinwald, Jakobson_ y.m. Heidän toimestaan ilmestyi merkittäviä teoksia, joista tässä mainittakoon vain sankarirunoelma »Kalevipoeg», ja huomattavia sanomalehtiä sekä perustettiin sittemmin sivistyskeskuksina erittäin merkityksellisiä yhdistyksiä, kuten »Wanemuine» Tarttoon ja »Estonia» Tallinnaan. Ihailtavalla tarmolla ja sitkeydellä raivattiin tieltä kaikki esteet, joita etenkin saksalaiset koettivat asetella yhä laajenevan virolaisen sivistystyön tielle.

Mutta paljon suuremmaksi muodostui nuorelle virolaiselle sivistykselle vaara hyökkäävän venäläisyyden taholta, joka kaikesta huolimatta ei ajan lyhyyden takia ehtinyt tulla Virossa niin vihatuksi kuin saksalaisvalta. Mitä häikäilemättömin venäläistämistyö alkoi Virossa _Aleksanteri III_:n aikana. Kaikki sivistysahjot saatettiin rappiolle, kansanvalistuksesta huolehtivat vapaat yhdistykset lakkautettiin, sananvapaus riistettiin kokonaan, venäjänkieli saatettiin valtaan ja maahan tuotettiin Venäjältä ummikkovenäläisiä virkamiehiä ja opettajia »onnellistamaan» Viron kansaa.

Kaikkein häikäilemättöminkään sorto ei kuitenkaan enää voinut surmata herännyttä virolaista kansallistuntoa. Tänä aikana alkoivat virolaisuuden johtajina esiytyä ne miehet, joiden osuus nykyisen itsenäisen Viron luomisessa on sangen suuri, kuten _Konstantin Päts_ ja _Jaan Tönisson_.

Kun sitten Japanin sodassa kärsittyjen musertavien tappioiden johdosta kaikkialla Venäjän laajassa valtakunnassa puhjenneen suurlakon avulla vapaus virkavaltaisuudesta oli hetkeksi saavutettu, avautui virolaisuudellekin uusia mahdollisuuksia. Ensimmäiset virolaiset poliittiset puolueet perustettiin. Vironkieli sai huomattavan sijan kansakouluissa, ja vironkielisten korkeampien opistojen perustaminen yksityisten varoilla sallittiin. Tällaisia kouluja ilmestyikin pian huomattavimpiin kaupunkeihin muodostuen heränneen virolaisuuden suuriarvoisiksi lähtökohdiksi. Joka taholla ryhdyttiin tarmolla työhön, ja askel askeleelta virolainen sivistys syntyi yhä vahvistuvan aineellisen hyvinvoinnin tukemana. Suurlakon mukanaan tuoma vapaampi aika muodostui kylläkin vain valoisaksi silmänräpäykseksi mustassa yössä. Uudet sortovuodet seurasivat sitä. Mutta vaikka poliittinen vapaus jälleen riistettiinkin Vironkin kansalta, niin vauhtiin päässyt edistys eri aloilla jatkui kaikessa hiljaisuudessa.

Kun sitten maailmansota syttyi johtaakseen lopulta virolaistenkin kohtalot aivan uusille, ennen aavistamattomille urille, oli Viron kansa ehtinyt sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut työorjuuden poistamisesta, hankkia itselleen jokaiselle itsenäiseen elämään pyrkivälle kansalle ehdottoman tarpeellisen sekä sivistyksellisen että aineellisen itsenäisyyden.

II. Viime vuosien tapahtumat Virossa.

1. Venäjän vallankumous ja Viro.

Virolaiset joutuivat ottamaan osaa vastikään päättyneeseen suurvaltain sotaan venäläisten riveissä. Hajallaan eri joukko-osastoissa heitä palveli sekä upseereina että sotilaina. Jo ennen Venäjän vallankumousta v. 1917 virolaiselta taholta anottiin lupaa koota heidät erikoisiksi virolaisiksi rykmenteiksi. Mutta tällöin vallassa ollut kiihkovenäläinen hallitus epäili tässäkin muutoksessa, josta epäilemättä olisi koitunut valtakunnalle vain etua, piilevän vaarallista separatismia ja antoi jyrkän kiellon. Viron kansan hartaan toiveen toteutuminen lykkäytyi näin ollen epämääräiseksi ajaksi. Virolaiset taistelivat pitkinä sotavuosina sitkeästi suuren Venäjän puolesta, joka siitä kiitokseksi hautoi kavalia tuumia koko Viron kansan tuhoamiseksi.

Kun sitten v:n 1917 vallankumous aloitti uuden ajan Venäjän ja siihen kytkettyjen vierasheimoisten kansojen elämässä syösten valtakunnan vuosien kuluessa yhä syvemmälle veriseen sekasortoon ja anarkiaan, koitti virolaisillekin poliittisesti vapaampi aika.

Voittonsa ensi huumeessa Venäjän nuori tasavalta tahtoi kohottaa korkealle vapauden lipun yli vuosisatoja sorretun valtakunnan. Sittenkuin uudet johtajat kauhukseen huomasivat menneensä niin pitkälle, että koko valtakunta oli saatettu hajautumistilaan, ei heillä enää ollut voimaa pakottaa vieraita kansallisuuksia entiseen nöyrään alistuvaisuuteen: tsaarin kera oli valtakunnan luja keskusjohto kukistunut, oli vaikeaa saada käskyjä täytetyiksi.

Tallinnaan, kuten kaikkiin muihinkin sotilaiden majoituspaikkoihin, perustettiin sotilas- ja työmiesneuvosto, joka oli etupäässä Tallinnassa olevien venäläisten sotilastyöläisten ja sotamiesten yhteinen edustajisto, mutta johon pian tuli kuulumaan virolaistenkin työmiesten edustajia. Kaikki sen julistukset ja ilmoitukset annettiin venäjänkielellä, joten sillä oli täysin venäläinen leima. Aluksi sosialivallankumouksellisilla oli siinä enemmistö, niinpä vielä toukokuun 13 p:nä 1917 mainitaan sen kokoonpanon olleen: 87 sosialivallankumouksellista, 58 bolshevikia, 29 menshevikiä ja 22 puolueetonta. Mutta sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi vasemmalle, bolshevikit saivat yhä enemmän valtaa Tallinnankin neuvostossa, kunnes he enemmistöksi päästyään kokonaan määräsivät sen toiminnan.

Viron, kuten muidenkin Itämeren entisten maakuntien, baltilaiset — nimitystä käytetään esityksessä Itämeren maiden saksalaisista asukkaista erotukseksi Saksan saksalaisista — olivat yhä edelleen ryhmittyneinä etupäässä aateliston johtajien ja edustajiston ympärille.

Virolaiset yhdistykset taas perustivat yhteisen keskusjärjestön, joka Eesti Liit-nimisenä muodostui pian huomattavaksi tekijäksi ja vähitellen virolaisten kansalliseksi edustajaksi. Siihen kuului aluksi virolaisia bolshevikejakin, jotka kuitenkin erimielisyyksien synnyttyä erosivat kokonaan liitosta ja lähestyivät venäläisiä sotilas- ja työmiesneuvostoja. Eesti Liit koetti jonkin aikaa työskennellä yhteisymmärryksessä sotilas- ja työmiesneuvostojen kanssa, mutta se osoittautui ajan mittaan mahdottomaksi. Päätehtäväkseen Eesti Liit oli omaksunut tarpeellisten uudistusten hankkimisen Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, ensi sijassa itsehallinnon toimeenpanon ja virolaisten maapäivien kokoonkutsumisen. Suurien ponnistusten jälkeen molemmat ehdotukset onnistuttiinkin saada hyväksytyiksi.

Huhtikuun 12 p:nä 1917 julkaistun lain perusteella valittiin sitten yleisillä vaaleilla kansan eduskunta, Viron väliaikaiset maapäivät. Maakuntien, maalais- ja kaupunkikuntien itsehallinto uudistettiin täydellisesti. Entinen, perin vanhentunut kunnallishallitus lakkautettiin, ja uudet, kansan valitsemat, ajanmukaiset itsehallintoelimet ottivat johdon käsiinsä.

Vallankumouksellinen henki oli lyhyessä ajassa päässyt juurtumaan Venäjän sotajoukkoihin, joissa sen vaikutukset näyttäytyivät yhä yltyvänä vallattomuutena ja hurjana kurittomuutena. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden iskusanat olivat herättäneet orjuutetun ja rääkätyn Venäjän kansan sotilaissa mielettömän, kaikki hävittävän raivon koko sitä järjestelmää vastaan, jonka ruoskan edessä he vielä hetki sitten olivat nöyrinä polvistuneet. Kammottavat upseerimurhat alkoivat sekä rintamalla että sen takana olevissa joukko-osastoissa.

Sekasorron lisäytyessä virolaiset sotilaat alkoivat yhä tiukemmin vaatia virolaisten rykmenttien perustamista, jotka sitten sijoitettaisiin Viroon. Virossa olevan sotaväen päälliköt asettuivat kannattamaan virolaisten vaatimusta, jonka kautta heille tarjoutui mahdollisuus saada hurjien venäläisjoukkojen tilalle kunnollisempia sotilaita. Tämä vaikutti sen, että Venäjän silloinen sotaministeri _Kerenski_ antoi luvan perustaa Tallinnaan kaksi virolaista rykmenttiä.

Äärimmäiset ainekset Venäjällä ja Virossa eivät kuitenkaan olleet tällaiseen järjestelyyn tyytyväisiä. Virolaiset bolshevikit aloittivat heti kiivaan yllytyksen kansallisten rykmenttien muodostamista vastaan. Ne olivat muka tarpeettomia, koska »Venäjän sotilaallinen voima on nyt vahvempi kuin ennen», kuten »Kiir» kirjoitti toukokuun 6 p:nä. Syytettiinpä Viron kansallisten rykmenttien puuhaajia imperialistisista pyyteistäkin. »Suur-Viron luominen! Se on heidän halutuin tarkoitusperänsä. _Tönisson_ tahtoo sotia itse Saksankin kanssa, ja sitä varten virolaiset rykmentit ovat hänelle tarpeen.»

Asia kehittyi niin pitkälle, että Tallinnan sotilas- ja työmiesneuvosto päätti tarpeen tullen hajoittaa suunnitellut joukko-osastot ja vangita niiden puuhaajat. _Kerenskille_ se sähkötti virolaisten rykmenttien kärjistävän kansallisia vastakohtia ja vaati virolaisten rykmenttien muodostamisen viipymätöntä keskeyttämistä. _Kerenski_ lieneekin jo ollut aikeissa peruuttaa ennen antamansa lupauksen, mutta lopuksi hän kuitenkin ilmoitti, että yhden virolaisen rykmentin muodostaminen oli sallittava.

Rykmentin, jonka komentajaksi nimitettiin silloinen eversti _Tönisson_, muodostamispaikaksi määrättiin Rakvere, jotta yhteentörmäykset virolaisten ja venäläisten sotilaiden välillä estyisivät. Tuhansia virolaisia sotilaita riensi joka puolelta Venäjää kotimaahan liittyäkseen kansalliseen rykmenttiin. Tarjokkaita oli niin paljon, että heistä saatettiin ajatella muodostettavaksi erikoinen virolainen divisioona. Sen perustamiseen ryhdyttiin syksyllä 1917, kun saatiin lupa perustaa lisää virolaisia rykmenttejä. Tähän, silloisen eversti _L_Laidoner__ johtamaan divisioonaan piti kuulua: 4 jalkaväkirykmenttiä, 1 ratsurykmentti, 1 tykistöprikaati (6 patteria, kussakin 8 tykkiä) ja insinööripataljoona. Venäläisiltä saatiin tarpeellinen asestus. Kaikkien näiden joukko-osastojen kokoonpanoon ja harjoittamiseen ryhdyttiin suurella innolla, ja ne saatiinkin verrattain lyhyessä ajassa jommoiseenkin kuntoon. Työtä helpotti suuresti se seikka, että divisioonan komentajan käytettävänä oli tarpeellinen määrä maailmansodassa koulutettua, eri arvoasteista virolaista upseeristoa.

Vallattomuuden ja kurittomuuden yhä levitessä Venäjän armeijaan tilanne rintamalla muuttui venäläisille hyvin epäedulliseksi. Asiain ollessa tällä kannalla Saksan hallitus tarjosi _Kerenskille_ kesällä rauhaa, mutta sai hylkäävän vastauksen. _Kerenski_ uskoi vielä tällöin valtakunnan voimaan. Saksalaiset joukot saivat silloin käskyn ryhtyä voimakkaaseen etenemiseen koko itäisellä rintamalla. Se kukisti _Kerenskin_ ja koko siihen asti vallassa olleen suunnan Venäjällä.

Bolshevikien suhde rauhan tekoon saksalaisten kanssa on varsin mielenkiintoinen. Vielä maaliskuun 23 p:nä 1917 tunnettu virolainen bolsheviki _Anvelt_ lausui eräässä bolshevikien ensimmäisistä kokouksista Tallinnassa m.m.: »Tietenkään emme uskalla laskea aseitamme, ennenkuin rauha on tehty, siitä syystä, että vapaata Venäjää on suojeltava jokaista hyökkäystä vastaan.» Tämä mielipide oli vielä siihen aikaan bolshevikienkin keskuudessa yleinen. Mutta pian tapahtui heidän ajatuskannassaan tässä suhteessa jyrkkä muutos. He pyrkivät valtaan, ja siihen tarjoutui vain yksi ainoa tie — vallankumouksellisen armeijan sotimislakko.

Venäläisissä joukoissa haluttomuus sotaan ja kaipuu kotiin kiihtyi yhä. Sotilaat eivät yksinkertaisesti tahtoneet enää taistella. Venäjän täydellinen tappio oli niin ollen jo aivan varma. Turhaan jokaiseen joukko-osastoon perustetut sotamiesneuvostot koettivat estää katastroofia.

Bolshevikit käyttivät sotaväen keskuudessa vallitsevaa mielialaa hyväkseen. He lähettivät kaikkialle agitaattoreitaan, jotka olivat kiihkeässä työssä koko kesän ja syksyn yllyttäen sotilaita omin luvin luopumaan taistelusta. Tarkoitus oli saada sota päättymään Venäjän täydelliseen tappioon, jolloin väliaikainen hallitus kukistuisi itsestään ja bolshevikit voisivat ottaa vallan käsiinsä. Sotilaille selitettiin, että työväellä ei ollut mitään syytä jatkaa saksalaisia vastaan taistelua, josta oli hyötyä vain kapitalisteille. Sota oli heti »työläisten hävittäjänä» lopetettava, ja se oli tehtävä mahdollisimman »vallankumouksellisella» tavalla: luovuttava kotimaan puolustamisesta, ryhdyttävä veljeilemään saksalaisten sotilaiden kanssa ja vastustettava omaa sotilaspäällystöä ja kaikkia niitä, jotka kehoittivat jatkamaan sotaa.

Tällainen ohjelma ei tietenkään ollut vaikuttamatta demoralisoituihin venäläisiin joukkoihin. Peräytyminen muodostui kaikkialla yhä enemmän suoranaiseksi paoksi rintamalta, jolta saapuneet joukot sitten mitä julmimmalla tavalla hävittivät ja ryöstivät omassa maassaan.

Saksalaiset jatkoivat yhä vaivatonta etenemistään. Jo elokuussa he vahasivat Riian. Tieto siitä synnytti Tallinnassakin tavattoman säikähdyksen, mutta asiantuntijain selitettyä, että saksalaiset saattoivat vasta 2—4 kuukauden perästä silloisissakin oloissa ehtiä Tallinnaan, mielet rauhoittuivat, ja elämä jatkui entiseen tapaansa.

Kun yleisen hajaannuksen vallitessa venäläinen rannikkolaivue ei ollut vartiopalveluksessaan, saattoi suuri saksalainen sotilasosasto syyskuun 29 p:nä esteettä nousta maihin Saarenmaalle. Sinne siirretty 1:nen virolainen rykmentti, joka — kuten muutkin virolaisen divisioonan joukko-osastot — oli säilyttänyt hyvän järjestyksensä, yritti uljaasti vastarintaa. Mutta venäläisten joukkojen hillitön pako ratkaisi nopeasti taistelun ja aiheutti virolaiselle rykmentille raskaan tappion: sen kaksi pataljoonaa tuhoutui miltei kokonaan. Kolmannen pataljoonan ja rykmentin esikunnan onnistui suuremmitta vaurioitta vetäytyä Haapsaluun. Saksalaiset miehittivät senjälkeen Saarenmaan, samoinkuin Muhusaaren ja Hiidenmaankin.

Saarten menetyksen johdosta säikähdys valtasi hetkeksi virolaiset bolshevikit. Niinpä _H. Pöögelmann_ kirjoittaa sen johdosta »Kiir» lehdessä lokakuun 4 p:nä:

»Jokainen kysyy nyt itseltään ja toisiltaan: mitä tehdä? mitä on tulossa?

»Ei kannata salata, että tilanne on äärimmäisen raskas... Mutta on olemassa vielä sen lisäksi monia erityisiä seikkoja, jotka huomattavasti vaikeuttavat meidän maamme asemaa.

»Meitä on Venäjällä aina pidetty 'ulkomaalaisina, vieraana kansana', ja meitä on sen mukaan, kohdeltu. Se katsantokanta ja mielipide vallitsee vielä nykyäänkin yhdessä — ymmärtämättömässä — osassa sotaväkeä. Se ei tunne olevansa ensinkään velvollinen taistelemaan Saarenmaalla. Vielä enemmän: paikallisia tarpeita se ei saata millään tavalla yhdistää yleisvaltakunnallisiin intresseihin. Se on valmis kaiken täällä jättämään, vieläpä kaiken hävittämään luullen siten suojelevansa yleisvaltakunnallisia etuja.»

Mutta venäläiset bolshevikien johtajat eivät luonnollisestikaan surreet Viron saarien menettämistä. Sehän oli heille hyvä ase väliaikaisen hallituksen kukistamiseen, joka toistaiseksi oli heille pääasia. He jatkoivat yhä sotaväen kiihoittamista sodan jatkamista ja väliaikaista hallitusta vastaan. Porvarit ja »sosialisti-petturit» eivät muka voineet eivätkä tahtoneet tehdä rauhaa; vain bolshevikit saattoivat saada sen aikaan. He solmisivat rauhan, jonka kautta saataisiin syntymään työväestön vallankumous keskus- ja länsivalloissakin (!). Bolshevikien iskusanat ja löyhäperusteiset tulevaisuuden haaveet löysivät vastakaikua hajautuneessa armeijassa ja hankkivat heille yhä lisää kannattajia sen keskuudesta.

Venäjän väliaikaisen hallituksen asema oli kaikin puolin horjuva. Sen häilyväinen politiikka herätti suurta tyytymättömyyttä bolshevikipiirien ulkopuolellakin. Se jakeli jokaiselle vaatijalle lupauksia auliisti ottamatta ensinkään huomioon, kykenisikö se täyttämään niitä ja saamaan tahtonsa perille. Sen toiminnalla oli kokonaisuudessaan väliaikaisuuden leima. Kaikki vähänkin tärkeämmät asiat lykättiin Venäjän perustavan kokouksen ratkaistaviksi, sittenkuin se olisi saatu koolle.

Väliaikainen hallitus julisti, että Venäjästä oli muodostuva federatiivinen tasavalta, ja vieraille kansallisuuksille — m.m. virolaisille — jotka vaativat itselleen autonomiaa, annettiin sen mukaisia lupauksia. Suurin osa Venäjän silloisista puolueista oli kuitenkin vastustavalla kannalla koko federatsioonisuunnitelmaa vastaan, jolla ei niin ollen ollut juuri minkäänlaisia toteutumismahdollisuuksia. Kaiken lisäksi entiset venäläistäjä-virkamiehet jätettiin paikoilleen rajamaihin kaikista lupauksista huolimatta — ikäänkuin tulevaisuutta varten. Sekin oli luonnollisesti omiaan herättämään epäluuloa väliaikaista hallitusta kohtaan.