v. 1855 ei Suomi-kirjassa mainita mitään -- eikö heitä sitte liene

ollut ollenkaan olemassa tai liekö heitä vissi määrä luettu pahasten suomalaisten joukkoon -- löytyi v. 1875 Tromssan hippakunnassa: maalla 7513, kaupungeissa 401, yhteensä 7,914, ja Ruijassa: maalla 5,396, kaupungeissa edellinen määrä, yhteensä siis 5,797. Jos nyt arvellaan, että kuki kansallisuus on noissa sekarotuisissa puolensa pitänyt toista kansallisuutta vastaan, ja jos sitte tahotaan sen perusteen mukaan, josta ylempänä (siv. 285) on ollut puhe, jakaa nuo Ruijan sekarotuiset eri kansallisuutten kesken, tulisi maakuntalaisista 2/3 osaa eli 2,158, kaupunkilaisista toinen puoli eli 200, yhteensä siis 2,358 henkeä kuulumaan suomalaisiin. Täten saataisiin suomalaisten, puhasten ja sekarotuisten, koko lukumäärä Ruijassa v. 1875 tekemään 5,782 + 2,358 = 8,140 henkeä.

Jos tämä summa verrataan 1855 vuoden 4,470 suomalaiseen ja samalla muistellaan Ruijan suomalaisten siirtoa sekä itään päin että muualle, ei enennys vv. 1855--1875 enään tunnu niin vähältä kuin ensin.

Ruijan väkiluvun v. 1875 olemme ylempänä (siv. 231) laskeneet 47,149 hengeksi. Nuo 8,140 suomalaista tekevät tästä 17,25 %. Kuinka suuri Ruijan väestö v. 1855 oli, en tarkkaan tiedä sanoa, vaan jos väenlisäys siellä vuosikymmenenä 1855--1865 oli sama kuin vuosikymm. 1865--1875 eli 20 %, olisi väkiluku v. 1855 ollut 32--33,000. Tästä summasta 1855 vuoden suomalaiset, 4,470, tekevät 13,9 à 13,54 %. Suomalaisten lisäys olisi siis suhteellisesti ollut suurempi kuin muun väestön.

Voipi sanoa, että 17 prosenttia, s.o. viides, kuudes osa koko väestöstä, on jotenki vähäinen määrä ja että Ruijan norjalaisten siis pitäisi saattaa itseensä sulattaa tuon vieraan kansan-aineksen, varsinki kun heidän takana seisoo koko Norjan kansa. Toisin sanoen, tuo norjalaisten pelko suomalaisuuden suhteen Ruijassa voipi näyttää sangen turhalta. Asialla kuitenki, tarkemmin tutkittuna, on useat arveluttavat puolet, jotka tekevät norjalaisten pelvon ymmärrettäväksi. Ensiksi jälille jäävät 83 prosenttia väestöstä eivät ole puhtaita norjalaisia; Ruijan väestöstä v. 1875 oli 11,998 lappalaisia, siis 25,44 %, ja niinkuin vast'ikään sanottiin 5,797 sekarotuisia, s.o. 12,29 %, joten puhtaita norjalaisia vain jääpi 45 %. Lappalaisilta norjalaisille ei ole mitään apua suomalaisuuden vastustamisessa, pikemmin ehkä haittaa; he saavat siis yksin kestää taistelua. Tässä taistelussa suomalaiset eivät enään ole viides, kuudes osa, vaan niinkuin näkyy, jo enemmän kuin kolmas. Ja jos hiukan vain siirrämme taistelun alaisen alueen rajoja Tromssasta itään päin, ei edemmäksi kuin tuohon vanhaan rajapaikkaan Jyykeänniemeen, muuttuu suhta taistelevien välillä vielä epä-edullisemmaksi norjalaisille. Väestö Ruijassa Jyykeänniemeltä Vuorjemaan teki v. 1875 ainoastaan 33,504 henkeä -- kun Jyykeään arvaten kuuluvan Muskivuonon (Sörfjordin) väestö on laskettu 1,000 hengeksi puhtaita norjalaisia -- jaettuna seur. tavalla:

suomalaisia .................... 5,592. sekarotuisia ............,...... 5,104. lappalaisia .................... 10,649. norjalaisia .................... 11,159. Yht. 32,504.

Prosenttiluvussa tämä tekee: suomalaisia 17,2, sekarotuisia 15,7, lappalaisia 32,76, ja norjalaisia 34,33. Vaan jos yhtäläisyyttä edellisen laskumme kanssa saavuttaaksemme noista sekarotuisista taas luemme vissin määrän, tässä 2074[38], suomalaisiin, nousee heidän lukunsa 7,666;een, joka tekee 28,58 % koko väkiluvusta. Suomalaisten ja norjalaisten suhta on nyt siis kuin 23,58 ja 34,33, toisin sanoen puhtaita norjalaisia ei Jyykeänniemen itäpuolella ole kun 1 1/2 vertaa enemmän kuin (sekä puhtaita että sekarotuisia) suomalaisia. Jos norjalaistenki lisäksi luemme sovitun määrän noista sekarotuisista, tulee heitä tosin olemaan 12,519 eli 38,41 % koko väestöstä.

En voi tässä olla yhtä arvelua esiintuomatta, joka suomalaisuuden tilaa Ruijassa tutkiessani on mieleeni johtunut. Mahollista kyllä, että arvelu on väärä, vaan että se olisi turhanpäiväisesti tuulesta otettu, en luule saatettavan väittää. Se koskee noiden tilastollisten numeroin luotettavuutta: sopiiko niitä pitää ihan oikeoina, s.t.s. niin tarkkoina, kuin niitä on mahollinen saada? Voipi näyttää moitittavalta ja loukkaavalta pitää mitään epäilyksiä tämän suhteen: virkansa puolestahan papisto nuo tiedot antaa. Vaan ei saa jättää lukuun ottamatta, mikä voima valtiollisilla himoilla on, kuinka sama asia eri valtiolliselta kannalta voipi näyttää ihan toisenlaiselta. Meillä on omasta maasta hyvä esimerkki sanottujen himojen voimasta, johon sopii sitä paremmin viitata, kun se koskee yhenlaatuista seikkaa kuin tässä puheena oleva: minä tarkoitan noita joku aika taapäin kerätyitä tietoja oppineissa kouluissamme kulkiain äitinkielestä. Tietojen oli määrä osottaa, kumpi kieli, suomi vai ruotsi, parhaiten soveltuisi opetuskieleksi, ja tiedot, ruotsikiihkoisen koulu-ylihallituksen silmän alla ylöspantuja, olivat sitä laatua, että jokainen asianhaaroja tunteva kerrassaan hämmästyi. Olivatko numerot siis vääristettyjä? Sitä lienee vaikea väittää, vaan vääriä ja ilmotetun tarkotuksen selvittämiseksi sopimattomia ne varmaan olivat. Niitä kerättäissä oli noudatettu perusteita, jotka puolueellinen katsantotapa oli määrännyt -- siinä asian selitys. Onko mahoton ajatella, että mitään tämänlaatuista olisi Ruijassa voinut tapahtua, että väenlaskussa olisi noudatettu perusteita, jotka antavat erehyttävän käsityksen asiain olosta? Luullakseni ei ollenkaan ole. Valtiollisia asioita papit saattavat harrastaa yhtä kiivaasti kuin muutki kansanluokat, ja koska heidän mielensä ja hengenlaatunsa ei liene kummempi kuin muitten ihmisten, he voivat samassa määrässä kuin muutki joutua valtiollisten himojen alaisiksi; ja mahollisuus erehyksiin sattuvissa tapauksissa on siis taattu. Mitä erittäin Ruijaan tulee, niin mielten kiihko eri kansallisuutten kesken ainaki itä-Ruijassa on niin suuri, että epäsopu meidän ruotsin- ja suomenmielisten välillä siihen verraten on vain lapsenleikki; ja Ruijan papeista täytynee todenmukaisesti sanoa, että he yleensä ovat yhtä hyviä norjalaisia kansalaisia s.o. suomalaisuuden vastustajia kuin ikänä muut norjalaiset. Olisiko kumma, jos he toimittaisivat väenlaskua tavalla s.o. perusteiden mukaan, jotka supistavat suomalaisuuden merkitystä niin vähäksi kuin mahollista?

Itselläni minulla on erityinen syy tässä puheeksi otettuihin epäilyksiin. Ne tiedot, jotka provasti Gjölmeltä Vesisaaressa sain suomalaisten y.m. lukumäärästä hänen provastikunnassaan, eroavat näet isosti muualta saaduista tiedoistani saman alueen suhteen. Niin hän ilmotti suomalaisten määrää esm. etelä-Varangissa (v. 1875) 400 sadaksi (ja norjalaisten samaksi); past. Sandbergilta olin kuitenki vähän varemmin kuullut, että suomalaisia siellä v. 1875 löytyi -- 702. ja norjalaisia vain 294! Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa prov. Gjölme ilmotti sanottuna vuonna olleen 100 suomalaista, 10 lappalaista ja 1,990 norjalaista, yht. 2,100 henkeä; virallinen tilasto ilmottaa seur. numerot: 163 suom., 30 lapp., 149 sekarotuista ja 1,722 norj., yht. 2,063 henkeä. Uuniemessä ei G:n mukaan v. 1875 löytynyt yhtään suomalaista; vir. tilasto ilmottaa 85, ja sitäpaitsi 173 sekarotuista. Prov, G:n ilmotukset siis ilmeisesti näyttivät pyrkivän vähentämään suomalaisten määrää[39].

Jos arveluni olisi oikea, saisimme siis ajatella suomalaisten lukumäärää Ruijassa jonku verran isommaksi kuin virallisesti ilmotetaan. Eikä tätä vertaa tarvitsisi ottaa kovin vähäiseksi. Eri ilmotusten korkeimman määrän mukaan Vesisaaren provastikunnassa v. 1875 olisi löytynyt 3,050 suomalaista; virallinen tilasto antaa vain luvun 2,587. Erotus siis silmään pistävä. Kun itä-Ruijassa, jossa kansallisuudet jyrkimmästi ovat toisistaan erotetut, laskut näin isosti voivat vaihetella, kuinka paljo luultavampaa eikö ole, että ne länsi-Ruijassa voisivat sitä tehä vielä suuremmassa määrässä, siihen katsoen että eri kansat siellä likemmin ovat toisiinsa liittyneet? Tuhatmäärällä, ehkäpä enemmälläki, voisi suomalaisten luku kasvaa.

Tämä jääköön kuitenki sikseen, koska on mahoton saada mitään epäilemätöntä varmuutta asiassa. Vaan suomalaisuuden voimasta Ruijassa puhuttaissa on vielä yksi seikka jälillä, joka ansaitsee huomiota: se on _suomen kielen puhuminen_ siellä. Niitten määrä, jotka osaavat suomea Ruijassa puhua, ei rajotu ainoastaan puhtaisiin suomalaisiin, vaan käsittää paljo suuremman joukon. Kun 20:sta sekarotuisesta maalla 16:lla lapsella on suomalainen joko isä tai äiti ja kaikilla sekarotuisilla kaupungeissa samoin joko isä tai äiti suomalainen, saattaa suomen kieltä osaaviin joukkoon aluksiki noista Ruijan 5,797:stä sekarotuisesta luullakseni hyvin lukea 5,000. Sitte saanee suomea osaaviin lukea jollei kaikki, niin ainaki useimmat niistä norjalaisista ja lappalaisista, jotka ovat suomalaisten kanssa naimisissa. Lopuksi muistaki norjalaisista ja lappalaisista joku, eikä ehkä aivan vähäinenkään, osa puhu suomea; niinhän vakuutetaan, että länsi-Ruijassa useat paikat ovat 3-kielisiä. Numeron päälle on tietysti mahoton arvata, kuinka suureksi tällä tavoin suomenkielisten määrä Ruijassa nousee. Vaan jos summissa lasketaan se 16,000:ksi, siis puoleksi koko väestöstä itäänpäin Jyykeänniemeltä, en luule, että kovin isosti erehytään. Loppupäätökseksi edelläsanotusta tulee, että suomalaisuus Ruijassa on ollut verrattain vahvasti kasvamassa. Joka pitää tätä kasvamisia suotavana asiana, enkä ymmärrä, miksi ei suomalaisen sopisi sitä semmoisena pitää, hänellä siis sikäli on syytä olla tyytyväinen.

* * * * *

Norjalaiset eivät kuitenkaan asiaa tältä kannalta katso. Seuraukseksi suomalaisuuden leviämisestä Ruijassa he pelkäävät koko maakunnan menettämistä, ja sentähen heidän mielestään suomalaisuus s.o. etupäässä suomen kieli on Ruijasta hyvällä tai pahalla juuritettava pois.

Mitä tuohon pelkoon tulee, niin se ainaki Suomen suhteen tätä nykyä on aivan turha. Meillä on, niinkuin jo kerran olen maininnut, hyvin lujaan juurtunut se vakuutus, että nykyinen suuriruhtinakunta käsittää kaikki, mitä mailmassa on Suomen maaksi aiottu, ja kun emme ole mikään vallanhimoinen kansa, ei meissä voi syntyä mitään halua muka vierasten rajaseutujen perään; jo paljas ajatus tämmöisen halun mahollisuudesta meitä kammottaa, koska siten ikäänkuin asettuisimme Luojaa vasten sotaan.

Mitä aikeita Venäjällä voipi olla, siitä ei meillä tiedetä mitään, vaan koska Norja itse näkyy arvelevan, että syy, minkä nojalla Venäjä voisi sekaantua Ruijan asioihin, on suomalaisuuden puollustus, näyttää pelko Venäjänki suhteen olevan perätön, koska tietysti Venäjä vielä vähemmin huolii suomalaisuuden menestyksestä tai häviöstä Ruijassa kuin suuriruhtinakuntalaiset itse.

Myönnettävä kuitenki toiselta puolen on, että norjalaisilla voipi olla syytä pelkoon, joski ei nykyisyyden, niin tulevaisuuden suhteen. Suomen pohjoinen raja on niin eriskummallinen, että joka kerran siihen huomionsa tarkemmin kääntää, hänen välttämättä täytyy tehä se havainto, että Ruijan kuuluminen Suomeen olisi paljo luonnollisempi asia kuin sen kuuluminen Norjaan. Mahollista sentähen on, että meidän kansa kerran tekee tämän havainnon, mahollista myös, että se luomishistoriaa tarkemmin tutkiessa hoksaa, että Mooses yhtä vähän puhuu Suomen maan luonnollisista rajoista kuin Ruijan kuulumisesta Norjan alle, mahollista lopuksi, että kansamme kerran _tuntee_ mitä se nyt ainoastaan _tietää_, nim. että Ruijan varsinaiset omistajat, lappalaiset, ovat sen veljeskansa, joka onnellisemmin eläisi yhessä meidän kuin vierasten norjalaisten kanssa; lyhyesti sanoen: voipi ajatella, että kansassamme syntyy mitä siinä ei vielä löydy, halua Ruijan perään.

Tämä mahollisuus yhessä Venäjän mahollisten aietten kanssa nyt norjalaisia pelottaa. Ja koska siinä tapauksessa, että mahollisuus kerran muuttuisi todellisuudeksi, se seikka on sangen tärkeä, jos Ruijassa löytyy tai ei löydy suomalaisuutta, norjalaiset kokevat laittaa asian vastaista tilaa itsellensä niin edulliseksi kuin suinki, yrittämällä saada Ruijassa perehtymään päässyttä suomalaisuutta juurinensa poishävitetyksi.

Mutta saattaako sanoa, että norjalaiset ovat keksineet parhaimman keinon tuon mahollisen vaaran torjumiseksi? Tietysti kaikki riippuu siitä, jos sopii odottaa heidän yrityksensä onnistumista; ja suomalainen ainaki lienee isosti taipuva sitä epäilemään. Tosin kansamme vielä nykyään Lapin ja Ruijan seikkojen suhteen vetelee vanhurskasten sikeää unta, niin että Ruijan suomalaiset yksin saavat taistelussa norjalaisia vastaan kestää. Vaan 1:o mainitut suomalaisetki samoin kuin kansamme yleensä ovat tunnetut sitkeydestänsä ja 2:o semmoinen tappotyö, johon norjalaiset ovat ryhtyneet, ei ole yhessä päivässä tehty, vaan vaatii vilkasluontoisenki kansan suhteen jonku pari miespolvea, suomalaisten suhteen siis arvaten kolme neljä -- jos edes ollenkaan ottaa menestyäkseen. Nyt on kysymys: kuka takaa että kansamme untansa jatkaa siksi asti kuin suomalaisuus Ruijassa on hengeltä saatu? Entä jos jo varemmin herättäisiin? Siinä tapauksessa juuri norjalaisten käytös Ruijan suomalaisia kohtaan voisi olla ratkaiseva käännöskohta asiassa, joka yllyttäisi Suomea koettamaan panna haluaan Ruijan omistamisen suhteen toteen. Eikä Suomi niin heikko ole, ettei se hätätilassa voisi ruveta miekan mittelöön Norjan kanssa.

Arveluttavaan hankkeeseen norjalaiset siis ovat Ruijassa ryhtyneet; tuskin olisivat asiansa hyväksi voineet huonompaa keinoa löytää.

Paljo paremmalta ja heidän tarkotukselieen soveliaammalta näyttää se keino, johon jo edellisessä, etelä-Varangista puhuttaissa, olen viitannut: eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen. Jos norjalaiset hyvällä kohtelemisella saisivat suomalaisiaan tyytymään kohtaloonsa ja rakastamaan Norjan valtaa, sittehän he naapurivalloilta riistäisivät pää-aseen, jota nämät voisivat käyttää sekaantuakseen Ruijan asioihin. Kerrotaan, että 1854--1855 vuotten itämaan sodan aikana muutamalta Suomen ruotsalaiselta talonpojalta kysyttiin, mitä hän tekisi, jos Ruotsalainen sodalla tulisi Suomeen. Menisin pyssy kädessä häntä vastaan, kuului vastaus. Liekö kertomuksessa perää, en tiedä, vaan meillä ei kukaan epäile, että jos Ruotsi rupeaisi Suomea vastaan sotaan, maamme asukkaat, niin suomen- kuin ruotsinkieliset, yksimielisesti ryhtyisivät vastarintaan -- ei pakosta, vaan omasta vapaasta tahosta, suojellakseen maatansa vihollista vastaan. Eikö norjalaisille olisi paljo viisaampi laittaa niin, että Ruijan suomalaisissaki Ruijan suhteen sama mieli-ala pääsisi voimaan kuin nykyään Suomen ruotsalaisissa vallitsee Suomen suhteen, että he olisivat valmiit ase kädessä maatansa puollustamaan?

Siveelliseltäki kannalta tämä keino olisi ihan toinen kuin tuo murhamielinen, jota norjalaiset ovat päättäneet koettaa. Sillä kieltämätöntä lienee, että kansallisuuden väkivaltainen lopettaminen on tappo seki, etteikä tarkotus välikappaleita pyhitä politiikissäkään.

Suomen suuriruhtinakuntalaisille Norjan nykyinen menetys tarkemmin ajatellessa ei kyllä voi olla muuta kuin mieleen, jos he alkavat tulevaisia mahollisia tapauksia miettiä. Sillä vainotoimillaan norjalaiset, vain valmistavat meille tietä ja alaa, kun itse, _mirabile dictu_, kasvattavat alamaisiaan kapinallisiksi. Vaan niin julmia ja itsekkäitä me emme ole, että epävarmojen vastaisten etujen tähen mielihyvällä katselisimme, kuinka kansalaisemme kärsivät kiusaa, ja siksi meillä epäilemättä suotaisiin, että norjalaiset Ruijassa käyttäisivät tuota itsessään parempaa keinoa, jos kohta se meille voisiki olla haitallinen.

Ihmeellistä tosiaan on, kuinka kansallinen suvaitsemattomuus voipi ihmisissä olla laajasti levinnyt. Venäläisiä eli tarkemmin sanoen yhtä puoluetta Venäjällä syytetään siitä, että he tahtovat nivelleerata kaikki, hävittää kaikki kansalliset erilaisuudet valtakunnassaan, ikäänkuin yksitoikkoisuus olisi suurin onni. Kuka uskoisi, että sama himo yhtä voimallisesti vaivaa _vapaamielistä_ Norjaa!

Jos edes olisi kysymys Norjan sydänmaakunnista, että saattaisi sanoa norjalaisten taistelevan oman olemisensa puolesta, _pro aris et focis_, sitte voisi jossaki määrin heidän käytöstänsä käsittää. Vaan kysymyksenähän on Norjan äärimmäinen pää, jonka olot, vaikkapa olisivatki vähän erilaatuiset, eivät sanottavasti voi vaikuttaa maahan kokonaisuudessaan. Ja lisäksi on huomattava, että tämä maan ääri oikeastaan ei olekaan varsinaista Norjan maata, vaikka norjalaiset kyllä kokevat terottaa sekä itselleen että muille, että niin on asianlaita. Jokainen tietää, että Ruijan alku-asukkaat, ne jotka ensin sen haltuunsa ottivat, olivat lappalaisia eikä norjalaisia. Jälkimäisillä on ainoastaan _vallottajan_ oikeus Ruijaan eikä se oikeus, jota sanotaan _jus primi occupantis_. Tämänki seikan pitäisi kehottaa norjalaisia suurempaan suvaitsevaisuuteen Ruijan suhteen.

Mainittu seikka muuten antaa meille syytä tässä vielä puhumaan

Vähän Lappalaisista.

Yleinen on viime aikoihin asti ollut ja jotenki levinnyt ollee vielä nytki se ajatus, että Lappalaiset ovat _kuoleva_ kansa. Heidän on arveltu muinaiseen aikaan lukuisena kansana asuneen paljo etelämpänä kuin nykyään, ainaki koko Skandinaviassa ja Suomessa, ehkäpä Venäjälläki, josta heitä vähitellen on tungettu ylös äärimmäiseen pohjolaan, "poloa ja eloa leivätöntä" kärsimään. Niin hyvin tällä matkalla kuin sitte perillä, Lapin "vesattomilla ahoilla ja mailla kyntämättömillä", heidän lukumääränsä vähitellen on muka huvennut kokoon, että heitä nyt vain on pieni kourallinen jälillä.

Harmiksi niille, joille tuommoinen kuoleminen kaikessa haikeudessaan tarjoaa jotaki viehättävää, vaan iloksi kaikille muille, tuo ajatus kuitenki näkyy olevan väärä. Tunnettu Lapin kansan harras ystävä, kertomuksessani usein mainittu professori J.A. Friis on kieltämättömällä tavalla kirjassaan "En Sommer i Finmarken" osottanut, että ainaki Ruijassa, missä lappalaisia aina on enimmin löytynyt, heidän lukumääränsä 300 vuoden kuluessa on tasaisesti ja isosti kasvanut, kaikesta siitä sorrosta huolimatta, jolla norjalaiset ovat tätäki kansaa vaivanneet[40]. Ja Ruotsin lappalaisista ruotsalainen G. von _Düben_ laajassa teoksessaan "Om Lappland och Lapparne" (Tukholmassa 1873) todistaa samaa[41]. Suomen Lapeissa arvellaan lappalaisten kyllä vähenneen, etupäässä suomalaisiin sulaamalla, ja mahollista on että niin on tapahtunut; niin v. 1759 olisi meillä pitänyt, löytyä 1,867 lappalaista, ja v. 1865 niitä ilmotetaan olleen vain 615. Samoin arvellaan, että lappalaiset Venäjän Lapissaki ovat vähenemään päin. Vaan huomattava on ensiksi, että niin hyvin meillä kuin Venäjällä ollaan tarkempia tietoja näistä seikoista vailla, ja toiseksi, että vaikkapa idän puolella lappalaisten lukumäärässä vähennys olisiki joistaki syistä tapahtunut, Lapin kansan suuri enemmistö on asunut lännempänä ja kun se on lukumäärältään karttunut, voipi siis sanoa, että kansa kokonaisuudessaanki on karttunut.[42]

Että lappalaisia ei koskaan, ei ainakaan missään sanottavassa määrässä, ole löytynyt etelä-Skandinaviassa ja tuskin lounais-Suomessakaan, ja että he siis yhä vielä asuvat jotenki samalla alalla kuin heidän vanhat esi-isänsä, on Düben kirjassaan myöski osottanut enemmän kuin uskottavaksi. Mahollista siis, ettei lapin kansa koskaan ole lukenut niin monta jäsentä kuin nykyään.

Düben tekee lappalaisista ja heidän poroistansa seur. laskun:

Lappalaisia. Poroja.

Ruotsissa ............ (1870) 6,702. 220,800. Norjassa ............. (1865) 17,178. 101,768. Suomessa ............. (1865) 615. 40,200. Venäjällä ............ (1859) 2,207. 232? Yhteensä 26,702. 363,000.

Kansaksi nuo 26,702 henkeä kyllä eivät ole mikään suuriarvoinen joukko, kun ne lisäksi ovat, hajotetut alueelle, joka on yhtä suuri kuin koko Suomen suuriruhtinakunta, ulottuen Trondhjemin tienoilta lännessä Turjanniemelle Vienanmeren suulle idässä. Vaan Ruijan suhteen siellä asuvain lappalaisten merkitys yhtäkaikki ei ole aivan halpana pidettävä, siihen katsoen että he täällä ovat ahtaammalle alalle verraten lukusasti kokoutuneet, tehen sekarotuistensa kanssa itäpuolella Jyykeännientä 12,238 henkeä eli 37,65 % koko maakunnan väestöstä. _Jos_, niinkuin vast'ikään olemme mahollisuudeksi, vaikkapa hyvin etäiseksi, ajatelleet, tulevaisuudessa syntyisi valtiollisia rettelöitä Ruijassa -- kaikkihan on mailmassa mahollista -- ja lappalaisten määrä siellä olisi kasvanut samassa suhteessa kuin tähän asti, olisi ilmeistä ajattelemattomuutta olla heitä valtiollisissa laskuissa kokonaan lukuun ottamalta.

Tosin lappalainen luonteeltaan on senlaatuinen, että näyttää rohkealta sattuvassa tapauksessa häneltä odottaa mitään tointa. Hän rakastaa rauhaa ja sopua, vihaa riitaa ja tappelua. Castrén ihan sattuvasti kuvaa Lapin kansan luonnetta, sanoessaan: "Lappalaisen luonne on jotenki yhtäläinen kaikkialla; se on verrattava puroon, jonka vesi juoksee niin hiljaa, että tuskin huomaa, liikkuuko se ollenkaan. Jos joku suurempi este ilmaantuu puron eteen, niin tämä sievästi kääntyy syrjään, vaan tulee kuitenki viimein perille. Semmoinen on lappalaisenki luonne: hiljainen, rauhallinen, myöntyväinen. Rauha on hänen lempisanansa; rauhasta hän ensin kysyy, rauha on hänen jäähyväisensä, rauha hänen kaikki. Rauhaa hän rakastaa niinkuin äiti sylissään imetettyä lasta. Satu kertoo että Lapin maassa kaikki ulkoa päin on alastonta, rumaa ja köyhää, vaan lisää että sisällä syvyydessä löytyy puhtainta kultaa. Ihanampaa aarretta tuskin voipi ajatella kuin sitä rauhallista levollisuutta, joka on lappalaisen oma. Elämän useimpia nautintoja vailla, voittamaton luonto ympärillään, puutteeseen ja kurjuuteen vajonneena, on lappalainen kuitenki kadehittavaksi osakseen saanut sen hyvän, että häiritsemättömällä mielentyyneydellä voipi kaikkia vaivoja kestää. Hän vaatii vain viihtymisensä välttämättömäksi ehoksi, että häntä ei häiritä hänen vähäisen hyvänsä nautinnossa, että hänen vanhoja tapoja ei loukata, ettei hänelle tehä mitään rauhattomuutta. Epäsuosiollinen luonto ajaa häntä usein liikkeelle ja työhön, vaan sillä välin hän kernaasti viettää toimetonta, eli hänen oman lausetapansa mukaan, _rauhallista_ elämää. Hän ei rakasta laajoja hankkeita, viisaita tuumia eli mitään ulospäin kääntyvää tointa, vaan vaipuu kernaimmin hiljaisiin mietteisiin uskonnon kysymyksistä tai muista aineista, jotka löytyvät hänen pienessä piirissänsä."

Niin tosi kuin tämä kuvaus on, ei sitä sentään pidä väärin käsittää. Lappalainen kyllä on myöntyväinen, vaan kaikkeen hän ei kuitenkaan myönny. Turhaan esm. norjalaiset miespolvien kuluessa ovat koettaneet lappalaisia norjalaistuttaa: kaikki heidän innokkaat yrityksensä siinä suhteessa ovat tyhjäksi rauvenneet. Rauhaa ja sovinnollisuutta lappalainen epäilemättä samoin kuin suomalainen isosti rakastaa, vaan tapahtuuko tämä _ainoastaan_ luonnollisesta taipumuksesta, joka millä eholla tahansa riitaa karttaa? Eikö voi ajatella, että syynä siihen ainaki osaksi myös on -- pakko? Liian vähän tunnen lappalaisia voidakseni tämän suhteen mitään varmaa väittää, vaan mielestäni näyttää, niinkuin lappalaisten historiaa muistellessa etsimättä voisi löytää toisenki syyn tuohon suureen rauhanrakkauteen kuin paljaan luonnollisen taipumuksen. Harva muu, yhtä heikko kansahan lienee saanut kestää niin lukuisain vihollisten rynnäköitä kuin Lapin kansa: norjalaiset, ruotsalaiset, suomalaiset, venäläiset, kaikki ovat kilvan iskeneet sen niskaan. Mihin tämmöisissä oloissa jyrkkä vastarinta olisi auttanut? Sehän olisi ollut sula hulluus. Ja kun lappalainen jälestäpäin riidoissa vallottavain kansain yksityisten jäsenten kanssa enimmästi aina lienee jäänyt tappiopuolelle, onko kummaa, jos hän lopuksi on nähnyt ainoan pelastuskeinonsa kaikkein riitain mahollisimmasti suuressa karttamisessa? Vaan että voimain koetteleminen, taistelu, semmoisenaan olisi lappalaiselle jotain aivan vastenmielistä, en usko saatettavan sanoa. Pelkäämättä hän ahistaa erämaan petoja, karhua, ahmaa, sutta; yhä vielä säilyvät kansassa rakkaana muistin aineena vanhat sankarisadut; ja yksityiset tapaukset, niinkuin esm. meteli Ruijassa 30 vuotta taapäin -- jota kyllä on selitetty paljaan uskonvimman ilmaukseksi, vaan jolla kenties saattoi olla valtiollinenki puolensa -- osottavat, että lappalainen hätätilassa ei vääjää aseisiinkaan tarttumasta.

Mahollisten taisteluin aikana voisi siis Ruijan lappalaisista epäilemättä yhelle riitaveljelle olla yhtä hyvä liittolainen kuin toiselle hankala vastustaja.

Olisikoon tämä ymmärtääkseni jotenki selvä asia jo norjalaisille johtunut mieleen, koska he viime aikoina ovat jossain määrin luopuneet siitä hävityssodasta, jota varemmin ovat käyneet kaikkea lappalaisuutta vastaan, ja ruvenneet lappalaisia kohtelemaan enemmän ihmistavalla --?

Palataksemme takaisin lappalaisten luonteeseen ja kansallisiin omaisuuksiin, niin heillä niinkuin kaikilla muilla kansoilla on sekä hyviä että huonoja, sekä kiitettäviä että moitittavia omaisuuksia. Heitä syytetään laiskuudesta, raakuudesta ja siivottomuudesta, viekkaudesta, luulevaisuudesta ja tylyydestä varsinki vieraita kohtaan, kiittämättömyydestä; kehutaan taas kestävyydestä, rehellisyydestä, avosydämisyydestä ja ystävällisyydestä, siivoudesta, kohteliaisuudesta, vieraanvaraisuudesta. Niinkuin näkyy, käyvät moitteet ja kiitokset useasti ristiin. Että edellisissä on jotaki perää, ei liene kiellettävissä, vaan toiselta puolen täytyy muistaa, että syy noihin moitteen-alaisiin seikkoihin on helposti löydettävä. Luulevaisuus esm. on varsin luonnollinen hedelmä siitä sorrosta, jota lapin kansa kaiken ikänsä on saanut kärsiä; viekkaus yhtä luonnollinen seuraus samasta asiasta -- viekkaushan on heikomman ainoa turva suunnattomasti väkevämpää vastaan; kiittämättömyys samoin: siltä jolle yheksän pahaa tekoa on tehty, ei sovi odottaa erityistä kiitollisuutta yhestä hyvästä teosta; lappalaisten elintapa estää heitä toimissaan noudattamasta niin tarkkaa puhtautta kuin mitä muut voivat; ja kummaa olisi, jollei joku määrä raakuutta noin alkuperäiselle kannalle vielä jääneellä kansalla olisi havaittava. Mitä laiskuuteen tulee, niin lappalainen epäilemättä rakastaa mukavuutta eikä hänen enemmän kuin suomalaisenkaan mielestä jumala ole kiirettä luonut, vaan että hänki tarvittaissa, esm. porokarjansa hoidossa, voipi ahkeruutta osottaa, on kieltämätöntä. Olkoon kuitenki, että lappalainen niissä näissä suhteissa sietää moitetta: jos hänen huonoille puolillensa asetetaan vastapainoksi hänen hyvät omaisuntensa, kallistuu vaaka varmaan jälkimäisten eduksi. Jos ei niin olisi, olisi vaikea ymmärtää kuinka miehet, semmoiset kuin esm. Rode, Stockfleth ja Friis Norjassa, joille lappalaiset ovat olleet aivan vieras kansa, vaan jotka ovat oppineet heitä tarkasti tuntemaan, olisivat voineet heihin niin isosti mieltyä, jopa saattaa sanoa suorastaan ihastua.

Yksi pahe lappalaisilla on, joka on uhannut heitä yhtä täydellä turmiolla kuin Atlantin tuolla puolen Amerikan ruskeanahkoja: määrätön himo väkeväin perään. Viime aikoina kuitenki tämä himo isosti on heikennyt niin hyvin hallitusten toimenpiteistä kuin sen uskonnollisen liikkeen, hihhulilaisuuden, kautta, minkä L. L. _Laestadius_ 30--40 vuotta aikaa pani alkuun; eikä juopumus nykyään liene mainittavampi Lapissa kuin muuallakaan. Viinan sijaan on astunut kahvi.

Ylipäänsä saanee lappalaisista oikeimman käsityksen, jos Castrénin kanssa pitää heitä Suomen kansan heikompana veljeksenä. Düben tosin jyrkästi väittää, että suomalaisten ja lappalaisten välillä ei ole mitään sukulaisuutta, että ne alusta pitäin ovat olleet eri kansoja, vaan sen suomalaisen, joka lappein parissa vähänkään on ollut, lienee vaikea tätä väitettä hyväksyä. Sillä yhtäläisyys molempain kansain välillä on kovin silmään pistävä ei ainoastaan kielessä, vaan mielenlaadussa, ajatustavassa ja käytöksessä. Kieltä ei Düben sukulaisuuden määräämiseksi kansain kesken pidä juuri missään arvossa, vaan joku merkitys lienee sentään hänenki kannalta esm. sille tosiasialle annettava, että lappalaiset kutsuvat kieltänsä _Saame_ eli _Saabme kiel_ ja itseänsä _Saamelats_ eli niinkuin Tenojoella kuulin _Saabmilash_, jotka nimitykset kieltämättä lienevät samat kuin _Suomen kieli_ ja _Suomalaiset_[43]. Molempain kansain sukulaisuutta todistaa mielestäni myöski se helppous, jolla he toisiinsa sulaavat, ei ainoastaan lappalaiset suomalaisiin, vaan suomalaisetki lappalaisiin; Kaarasjoen ja Porsangerin lappalaiset esm. ovat isosti suomalaisella verellä sekotettuja.

Suomen kansa ei ainakaan -- eikä luultavasti kukaan muukaan kohtuutta rakastava, Lappiin osaton kansa -- tahtone väittää, ettei lappalainenki olisi oikeutettu olemassa olemaan ja toisten häiritsemättä elämään siinä syrjäisessä mailman nurkassa, mihin luoja on hänen asettanut. Kun norjalaiset siis ovat yrittäneet lappalaisiansa eri kansallisuutena hengiltä saada, ovat he epäilemättä menetelleet yhtä väärin kuin julmasti. Vaikkapa lappalaiset alkuaan olisivat tunkeuneetki heidän maahansa, vaan siinä sitte pitemmän nautinnon kautta perehtyneet, ei norjalaisten menetystä voisi puollustaa. Ja mitä tulee heistä ajatella, kun asianlaita on, että päinvastoin _he itse_ ovat Lapissa muukalaisia, että _juuri he_ ovat lappalaisten alueelle väkisin asettuneet!

Viime aikoina he tosin, niinkuin juuri sanoin, ovat vähän muuttaneet käytöstänsä, siirtäen suomalaisia kohtaan sen leppymättömän vainohimon, jolla ennen lappalaisia etsivät. Vaan helposti huomaa, että tämän muutetun käytöksen perusteena ei ole se ajatus, että lappalaiset olisivat Lapin oikeat omistajat, ei edes se, että he olisivat maassaan yhen-arvoiset norjalaisten kanssa; kylläyminen entisiin turhiin yrityksiin, tai valtioviisaus, tai ja luultavasti etupäässä sääliväisyys ovat sanotun muutoksen arvaten vaikuttaneet. Siitä että he lappalaisia _kärsivät_ pääsemättömänä pahana, on kuitenki pitkä askel näiden asettamiseen tasa-arvoon heidän itsensä kanssa.

Kun ajattelee lappalaisten elämää, ei mieli voi olla heltymättä. Tämä elämä on lakkaamatonta taistelua luonnon kovia valtoja vastaan, milloin kolkoilla tuntureilla, milloin pohjoisen meren myrskyisillä ulapoilla. Tosin he itse ovat kohtaloonsa kuta kuinki tyytyväisiä, kun eivät muilta kansoilta kärsi kiusaa, joka osottaa, kuinka ihminen voipi mukautua kaikkeen. Vaan eikö sen, joka on parempia oloja saanut nähä, ole pakko kysyä, onko heidän elämänsä todella elämää?

Ja heidän entisyytensä on yhtä synkkä. Jos ylipäänsä saattaa sanoa, että suomalaisten kansain elämä muodostaa pääluvun ihmiskunnan kärsimishistoriassa, täytynee samalla sanoa, että surullisimpia sivuja tässä luvussa on lapin kansan onnen vaiheet. _Meillä_ on sentään joitakuita ilahuttavia muistoja, jotka menneitten aikain hämärästä pilkottavat meitä vastaan ikäänkuin tähet vastaan pilvien lomasta, ja nykyisyytemme on toivoa täynnä. Mitä lappalaisilla on? Niin kauas kuin heidän muistinsa menee, kaikki on kurjuutta ja sortoa vain, paljasta pilkkopimeää, ei valokohtaa yhtään.

Jos sentähen suodaan, että Suomi kerran heräisi ja yrittäisi pohjan perän oloja toiselle uralle kääntää, täytyy mielestäni samalla myöski suoda, jopa välttämättömänä ehtona pitää, että kansamme ei samoin kuin norjalaiset unehuta, kenen oma äärimmäinen pohja oikeastaan on, vaan omia etujaan valvoen myöski muistaa silmällä pitää, että Lapin asukkaille valmistetaan elämisen ehot, joitten perustuksena on Lapin kansan täydellinen tasa-arvo muitten kansain kanssa. Suomalaisten on sitä parempi syy muilla tätä, kun heilläki ehkä on jotain sovitettavaa lappalaisten suhteen.

Tunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.

Soikitan kaltainen jokilaakso kulkee kahen rinnakkaisen tunturin, _Hatuvaaran_ ja _Olmavaaran_, välissä, joista edellinen tulee koilliselle, jälkimäinen länsi-eteläiselle puolelle jokilaaksoa. Tunturit ovat varmaan useoita tuhansia jalkoja korkeat, juureltaan vihannat, keskeltä mustanpuhuvat, harjaltaan vaaleansiniset. Siellä täällä syöksee kirkasvetinen puro niiden kupeita alas. Oudassa, johon nyt olemme tulleet, saattoi tunturein välillä tuskin olla virstan verta matkaa.

Outa merkitsee _metsää_, ja sangen hyvää koivikkoa täällä yhä kasvoi pitkin vuorten juuria. Myöski joku mänty näkyi siellä täällä jokivarrella, helposti huomattava omituisesta punaisenruskeasta väristään ikäänkuin olisi palossa ollut; viime talven jälkeen ne sanottiin semmoisiksi tulleen, olisiko myrsky niiden juuria turmellut. Tämänpuolisten metsäin kelvollisuutta riittää jossaki määrin todistamaan se seikka, että vuonon rannalla, muistaakseni Soikitan enon suussa, ukko Figenschoulla oli varsinainen vesisaha, joka ei nykyään sentään ollut käynnissä; moniaita pienempiä sahatukkeja meki tullessamme olimme rannalla nähneet. Lähelle Soikitan enon suuta laskee myöski toinen, isompi joki, _Omasen eno_, joka juoksee eteläpuolitse Olmavaaraa ja jonka latva kiertää Paarrastunturin juurta melkein aivan ympäriinsä.

Hansenin talossa oli kaksi eri asuinrakennusta jäletysten, toisessa pieni pirtti ja vielä pienempi kamari, toisessa pieni tupa ja porstua, jonka perällä oli konttuuri. Tämä tupa jossa molemmat vanhukset asuivat luovutettiin minun käytettäväksi. Etelän puolella pirttiä oli aitta ja pohjan puolella jonku matkan päässä sauna; pohjan puolella vanhusten tupaa navetta ja joku muu varastohuone. Talon ympärillä oli niittyä ja pottumaata, ja muistaakseni vähä peltoaki.

Kun illalla tiistaina 8 p. elok. oli perille tultu, ilmotti Mukkavuoman isäntä, että seuraavana päivänä ei vielä voitaisi taipaleelle lähteä, koska matka olisi parhaiten järjestettävä niin, että Kilpisjärven luoteispäästä kuljettaisiin veneellä Mukkavuomaan, vaan sopimuksen mukaan veneentuojat vasta tuorstaina tulisivat järven päähän. Niin ikävä kuin tämä ilmotus oliki, suostuin kuitenki esitykseen. Tuorstai-aamuna ei sentään lähtöä vielä tullut. Osittain satoi kovasti, joka itsessään oli matkan este, osittain odotettiin kahta matkalle aikovaa kumppalia, ja lopuksi Jussi arveli että kenties, ja luultavasti, Mukkavuomasta ei sinäkään päivänä vielä lähettäisi Kilpisjärvelle, joten meidän olisi paras lähteä liikkeelle vasta tuorstai-iltana, niin perjantaina päivällisen jälkeen oltaisiin järven rannalla ja siihen aikaan veneentuojatki hyvin olisivat yhtymäpaikkaan ennättäneet. Näin lykkäytyi lähtömme tuorstai-iltaan saakka.

Kuluivathan kuin kuluivatki nuo kaksi päivää, vaikka pitkiksi kyllä tahtoivat venähtää. Kun olisi ollut pouta-ilmat, sitte ei olisi hätää ollut; muutamasta notkosta Hatuvaaran harjalla pilkisti niin viettelevästi sinertävä jäätikkö esiin, että varmaan hyvällä säällä olisin yrittänyt sitä lähemmältä katsella -- sen luo olisi vain ollut pari neljännestä. Nyt en tullut nousseeksi kuin vaaran alinta rinnettä vähän matkaa, ei edes puunrajalle asti, sillä päivä oli melkein kaiken aikaa pilvessä ja milloin ei satanut, tuli enimmästi niin paksu sumu pyyhkien Olmavaaran harjulta alas, että olisi luullut saattavansa veitsellä leikkoa sitä kappaleiksi. Niinkuin Kalevalaa ylipäänsä voipi oikein käsittää vasta kun karjalan kankaita ja järviä on nähnyt, niin tuo sakea sumu täällä Soikitan oudassa johatti mieleeni, että sankarirunomme sepittäjät eivät olisi niin sattuvasti voineet kertoa, kuinka Väinämöinen, sammon kanssa pakomatkalla pohjolasta jouduttuaan keskelle merisumua, turvasi _miekkaan_ selville päästäkseen, jolleivät he, runon tekiät, itse olisi jäämerellä käyneet ja sen sumuja nähneet. Kuinka läpitunkeva sumusta lähtevä kosteus on, sain ensi yönä kokea, kun läpimärkäuä heräsin keskellä yötä -- huone oli kyllä lämmittämättä; ja kun avatusta laukustani otin esiin toisia vaatteita, olivat ne yhtä kosteoita. Toisena päivänä moneen toviin sain pitää valkeaa kamarini rautakamiinissa.

Hansenin suku ei ollut lähempää kuin Islannista kotoisin, josta ukko H:n isän-isä oli Norjaan muuttanut; siis jaloa rotua, jos niin tahtoo. Talon nuori emäntä sitävastoin, niinkuin jo olen maininnut, oli suomalaisnainen Muonionvarrelta, vaikka Ruotsin puolelta, muistaakseni Naimakan talosta kotoisin; mutta vaikka "halvempaan" rotuun kuuluen hän kuitenki näytti talossa hyvin puoltansa pitävän. Usein olen tuolle haaveksivalle Laura _Kielerille_ hymyillyt, kun hän kirjassaan "André från Kautokejno" kuvailee kainulaisnaista Ruijassa ja puhuu kainulaisen "kovasta, taipumattomasta kopeudesta" (hårda, obändiga trots); sillä tuommoinen puhe on minusta tuntunut joutavalta. Vaan nähtyäni Soikitan oudan emännän, en taho sanoa, että mainitussa kirjassa kuvatulle luonteelle ei voisi olla vastaavaisuutta tosi-elämässä; sillä selvästi oli nähtävä, että se joka Hansenin talossa isännyyttä piti, oli nuori emäntä. Ulkonäöltään hän oli tavallinen, vaan ruumiiltansa suurenlainen. Hoito muuten tuntui talossa olevan hyvä; ainaki mitä minulle tarjottiin, niin ruoka kuin kahvi, oli kiitettävää, vaikka edellinen tosin yksitoikkoisuutensa kautta alkoi lopulta käydä ikäväksi, kun siihen vain kuului leipää, voita ja maitoa eli viiliä, iltaiseksi vain kalaa. -- Nuo kaksi päivää talossa maksoi 5 kruunua, siis jotenki paljo.

Tuorstai-iltana klo 1/2 7 oltiin viimein valmiina lähtöön. Hevonen talutettiin pihalle ja sen selkään ripustettiin jauhosäkkejä ja muuta kalua noin 15 leiviskää. Mukkavuoman isäntä ei itse lähtenytkään mukaan, vaan astui hänen sijaan hänen parikymmen-vuotias poikansa _Matti_. Muut kumppalit oli kaksi veljestä Muonion varrelta, Suomen puolelta, _Saarenpään_ talosta, vanhempi nimeltä _Heikki_, sanotun talon isäntä, nuorempi _Joona_. Ne olivat olleet kalanpyynnissä jäämerellä, vaan eivät olleet saaneet mitään; vähän jauhoja heillä sentään oli vietävänä, joita, suurimman osan ainaki, kantoivat selässään.

Sittekun olin selvittänyt sekä talon että tulomatkani tänne, josta viimemainitusta Mukkavuoman isäntä ensin ei tahtonut ottaa mitään maksua, vaan minun kehotusteni johosta neuvoteltuaan Ola Hansenin kanssa viimein määräsi ainoastaan 50 _äyriä_ -- kuitenkaan en voinut olla antamatta 5 kr., joka sitteki oli hyvin halpa maksu -- erottiin Hansenin talosta. Näin yön selkään lähteminen kyllä minua vähän arvelutti ja puhuin siitä toisilleki, vaan he vastasivat, että vähemmässä kuin vuorokaudessa ei kumminkaan ennätettäisi taipaleen poikki, jota Kilpisjärvelle luetaan 4 penik. ja siitä kolmatta Mukkavuomaan, niin että oli yhentekevä, mihin aikaan taipaleelle lähettiin; ja kun itseki olin lähtöön halukas, ei asiasta sen kovemmin puhetta ollut. Taivas oli iltapuoleen vähän seestynyt, että sadetta vain silloin tällöin vihmoi. Kohta talosta lähettyä oli Soikitan enon eteläpuolelle päästävä, jota varten Ola Hansen seurasi myötä hevosellaan saattamaan meitä kaikkia tuon siksiki syvän ja virtaisen puron poikki. Sen etelärannalta otti vähäinen poluntapainen ylöspäin jyrkemmin kuin outaan nousevaa jokivartta. Maa oli kappale matkaa eteenpäin hyvin märkää niin omasta vetisyydestään kuin edellisten päiväin sateista, että vesi äkkiä oli tunkenut saapasteni läpi, kun ei niitä kalossitkaan suojanneet, joita en ollut muistanut tai saanut ostaa. Jalkain märkyydestä ei kuitenkaan kävellessä tunne suurta haittaa, vaan ilkeämpi oli, että maassa kasvava ruohikko, paikotellen toista kyynärää korkea, sateesta märkänä kokonaan kasteli housut polvien ympärillä. Kulkumme kävi jokseenki hitaasti sekä huonon tien ja vastamaan että niiden kuormain tähen, jotka hevosella ja kumppaleilla oli kannettavana. Vasemmalle kädellemme tuli ensin Hatuvaara, sitte _Raitikas-kaissa_, jonka läpi kulkee reikä, niinkuin meki saatoimme nähä, ja viimein _Hiihtanporin_ vaara; oikealle kädelle muistaakseni sen kankaan rinne, jota astuttiin, esti edemmäksi näkemästä, vaan takanamme siinti _Olma-, Saukkuna-_ y.m. korkeat vaarat, antaen maisemalle omituisen muotonsa. Vaarat näillä paikoin eivät olleet yksijaksoisia vuoriharjoja, vaan itsekseen seisovia, toisistaan erotettuja, enemmän tai vähemmän laajoja huippuja, joitten päät ja kyljet pystyjyrkästi laskeusivat alas. Raitikaskaissan reikään esm. ei kukaan ole päässyt, kerrottiin. Kun oli kuljettu runsaasti pari neljännestä, oli taas mentävä Soikitan enon poikki sen pohjoispuolelle, jolloin minä hyppäsin hevosen selkään ja niin pääsin hyvästi yli, vaan kumppalit saivat vedessä huppuroida, kun liukkaat kivet puron pohjassa pettivät jalkaa. Puron pohjoisvartta sitte yhä astuttiin hetki aikaa ja niin tultiin pienelle tasaiselle nurmikolle, jonka nimi oli _Suorkin kenttä_. Oudasta sanottiin tänne tulevan 3 neljännestä ja olimme matkalla, viipyneet koko kolme tiimaa.

Paikalle seisahettiin, niinkuin ensin luulin vain hetkeksi hengähtämään. Kun vähän ajan kuluttua ei kuitenkaan ruvettu lähtöä tekemään, käännyin kumppalein puoleen ja huomasin heidät kaikki kolme vähän syrjempänä ikäänkuin salaisesti keskustelemassa. Kohta tulee Matti luokseni ja arvelee, että tässä pitäisi hevosta syöttää ja levähtää joku tiimakausi. Matkan hitaudesta vähän huolissani kysyin, eikö ensin sopisi kulkua jatkaa hiukka edemmäksi, vaan kun hän sanoi että soveliasta syöttöpaikkaa ei enään aivan heti löytyisi sekä lisäsi, että pahat vastamaat nyt oli tulossa, raukesi tietysti vastustelemiseni ja asetuttiin tänne. Hevoselta purettiin taakka selästä, jonka jälkeen se pantiin liekaan, ja kentällä nähtävälle vanhalle tulensijalle miehet keräilivät koivunrankoja, jotka ylimääräisen tuohen tuhlaamisen jälkeen viimein syttyivät palamaan, vaikka märkiä kyllä olivat. Tänne asti vielä kasvoi huonoa varvikkoa, vaan täällä oliki kasvillisuuden raja.

Niinkuin seuraavana päivänä Matilta kuulin, oli hän ja molemmat toiset kumppalit myöski neuvotelleet toisesta asiasta, nimittäin palaamisesta takaisin outaan. Sillä ilma yhä näytti arveluttavalta: sadetta tuli tuo tuostaki ja paksut pilvet peittivät taivasta, että oli jotenki pimeä. Eivät kuitenkaan olleet rohjenneet tuumaansa minulle esittää, joka oli onni, sillä muuten arvattavasti olisi paluutielle pyörretty.

Ennen oudasta lähettyä olin ottanut villapaitani pois, arvellen että tunturia noustessa kyllä pysyisi lämpimänä. Puute siitä oli nyt kuitenki tullut tuntuvaksi, sillä ilma oli sangen kolea. Kun sentähen kentällä huomasin lapin teltan rangat pystössä, menin sinne, levitin rangoille shaalini vähän suojaksi tuulta ja sadetta vastaan, riisuin vaatteeni ja sain sitte tuon tarpeellisen lämmityskappaleen päälleni. Osotteeksi ilman kylmyydestä tahon mainita että kun sitte aljettiin tunturin jyrkkiä rinteitä nousta, ei tullut ollenkaan palava, tuskin lämminkään, vaikka minulla oli ensin paksu shaali ruumiin ympärillä ja päällä talvipalttoo. Tunturin harjalla miehet sanoivat varemmin illalla varmasti sataneen lunta.

Nuotion ympärillä olisi muuten ollut hyvä olla, vaan kun ruohikko oli aivan märkä, ei jalkain kuivamisesta voinut puhetta tulla eikä isosti istumisestakaan: oli pakko joko seistä tai olla kyykyllänsä. Se hyvä jälkimäisestä muuten epämukavasta asemasta oli, että polvet kuivui. Kahvipannun kiehuminen oli lohutus mielelle ja kolmen neljän kupin juonti lämmitti ja virkisti tuntuvasti.

Kun pari tiimaa näin oli levähetty, lähettiin Suorkin kentästä eteenpäin. Silloin oli sydänyön aika ja merkillisen pimeä. Kolmas ja viimeinen kerta mentiin kahlomalla Soikitan enon poikki jonka lähteet ovat täällä, ja ruvettiin tunturille nousemaan. Suorkin kentältä luetaan matkan ylimmälle kohalle neljänneksen verta; se on yhtämittaista jyrkkää vastamaata, ainoastaan keskikohalla on paikotellen vähän loivempaa viettoa. Jalka polkee melkein kaiken aikaa sileää kallioa, joskus vain soraa. Hyvin pysty oli vuoren alin rinne, jossa tie kulki pitkin kallion penkerettä, niin että vasemmalle kädelle tuli syvä kuru, oikealle kallioseinä, vaan kaikkein jyrkin oli ylimmäinen rinne. Hevonen ei päässyt siitä suoraan nousemaan, vaan oli kaartamalla talutettava pitkin sen kattilantapaisen suuren rotkon eteläsyrjää, jonka rinne alapuolessaan muodostaa. Me jotka kuljimme suoraan, saimme monta kertaa noustessa levähtää. Kun viimein olimme törmän päälle päässeet, seisoimme ikäänkuin suuressa portissa, jonka luonto on kahen puolen nousevain kallioitten väliin hakannut. Hauska olisi ollut tietää, kuinka korkealla ilmassa oltiin; matalammalta kyllä vuori tuntui, kuin olin ajatellut, vaan jos Kilpisjärvi on noin 1000 jalkaa yli meren pinnan, lienemme sentään olleet ainaki 1500 jalan korkeudella. Se paikka, jossa nyt hetken aikaa istuttiin, on nimeltä _Sihtikuru_ ja siihen luetaan Soikitan oudasta 1 penik.

Sihtikurun toisella puolen näkyi allamme vuorten syvennyksessä pieni järvi, jonka nimen sanottiin olevan _Satsaa_ (arvaten lapin _Tshatse_, vesi). Vesi siitä juoksee toiseen, alempaan Satsaajärveen, vaan ei lopuksi purkau Kilpisjärveen, niinkuin luulisi, vaan Norjan puolelle jäämereen. Niin ainaki saattajani vakuuttivat, jollei muistini aivan petä. Sihtikurusta eteenpäin kestää nimittäin vuorimaata vielä kolmisen penikuormaa, vaikka tosin alemman Satsaajärven alta samanluontoinen laakso laskee Kilpisjärvelle kuin Soikitan jokilaakso Jyykeänvuonoon. Merkillisenä seikkana saattajat kertoivat Satsaajärvestä, että siinä löytyi taimenensukuinen kala, arvellen miten ja milloin se siihen on voinut tulla. Jää kuuluu järvestä tavallisesti lähtevän Jaakonpäivän aikana, siis lopulla _heinäkuuta_. Matkamme kulki Sihtikurusta pitkin järven pohjoisrinnettä, jota oli erinomaisen hankala astua, koska rinne ensiksi oli hyvin kalteva ja toiseksi teräviä kiviliuskoja aivan täynnä, että jos olisi luiskahtanut kumoon, varmaan olisi lyönyt päänsä ja kätensä veriin. Kaitainen polku kulki pitkin rinteen keskikohtaa -- muuten sitä olisiki ollut mahoton päästä kulkemaan -- vaan polulla pysyäkseen sai ehtimiseen sauvalla varata. Kuinka hevosemme saattoi polkua astua, oli mielestäni todellinen ihme. Onneksi ei sentään tätä pahaa matkaa kestänyt kuin virstan verta, niin tehtiin järven päässä jyrkkä käänne etelän puoleen ja kuljettiin molempain järvien välitse ja ylemmästä juoksevan joen poikki yksinäistä kallioa kohti, jonka nimeä en sentään muista. Taaksemme jäi koilliseen päin _Laukkavaaran_ tunturi ja _Laukkavankan_ laakso. Tuon kallion itäkupeella alempaa Satsaajärveä vasten oli viittä eli kymmentä syltää paksu lumikinos, jonka Matti ei kuitenkaan arvellut hevosta kantavan, niin että hän lähti tätä taluttamaan kallion länsisyrjän ympäri, vaan me muut astuimme suoristaan hankea myöten ja kallion tuolla puolen Mattiki sitte meihin yhtyi, kun oli huomannut kappaleen matkaa eteenpäin yhä ulottuvan hangen hyvästi kantavan hevostaki. Parin kivenheiton päästä hanki loppui järven lahteen ja matkamme taas kääntyi itä-etelää kohti, jota suuntaa sitte kuljettiin melkein poikkeamatta Kilpisjärvelle asti. Korkeaa tunturin kylkeä oli vielä kerran noustava, vaan sitte maa alkoi tasaisesti viettää alaspäin. Kello oli 3 tienoissa aamulla, kun aljettiin tätä viettoa alaskäsin painaa. Kun oli kolme neljännestä eteenpäin kuljettu, oli oikealla kädellämme _Allipahtan_ korkea kallioseinä ja sen alla _Koutavankan_ leveä laakso (lapin sana _kouta_ eli _konto_ merkitsee _leveää_). Tässä oltiin _keskivälillä_ Kilpisjärvelle; 2 penik. oli siis tultu. Vastapäätä Allipahtaa laski pohjan puolelta laksoon monihaarainen tunturipuro, jonka poikki kuitenki tuon tähän taipaleeseen hyvin harjauneen hevosen seljässä jotenki mukavasti pääsin. Jo ylempänä Koutavankkaa oli alkanut näkyä poronjäkälää ja täällä nyt kasvoi sekä ruohoa että vaivaiskoivua. Vielä kuljettiin kaksi neljännestä ja sitte tultiin klo 1/2 7 aamulla nurmikolle, jossa kasvoi vähän parempaa koivikkoa, että pystyttiin valkian tekoon. Sen nimi oli _Tormikenttä_, lapiksi _Koht oruha_, ja siinä aina on tapa levähtää.

Mielellään istuttiin hetkeksi alas, sillä ruumista tahtoi vähän raukaista, kun Suorkin kentältä yhteen menoon oli astuttu tänne asti. Miehet, joilla oli raskaat takkansa, olivat tietysti vielä enemmän väsyksissä kuin minä. Vähän ennenkuin perille tultiin, ruvettiin kaipaamaan Saarenpään Joonaa, joka aina oli tahtonut perässä pysyä, kun oli nuori ja hento kasvultansa ja siis enimmin tunsi taakkansa painoa. Heikki palasi häntä etsimään ja löysiki hänen nukkumasta muutaman kallion kyljessä, johon oli istahtanut levähtämään. Kun yhä vielä toisinaan sateli, ei tietysti nukkuminen taivasalla olisi ollut terveellinen, jonka tähen Heikki heti oli hänen nostattanut; ja vähän aikaa Matin, hevosen ja minun perästä veljekset myös saapuivat levähyspaikalle.

Täällä ryhyttiin samoihin toimiin kuin Suorkin kentällä: hevonen vapautettiin kuormastansa ja laskettiin laitumelle, valkia viritettiin, kahvi keitettiin ja eine syötiin. Pilvet hajausivat syödessämme hetkeksi idässä ja sallivat auringon heittää lämpimiä säteitänsä alas, joista vaatteemme joutusammin kuivivat kuin nuotion tulesta. Taakse päin, josta olimme tulleet, katsoessani pisti silmääni kirkas, korkea tunturi, joka näytti olevan vain jonku virstan parin päässä; kun en muistanut, että sen sivu olisi tultu, kysyin kumppaleilta, mikä tunturi se mahtoi olla. "Raitikas-kaissa", kuului vastaus. "Mahotonta, siihenhän täältä tulee kaksi penikuormaa?" "Se se kumminki on." Ja kun ei se muuksikaan voinut sopia, täytyi minun uskoa miesten vakuutusta. Niin isosti voipi silmä etäisten korkeain vuorten suhteen pettyä.

Tormikentän nimen synnystä kerrottiin taru, jota en enään tarkasti muista, vaan jotain vesitulvaa se koski, joka oli hukuttanut yhen eli kahen lappalaisperheen kaikki jäsenet paitsi pienen, kätkyessä (komsissa?) makaavan pojan; kätkyen virta oli vienyt muassaan, vaan nostanut maalle sillä paikalla, jota pojan nimen mukaan nyt kutsutaan Tormin kentäksi. Tormi muuten isosti muistuttaa ruotsin sanasta myrsky (storm).

Sittekun runsaasti kaksi tiimaa oli tälläki paikalla viivytty, lähettiin klo 9 aamulla muka viime taipaleelle Kilpisjärvelle. Lähtöä vähän viivytti se seikka, että hevonen, juuri kuin ruvettiin ylös nousemaan, pääsi karkaamaan, vaikka Matti, joka tiesi sen tavat, koki sitä silmällä pitää. Monta minuutia ei ollut kulunut siitä kun hän viimeksi sen puoleen katsoi ja näki sen paikallansa, vaan yhtäkaikki hän vasta neljänneksen päästä sen saavutti ja sai viimein kiinni. Tormikentästä alaspäin laakso yhä leveten ulottui itä-etelää kohti. Tunturit sen vasemmalla, pohjoisella, puolella eivät olleet erittäin korkeoita, ennenkuin lähempänä Kilpisjärveä muodostivat _Koltapahan_; oikealla puolen kulki rinnallamme ensin _Markusvaara_ jonku 1/2 penik., sitte astui näköön _Moskanan_ y.m. tunturit, kaikki komeoita. Laakso näytti lähtiissä jotenki tasaiselta, vaan noin kolmen neljänneksen matkalla sitä myötäänsä leikkeli syvät kurut, joitten poikki tie kulki, niin että tavallaan oli, kuin olisi astunut aaltoellessaan jähmistynyttä merta. Kun oikeanpuolisen tunturin pään kohalla oltiin, kääntyi tie enemmän etelään päin, ja silloin huomasin, että sanotun tunturin eteläpuolitse nousi länttä kohti samanlainen vaan leveämpi laakso, kuin pohjoispuolitse se jota Satsaajärviltä olimme yöllä laskeutuneet; tunturin pään kohalla molemmat laaksot yhtyivät ja ulottuivat sitte yhtenä tasankona Kilpisjärvelle asti. Jollen muista väärin, kuului tämä tunturinpää Markusvaaraan ja Moskana taas tuli tuon yhteisen laakson eteläpuolelle. Kun Markusvaaran pään sivu oli ennätetty, että sen alapuolitse nouseva laakso hyvästi näkyi, siinti viimein lännestä runsaan penikuorman päästä tunturi, jota jo kauon olin Matilta tiedustellut, tuo mahtava vuorijättiläinen _Paarras_. Se oli yksinäinen, neliskulmainen vaara, jonka sinertävät syrjät ihan pystyjyrkästi kaatuivat maahan, ja kun ainaki kolmesta jollei kaikista neljästä sen nurkasta korkeat huiput kohosivat pilvien piiriin, se etäällä seisojalle ihmeellisen uskollisesti näytti suunnattomalta, muureilla ja torneilla varustetulta kalliolinnalta. Umptekin jälkeen en näin juhlallista tunturia koko matkallani ollut nähnyt -- kun Jyykeänniemen (eli niinkuin myös sanotaan _Tittuniemen_) tunturit sekä Tromstind olivat jääneet näkemättä. Pohjoisimman huipun pää oli kauon sumun peitossa, vaan viimein, kun jo aljettiin olla taipaleen lopussa, seki selkeni peitostaan, että sain katsella huippua kokonansa. Se oli nähtävästi toisia huippuja korkeampi ja muodoltaan pohjaan päin kallistuvan sarven tapainen.

Viimeiset pari neljännestä taipaleesta olivat tasaista, suoperäistä maata, joka kasvoi vaivaiskoivua -- sekä siellä täällä lakkoja, joilla sai suutansa virvottaa. Vasemmalla kädellä pohjan puolella oli silmän kiinnekohtana _Koltapahta_, oikealla kädellä matalarantainen _Koltajärvi_ ja tunturit sen takana. Pitkältä tahtoi matka tuntua, ennenkuin oltiin ensin Koltapahan kohalla ja sitte järven päässä -- Koltapahta nimittäin on kokonaan Norjan alueella, joku pari virstaa lännempänä rajalinjaa. Viimein kuitenki tuo ikävä tasanko loppui. Koltajärvestä ei vesi juokse suoraan Kilpisjärveen, vaan ensin _Kuokkimasjärvi_-nimiseen lammikkoon, ja tämän ja Koltajärven välillä olevaa kannasta raja kulkee. Kannaksella seisoo rajapatsas N:o 294, huolellisesti tehty, miehenkorkuinen, ehkä syltää paksu kivikasa. Ylimmäksi pystytettyyn kivilaattaan oli hakattu länsipuolelle puustavi F ja viitonen (merkiten kuningas Fredrik V Tanskassa) sekä vuosiluku 1764, ja itäpuolelle A.F. (Adolf Fredrik) ja sama vuosiluku, jonka ohessa nimien yläpuolella oli kruunut. Rajalinja tekee tässä polven, tullen länsi-etelästä eli melkein suoraan lännestä päin ja kulkien pohjaa kohti. Niinkuin lukia tietää, sattuu tässä Norjan, Ruotsin ja Suomen rajat ja maat yhteen, vaan merkillistä kyllä ei löytynyt mitään merkkiä, joka olisi osottanut, _että_ ja _missä_ Suomen raja kulki.

Rajalta ei ollut enään kuin ehkä parin kivenheiton matka, niin tultiin toivotun _Kilpisjärven_ rantaan. Kello oli silloin 2 jpp.

Järvi on Ruijasta tulialle mieluinen näkemä ei ainoastaan sentähen, että astuminen siihen usein loppuu, vaan oman itsensäki tähen. Lännenpuolinen tasanko laskeupi järveen ainoastaan niin korkeana viettona, että ranta hyvästi kuivana pysyy, ja viettoa kaunistaa rehevä nurmi sekä jonkulainen koivikko. Edessäpäin pitkin järven sekä pohjois- että eteläpuolta rannat kuitenki kohoavat, milloin loivempina rinteinä, milloin pystöinä kallioina. Pohjoisrannalla on varsinki mainittava kauniiksi kehuttu _Saana_-tunturi; eteläpuolella nousi heti vieressämme vuononperukasta molemmat _Tantat_, iso ja pieni Tantta. _Tuipala, Kuolpanoiva_ ja _Kaarinasvaara_ ovat myöski korkeoita niemiä eli tuntureita järven rannalla, vaan niiden asemaa en näy muistokirjaani panneen. Viimemainitun luulen kuitenki olevan sen salmen varrella, jonkakautta tuo runsasti kahta penik. pitkä järvi on jaettu kahteen lähes yhtä suureen osaan. Merkillisenä ei ainoastaan arveluna, vaan tosi-asiana kerrottiin järvestä, että vesi siinä nousee ja laskee niinkuin valtameressä, jonka todisteeksi etenki mainittiin että tuossa salmipaikassa, jossa verkoilla pyydetään siikoja, käypi kova virta, vaan _kahtaalle_ suunnalle, että viepi verkot väliin itään, väliin länteen päin, vaikka tuulta ei ole. Asiasta sietäisi ehkä ottaa selvä. Järvi on paikotellen puolta penikuormaa leveä; vaan asukasta eli taloa sen rannoilla ei tähän asti ole ollut, yhtään.

Mielihyväämme järven näkemästä, kun Matin kanssa sitä lähestyimme -- sillä molemmat Saarenpäät olivat Markusvaaran päästä lähteneet muka pohjoisempaa oikotietä kulkemaan ja jääneet meistä jälkiin -- häiritsi kuitenki se seikka, että venemiehiä, joita silmämme etupäässä järven rannalta etsi, ei näkynytkään. Paha aavistus alkoi mieleni täyttää: eivätköön miehet olleetkaan tulleet? Tulenpitopaikalle astuttuamme, jossa ei mitään vastaolleitten merkkiä näkynyt, Matti, riisuttuaan hevoselta jauhosäkit, lähti kulkemaan pitkin rantaa, jos vene olisi johonki suojapaikkaan vedetty, ja hänen palattua pettyneellä toivolla, minäki, vaikka ilman toivotta, tutkin rantaa järven perukan ympärillä. Turha vaiva; venettä ei löytynyt; miehet eivät siis olleet tulleet.

Tämä oli sangen ikävä ereys laskuissamme, sillä nykyiseltä olopaikaltamme vielä oli 2 1/2 penikuorman matka Mukkavuomaan. Mahollista, että joku sadatus pääsi huuliltani, kun ajattelin, että edessä-olevaan taipaleeseen arvaten kuluisi koko tuleva yö, jos kulku olisi yhtä hidasta kuin tähän asti. Siksi väsynyt olin sentään, etten kovin isosti jaksanut suuttua, ja mitä suuttuminen toiseksi olisi auttanutkaan? Matti osotti tässä tilassa olevansa hyvä filosofin alku: sittekun hän vähällä, vaan sangen vähällä, kummastuksella oli konstateerannut asian, hän hyväksyi sen semmoisenaan eikä sen enempää siitä huolinut. Suuttumuksesta ei merkkiäkään.

Onneksi ei tällä hetkellä satanut, vaan oli kirkas päiväpaiste, jonka tähen heittäysin pitkäkseni nuotion ääreen, jota Matti sytytteli, ja vaivuin uneen. Tiimakauden korkeintaan nukuttuani heräsin siitä ilkeästä tunnosta, jolla Tantan harjulta laskeutuva jääkylmä viima selkärankaani karsi. Molemmat Saarenpäät istuivat nuotion ääressä ja Matti juuri otti tulelta valmiiksi kiehunutta kahvipannua, joka sitte miehissä halukkaasti tyhjennettiin. Samalla syötiin ja syömisen jälkeen kumppalit vuorostaan asettuivat levolle.

Jos rannalla olisi ollut minkäänlaista suojaa, kalastajamökkiä edes tai turvekotaa, olisivat miehet ehkä ajatelleet tähän yöpymistä; vaan semmoista ei ollut. Kun ilma lisäksi taas alkoi näyttää uhkaavalta, havautin jonku tiiman perästä Matin ja kysyin, eikö olisi pakko uudestaan painaa taipaleelle. Hän oli siihen heti valmis, Saarenpäät, herätettyinä, niin ikään; aljettiin siis lähtöä tehä. Kaikki jauhosäkit kuitenki nyt ladottiin päällekkäin järven rannalle ja jätettiin siihen, suojaksi sadetta vasten asetetun öljytakin alle, että hevosellemme ei tullut muuta kuormaa kuin minun laukkuni ja miesten eväspussit; miehille itselleen ei jäänyt mitään kantamista. Hyvällä toivolla nopeammasta kulusta sitte lähettiin astumaan. Kello oli nyt 5 jpp.

Vaan lukia ehkä jo alkaa kertomukseeni tästä matkasta kyllästyä yhtä paljo kuin me aloimme kyllästyä itse matkaan, ja viime taival olkoon sentähen vain lyhyesti kerrottu. Kovin paljo kertomista ei siitä olisikaan. Matka kävi ensin etelään tulevaa rinnettä ylöspäin, molempain Tantrain välissä olevaa notkoa kohti, joka tunturein huippuihin verraten näytti niin matalalta, että luulin viidessä, korkeintaan kymmenessä minuutissa ylös ennätettävän; juuri täyteen tiima kuitenki kului, ennenkuin ylhäällä oltiin. Sitte laskeuttiin pienen Tantan itä-eteläistä kylkeä alas, kuljettiin Tantanjoen poikki, jonka alapuoli oli sulana, yläpuoli vahvan jääkannen alla; ja aljettiin taas nousta loivaa, vaan ehkä kolmen neljänneksen pituista tunturikylkeä ylös. Jonku neljänneksen matka kävi itä-etelää kohti, vaan kääntyi sitte enemmän etelän puoleen. Maa kasvoi siellä täällä vähän mitätöntä jäkälää, vaan oli muuten paljasta kallioa tai soraa; sanottavaa polkua ei ollut. Ennenkuin tuon pitkän vieton päälle oli päästy, saavutti meitä erinomaisen rankka sade, jota herkeämättä kesti lähes tiimakausi ja joka kasteli kumppalit ihan likomäriksi, kun heillä ei ollut muuta vaatetta kuin takit päällä. Sateenpitopaikkaa ei aavalla tunturilla ollut. Vastamainitun vieton harjalle päästyä oli kappale myötämäkeä laskettava ja sitte oikealle kädellemme tuli pieni tunturilammikko, johon idästä päin juokseva, siis meidän yli kahlattava vähäinen puro laski; senjälkeen maa taas rupesi nousemaan. Ylös alas alastomia tuntureinkylkiä näin kuljettiin, kunnes viimein maa rupesi nähtävästi viettämään alas, ja klo 1/2 10 tultiin paikalle, jossa taas alkoi koivua kasvaa; sen nimi oli _Liksujuova_. Siihen tuo 6--7 neljännestä pitkä varsinainen tunturimatka Kilpisjärveltä päättyi niinkuin siinä siellä täällä nähtävistä tulensijoista yksistään olisi saattanut arvata; sillä tunturilla ei semmoisia löydy. Tässä vähän levättiin, keitettiin kahvia ja syötiin iltanen; sitte joutusaan lähettiin viimeistä penikuormaa lyhentämään. Tämä penikuorma tahtoi jo lopulta voimia liiaksi koettaa, varsinki kun maa oli suoperäistä, siis raskaampaa kulkea. Hevonen yksinään, joka kaiken aikaa oli etupäässä oppaana kulkenut, jatkoi kulkuaan niinkuin ainaki; vaan miehet horjuivat perässä puoleksi, jollei kokonaan, nukuksissa, enkä kovin virkku ollut itsekään. Joonasta, joka yhä pysyi perimpänä, oli suurin huoli, ettei hän taipaleelle vaipuisi nukkumaan, ja tuo tuostaki saatiin pysähtyä häntä huutamaan ja odottamaan. Matti koki kerran nousta hevosen selkään nukkumaan, vaan luopui jonku virstan perästä yrityksestään. Viimein, sittekun moneen kertaan olin kallion kylkeä tai paksumpaa sumua yön hämärässä luullut talon harmajaksi seinäksi, tuli toki talo eteen; se oli Mukkavuoma. Pitkä taipaleemme oli loppunut. Kelloni osotti 1/2 1 yöllä ja 30 tiimaa oli siis matkassa oltu.

Muonioa alas.

En voi kieltää, että viime luvussa kerrottua tunturimatkaa syystä valitetaan vaikeaksi. Sen kautta, että meillä oli ollut hevonen muassa, joka käynnissä ei koskaan miehelle pidä, oli matkamme tosin hidastunut, vaan vähemmässä kuin vuorokaudessa emme tätä taipaletta kumminkaan olisi voineet astua, se on siksi pitkä ja huonokulkuinen. Lisäksi olimme sitä kulkeneet kesän kauniimpana aikana, jos kohta vähän sadetta olimmeki saaneet; talvipakkasella tai nöyrällä ilmalla se epäilemättä tuntuisi monta vertaa tukalammalta. Ei puutu esimerkkejä siitä, että matkamiehet ovat henkensäki tälle taipaleelle heittäneet. Niin muutamia vuosia taapäin eräs vaimonpuoli yksin, joka tosin oli rohkeaa, lähti kevättalvella Mukkavuomasta Ruijaan, vaan kun ei häntä kuulunut perille tulleeksi, aavistettiin, että surma oli hänen perinnyt; ja ensi eli toisena kesänä hänen luunsa löydettiin Koltajärven autiolta rannalta. Hän oli eksynyt tieltä, kun oli sanotun järven _etelä_-rannalle sortunut. Myöski toisesta varemmasta kuolemantapauksesta mainittiin.

Valtatie Muonionlatvalta Ruijaan ei kuitenkaan kulje Mukkavuomasta Soikitan outaan ja Hatuvaaraan, vaan Jyykeänpohjaan (Skibotten). Kilpisjärveltä tie tänne erkanee järven luoteisimmasta perukasta _Siilasvuomasta_, joka on vähän pohjempana sitä perukkaa, jossa me olimme käyneet, ja seuraa sitte tunturein tuolla puolen Jyykeisen jokilaaksoa. Mukkavuomasta Jyykeänpohjaan on vielä pitempi matka kuin Hatuvaaraan, vaan Jykeisen enon varrella on 2--3 penikuorman päässä joensuusta talo _Pyhässä oudassa_, norj. "Helge skov", niin että asumatonta taivalta pohjoisella tiellä kenties on hiukka lyhemmältä; suuri ei erotus voi olla. Ilolla on mainittava, että Muonionniskan nimismiehen, K. _Bäcklundin_, hartaasta esityksestä Suomen kruunu paraikaa rakennuttaa uutistaloa Siilasvuomaan, jossa matkustajat voivat saada majaa ja heidän hevosensa suojaa (talli tehään niin iso, että siinä tulee tilaa kaheksalle hevoselle).

Mukkavuomassa sain itsepäällisen kamarin, jonka takkaan tehyn tulen edessä oli suloinen lämmittää ja kuivaa itseänsä. Maitohyllyllä havaitsin hillahuupparoppeen, jonka sisältöä maistelin maidon kanssa. Kun rupesin maata panemaan, havaitsin että talonväki hyväntahtoisuudessaan olivat sänkyyn olkipolsterin alle levittäneet vastaniitetyitä, siis aivan märkiä heiniä; ne viskasin kiiruusti lattialle ja asetuin sitte levolle; eikä unta tarvinnut odottaa.

Lauvantai-aamuna 12 p. elok. lähin veneellä laskemaan Muonioa eli niinkuin sen latvapuolta sanotaan _Könkömää_ alas. Saattajiksi lähti talon kaksi vanhempaa poikaa, joitten nimiä en enään muista; eikö tuo toinen sentään lie ollut _Pekka_. Matti jäi kotia. Myöski Saarenpään Heikki pyysi ja sai kernaasti veneessä kulkea alas. Mukkavuoman talo ei ole Muonion vaan sen lisäjoen _Kuma_- (eli _Kumma_-) joen varrella, jonka pohjaan päin kääntyvään suuhun ensin oli soudettava, ennenkuin päävirralle päästiin. Täällä saatiin heti vetää purje puuhun, kun edellispäiväin läntinen tuuli yhä puhalsi; joku penikuorma eteenpäin oli näet joki suvantona eli järvenä. Tuon välin kuljettuamme olimme _Peeravaaran_ kohalla, joka näytti siksi tunturilta, että sen nimeä tiedustin, vaikka se Ruijanpuolisiin tuntureihin verraten oli sangen matala; Inbergin kartan mukaan sen korkeus on koko 2,880 jalkaa. Vaaran juurella oli ensimäinen koski, _Peerakoski_, jota täytyi köydestä laskea. Lähinnä seuraavista koskista panin mieleeni _Latinan nivan_ niin hyvin tuon klassillisen nimen tähen kuin siksi, että sen alta uistimellani sain suuren harrin. 2 1/2 penik. kuljettuamme tulimme ensimäiseen taloon jokivarrella, _Vittankiin_, jonka rannassa pikimältään käytiin; se niinkuin seuraavatki kolme alempaa taloa oli Ruotsinpuolisella jokivarrella. Suomen puoli on Ruijan rajalta toistakymmentä penikuormaa alaspäin asumatta. Vittanginjärven poikki päästyä tultiin _Lammaskosken_ niskaan, joka, vaikka nimeltään siivo, on aika äkeä. Se jakaantuu neljään eri osaan: ylinen kurkkio, järämä-, väli- ja alinen kurkkio, joista ainaki kaksi oli köydestä laskettavaa. Sitte tuli jonku matkan takaa _Iiton_ suvanto, jonka rannalle jos en erehy Suomen kruunu aikoo perustaa uutistalon, senjälkeen _Saukkokoski_, sitte _Ainuvarppijärvi_ ja koski. Kun viimeistä laskettiin, oli jo hiljainen ilta ja aivan hämärä, että perämies jo epäili, näkisikö enään oikein laskea; hyvin kuitenki kävi. Heti kosken alla oli toinen talo jokivarrella, enemmän vankannäköinen, _Naimakka_, johon mentiin yöksi. Siihen luetaan Mukkavuomasta 5 1/2 penik.

Seur. päivänä Naimakasta jatkettiin kulkua alaspäin. Joltaki kohalta aamupuolen matkalla oli laajempi näkö-ala maisemaan; selvästi saattoi huomata, kuinka maat viettivät alaspäin, ja myöski mäenharjuja ja vaaroja erotti, vaan Ruijan vuoret mielessä maakunta tuntui jotenki lakealta. Penikuorman matkan perästä tuli _Pättikän_ putous, joka on niin kova, ettei sitä edes köydestä saateta laskea, vaan on vene vedettävä virstan verta pitkin kosken pohjoispuolta. Kosken alla olevassa _Siikavuopion_ talossa viivyttiin kappale aikaa kahvilla ja eineellä ja taas kahvilla; jonka kahvittamisen syyksi vähän epäilin hyvältä näyttävää väliä perämiehemme, ja talon tyttären välillä. Siikavuopiosta alaspäin oli _Rautukurkkion_ kova koski, jonka alla oli _Vuokkasen_ eli _Kaltiorovan_ talo, nykyään muistaakseni autio. Kaikki nämät talot: Vittanki, Naimakka, Siikavuopio ja Kaltiorova, ovat neljän veljeksen perustamia. Nyt tultiin _Kelottijärvelle_, 2 penik. alempana Siikavuopiota, ja tämän rannalla on _ensimäiset talot_ Suomen puolella, _Saarenpää_ ja vähän alempana _Luspavaara. Ensimäiset männytki_, ainaki meidän puolella, täällä kasvaa. Jollen muista väärin, sanottiin taloissa toisinaan viljeltävän ohraa, joten siis täältä Jyykeänvuonon ohrapeltoihin tuli noin 15 penik. leveä, viljaa tuottamaton ala. Penikuorma alempana Kelottijärveä on _Maunun_ kylä Ruotsin puolella ja siitä kahen penikuorman päässä Ruotsinpuolinen _Enontekiäinen_ eli niinkuin sitä ylempänä olevan pitkän suvannon mukaan kutsutaan _Karesuvanto_, joskus _Kaare_suvanto. Suomenpuolisen Enontekiäisen kirkko seisoi ennen _Lätäsenon_ yhtymäpaikassa Könkömään, josta alkaen varsinainen Muonionjoki syntyy, vaan siirrettiin sitte nykyiselle paikalleen _Hetan kylään_ Ounasjärven rannalle. Lätäsenon suussa Muonio laajenee leveäksi seläksi, niin että kirkko kyllä oli sievällä paikalla. Maunun ja Karesuvannon välillä oli muistaakseni vain yksi koski, ja siitä alaspäin oli joessa eriskummaisen näköinen, pyöreä ja korkea saari, _Jyppyräsaari_, jonka huipulla on kulkiain tapa käydä.

Karesuvantoon tultuani kuulin majatalossa, että Muonionniskan nimismies Bäcklund, joka oli käynyt Muonion latvalla ja edellisenä iltana kulkenut Karesuvantoon, vielä oli täällä virkaveljensä Karesuvannon nimismiehen eli komisariuksen _Forsströmin_ tykönä. Koska olin aikonut hra B:n kotona käydä, menin nyt jo häntä tapaamaan. Vaikka molemmalle etsittävälleni olin tuntematon, he ottivat minua seuraansa vastaan sydämellisyydellä, jonka vertaista harvoin olen nähnyt, ja minunki täytyi hra F:n luo vieraaksi jäädä seuraavan päivän puoliseen asti. Koko tämä aika, lyhyt nukkumisen väli pois luettuna, oli yhtämittaista pitojen pitoa niin herkullisten ruokien kuin hienojen juomien puolesta; sillä virkakumppalit, jotka eivät vuosikauteen olleet toisiaan tavanneet, arvelivat runon sanoilla, että "harvoin yhtehen yhymme, harvoin saamme toisihimme, näillä raukoilla rajoilla, poloisilla pohjanmailla", ja semmoinen tilaisuus oli siis juhlallisesti vietettävä. Hr F. on Upsalan ylioppilas ja tuntui täydeltä _gentlemanilta_. Naimaton mies samoin kuin Bäcklundki.

Viimemainittu tarjosi minulle sijan veneessänsä, jonka kernaasti otin vastaan, ja 14 p. elok. lähimme Muonionniskaan kulkemaan. Tällä välillä, jota luetaan 10 penikuormaksi, on Ruotsin puolella muistaakseni vain yksi kylä, _Kuttainen_, tunnetun J. _Raattamaan_ kotipaikka, Suomen puolella sitävastoin ensin _Palojoensuu_, josta kuljetaan Enontekiäisten kirkolle ja jossa on ensi kestikivari, sitte _Kätkäsuvanto_ ja viimein _Ylimuonio_, 1 penik. ylempänä Muonionniskaa. Palojoensuussa jo näkyi vähän parempia ohrapeltoja; Kuttaisesta alkaen hyvä mäntymetsä. Useoita koskia on joessa, niinkuin _Kuttaisen kurkkio_, molemmat _Tapokosket_, jossa meillä oli laskiana vastamainitun Raattamaan eräs sukulainen _Iisko Raattamaa_, tyynen vakavuutensa kautta huomioa herättävä mies, _Kelokurkkio, Jalon_ ja _Noidan poiat_. Useimmat laski hra B. itse. Yötä oltiin _Purasen_ metsävahintorpassa, joka oli erittäin siisti paikka, ja päivällisen aikana 15 p. elok. tultiin perille Muonionniskaan.

Matka Karesuvannosta tuli helpoksi, kun maksutta pääsin jokea laskemaan, vaan nuo 11 penik. Mukkavuomasta Karesuvantoon maksoivat 44 markkaa (kyytipalkassa), joka mielestäni tuntui paljolta. Saarenpään Heikki, joka kotoansa pyytämättäni oli seurannut vielä 3 penik. kirkolle asti, sai osakseen 10 markkaa, vaan koki olla tyytymätön siihen, vaatien yhtä monta kruunua, samoin kuin toiset miehet. Enempää en kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi antaa.

Muonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta kotia.

Muonionniskan kirkonkylä on sangen sievä, vaikkei erittäin vankannäköinen paikka Muonion koillisrannalla. Jokivarrella on useoita taloja, jotka punaisilla seinillään ja valkeoilla akkunoillaan ilottavat silmää, ja takimaisena vähäisellä törmänrinteellä seisoo pitäjän kirkko. Kylästä on laaja näkö-ala sekä luodetta kohti joen leveöille suvannoille ja vihannoille rantaniityille että etelään päin Ruotsin puolen tiheöille männikkökankaille, joitten juurella joen varrella vastapäätä Muonionniskaa kauppias Forsströmin, Karesuvannon nimismiehen isän, talo _Muoniovaara_ on. Pohjasta siintää 4 penikuorman päässä _Ounastunturi_ huipullaan _Outakka_, ja siitä alaspäin itäpuolitse Muonioa kulkeva vuoriharju kohottelee tuo tuostaki tuntureita ylös, niinkuin tuon 2,900 jalkaa korkean _Pallastunturin_, jonka korkein pyöryläinen huippu on nimeltä _Himmelriiki, Keimiötunturin_, y.m. Itä-etelään Muonionniskasta on yksinäinen _Olostunturi_.

Nimismies Bäcklundin tykönä viivyin sen päivän, jona olimme tulleet, ja seuraavan yön, yhtä vieraanvaraisesti pidettynä kuin Karesuvannolla. Hän kyllä koki houkuttaa minua jäämään viikkokaudeksi taloon, vaan tuohon ystävälliseen pyyntöön ei aikani sallinut myöntyä. Sittekun hän itsestään oli kysynyt matkakassani tilaa ja kuultuaan että se kaipasi vahvistusta, täyttänyt mitä puuttui, sanoin hänelle ja hänen sisarelleen, joka hänen talouttansa hoiti, kiitolliset jäähyväiset ja jatkoin aamulla 16 p. elok. taas matkaa. Etupäässä saadakseni matkassa vaihetusta en enään lähtenyt Muonioa alas, vaan poikkesin itäänpäin kulkeakseni Kittilään. Muonionniskan ja Kittilän välille tehtiin 1867 vuoden kadon jälkeen maantie, s.t.s. kolmatta syltää leveä linja raivattiin metsästä auki ja varustettiin ojilla sekä silloillaki, jotka jälkimäiset kuitenki jäivät puolitekoisiksi sikäli, että tietä ei kohotettu niiden tasalle; joten hevosella oli mahoton useanki päälle päästä. Tätä tietä ei kuitenkaan pantu täyteen kuntoon eikä sitä jälestäpäin ole voimassa pidetty, niin että siinä jo kasvaa miehenkorkuisia vesoja ja näreitä, ja sillat alkavat lahota; pitkin tietä kulkee vain jalkapolku, jota varsinki postimies käyttää. Tie tehtiin pitkin Jerisjokea _Siepin_ eli _Kotakorvan_ talon sivu siiasta rikkaan _Jerisjärven_ luoteiskulmaan _Kutunivan_ talon luo, siitä pitkin järven pohjoisrantaa Keimiötunturin alatse Palorannan eli _Rauhalan_ taloon järven itärannalla, Rauhalasta _Sirkan_ kylään Ounasjoen varrella ja täältä Kittilän kirkolle. Tien pituus on 8 penik. Useassa kohti käytin tätä tietä, toisissa kuljettiin suoraan metsien halki, vaan enemmän kuin puolet koko matkasta sopi veneellä kulkea. Se hankaluus oli tällä matkalla, että saattajista tahtoi tulla tinka. Niin esm. Jerisjärven rantaan tultuani sain saattomiehen, ja senki vain vanhan ämmän, ainoastaan 1 1/2 neljännestä eteenpäin Keimiön taloon; täällä ei ollut kotona kuin emäntä kahen pienen tyttönsä kanssa. Hän kyllä lupasi lähteä edespäin saattamaan, jos ämmä toiseksi tulisi, jota tämä ei kovin kovasti kieltänytkään, vaan kun sitte aiottiin lähtöä hommata, nousi kauhea parku tyttöjen puolelta, joitten olisi pitänyt yksin kotia jäädä; eikä auttanut muu kuin ottaa lapset mukaan, että viiden miehen siis tultiin Rauhalan rantaan. Yötä olin _Rovasen_ talossa Kittilän puolella, johon Rauhalan isäntä minua saattoi, ja Rovasesta 17 p. elok. ensin kävelin 2 penik. Sirkan kylään ja kuljin siitä sitte veneellä saman määrän Kittilän kirkolle. Tuota Rauhalan isäntää erittäin muistelen mielihyvällä siitä syystä, että hän oli erinomainen käymämies; minulla oli täysi työ pysyä hänen perässään. Ainoastaan Karjalassa olen yhtä hyviä kulkioita tavannut.

Kittilän kirkonkylä on joen oikealla, siis läntisellä varrella. Joki on kirkolta ylöspäin kappaleen matkaa suorana suvantona tasaisilla heinäisillä rannoilla. Kirkonkylä on jo paljo vankemman näköinen kuin Muonionniskan. Siinä on koko joukko varakkailta näyttäviä taloja pitkin jokivartta, ja talojen ympärillä ja vieressä on peltoja ja niittyjä niin laajoja, että yhtä hyvin saattaisi luulla olevansa 40 penik. _etelämpänä_ kuin pohjempana Oulua. Kittilä kuuluu Lapin kihlakuntaan ja maamme suuri yleisö, ei ainoastaan sivistymätön vaan slvistynytki ulkopuolella Oulun lääniä, varmaan ajattelee Kittilää varsinaiseksi lapin maisemaksi autioilla jäkälätuntureilla ja kitukasvuisilla metsiköillä, jossa ihmiset kurjasti elättävät henkeänsä poronhoidolla ja kalastamisella, asuen kenties, lisännee moni ajatuksessaan, pienissä lappalaiskodissa. Suurempaan erehykseen ei voi joutua. Poroja tosin joku määrä pidetään niinkuin lähelle Oulua asti (Pudasjärvellä), vaan hevonen ja lehmä tekevät samaa virkaa Kittilässä kuin muuallaki -- ne ovat kotieläimiä eikä poro. Tuntureista ei tiedetä muuta kuin että pohjan puoleen pari kolme, niinkuin _Aakenus-, Levi-_ ja _Kätkä_-tunturit kohottelevat matalia päitänsä metsäin yli taivaanrantaa vasten. Varsinaista porolappalaista ei Kittilässä tietääkseni ole ainoaakaan yhtä vähän kuin Muonionniskassa; ainoastaan Enontekiäisissä ilmotetaan nykyään olevan 48 semmoista 1,280 porolla. Kittilä on yhtä suomalainen seutu kuin mikä paikka maassa tahansa -- talvella vain vähän pimeämpi ehkä.

Kittilästä kulkee valtatie Inariin ja Utsjoelle sekä sitte jäämerelle. Matka käypi ensin _Kiistalaan_ (4 penik.), johon pääsee hevosella, sitte porokyydillä _Seurujärvelle_ (2 1/2 penik.), _Pokkaan_ (1 1/2 p.), _Mirhaminpirtin_ autiotupaan (2 p.), jossa kuusi loppuu, _Ivalojoelle_ (3/4 p.), _Karvaselälle_ (2 p.) ja _Menesjoen_ latvalle (1 1/2 p.), molemmat viimeiset autioita tupia, _Menesjärven_ taloon (1 1/2 p.) ja _Paadarjärvelle_ (2 p.), josta on _Inarin_ pappilaan pari penik. Paadarjärveltä erkanee tie Utsjoelle, kulkien _Muddusjärven_ poikki ja Inarin nimismiehen virkatalon _Toivoniemen_ sivu sekä _Syys-_ ja _Säytsäjärvien_ ja matalan _Petsikkotunturin_ poikki _Utsjoelle_, jota jokea pitkin sitte kuljetaan _Utsjoen_ kirkolle. -- Muonionniskasta taas kuljetaan suomen Enontekiäisten kautta Alattioon, jolloin Ounasjärveltä ensin on 4 penik. (porotietä) _Näkkäläjärvelle_, siitä 2 penik. _Sitsajärvelle_ rajan pohjoispuolelle, sitte 2 penik. _Sieppiin_ ja Siepistä sama määrä _Koutokeinon_ (eli suomeksi _leveän tien_, valtatien) kirkolle, josta päästään kahta tietä Alattioon.

Kittilässä löytyy koko joukko säätyhenkiä: siellä asuu tuomari, tohtori, kruununvouti, nimismies, pappi ja metsäherra. Toivottavasti sinne saadaan postitoimistoki, sittekun uusi maantie Rovaniemelle ehkä ensi syksynä valmistuu. Tämä lähes 15 penik. pitkä tie, jonka tekoon kruunu muutamia vuosia sitte ryhtyi ja johon tähän asti lienee pantu noin 120,000 markkaa, tulee olemaan mahtava askel Lapin lähentämiseksi muuhun Suomeen.

Kittilästä arvelin vähän poiketa Sodankylään saadakseni nähä sinne juuri Suomen puolesta pystytettävää pohjoista havaintopaikkaa, _polari-asemaa_, vaan vaikka Inbergin kartassa on _maantie_ merkitty kulkevaksi sekä Sodankylään että sieltä Rovaniemelle, arveltiin Kittilässä, että _jalkaisinki_ olisi melkein mahoton Sodankylään suoristaan päästä. Siksi lähin 18 p. elok. jokea alas Rovaniemelle, jonka kirkolle tulin 20 p. aamulla. Mitään erityistä ei tästä matkasta ole mainittavaa; joutusaan solui vene myötävirtaa alas. Pohjoiseen Rovaniemen kirkolta on 3--4 penik. pitkä, aivan suora suvanto, _Sinetänsuvanto_, jonka yläpuolta kuljin hiljan illalla 19 p. Vasta tällä suvannolla hoksasin, kuinka pimeät yöt jo olivat, vaikka kyllä jo varemmin, mutta mieleen panematta, olin sen seikan huomannut. Ilta oli nimittäin erinomaisen ihana, että kehotti mietteisiin vaipumaan, ja kun pitkänäni veneen pohjalla katselin ylös taivasta kohti, näin yhen tähen toisensa perästä tummansinisellä ilmankannella syttyvän palamaan; nämät ensi kerran sinä kesänä nähyt tuttavat nyt muistuttivat, että syksy oli tulossa. Omituista tosiaan oli ajatella, että pimeyden luvatussa maassa, äärimmäisessä pohjolassa, en ollut pimeää ollenkaan nähnyt, vaan että se nyt täällä etelässä, auringon ja valon puolella, tuli vastaan!

Rovaniemen kirkolla tapasin kestikivarissa piiri-ingeniörin Oulusta Ferd. Smedbergin ja kiirehin hänen kanssa pääsemään matkaan. Yhessä sitte ajettiin Kemin komeasti rakettua jokilaaksoa alas Kemin vähäiseen kaupunkiin ja siitä pitkin Pohjanlahen rantaa Ouluun, johon tultiin 22 p. aamulla. Kun en Rovaniemellä olisi kiirettä pitänyt, olisin sieltä voinut toisetki matkatoverit saada, nimittäin kumppalit kesällisen retken alusta, Schwartzbergin ja Raninin, jotka Kemijärveltä tulivat ajaen Rovaniemen kestikivariin tiimaa lähtöni jälkeen. Kemijärven ja Rovaniemen välillä kulkee näet maantie, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1851; se ynnä maantie Rovaniemeltä Kemin suuhun, joka on kymmenen vuotta vanhempi, onki ainoa ajettava tie koko Kemin jokilaaksossa. Mitä karttoihin on merkitty muita teitä, ne löytyvät ainoastaan paperilla, s.t.s. niitä on aikanaan aljettu tehä, vaan ne ovat sitte kasvaneet umpeen. Semmoinen on esm. tie Vikajärveltä Sodankylään, joka vahvistettiin tehtäväksi v. 1850.

Vasta 23 p. elok. Schwartzberg ja Ranin tulivat Ouluun; kun me olimme niiltä Kemin varrella hevoset vieneet. Hauska oli heitä taas tavata ja vielä hauskempi kuulla, että heki olivat kesänsä viettoon täydellisesti tyytyväisiä.

Lisäyksiä.

Lehtori Schwartzbergin laskujen mukaan _asui ryssän rannalla_ v. 1882 625 suomalaista ja 63 lappalaista (lutherin-uskoista). Minun laskuni mukaan suomalaisia olisi pitänyt löytyä päälle 700 henkeä. Erotus saapi siitä selityksensä, että leht. S. ei ole ottanut lukuun suomalaisia Paatsjoen varrella.

_Valaskalatehas_ on nyt perustettu ryssän rannalleki, luullakseni Jeretnikaan.

_Petshingin_ luostarin uudelleen-rakentamisesta on Venäjällä nostettu kysymys, tietävät, venäläiset sanomalehet kertoa.

Matka _etelä-Varangin_ kautta on kerrottu erikseen matkasta _Ruijan_ kautta, vaan myöhemmät tilastolliset ilmotukset Ruijasta yleensä koskevat myöski etelä-Varankia, koska norjalaiset lukevat tätäki Ruijaan. Toivoakseni tämä ei lukian mielessä mitään sekavuutta synnytä, vaikken ole muistanut siitä tekstissä erittäin huomauttaa, kun oli täysi työ Ruijan _läänin ja maakunnan_ välillä olevan erotuksen mielessä pitämisestä.

Miten miehen osinko, _mandslod_, Norjan puolella oikeastaan luetaan, on jäänyt minulta hämäräksi. Virallisen tilaston mukaan se lasketaan niin, että kalasaaliin arvomäärä jaetaan pyytömiesten summalla. Suomalaiset luullakseni miehen osalla tarkottavat ainoastaan sitä määrää, mikä kulleki pyytömiehelle jääpi, sittekun veneen "laikko" s.o. kolmas osa saaliista on luettu pois.

Paitsi lukkari Isakseniä, joka oli varsin etevä _lapin kansan edustaja_, tahon vielä semmoiseksi mainita toistaki lappalaista, jonka tapasin Sokkukentällä Jyykeänvuonon rannalla ja joka oli nimellä _Pieran Edes Hamar_ eli _Vasara_. Hän tuntui olevan erittäin innokas "kristitty", niin että vastaanottiki minua kysymyksellä "oletko jumalan lapsi", vaan kun vähistä merkeistä lienee huomannut, etten ollut halukas kovin pitkältä kuuntelemaan hänen hyväntahtoista, vaan vähän yksinkertaista puhetta, hänellä oli siksi älyä ja itsehillitysvoimaa, että rupesi muista asioista puhumaan; jonka kautta hän isosti kohotti arvoaan silmissäni, koska tuommoista itsehillintöä uskon harrastajissa harvoin tapaa. Ainoastaan lähettäissä hän taas palasi lempi-aineeseensa, kiivaasti kehottaen viemään terveisiä _kaikille_ kristityille matkalla, jotka epämääräiset terveykset, onnellisesti sainki jätetyiksi kahelle "kristitylle" saattomiehelle Kittilässä.

Viitteet:

[1] Sen suhteen lienee sentään kyllä varaa "kärsivällisyyden piipun polttamiseen", niinkuin turkkilainen sanoo.

[2] Hauska oli minun tässä suhteessa ottaa vaari molemmista matkakumppaleistani: ennenkuin Oulangansuuhun tultiin ja vielä sielläki kulki heidän arvelunsa "venäläisistä" samaa yhtä väärää ja pahottavaa suuntaa, kuin valitettavasti yleensä koko sivistyneessä säädyssämme vielä on laita; vaan Knäsiässä heidän mielensä jo oli aivan muuttunut, "venäläisistä" ei enään ollut puhe, halveksimisen sijaan oli mielisuosio astunut, ja peittelemättä he nauroivat entisille harhaluuloillensa.

[3] Joku harva paikka löytyy, joka on hallaa vasten tavattu; niin esm. Mossalan saaresta mainittiin, että halla ei siinä käy koskaan.

[4] Sanaa _Umptek_ Friis kirjottaa _Umbdek_, samoin kuin sanaa _tunder_ (tunturi) _dunder_. Pt:ääni edellisessä oli kuitenkin aivan selvä, ja Castrénki kirjottaa Umptek; samoin t:ääni jälkimäisessä. Muitaki Lapin nimiä Friis kirjottaa toisin kuin ne meidän korvissa soivat, esm. _Aver_ pro Auer (Auver) jaur, _Tschynedunder_ pro Tshunatunder, j.n.e.; liekö hän sitte oikeassa. Että hän suomenkielisten nimien ja sanain suhteen usein isosti erehtyy, huomaa jokainen, joka hänen matkakertomustaan on lukenut.

[5] Vieko, norjan Vog, on vähän isompi puutaa eli 42 Suomen naulaa.

[6] Huomaa: lappalaisilla tarkotetaan ryssän rannalla aina lutherin-uskoisia lappalaisia; kreikan-uskoisia kutsutaan "_koltiksi_ eli _kolttalaisiksi_" (norj. skolter).

[7] Talon-isäntäin nimiksi on muistokirjaani pantu: Treijat, Hänninen, Suni, Romssi, Takkinen, Hirsivaara, Haataja ja Torf (?).

[8] Lehtori Schwartzberg sai käydessään väkiluvun nousemaan 220:een henkeen, jota en voi muuten ymmärtää, kuin että hänen lähes Pummankiin oli tullut irtonaista väkeä muista kylistä, jotka myöski otettiin väenlaskuun. Sitä näyttää todistavan se seikka, että hänen laskunsa mukaan esm. Kervanassa oli vain 28 henkeä, kun minulle lueteltiin 53.

[9] Siinä ryssän rannan kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin, on tämä vuono väärin nimitetty Stolboanlaheksi.

[10] Maattivuonon pohjoisrannalla, pienen joen suussa, jossa on vähän "outaa" (metsää), asuu 1 lappi ja 1 ruijalainen.

[11] Että Suomen lappalaisilla ennen oli tapa käydä myöski nykyään Venäjälle kuuluvalla osalla yhteisaluetta, seuraa asian omasta luonnosta, sillä sisämaan lappalaiset ovat aina kulkeneet merenrannalle jokien osottamaa suuntaa ja itäpuolitse Paatsjokea kulkevilla esm. on tie ollut jotenki suora Karabellan niemelle. Mutta tähän löytyy kirjallisiaki todistuksia. Niin norjalainen Th.