Part 17

Tosin Tallinnan sairaalasta siirrettiin pahimmin ja lievimmin haavoittuneet »Väinämöisellä» Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin Tilkan ja Antinkadun sotilassairaaloihin. Mutta Helsingissäkin puute sairassijoista oli tuntuva, joten suurempia määriä Virossa haavoittuneita ei voitu siirtää Suomeen. Mahdollisesti on jotakin perää siinäkin Pohjan Poikain keskuudessa vallinneessa luulossa, että eräät Helsingin sairaalat olisivat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet ottamasta vastaan Virossa haavoittuneita. Tosiasia on. että heille oli hyvin vaikeaa saada sijoja Helsingin sairaaloissa, eikä se kai aina voinut johtua tilanpuutteesta. Tämä häpeällinen asiantila herätti kaukana kotimaasta, mutta kuitenkin sen turvallisuuden ja kunnian puolesta taistelevissa sankareissa oikeutettua suuttumusta. Sittenkuin n.s. Koleraparakeista oli saatu muutamia kymmeniä sairassijoja vapaaehtoisia varten, parani tilanne Helsingissä hiukan. Vaikeuksia oli kuitenkin edelleen, vaikka sairashoitotoimikunta koetti tehdä parastaan.

Niin ollen oli hankittava haavoittuneille ja sairaille suomalaisille vapaaehtoisille hoitoa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa.

Narvan rintaman ensimmäisissä taisteluissa haavoittuneita suomalaisia sijoitettiin Tallinnan »Greifenhagen Klinik» nimiseen sairaalaan Pietarintorin äärellä. Myöhemmin suomalaisia ei enää viety sinne, vaan diakonissalaitokseen ja sittemmin suomalaiseen sotilassairaalaan.

Tartossa sijoitettiin pahemmin haavoittuneet, jotka tarvitsivat operatiivista käsittelyä, yliopiston haavaklinikkaan. Lievemmin haavoittuneita ja sisällisiä tauteja sairastavia taas hoidettiin yliopiston silmäklinikassa. Suomalaisia potilaita oli muissakin sikäläisissä sairaaloissa, esim. Reiherin sairaalassa. Kaikissa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa niiden oma henkilökunta hoiti suomalaisia, joita varten Tartossa kuitenkin oli suomalaisia sairaanhoitajattaria välittämässä suomalaisten potilaiden ja sairaalan henkilökunnan keskinäisiä suhteita.

Yleensä virolaiset ja baltilaiset lääkärit ja sairaanhoitajattaret koettivat tehdä parhaansa suomalaisten potilaiden hyväksi. Viron silloisissa sairaalaoloissa oli kuitenkin yhtä ja toista, jossa oli toivomisen varaa. Sitäpaitsi suomalaisten potilaiden oli vaikeaa tulla kielen puolesta toimeen hoitajiensa kanssa. Vieraat olosuhteet ja tavat sekä oudosti valmistettu ruoka olivat myöskin omiaan tuskastuttamaan suomalaisia, jotka sen vuoksi ikävöivät päästä kotimaahan tai edes Tallinnan suomalaiseen sairaalaan. Omista joukko-osastoista joku toveri tosin saapui silloin tällöin kertomaan uutisia ja tuomaan terveisiä, mutta kotimaan kaivattuja tietoja saapui näiden sairaaloiden suomalaisille perin harvoin, ja se oli valitettava laiminlyönti velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneitä sankareita kohtaan.

Suomalaisten haavoittuneiden olosta Viron sairaaloissa tulkoon tässä kerrotuksi muutamia piirteitä, jotka Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon kuulunut luutnantti _Emil Helle_ on pannut muistiin. Hän oli yksi niistä viidestä suomalaisesta haavoittuneesta, jotka sijoitettiin Tallinnan Greifenhagenin sairaalaan.

Me suomalaiset tuotimme sairaalan henkilökunnalle paljon vaivaa. Etenkin sisaret olivat pahemmassa kuin pulassa. Mitä heikompi potilas, sitä vaikeampaa oli tulla toimeen hänen kanssaan. Niinpä eräänkin kerran muudan sisar oli aivan tuskastunut erääseen pahasti haavoittuneeseen suomalaiseen. Vapaaehtoinen ei osannut sanaakaan saksaa ja oli kaiken lisäksi hyvin itsepäinen, kuten me suomalaiset ainakin. On ymmärrettävää, ettei heikolla sairaalla milloinkaan ole ruokahalua. Mutta hoitajatar koetti tyrkyttää haavoittuneelle hiukan liemiruokaa. Suomalainen teki kovaa vastarintaa ja karjaisi vihdoin.

— Kun suomalainen kerran sanoo: ei, niin se on myös ei!

Kun nuo sanat käännettiin saksaksi, kauhistui hoitajatar niin, että oli pyörtyä. Hän ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä järkähtämättömyyttä, jota kuoleva mies osoitti noilla sanoillaan. Vielä samana päivänä ylilääkäri tuli kysymään minulta, ovatko kaikki suomalaiset noin »eigensinnig». Näytin hänelle sanomalehdestä kohtaa, jossa ilmoitettiin suomalaisten vapaaehtoisten jatkavan itsepäistä etenemistään. Herra tohtori ei osannut muuta kuin hymähtäen sanoa, ettei sairashuone sentään ole mikään rintama. ‒ ‒ ‒

Sairashuoneessa helposti tulee huomaamaan miehen sisun. Suomalainen kesti hammasta purren tuskansa, jotka usein olivat hyvinkin suuret. Mutta annahan olla, että sairashuoneessa oli vaikka vain yksi ainoa venäläinen, niin kamala mylvinä oli talossa. Eräskin venäläinen upseeri huusi jo leikkaussalin eteisessä kuin pikku lapsi. Ja voi sitä elämää, kun hän joutui leikkuupöydälle sidottavaksi. Sensijaan suomalaisten suusta ei päässyt ääntäkään. Erästä suomalaista täytyi kuolettamatta leikata, mutta hän ei valittanut. Suomalaisen p—leen hän kyllä kuiskasi, mutta siinä olikin kaikki. Minulla taas oli tapana puida nyrkkiä sitä enemmän mitä kipeämmältä tuntui. Ylilääkäri, tohtori _von Hesse_ tuumi kerran, ettei hän kunnialla selviydy minun nyrkistäni. Eräänä päivänä hän otti pihdit hyvin salaperäisen näköisenä. En itsekään tiedä, miten kaikki kävi, mutta korvapuustin tohtori sai ja hyvän saikin. En suinkaan tarkoittanut sitä tehdä, mutta se kävi kuin sähköllä. Perästäpäin hän kehui tahallaan ottaneensa hermolangan päästä kiinni saadakseen koettaa suomalaista sisua. ‒ ‒ ‒

Sekä virolaista että saksalaista kirjallisuutta oli tietysti potilaiden saatavissa. Monet vieraatkin toivat suuria pinkkoja kirjoja. Mieluisimpia vieraita olivat mielestäni baltilaiset neidit, jotka osasivat ilahduttaa sairasta. He toivat jos jonkinlaisia herkkuja ja makeisia. Kaiken lisäksi he osasivat puhua sellaisesta, josta potilaskin löysi virkistystä.

Muuten virolaisilla näytti olevan hyvin nurja käsitys meistä suomalaisista. Usein kuuli heidän purkavan kiukkuaan suomalaisten »saksalaismielisyyden» johdosta. Merkillisintä oli, että virolaiset alkoivat pitää kaikkia suomalaisia melkein saksalaisina. Tuo käsitys ilmeni sairashuoneen ulkopuolellakin. Ehkä se oli yhtenä syynä virolaisten kylmenemiseen suomalaisia kohtaan.

Haavoittuneille suomalaisille Viron sairaaloissa jutut suomalaisten sankariteoista rintamalla, jotka kulkeutuivat heidän korviinsa virolaisten sanomalehtien ja sotilaiden välityksellä, tuottivat suurta virkistystä ja tekivät tuskien ääneti kärsimisen helpommaksi. Kuuluivathan he samaan sankarijoukkoon, eikä heidän siis sopinut vaikeroida.

Kun sitten suomalainen apuretkikunta palasi kotimaahan, siirrettiin vielä jäljellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat vähitellen ensin Tallinnan suomalaiseen sotilassairaalaan ja sitten Helsingin sairaaloihin. Sittenkuin virallisesti vahvistettiin tieto suomalaisen apuretkikunnan päättymisestä, lopetti Tallinnan suomalainen sotilassairaala toimintansa huhtikuun 17 p:nä. Sen koko toimintakautena oli siellä hoidettu ja sen kautta Suomeen lähetetty puolisentuhatta haavoittunutta ja sairasta.

Helsingin sairaaloissa, etupäässä sitä varten varatussa osassa Koleraparakkeja, hoidettiin haavoittuneita sitten siksi, kunnes he kykenivät jättämään sairaalan tai siirtyivät kotipaikoilleen lääkärinhoitoon. Varsinaisen retkikunnan jo päätyttyä sen intendenttuurin oli jatkettava toimintaansa maksaakseen palkat, ruokarahat ja sairaalalaskut lääkärinhoidossa vielä oleville ja välittääkseen kaatuneiden omaisten ja retkellä työkykynsä menettäneiden eläkeanomukset Viron valtiolle.

Puhuttaessa Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan sairashoidosta ansaitsee sen yhteydessä toiminut Suomen Punaisen Tähden osasto tulla myös mainituksi. Sen toiminnasta neiti _Karin Hannula_ kertoo seuraavaa:

»Helmikuussa 1919 Suomen Punainen Tähti lähetti Viroon ambulanssin, johon kuului lääkäri ja 12 sairaanhoitajatarta, viimemainitut vastikään kurssinsa — muuten ensimmäisen laatuaan Suomessa — suorittaneita. Matkan päämääränä oli Tallinna, jonka hevossairaalassa meidän piti aloittaa työmme.

»Tallinnaan saavuttuamme ryhdyimme innokkaina työhön. Vaikka potilaita olikin paljon, tuntui monesta meistä, että työvoimia oli liikaa, etenkin, kun apunamme työskenteli muutamia virolaisia lääkäreitä ja välskäreitä. — Muistelen, että näihin aikoihin oli kovia pakkasia, jotka paljon vaikeuttivat työtämme, etenkin, kun osa hevosista täytyi lääkitä ulkona. Eläimetkin kärsivät pakkasesta, olivat kiukkuisia ja levottomia.

»Noin viikon oltuamme Tallinnassa kaksi joukostamme matkusti rintamalle liittyäkseen eversti _Ekströmin_ joukkoihin. Ja jälleen viikon perästä viisi meistä päättäväisinä pudisti Tallinnan tomut jaloistaan suunnaten kulkunsa Valkiin, jossa Pohjan Poikain rykmentti silloin sijaitsi. Eversti _Kalm_ oli Tallinnassa käymässä, ja kuultuaan, että virolaisilla oli kokonaista kymmenen Suomen Punaisen Tähden sisarta palveluksessaan, hän tiedusteli, emmekö olisi halukkaita seuraamaan häntä Valkiin ja työskentelemään siellä. Ensin näytti siltä kuin koko lauma olisi tahtonut jättää suin päin Tallinnan — sellainen innostus ja melu siitä nousi — mutta luonnollisestikaan kaikki eivät voineet päästä. Vaikeata oli meidän viidenkin pääsy — puolittain karkaamalla se lopuksi tapahtui.

»Muistan aina sen yön, jona lähdimme. Everstillä oli ylimääräinen juna, joten ei ollut ahdasta, kuten tavallisesti Viron rautateillä. Emme kuitenkaan nukkuneet, siksi paljon oli jokaisella puhumista. Olimme äärettömän tyytyväisiä — saisimmehan ensinnäkin työskennellä Pohjan Poikain kuuluisassa rykmentissä ja toiseksi vielä niin lähellä rintamaa, jonka oloihin meillä nyt olisi tilaisuus tutustua. Matkalla eversti antoi meille jokaiselle määräyksen, mihin osastoon tulisimme kuulumaan. Kaksi joutui patteriston hevosia hoitamaan, yksi ensimmäiseen pataljoonaan, yksi toiseen ja yksi rykmentin esikuntaan. Kun astuimme Valkin asemalla ulos junasta selkäreppuinemme, olimme siis jo täysin tietoisia siitä, missä kukin työnsä aloittaisi.

»Valkiin rykmentti oli rakennuttanut oman sairastallin, joka oli täynnä sairaita ja rintamalla haavoittuneita hevosparkoja. Työmme oli järjestetty siten, että aamuisin jokainen sisar kävi tarkastamassa hänelle kuuluvat tallit. Tuli ottaa selvää uusista sairaustapauksista, milloin sellaisia oli sattunut, ja ilmoittaa niistä lääkärille. Sitäpaitsi tuli tarkastaa, oliko hevoset huolellisesti puhdistettu ja ruokittu. Klo 9 ap. menimme sairastallille, jossa jokainen lääkitsi omaan osastoonsa kuuluvat hevoset. Kaksi eläinlääkäriä ja välskäri ohjasivat työtämme.

»Päivemmällä oli sairastaessa sairaiden hevosten vastaanotto. Päätauti raivosi yhteen aikaan hevosissa tuottaen erikoista huolta ja vaivaa. Samalla kuitenkin tunsi suurta tyydytystä, kun potilas, jota oli viikkomääriä hoitanut, vihdoin parani. Oli liikuttavaa nähdä sairaan eläimen kiitollisuutta hoitajaansa kohtaan. Eräskin, joka oli saanut kuulan vasempaan takareiteensä, sai 6—7 viikkoa kestää kovia tuskia, ennenkuin kuulanreikä meni umpeen. Kärsivällisenä ja hiljaisena se aina seisoi paikoillaan käsitellessäni haavaa ja kiitollisuutensa merkiksi nuoli kättäni, kun olin lopettanut työni.

»Valkissa olimme huhtikuun 8 p:ään, jolloin jäljelle jäänyt osa rykmentistä siirtyi Tarttoon. Tartossa Punainen Tähti työskenteli kesäkuun puoliväliin, jolloin rykmentti lopullisesti hajautui. Sinnekin järjestettiin tilava ja valoisa sairastalli. Voinpa sanoa, että Tartossa olomme aikana meillä oli suurin praktiikka, ja siellä opimme varmaankin jokainen paljon uutta ja intresanttia omaan alaamme kuuluvaa. Työtä riitti meille aamusta iltaan.

»Sairastalli sijaitsi keskellä virolaisten kasarmialuetta. Oli huvittavaa nähdä virolaisten sotamiesten hämmästyneitä naamoja, kun he kysymyksiinsä, keitä me oikeastaan olemme, saivat vastauksen, että olemme suomalaisia tyttöjä, jotka olemme tulleet tänne hoitamaan heidän sairaita hevosiaan. Sitä heidän oli vaikeata käsittää. Tulla nyt Suomesta asti tänne hevosia hoitamaan!

»Meidän esimerkkimme sai aikaan sen, että Tallinnaan ja Tarttoon perustettiin Sininen Tähti, joka toimii samassa tarkoituksessa kuin Punainen Tähti. Ja totisesti, kyllä se siellä onkin tarpeen!»

12. Retkikunnan viimeinen vaihe.

Päätoimikunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä joulukuun 23 p:nä 1918 tehdyn sopimuksen 2:sen kohdan mukaan suomalaiset joukot olivat velvolliset pysymään Virossa, »kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista». Kun siis Viron armeijan ylipäällikkö helmikuun 24 p:nä 1919 Viron itsenäisyyden vuosipäivän johdosta toimeenpantujen juhlallisuuksien aikana ilmoitti virallisesti, että Viron alue oli jo silloin kokonaan puhdistettu bolshevikeista, niin oli katsottava suomalaisten vapaajoukkojen omasta puolestaan täyttäneen sopimuksen ehdot.

Juhlallisuuksissa läsnä ollut Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_ kääntyi siitä syystä vielä samana päivänä kenraali _Laidonerin_ ja pääministeri _Pätsin_ puoleen ilmoittaen, että jos virolaiset tahtoivat edelleen pitää suomalaisia joukkoja turvanaan Virossa, oli sekä Viron hallituksen ja Päätoimikunnan että Päätoimikunnan ja sen joukkoihin kuuluvien upseerien ja sotilaiden välillä tehtävä uudet sopimukset, koska suomalaisten puolelta kaikki aikaisemman sopimuksen ehdot oli jo täytetty. Molemmat puhutellut selittivät Viron yhä edelleen ehdottomasti tarvitsevan suomalaisia joukkoja avustamaan Viron armeijaa maan rajoille keskitettyjen venäläisten bolshevikijoukkojen hyökkäysten torjumiseksi ja lupasivat ottaa kysymyksen käsiteltäväksi hallituksen istunnossa.

Mutta kaikesta huolimatta Viron hallituksen kannasta ei tehty ilmoitusta Päätoimikunnalle. Osaksi lienee tähän vitkasteluun vaikuttanut se, että Viron perustavan kokouksen vaalit olivat edessä ja saattoivat aikaansaada suunnanmuutoksen maan politiikassa. Ainakin tätä on virolaiselta taholta väitetty varsinaiseksi syyksi. Tähän voidaan kuitenkin hyvällä syyllä huomauttaa, että vaikkapa perustavan kokouksen vaalien saatettiinkin otaksua kukistavan vanhan hallituksen, niin uudenkin hallituksen, mikäli se ei ollut oleva bolshevistinen. olisi täytynyt tunnustaa edeltäjänsä toimineen maan etuja silmällä pitäen pidättäessään suomalaiset joukot Virossa, jonka sotilaallinen ja sisäinen tilanne ei tällöin, helmikuun lopulla, vielä ollut suinkaan kehuttava.

Viron omassa sotaväessä oli maaliskuun 10 p:nä tosin jo yli kaksikymmentätuhatta miestä, joista n. 1.000 baltilaista ja 2.000 venäläistä. Asestuksena heillä oli m.m. 170 kevyttä konekivääriä, 240 konekivääriä ja 90 erisuuruista tykkiä. Samaan aikaan nousi suomalaisten vapaajoukkojen yhteinen lukumäärä vähän yli 2.000. Mutta siitä huolimatta suomalaisten merkitys ei suinkaan ollut niin pieni kuin vahvuusilmoituksia vertaamalla voisi päätellä. Sekä virolainen ja baltilainen siviiliväestö että rintamalla olevat joukot luottivat vielä tällöin enemmän harvalukuisiin suomalaisiin kuin omiin voimiinsa. Siitä on yllin kyllin esimerkkejä. Sitäpaitsi on huomattava, että bolshevikit tunsivat paljon suurempaa pelkoa pieniäkin suomalaisjoukkoja kuin virolaisia rykmenttejä kohtaan. Tieto suomalaisten läsnäolosta aikaansai bolshevikeissa haluttomuutta hyökkäykseen.

Varsin yleisesti oltiin Suomessa sitä mieltä, että Viron hallituspiirit sopimuksen uudistuskysymyksessä eivät menetelleet oikein niitä suomalaisia nuorukaisia ja miehiä kohtaan, jotka olivat saapuneet heidän vapauttaan ja maataan varjelemaan oman henkensä uhalla. Samalla virolaisten menettely saattoi heidän avustamisestaan huolehtivan suomalaisen toimikunnan ikävään asemaan, siihen näet kaikki moitteet vapaaehtoisten puolelta luonnollisesti kohdistuivat.

Mahdollisesti virolaiset laskivat — ja aivan oikein — voivansa vastausta mahdollisimman kauan viivyttämällä pidättää suomalaisia joukkoja Virossa vielä niin kauan, että heidän oma armeijansa ehdittäisiin saattaa kykeneväksi puolustamaan maan rajoja ja yhteiskuntajärjestystä ilman, että heidän tarvitsi myöntää Viron Avustamisen Päätoimikunnalle ja suomalaisille sotilaille uudesta sopimuksesta koituvia etuja. Pelättiin ehkä uusien sopimuksien teolla jouduttavan liian suureen riippuvaisuuteen Suomesta. Ainakin on varsin laajoissa piireissä saatu tämä vaikutelma Viron hallituspiirien menettelystä.

Suomalaiset joukot, joilla ei ollut tietoa Päätoimikunnan ja Viron hallituksen neuvotteluista, ymmärsivät silti omasta puolestaan jo täyttäneensä sopimuksen ehdot ja niiden edelleen Virossa pidättämisen olevan sopimuksen rikkomista. Tästä, kuten muistakin välikirjan lupauksien laiminlyönneistä, esim. palkkarahojen laadusta, vapaaehtoiset luonnollisesti syyttivät Päätoimikuntaa olematta selvillä siitä, että se puolestaan teki kaikkensa saadakseen Viron hallituksen tarkoin noudattamaan sopimuksen kaikkia kohtia.

Vapaaehtoisten palkat Viron hallitus oli luvannut maksaa Suomen rahassa. Mutta siitä huolimatta ne useimmiten suoritettiin Viron markoissa, jotka, vaikka pakkokurssin mukaan olivatkin samanarvoisia Suomen rahan kanssa, todellisuudessa olivat paljon huonompaa valuuttaa. Tämäkin kysymys, jota Viron valtio ei kireissä raha-asioissa ollen voinut tyydyttävästi järjestää huolimatta kaikista Päätoimikunnan vaatimuksista — Virossa palkat maksettiin Viron rahassa, jonka vasta Suomessa sai vaihtaa Suomen markoiksi, mikäli sitä palaavilla vapaaehtoisilla enää oli jäljellä — oli omiaan herättämään tyytymättömyyttä vapaajoukoissa. Näiden kahden sopimuksen rikkomisen aiheuttama tyytymättömyys yhdessä muiden seikkojen kanssa oli lähimpänä syynä suomalaisen apuretkikunnan hajautumiseen.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko palasi Päätoimikunnan suostumuksella kotimaahan maaliskuun 22 p:nä. Tarkoitus oli laskea se vain lomalle, jonka jälkeen sen piti uudestaan muodostettuna lähteä jälleen Viroon. Siitä ei kuitenkaan loppujen lopuksi tullut mitään. Pohjan Pojat riensivät vielä kerran tuleen pelastaen maaliskuun loppupuolella käydyillä, pitkillä ja kiivailla taisteluilla uhkaavaksi käyneen aseman Petserin rintamalla, jossa he suorittivat kolmannen suuren voimannäytteensä. Mutta halu päästä palaamaan kotimaahan kasvoi kasvamistaan senkin keskuudessa.

Samaan aikaan Päätoimikunta turhaan koetti saada selvyyttä kysymykseen, halusivatko virolaiset edelleen pitää suomalaisia vapaaehtoisia Virossa vai eivät. Ennen Pohjan Poikain paluuta Päätoimikunta maaliskuun lopulla laati omasta puolestaan luonnoksen uudeksi sopimukseksi Päätoimikunnan ja Viron hallituksen välillä. Mutta tämän sopimusluonnoksenkaan johdosta Viron hallitus ei antanut vastaustaan. Päätoimikunta olisi asiain kehityttyä tälle kannalle mieluiten kutsunut kotiin suomalaiset joukot, jotka olivat jo täyttäneet tehtävänsä. Kun kuitenkaan Viron asema ei vielä ollut luja, ja kun Viron hallituksen vastausta odotettiin päivästä päivään, ryhdyttiin Päätoimikunnan ja sotilaiden välillä tehtävän välikirjan luonnosta valmistelemaan. Vakava ristiriita syntyi tässä kohden kuitenkin Päätoimikunnan ja eversti _Kalmin_ välillä. Edellinen tahtoi pysyttäväksi aikaisemman toiminnan puitteissa, koska Suomen hallituspiireissä suhtauduttiin kielteisesti laajennettuun ulkopoliittiseen esiytymiseen. Tohtori _Louhivuori_ kirjoitti tästä pääministeri _Pätsille_ maaliskuun 24 p:nä m.m.:

»‒ ‒ ‒ Yhtäpitävä vastaus on kuitenkin se, mitä jo epäilin asiaa esittäessäni ja mistä myöskin kenraali _Laidonerille_ mainitsin, että me Suomessa emme ole yritykseen valmiit sotilaallisesti emmekä poliittisesti. Sotilaallisesti sellainen yritys on erittäin hyvin valmistettava, jotta se tulisi todella perille viedyksi. Sitä myöskin kenraali _Laidoner_ alleviivasi. Poliittisesti se ei voi tapahtua ilman ententen suostumusta. Kantaansa Venäjän kysymykseen ei entente ole määrännyt, ja niinkauvankuin se ei ole tapahtunut, ei entente salli enempää Viron kuin Suomenkaan tähän yritykseen ryhtyä.

»Syynä, miksi olen ottanut vapauden mainita ylläolevasta Herra Pääministerille, on se seikka, että eversti _Kalm_, joka komentaa nykyään Virossa olevaa ainoaa suomalaista rykmenttiä, on sitä mieltä, että kaikesta huolimatta olisi Pietariin rynnättävä, Pohjan Pojat Virosta käsin ja pari vapaaehtoista joukkuetta Suomesta käsin. Asianlaita on näet se, että nyttemmin se ehto, jolla suomalaiset vapaaehtoiset tuotiin Viroon, on täytetty, kun Viro on puhdistettu bolshevikeista. Niin ollen suomalaiset vapaaehtoiset katsovat itsellään olevan oikeuden palata kotiin, ellei heidän kanssaan tehdä uutta sopimusta, minkä he voivat hyväksyä. Huomattava osa vapaaehtoisista on sellaista väkeä, ettei niistä ole juuri puolustusjoukoiksi, varsinkin, jos on oltava paikallaan, mutta täytyy heillä olla tehtävänään hyökkäyksiä, jolloin he ovat mitä parasta sotilasainesta. Niin ollen eversti _Kalm_ katsoo, että hyökkäys Pietariin voisi pitää koossa hänen rykmenttinsä, mutta muuhun tehtävään se nykyisessä kokoonpanossaan tuskin ajan mittaan kelpaisi.

»Viron Avustamisen Päätoimikunta puolestaan katsoo, ettei se voi poiketa Suomen hallituksen kannasta, mitä tulee niihin poliittisiin päämääriin, joita suomalaisten vapaaehtoisten on suoritettava Virossa. Sillä niinpiankuin hallitus asettuu vastustamaan Päätoimikunnan toimintaa, täytyy sen loppua ja on Päätoimikunta pakotettu kutsumaan vapaajoukot pois Virosta.»

Jos Viro toivoisi edelleen suomalaista apua, oli Päätoimikunnan mielestä suomalaiset rykmentit täydennettävä uusien sopimusten perusteella, mutta ainoastaan käytettäviksi Viron puolustukseen. Se käy selville seuraavasta kohdasta Päätoimikunnan ehdotusta:

»Jos sotilaallinen tilanne Viron rajojen suojelemiseksi vaatii, olen velvollinen myöskin hyökkäämään Viron rajojen ulkopuolelle (ollen minulla oikeus ulottaa hyökkäys enintään 40 kilometriä Viron hallituksen määräämän Viron valtion rajan ulkopuolelle».)

Eversti _Kalm_, joka arvosteli erittäin ankarasti tätä Päätoimikunnan välikirjaehdotuksen kohtaa sotilaalliselta kannalta, suunnitteli laajennettua avustustyötä. Hänen välikirjasuunnitelmansa alkaakin sanoilla: »Minä allekirjoittanut sitoudun täten palvelemaan Inkerin Vapaajoukkoihin kuuluvassa Pohjan Poikain rykmentissä Inkerin maan vapauttamiseksi bolshevikien vallasta seuraavilla ehdoilla: — — —.»

Viron hallituksen vastauksen viipyessä uuden sopimuksen teosta tilanne kävi yhä sekavammaksi. Eversti _Kalm_ tarjosi ilman Päätoimikunnan valtuuksia omaa sopimustaan rykmenttinsä upseerien ja sotilaiden allekirjoitettavaksi. Mutta vain pieni osa Pohjan Pojista taipui siihen. 1:nen ja 2:nen pataljoona palasivat molemmat lyhyen väliajan jälkeen melkein kokonaisuudessaan kotimaahan. Vain joukko upseereja ja osa tykistöä suostui jäämään uusilla ehdoilla eversti _Kalmin_ palvelukseen. Saatuaan tiedon tästä kaikesta Päätoimikunta kokouksessaan huhtikuun 7 p:nä päätti vapauttaa eversti _Kalmin_ Pohjan Poikain rykmentin päällikkyydestä.

Vihdoin huhtikuun 12 p:nä Viron sotilasedustaja Helsingissä ilmoitti tohtori _Louhivuorelle_, ettei Viron hallitus voinut antaa vastaustaan Päätoimikunnan ehdotukseen uusien sopimusten teosta, ennenkuin perustava kokous kokoutuisi ja asettaisi uuden hallituksen.

Tämän johdosta tohtori _Louhivuori_ noudattaen Päätoimikunnan päätöstä ilmoitti sähköteitse huhtikuun 12 p:nä Viron hallitukselle ja kenraali _Laidonerille_ Päätoimikunnan päättäneen hajoittaa suomalaiset vapaajoukot Virossa. Eversti _Kalmin_ Pohjan Poikain rykmenttiin kuuluneiden upseerien ja muiden henkilöiden kanssa tekemien sopimusten ilmoitettiin olevan mitättömiä, koska Päätoimikunta ei ollut valtuuttanut häntä siihen. Samaan aikaan Päätoimikunta valtuutti kansliapäällikkönsä, luutnantti Peltosen, ryhtymään kaikkiin toimenpiteihin Pohjan Poikain rykmentin kotiin kutsumiseksi ja sen omaisuuden luovuttamiseksi Päätoimikunnan haltuun.