v. 1875 kaupungin l,764:stä asukkaasta oli 1027 suomalaista, 5

lappalaista, 124 sekarotuista[23] ja 608 norjalaista; viimemainituita siis ainoastaan kolmas osa koko väestöstä. Minkälainen kansallisuutten suhta v. 1882 oli, en voi tarkkaan sanoa, koska provasti _Gjölme_, jonka luona väkilukuseikkoja varten kävin, ei pystynyt sitä ilmottamaan -- virallinen väenlasku toimitetaan näet vain joka kymmenes vuosi; vaan koska yleensä itä-Ruijassa suomalaisten lukumäärän vakuutettiin suhteellisesti nousseen, saanee pitää varmana, että norjalaiset Vesisaaressa v. 1882 olivat vielä suurempi vähemmistö kuin 1875. Paikkakunnan suomalaiset väittivät, että norjalaiset nyt korkeintaan tekivät _neljännen_ osan koko väkiluvusta. Suomea kuuliki kaikkialla puhuttavan, ainoastaan keskimäisessä kaupungin-osassa myöski norjaa.

Koska Friis Vesisaaresta kertoessaan on puheeksi ottanut suomalaisten ja norjalaisten keskinäisen välin Ruijassa, tahon minäki esimerkkiä noudattamalla lausua muutaman sanan samasta asiasta.

Friis sanoo, että "norjalaisten ja suomalaisten väli, kun he ovat naapureita, on erilainen eli enemmän tai vähemmän hyvä eri paikkakunnissa, vaan että he ylipäänsä sopivat paremmin, kuin voisi odottaa kahelta kielensä puolesta niin eroavalta kansalta". Syrjäinen ei voi tästä tulla muuhun käsitykseen, kuin että mainittu väli on niin hyvä kuin olevaisiin oloihin katsoen olla saattaa eikä siis anna aihetta mihinkään muistutuksiin. Joka on lukenut, mitä ylempänä on kerrottu itä-Ruijan suomalaisten mieli-alasta yleensä Norjaa vastaan, on varmaan kuitenki taipuvainen minun kanssa epäilemään, kuinka tarkasti Friis lienee voinut totuuden perille päästä. En taho väittää, että hänen arvelunsa on käsitettävä ihan päinvastoin kuin mitä se sanoo eli että puheenalaisten kansallisuutten sopu olisi niin _huono_ kuin olla saattaa, vaan varmaa on, että joka Friisin arveluun luottaa, joutuu valitettavaan ereykseen asian laadusta, semmoisena kuin se ainaki nykyään on.

Tosin Friis puhuu "naapureina" elävistä norjalaisista ja suomalaisista, siis nähtävästi tarkottaen itse rahvasta kummallaki puolen, meillä taas on ylempänä etupäässä ollut puhe suomalaisista heidän suhteessaan hallitusta ja hallituksen edustajia, virkamiehiä, vastaan; näennäisesti siis on ollut kysymys kahesta eri asiasta. Vaan Norjan hallitus ja kansa niinkuin tiedetään eivät suomalaisuuden sortamisessa seiso vastakkain, vaan vetävät uskollisesti yhtä köyttä, josta seuraa, että jos suomalaiset pitävät nurjaa mieltä hallitusta vastaan, he eivät voi olla samaa tekemättä myöski norjalaisia vastaan yleensä; ja jos lukia siis ylempänä sanotun johosta on tullut siihen päätökseen, että norjalaisen ja suomalaisen rahvaankaan väli ei ole kehuttava, on hän päättänyt aivan oikein.

Mikä ajatus itä-Ruijan suomalaisilla norjalaisista yleensä on, osottaa se puheenparsi, jota he norjalaisista käyttävät ja joka kuului: _venäläinen, kissa ja ruijalainen ovat yhtä hyviä_. (Ruijalaisiksi jäämeren suomalaiset enimmästi kutsuvat norjalaisia, vaikka sanan paremmin sopisi merkitä kaikkia Ruijan asujamia). Vasta se joka tietää, millä silmillä norjalainen venäläistä katselee, kuinka hän venäläiseen ajattelee yhistyneeksi kaikkea mitä ihmisessä löytyy kelvotonta ja halpaa, vasta hän voipi täydesti älytä, kuinka solvaava mainittu puheenparsi on, joka asettaa norjalaisen samalle asteelle hänen syvimmän ylönkatseensa esineen kanssa. Kun Vesisaaressa ensi kerran kuulin tuon sananparren, sattui samassa seurassa istumaan myöski kaksi norjalaista kansakoulu-opettajaa. Toinen heistä niin pahastui, kuultuaan solvauksen, jonka isäntä minun kysymysteni johosta siihen pakotettuna kuitenki ikäänkuin leikillä lausui, että paikalla rupesi lähtöä tekemään, vaikka juuri oli taloon vieraaksi tullut.

Sanaa _kvän_, kainulainen, joksi suomalaista Ruijassa kutsutaan, norjalaiset puolestaan taas käyttävät enemmän tai vähemmän yleisenä haukkumanimenä.

Onni on, että Ruijaan muuttaneet suomalaiset ovat kotoisin Oulun läänin pohjois- ja sisä-osista, siis siivoluontoista ja tappeluun harjaumatonta kansaa. Jos, niinkuin Friis ereyksestä mielihyvällä arvelee, muuttajat olisivat samaa sukua kuin Vaasan lääniläiset, vallitsisi varmaan rauhattomampi elämä Ruijassa kuin nykyään; puukko ei suinkaan joutaisi pitkiä aikoja tupessa asumaan. Vaan pohjois-suomalaiset kärsivät paljo, ennenkuin edes käsirysyyn käyvät, ja tappelussa he tuskin milloinkaan paljastavat puukkoansa.

Tietysti voipi löytyä tapauksia, milloin suomalainen ja norjalainen ovat joutuneet yhessä eli likekkäin elämään, ovat aluksi pakosta saaneet kärsiä toisiansa ja opittuaan toistensa kielen lopulta alkaneet kuta kuinki hyvin sopia keskenänsä; länsi-Ruijassa varsinki tämmöiset tapaukset eivät liene aivan harvinaisia. Vaan puhumatta siitä, että niissäki asianomaisten väliä sen seikan aina toisinaan täytyy häiritä, että toinen kuuluu sorrettuun toinen sortavaan kansaan, niin nämät tapaukset ovat poikkeus eikä sääntö. Suomalaiset kokevat niin paljo kuin suinki pysyä erillään norjalaisista, ja jos tästä seuraa että ilmi-riitaa paremmin kartetaan, seuraa siitä myöski, että lähempää tuttavuutta ei voi syntyä.

Vastoin Friisiä minun siis täytyy sanoa, että ainaki itä-Ruijassa norjalaisten ja suomalaisten väli on arveluttavan huono. Heidän kesken vallitsee varsinainen _kansallisviha_. Ainoastaan harvoin tämä viha tosin puhkeaa ilmi suuremmissa tai pienemmissä väkivallantöissä, vaan asianomaisten mieliä se sen sijaan sitä syvemmin kalvaa ja katkeroittaa. Jos, niinkuin Friis näyttää arvelevan, ainoa eripuraisuuden syy olisi kieli-erotus s.t.s. ne hankaluudet, jotka syntyvät siitä etteivät ihmiset toisiaan ymmärrä, olisi tuota vihaa vaikea selittää; sillä kun suomalaiset ovat sovinnollisia ja luullakseni suurin osa Ruijan norjalaisesta väestöstä _itsessään_ samanluontoisia, pitäisi molempain kait keskinäisellä hyvällä taholla saattaa toisistaan selvitä ilman riidatta ja vihatta. Ja että he sitä saattavatki, todistaa useat esimerkit niin hyvin Ruijasta kuin ryssän rannalta kieltämättömällä tavalla. Vaan kielierotus semmoisenaan on vähin syy Ruijan kahen pääkansan epäsopuun; suurin syy on Norjan hallituksen ymmärtämätön nurjuus kaikkea suomalaisuutta vastaan ja sen siitä seuraava moitittava käytöstapa suomenkielisiä alamaisiansa kohtaan, Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt välittäjänvirkaan eri kansallisuutten kesken ja tasapuolisuudellaan kokenut viihyttää ja poistaa sitä luonnollista karsautta, joka aina tahtoo vierasten kansain jäsenten välillä vallita, se päinvastoin itse on ruvennut käymään leppymätöntä sotaa suomalaisuutta vastaan, juurittaaksensa sitä valtakunnastaan kokonaan pois; ja että se tällä tavoin ei ole voinut sopua rakentaa ja ylläpitää, on selvä sanomatta. Osotteeksi, kuinka perusteellisesti se sotaansa käypi, mainittakoon tässä vielä sen lisäksi, mitä jo etelä-Varangin tulevaisuudesta puhuttaissa on kerrottu, että esm. yleisiin kruununtöihin, niinkuin maantientekoon tai muuhun semmoiseen, _ei oteta suomalaisia_ yksistään siitä syystä, etteivät he osaa norjaa! Jotenki luonnollista on, että hallitus tässä kansallissodassa on uskollisiksi liittolaisikseen saanut Ruijan norjalaisen väestön; vaan sopiiko toiselta puolen kummastella, jos suomalaisetki, kaikin tavoin kiusattuina, viimein kärsivällisyytensä menettävät ja alkavat yhtä katkerasti vihata kaikkea mikä on norjalaista kuin norjalaiset vihaavat kaikkea suomalaista? Muuta seurausta tosin olisi ollut mieletön odottaa: joka tuulta kylvää, se myrskyä niittää.

Mitä länsi-Ruijaan tulee, on tila siellä luullakseni parempi, vaikka matkani Jyykeän kautta kävi niin joutusaan, että oli mahoton ennättää saada mitään varmaa vakuutusta asiassa. Väestöä länsi-Ruijan pääpaikoissa, Alattiossa, Kieruassa ja Jyykeässä, ilmotetaan 3-kielisiksi, että suuri osa asukkaista puhuu sekä norjaa että suomea ja lappia, ja jos niin tosiaan on laita, auttaa se tietysti isosti sovun säilyttämiseen. Niissä seuroissa, joissa itse matkalla olin ja joissa saattoi olla kaiken kolmen kansan jäseniä, puhuttiin kyllä aina vain suomea, ja tästä tulin vähän siihen luuloon, että suomi on suuremmassa määrässä yhteinen kieli kuin norja; vaan mahollista kyllä, että erehyin. Että sentään länsi-Ruijanki norjalaisilla on ylevä tunne oman kielensä vastaansanomattomasta etevyydestä, sain itse nähä. Kun Jyykeänvuonon länsirannalla olin majaa muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, satuin sivumennen kysymään mitä kieltä Jyykeässä pidetään parhaimpana eli pää-kielenä. Kysymys oli tehty molemmille saattajilleni sekä kolmelle yhteen matkueeseen kuuluvalle heidän kumppalillensa, joita kaikkia luulin suomalaisiksi, kun he selvästi puhuivat suomea. Se äänettömyys, joka kysymyksen johosta seurasi ystävällisessä puheessamme, huomautti minua siitä, että kysymys ei liene ollut aivan paikallansa. Kun katselin puhekumppaleihini, oli kolme heistä muuttunut hyvin totisennäköisiksi, yksi ikäänkuin häpeillen koki peräytyä niin paljo kuin mahollista loukkoon, ja viimeinen, jonka tiesin Ruotsin suomalaiseksi, loi minuun eriskummallisen, ihmeen ja ivan sekaisen katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "oletko sinä tosiaan niin tyhmä kuin kysymyksesi osottaa, vaan ilmanko piloillasi tyhmäksi tekeyt?" Viimein hän äänellä, joka ikäänkuin toisilta pyysi anteeksi siitä että hän niin päivänselvää asiaa rupesi selittämään, vaikka se samalla korvissani soi vähän pilkalliselta heitä kohtaan, sanoi, että paras kieli tietysti oli norja. -- Tämä tapaus riittää mielestäni selvästi valaisemaan kuinka arkoja länsi-Ruijanki norjalaiset, kolmikielisyydestä huolimatta, ovat oman kielensä ja tietysti samalla oman kansallisuutensa paremmuudesta; nuo kolme kysymyksestä loukkauneet miehet olivat näet norjalaisia -- neljäs oli lappalainen. Jos tämänlaatuisessa tilaisuudessa joku rohkenisi väittää, että esm. suomi on yhtä hyvä kieli kuin norja, olisi epäilemättä riita heti valmis. Heikonlaisella perustuksella siis sopu näkyy länsi-Ruijassaki seisovan. Ja suomen kieltä täällä vainotaan vielä enemmän kuin itä-Ruijassa, sillä jumalanpalvelusta ei koskaan sanottu suomeksi pidettävän ja koulut ovat joko norjan- tai lapinkielisiä.

Jokavuotinen kansanvaellus jäämerelle.

Niistä suomalaisista, jotka joka vuosi käyvät jäämerellä kalastamassa, kulkee joku vähäinen osa Ryssän rannalle Pummankiin, muutamat harvat myöski länsi-Ruijaan Jyykeään ja Alattioon, vaan verrattomasti suurin osa Vesisaareen. Koska meki nyt olemme tässä kaupungissa, sopii meidän sivumennen tarkastettavaksi ottaa tuota omituista niin meikäläisten kuin muitten kansain säännöllistä vaellusta jäämerelle.

Tämä vaellus tarkottaa etupäässä osan ottamista kevätturskan eli niinkuin norjalaiset sanovat _lotaturskan_ pyyntiin. Nimitys lotaturska on syntynyt siitä, että keväisin pieni lohensukuinen kala, _lota_ eli _lotta_, norj. _lodde_ (malotus arcticus), suunnattoman suurissa parvissa nousee jäämeren rannikoille kutemaan ja että turska, jolle se on mieluinen ruoka, melkein yhtä suurissa parvissa seuraa sen perässä, jonkatähen lotaa ahkerasti pyydetään ja sitte käytetään turskan syötiksi. Varangin tienoille, ja ryssän rannalle lota tavallisesti ilmestyy maaliskuun lopussa eli huhtikuun alussa ja silloin heti turskanpyynti alkaa. Lotan tuloa voipi jo etäältä arvata niistä suurista lintuparvista, jotka kimeästi huudellen lentelevät yläpuolella vesikalvossa kulkevaa lotaparvea; myöski valaskalain näkyminen osottaa lotan ilmestymistä, sillä valaskala on lotalle yhtä perso kuin turska ja linnut. Joka taholta, maalta, merestä ja ilmasta, uhkaa perikato tuota pientä kalaa ja tässä kovassa taistelussa se epäilemättä jo aikaa olisi hävinnyt sukupuuttoon, jollei sitä löytyisi niin suunnattoman paljo. Lota kulkee niin tiheässä parvissa, että sitä, kun se rantaan tulee, usein saatetaan lipillä ammentaa ylös ja yhellä nuotanvedolla saadaan sadointuhansin, ehkä miljonittain.

Pyytöön aikojien pitää tietysti ennen syöttökalan tuloa koettaa olla perillä, ja maaliskuun keskipaikoilla sentähen joka päivä yksi vene toisensa perästä laskee Vesisaaren rantaan, pyytömiehiä täynnä. Nämät pyytömiehet ovat kaikki, tai melkein kaikki, suomalaisia, kotoisin eri osista Oulun lääniä. Ne tulevat Varanginvuonon poikki veneellä, koska vuono aina on sula, vaan vuonon etelärannalle Pykeijaan ne ovat tulleet maitse Lapin kautta. Maamatkustus tapahtuu suurimmaksi osaksi porokyydillä, joka on hyvin helppoa -- taksan mukaan maksu porosta ja penikuormasta nykyään on 30 penniä, vaan oli ennen ainoastaan 25 p.; kuitenki itsekullaki on muassa sukset eli "sivakat", että hätätilassa voidaan hiihtämällä lähteä taipaleelle. Kymmenkunta tai useampi mies tavallisesti kulkee yhessä matkueessa; joskus seuraa joku vaimonpuoliki muassa. Että matkustus pakkasen käsissä Lapin autioilla tuntureilla ei ole mikään huviretki, on arvattava, koska useimmat matkamiehet vaatteuksen puolesta tietenki ovat huonosti varustettuja.

Perille tultua sopii matkan vaivojen perästä muutama päivä levähtää Ulkojoella eli Sisäpäässä, Norjan alamaisiksi ruvenneitten maamiesten tykönä; vaan sitte on työpaikka etsittävä. Tämä etsintä ei kuitenkaan ole vaikea, kun kalanpyyntiin otetaan miehiä niin paljo kuin otettavissa vain lienee. Huutamat sitoutuvat pyytämään edeltäpäin määrättyä palkkaa vastaan, joka voipi vaihetella 75 ja 150 kruunun välillä koko pyynti-ajalta, s.o. parilta kuukaudelta, vaan toiset, ja ne ovat useimmat, ottavat kernaammin pyytääkseen _osalla_, niin että saalis, oli se suurempi tai vähempi, vissin perustuksen mukaan jaetaan tasan venekunnan kesken. Kauppiaat, saadakseen miehiä palvelukseensa, ovat hyvin alttiita antamaan etumaksoa ja kaikin puolin varustamaan miehiänsä pyytöretkelle, ja ensimäiset olopäivät kaupungissa ovat sentähen tulokkaille hyvin hupaisia. Vaan äkkiä tulee sanoina, että kalaa on ruvettu saamaan siinä ja siinäki paikassa, ja silloin on kiireen kautta lähettävä sinne. Säännöllisen telegrafijohon lisäksi asetetaan näet Ruijassa kevätpyynnin ajaksi väli-aikaisia sähkösanoma-asemia useampiin, jollei kaikkiin, kalastuspaikkoihin pitkin merenrannikkoa, ja niin pian kuin kala johonkuhun ilmestyy, lennätetään tieto siitä heti joka haaralle. Näitä väli-aikaisia asemapaikkoja hoitaa varsinaiseen telegrafikuntaan kuulumattomat henkilöt, jotka vain osaavat sähkösanomia lähettää ja vastaanottaa; niin esm. Vesisaaressa tapasin kansakoulu-opettajan, joka keväällä oli ollut telegrafistina ja, jos en muista väärin, samalla myöski järjestyksenpitäjänä muutamassa kalastuspaikassa.

Suomalaiset ja niihin luettuna Suomen lappalaiset eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka jäämerellä käyvät; päinvastoin ne muihin kavioihin verraten ovat ainoastaan vähäinen osa. _Maitseki_ kulkee Maanselän itäpuolella karjalasta ja "pomoriasta" s.o. rantamaasta Kemin ja Vienan väliltä paljo paksumpi kansantulva ylös pohjoiselle valtamerelle kuin meidän puolella, ja niiden lukumäärä, jotka _meritse_ tulevat jäämeren pyyntöön ottamaan osaa, on monta monituista vertaa isompi kuin suomalaisten. Meritse tuliat ovat kaikki norjalaisia länsi-Norjasta; ryssät eivät voi meritse tulla, koska Vienan merellä laivaliike alkaa vasta silloin kun kevätturskan pyynti jo rupeaa lopussa olemaan. V. 1878 oli 1 p. toukok. Ruijan läänin kalastuspaikoissa läsnä yhteensä 16,429 pyytömiestä 4,644:lla veneellä (ks. Norges officielle statistik, Norges Fiskerier i Aaret 1878). Ruijan lääniläisiä oli näistä 5,020 miestä ja 1,976 venettä, ryssiä 80 venettä ja tavallisen laskun mukaan siis 320 miestä, suomalaisia (ja ruotsalaisia) 753 (ulkomaalaisia oli yhteensä 1,073 henkeä); siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijan lääniä 10,336. Jos tästä summasta luemme pois noin 2,800, jotka olivat kotoisin Tromssan läänistä itäpuolelta Paatsivuonoa, jota ylempänä olemme lukeneet Ruijan _maakunnan_ rajaksi, oli siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijaa (Ruijan maakuntaa) yhteensä 7,536 henkeä Ruijan rannoilla kalastamassa. Paljoonko pyytömiesten luku ryssän rannalla samana vuonna nousi, en tiedä sanoa, vaan jos summissa lasketaan se 5,000 hengeksi, tuskin ainakaan otamme sen liian korkeaksi. Näistä saattoi ehkä noin 500 olla meren rannalla vakinaisesti asujia, Suomesta tulleita ehkä 400, Norjasta sama tai kenties vähän suurempi määrä, otetaan 500, Venäjältä ja Karjalasta siis 3,600. Yhteen laskettuna olisi siis ulompaa tulleita v. 1878 Ruijassa ollut 7,536 + 1,073 = 8,609 pyytömiestä ja ryssän rannalla 400 + 500 + 3.600 = 4,500, siis kaikkiaan _13,109_ henkeä eli tasaisessa luvussa 13,000, (koska niistä ryssistä, jotka olivat norjan puolella, ja varsinki niistä norjalaisista, jotka olivat ryssän rannalla, joku osa saattoi olla jäämeren rannalla vakituisesti asuvia). Kun Suomesta tulleitten lukumäärän edellisessä olemme arvanneet (ruotsalaisten s.o. Ruotsin suomalaisten kanssa, joita ei ole monta henkeä voinut olla) 1153 hengeksi, eivät he siis olisi olleet 11:ttä osaakaan koko siitä väestöstä, joka v. 1878 oli eri haaroilta ilmestynyt jäämerelle pyyntiin.

Se on kirjava joukko, joka yhä ylemmäksi nousevan auringon valossa joka kevät lähtee jäämeren laineita leikkomaan. Norjalaisia, ryssiä, suomalaisia, karjalaisia, lappalaisia ja kolttia liikkuu kilvan ahistelemassa Vellamon vetistä väkeä, rajapaikoilla joskus kaikki kuusi kansaa yhessä kohti ja yhellä haavaa. Norjalaisen voipi kohta tuntea hänen rohkeammasta käytöksestään sekä syydvestistä päässä, öljytakista ruumiin ympärillä ja mustakenkäsaappaista jaloissa, ryssän hänen karvalakistaan, repaleisesta puvusta, takkuisesta parrasta ja sivistymättömästä ulkonäöstä yiimalkain, lappalaisen hänen korkeasta neliskulmaisesta "kapperistaan" eli lakistaan, paidantapaisesta peskistä eli "käyhtistä" ja pieksunkaltaisista "kaapmagoista" jaloissa sekä hiljaisesta olosta muuten. Suomalainen lähenee pukunsa puolesta kuta kuinki norjalaista, vaan eroaa hänestä tasaisemman käytöksensä kautta, karjalaista voipi enimmiten luulla suomalaiseksi, kolttaa enimmiten ryssäksi. Paras tunnusmerkki asianomaisten kesken on tietysti kuitenki kieli, ja murteista puhumatta kaikuu neljä pääkieltä pyytömiesten huulilta. Kielen suhteen on huomattava, että useat lappalaiset puhuvat myöski suomea, samoin kuin useat suomalaiset lappia, joten jäämeren suomalaiset ja lappalaiset lähemmin liittyvät toisiinsa; ja kolmantena astuu liittoon karjalaiset, joitten on helpompi tulla toimeen suomen- kuin venäjänkielisten kanssa. Suomalaiset, karjalaiset ja lappalaiset muodostavat näin omituisen ryhmän, jonka yhistävänä siteenä on yksi kieli ja sen ohessa ehkä myöski se tunne, että he kaikki vallitsevain kansain, norjalaisten ja venäläisten, rinnalla ovat syrjäytettyjä.

Kun ajattelee tätä kansain moninaisuutta ja samalla muistaa, että kustaki kansasta eivät suinkaan parhaimmat ole liikkeelle lähteneet, vaan pikemmin ehkä parhainten vastakohta, ei voi olla sitä kysymystä tekemättä, onko hyvä sopu mahollinen ylläpitää näin erilaisista osista yhistetyssä ihmistössä. Vastaus kysymykseen saadaan sentään parempi kuin ensin luullaan. Norjan puolella luullakseni hyvin harvoin mitään yleisen järjestyksen häiritsemistä tapahtuu; siellä on hallitus lujempi, lainkuuliaisuudentunne tarkemmin mieliin painunut, ja mitä erittäin kalastamiseen tulee, niin kevät-pyynnin ajaksi useimpiin kalastuspaikkoihin asetetaan erityiset järjestyksenpitäjät (Opsynsbetjente). V. 1878 esm. sakotettiin ainoastaan 7 henkeä rauhattomuuden teosta ("rolighedsforstyrrelse"); noita erityisiä järjestyksenpitäjiä oli silloin 20:ssä kalastuspaikassa. Ryssän rannalla tosin oikeuden- ja järjestyksen hoito, niinkuin varemmin on selitetty, on enemmän leväperällä eikä erityisiä järjestysmiehiä kalastuspaikoissa löydy, niin että siellä on suurempi tilaisuus laittomuuden ja omankäden-oikeuden harjottamiseen, vaan onneksi ne kansat, jotka siellä parhaastaan liikkuvat, ovat sen luontoisia, että jos kiistoja heidän kesken syntyyki, niitä harvoin ruvetaan käsivoimalla ratkaisemaan. Venäläisten ja lappalaisten siivoluontoisuus, suomalaisten hidasmielisyys estää kumpaaki varsinaisesta ottelusta. Ylipäänsä saattanee siis sanoa, että sopu ryssänki rannalla on parempi, kuin asianhaaroihin katsoen voisi toivoa.

Siltä ei kuitenkaan ole sanottu, että järjestys täällä olisi kaikin puolin tyydyttävä. Jos tavallisissa oloissa sopu eri kansain jäsenten välillä kuta kuinki säilyy, voipi se sattuvassa tapauksessa kuitenki rikkua ja kun ei hallituksen valvovaa kättä likitienoissa löydy, yltyä todelliseksi sodaksi. Tämmöinen tapaus on aina tarjona, milloin suomalaiset ovat päättäneet viinan jumalalle toimittaa vähäiset pidot, sillä, niinkuin tiedetään, rohkaisee viina meikäläisen mielen siihen suuntaan että hän pitää itseänsä yhtä hyvänä herrana kuin ketä muuta hyvänsä ja on valmis nyrkeillänsä herramaisuuttaan todistamaan. Suomalaisilla on yleensä se muistutus venäläisiä vastaan, etteivät nämät tee erotusta oman ja toisen tavaran välillä, venäläiset taas katselevat karsain silmin suomalaisia, kun he muka ovat toisen kala-apajille tunkeuneet; molempain mielessä on näistä syistä se luonnollinen antipatia, joka vierasten kansain välillä enimmästä vallitsee, yhä terottunut ja kun "tulijuoma" on suomalaisen verelle antanut vähän joutilaamman juoksun, tämä antipatia puhkeaa ilmi väkivaltaisissa teoissa. Osotteeksi kuinka tämmöisissä tapauksissa käypi, tahon kertoa muutamasta kahakasta suomalaisten ja venäläisten välillä kerran Supuskassa, josta kuulin eräältä osamiessä olleelta Kittiläläiseltä. Suomalaisia istui rannalla kaheksan kappaletta, korttia lyöden ja viinaa juoden, kun muuan ryssä sattui kulkemaan sivu ja teki jonku muistutuksen kortinlyönnin suhteen. Yksi suomalaisista, joka oli muka venäjää ymmärtävänään, nousi silloin ylös vaatimaan ryssältä selitystä, sanavaihto syntyi ja suomalainen viimein koppasi toista korvalle, että hän kaatui. Ryssä silloin riisti takin päältään, viskasi sen maahan, rupesi sadattelemaan ja lähti jonku matkan päässä olevain maamiestensä tykö apua noutamaan. Kohta lähenee näitä 20--30 miehinen joukko, kaikilla kivet kädessä, joilla jo etäältä alkavat vihollisiaan pommitella; ryssä kuuluu kernaasti kiveä aseena käyttävän. Suomalaiset tietysti vastasivat kivenheitolla heki, vaan varustivat itseään sen ohessa kangilla ja muilla lyömä-aseilla käsikähäkkää varten. Kun "ampumista" oli kotvan aikaa kestänyt, rynnättiin yhteen niinkuin sodassa ainaki. "No mitenkäs tappelussa kävi, kuka voitti?" kysyin kertojalta. "Mitenkäpä siinä saattoi käydä", kuului vastaus; "kyllähän me koimme puoltamme pitää niin kauon kuin jaksoimme, vaan heitä kun oli niin paljo, saimme viimein aika lailla selkään." "Eikös teille sattunut ketään tulla apuun?" kysyin. "Oli niitä kyllä meidän miehiä joku parikymmentä lähellä", sain vastaukseksi, "mutta ne eivät avuksi tulleet, katsoivat vain päältä". Kun suomalaiset viimein olivat pakotielle painaneet, menivät ryssät heidän veneisiin ja hävittivät mitä hävitettävissä oli. Siihen asia sitte loppui; ei ainakaan kertojani maininnut, että mitään jälkilaskuja olisi syntynyt.

Tässä tapauksessa näyttää vika olleen suomalaisten puolella, vaan siitä ei sentään voi päättää, että he etupäässä olisivat riitain ja tappelujen alkuunpanioita. Päinvastoin luulen, että heidän käytöksensä ylipäänsä on enemmän kiitettävä kuin moitittava, johon luuloon olen tullut varsinki siitä seikasta, että Vesisaaressa, ei koskaan, niinkuin vakuutettiin, löydy kuin yksi, sanoo _yksi_, poliisimies, joka hyvin jaksaa pitää järjestystä usein 3--4:ään tuhanteen henkeen nousevassa ihmisjoukossa. Jos suomalaiset olisivat väkivaltaisuudesta tunnetut, sopisi odottaa, että poliisivoima sanotussa kaupungissa pyytömiesten olin-ajaksi vahvistettaisiin. Pahemmaksi riidan-syyksi ryssän rannalla luulen sinne tulevia länsinorjalaisia, jotka jäämerellä kulkevat "_nordfaarain_" nimellä; ainaki niitä yleisesti moitittiin mielivaltaisesta ja sopimattomasta käytöksestä, että vahingoittavat liinoja, perkkaavat kalat mereen (jota muuten tarkasti kartetaan), ja kohtelevat toisia, etenki venäläisiä, röyhkeästi. Ja että venäläisetki ovat sekanaista seuraa, saattanee varmana pitää. Niitä "Muurmanskien" matkueita, joita Castrén ja Lönnrot Imandralla kulkiessaan kohtasivat, sanoo edellinen _rosvojoukkoin_ kaltaisiksi, ja tätä nimitystä en vieläkään luule sopimattomaksi; ainaki niitten ryssäin, jotka itse matkallani näin, ei olisi tarvinnut hävetä tuommoiseen matkueeseen kuulumasta.

Suurin osa pyytömiehistä, yleensä puhuen voipi ehkä sanoa kaikki, kalastaa ilman edeltäpäin määrättyä palkkaa _osa-kaupalla_, niin että kukin pyytäjä saa vissin osan venekuntansa koko saaliista. Tätä osaa sanotaan norjaksi _mandslod_, venäjäksi _pai_, ja sen suuruus osottaa, kuinka kalastus oli onnistunut. Miehen osaa ei kuitenkaan määrätä saman perustuksen mukaan koko jäämeren rannalla. _Venäjän_ puolella pyytömiehet saavat yhteisesti jaettavaksi ainoastaan 1/3 osan koko saaliista, muut 2/3 osaa veneen isäntä yksin perii. Kun näet Muurmannin rannalla ei löydy muita vakinaisia asujia kuin Kuolan väestö ja suomalaiset siirtokunnat ja enin osa pyytömiehistä siis on sinne tuotava ulompaa, harjotetaan pyyntiä siellä siten, että varakkaammat miehet talven kuluessa kotiseuduiltaan pestaavat itselleen yhen eli useamman venekunnan, jotka sitte kevättalvella siirtyvät jäämerelle; näille isäntä antaa kaikki: veneet, pyyntineuvot, asuinhuoneet ja ruuan, vieläpä laivoillansa suvella toimittaa ne takaisin Vienaan, joskus ehkä ylöski merelle, niin että heillä ei ole itsellään muu huolena kuin vaatteet. Tämä selittää, kuinka pyytömiehet voivat tyytyä niin vähään kuin 1/3:nteen osaan saaliista -- joka, kun tavallisesti on 4 miestä veneessä, vain tekee kulleki 1/12 osan kaikesta -- sillä isännänhän on noista 2/3 osastaan suoritettava kaikki menot "promiislaa" eli pyyntiä varten. Joskus tapahtuu kuitenki poikkeuksia tästä yleisestä jakotavasta; niin kuulimme esm. Kannanlahessa olevan tapana että venekunta saapi puolet saaliista, vaan sitte myöski on velkapää ottamaan puoleksi osaa mahollisiin vahinkoihin, esm. jos liina kadotetaan. Suomalaisten kesken ryssän rannalla on pää-asiallisesti sama jakotapa kuin _Ruijassa_, että pyytömiesten kesken koko saalis jaetaan, ainoastaan poislukemalla vähäinen osa veneen "laikoksi" eli hyyryksi. Ryssän rannalla tämä laikko tekee 1/8 eli 1/9 osan saaliista, Ruijassa vähän enemmän, luullakseni tavallisesti 1/4 osan; ihan tarkkaan en sentään tohi tätä sanoa, koska muistiinpanokirjassani en löydä sitä ilmotetuksi. Vaan pyytömiehet, "kipparit", saavatki sitte itse varustaa itsensä kaikella paitsi liinalla ja nuotalla, jotka veneen isäntä hankkii.

Juhannuksen eli niinkuin pohjan puolessa sanotaan Johanneksen aikana taikka jo ennenki alkaa se kansantulva kääntyä takaisinpäin, joka talvella on kulkenut ylös jäämerelle. Nordfaarat, jotka jo heti uudenvuoden jälkeen ovat liikkeelle lähteneet, kulkien ensin Lofotin saarille talviturskan pyyntiin ja sieltä sitte ylemmäksi jäämerelle, palaavat, nyt viimein kotiseuduilleen, jotka saattavat olla Bergenin luona asti, useat lähtiissään myöden vämpöörinsä jäämeren rantalaisille. Suomalaiset ja karjalaiset niin ikään kiirehtivät kotimatkalle, jolla usein vuorokausittain yhteen mittaan kahlaavat Lapin soita tai laskevat sen virtoja; muutamat kuitenki höyryllä kulkevat Vienaan ja Kemiin. Ainoastaan venäläisistä joku määrä jääpi jälille jatkamaan kesäkalan pyyntiä, ja palaavat vasta elokuun lopulla tai syyskuun alussa Vienaan. Sittekun heki ovat pois lähteneet, jäävät jäämeren avarat ulapat taas autioiksi; se vilkas ihmisliike, mikä kesän aikana on niillä vallinnut, lakkaa, merenkulkiain iloisia lauluja ei enään kuulu, aallot vain yhä levottomammin hyrskyvät ja myrskyt pauhaa.

Liikkeestä jäämerellä puhuttaissa on vielä lisättävä, että Vienan mereltä kesän kuluessa suuri määrä laivoja ilmestyy jäämerelle, leveten pitkin rantaa Svjätoinosista aina Tromssaan asti. Ne ovat lastatut etupäässä ruokatavaroilla, niinkuin jauhoilla ja kryyneillä, vaan tuovat myöski muuta kalua: hamppua, köysiä, tervoja, plankkuja, hirsiä. Suurimman osan lastistaan ne vaihtavat tuoreeseen kalaan, varsinki saitaan, jonka itse suolaavat laivoihinsa. Elokuun lopulla sitte palaavat Vienassa syyskuulla kestäville kalamarkkinolle, vieden muassaan viimeiset venäläiset pyytömiehet venäjän rannikolta. -- Joku määrä laivoja tulee lännestäki päin kaloja Ruijasta noutamaan; vaan suurin osa kaloista ehkä lähetetään ulkomaille niissä postihöyryissä, jotka säännöllisesti kulkevat pitkin Norjan rantamaata.

Suomalaisten kulku jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.

Viime luvussa on sivumennen arveltu, mikä määrä suomalaisia v. 1878 saattoi jäämerellä olla pyyntiä varten käymässä. Tässä seuraa muutamia tarkempia numeroita meikäläisten nykyisestä käynnistä siellä.

Tietojen mukaan, jotka Oulun lääninhallituksesta suosiollisesti olen saanut, on viime vuosina Suomesta keskimäärin lähtenyt Ruijaan ja ryssän rannalle: Utsjoelta 70 henkeä, Inarista 150, Kittilästä ja Sodankylästä noin 1/10 osa kaikista täysikasvaneista, joka, kun näiden seurakuntain yhteinen väkiluku voipi olla noin 4.900 à 5,000 henkeä (v. 1880 31 p. jouluk. se oli 4,773), tekisi noin 250 à 300 henkeä, sekä miehen- että vaimonpuolia, Kemijärveltä 56, joitten joukossa toistakymmentä vaimonpuolta, Kuolajärveltä 13, Rovaniemestä 25, Kolarista 3 à 4, Alkkulasta (Ylitorniosta) 15, Alatorniosta 30 à 50, Kemistä 30, sekä Oulun kihlakunnasta noin 190, suurin osa Kuusamolaisia. Tämä tekisi yhteensä 832 à 903 henkeä. Kajaanin kihlakunnasta ei ollut tietoja, vaikka senki pohjoispuolelta, Kiannalta, luullakseni aina joku jäämerellä säännöllisesti käypi; samoin Muonionjoen varrelta, joku käypi, vaikkei niin ilmoteta. Sittekään ei sentään jäämerelle pyrkiväin Suomen alamaisten luku nousisi tuhanteen henkeen.

Mahollista, että tässä luetetut numerot eivät ole ihan tarkkoja, sillä ne ovat tietääkseni arviolta lasketut, ja että siis jäämerellä kulkiain lukumäärä on ollut hiukka isompi. Vaan vaikka niinki olisi, en voi kieltää, että yhteen saatava summa mielestäni tuntuu jotenki vähäiseltä. Sillä tuota meikäläisten vaellusta Ruijaan on aina kerrottu erittäin suureksi, ja matkallaniki kuulin, että Pykeijan kautta yksistänsä usein kulkisi Vesisaareen pari kolme tuhatta "lantalaista", niinkuin meikäläisiä Lapin puolella kutsutaan. Tämä määrä kyllä lienee umpimähkään otettu, vaan liian isostahan Pykeijalaiset olisivat erehtyneet, jos todestaan vain 5--600 lantalaista tavallisesti olisi matkassa ollut.

Asianlaita kuitenki on, että tulva jäämerelle ennen on ollut isompi kuin se nykyään on. Sitä todistaa joka haaralta kuultava ilmotus, että Ruijassa ei enään käydä niin kovasti kuin ennen. Kun ei mitään luetteloita meillä ole pidetty jäämerellä kulkioista, on kuitenki vaikea edes suunnille määrätä kuinka paljoon kysymyksen-alainen väkitulva nousi silloin kuin se oli ylimmällään eli vuosina 1807 vuoden kadon jälkeen. Vaan kun jo v. 1860 sanomissamme kerrotaan, että tuskin ainoaakaan seurakuntaa Oulun läänissä oli, josta ei jäämerelle olisi joku eli joitakuita lähtenyt, voidaan päättää, että niiden määrä, jotka mainitun katovuoden jälkeen pyrkivät pohjoiselle valtamerelle, oli niin suuri, että Pykeijalaisten äskön kerrottuun ilmotukseen ei isosti jää tinkimisen varaa.

Jos ruvetaan tutkimaan, mitkä syyt ovat vaikuttaneet vähennystä kulussa jäämerelle, niin voidaan semmoisia löytää useoita. Pääsyyksi lienee katsottava, että kalanpyynti itsessään, jos kohta se antaa kohtalaisen vaivojen palkan, ei kuitenkaan ole niin tuottava, että kaikkina aikoina kannattaisi sitä varten liikkeelle lähteä monen kymmenen penikuorman päästä, Jos sattuu hyvä vuosi tulemaan Suomeen tai muu parempi rahan-ansion tilaisuus, on epäilemättä Lapin eteläpuolella asuvain edullisempi pysyä kotona kuin jäämerelle mennä; ja verraten hyviä vuosiahan maamme on saanut nauttia nyt toistakymmentä vuotta yhteen mittaan, jonka ohessa tuo väkevä tukkiliike 8--9 vaotta takaperin tarjosi työstä hyvän palkan. Sitäpaitsi suomalaisten kalastusta, puhumatta heidän etäisyydestään pyyntipaikalta, nykyään haittaa varsinki se seikka, että kalastus on harjotettava vieraan vallan alueella. Siitä seuraa monta hankaluutta: paljaasta oikeudesta pyyntöön suomalaisten täytyy suorittaa vero, joka nykyään on ollut 1 peesi s.o. 5 markkaa 60 p. hengeltä, vaan joka milloin hyvänsä voidaan korottaa; he eivät omilla veneillä saa pyytöä harjottaa, vaan ovat pakotetut rupeamaan kippareiksi rantalaisten veneisiin, joten veneen laikoksi saaliista menee suuri osa; kun kauppiaat meren rannalla, jotka ovat vierasta kansallisuutta, ylönkatsovat, jopa vihaavatki heitä heidän kansallisuutensa tähen, jos kohta itse hyötyäkseen käyttävätki heitä työssään, ei ole sanottu, että kaikissa kaupoissa heille oikeus tapahtuu, eikä suomalaisen tarvitse ajatella lain huutamista avuksi, sillä riidassa norjalaisen kanssa hän aina on väärässä. Tuo edellisessä mainittu lainan anto pyydön alussa saattaa myöski usein olla pyytömiehelle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, koska tietenki kauppias koron kanssa perii saatavansa; sanotaanpa myöski kauppiaan usein koko venekunnaltaan eli palkkaväeltään perivän, mitä joku yksityinen on jäänyt velaksi eikä ole maksanut. Kun tämän lisäksi tulee, että meikäläiset, havaiten olevansa norjalaisten mielessä jonkulaisia halpoja nurkkavieraita, toisinaan lohutuksekseen väkevillä rohkaisevat sydäntään -- jota he sitäpaitsi satunnaisen pyytö-onnen tähen voivat ilostaki tehä -- voipi ymmärtää, että useanki säästö, kun hän pitkältä matkaltaan kotia palaa, on jotenki vähäinen. Äskön lueteltuihin tietoihin pyynnissä käviäin paljoudesta on myöski liitetty arviolta lasketut ilmotukset heidän säästöjensä suuruudesta ja tietävät nämät ilmotukset: että Kuolajärveläisten säästö henkeä kohti vain on ollut 25 à 50 kr., Kemijärveläisten 100 kr.. Kolarilaisten 100 markkaa, Alkkulalaisten korkeintaan 150 kr., Ala-torniolaisten noin 200 m., Kemiläisten 1--300 m., Kuusamolaisten lähes 200 m. Kumma kyllä ilmotetaan lähimpänä pyyntipaikkaa asuvain Inari- ja Utsjokelaisten säästöä kaikkein vähimmäksi: yhtenä vuonna 170 markaksi, toisena puolta vähemmäksi, kolmantena ei miksikään, neljäntenä velaksi (?!). Nämät tulot eivät kyllä ole niin isot, että ne voisivat houkuttaa ihmisiä _à tout prix_ lähtemään pitkälle ja vaivaloiselle matkalle ja tukalaan työhön.

Joka myöski on isosti vaikuttanut jäämerellä käyntiin, on epäilemättä viime puolena vuosikymmenenä niin kovaksi kasvanut siirto Amerikaan. Sinnehän Oulun läänistä vuosittain on muuttanut monta sataa henkeä ja niistä luultavasti suuri osa on ollut semmoisia, jotka muuten olisivat pohjaan päin kääntyneet. Monesta paikasta ilmotetaanki etupäässä Amerikaan muuttoa syyksi jäämerellä käynnin vähenemiseen.

_Pitkä matka, tunkeuminen vieraaseen maahan, monesta asianhaarasta syntyvä huononpuolinen tienesti jäämerellä ja Amerikaan siirto_ -- siinä helposti huomattavia syitä, miksi Oulun läänin keski- ja etelä-osan asujamet ovat herjenneet jäämerellä kulkemasta. Niihin voipi vielä lisätä yhen seikan, joka kyllä on kaikille pohjan puolen asukkaille tuttu, vaan johon tottumuksesta luullakseni pannaan liian vähän arvoa. Se on _teitten_ eli yleensä _kulkukeinojen alkuperäisyys_ Lapissa. Ne kun aina ovat olleet samanluontoisia kuin nykyään, s.o. lyhyesti sanoen _olemattomia_, ei niitä niin oteta lukuun, jos kansantulva sattuu joskus heiketä; vaan syrjäinen, joka tietää hyväin teitten arvon ja kuulee minkälaisia tiet Lapissa ovat, on varmaan valmis myöntämään, että ne jäämerellä käynnin vähenemisen suhteen ovat tärkeämpiä kuin ylipäänsä luullaan. Kruununvouti Lapissa Ch. Em. _Ahnger_, joka kaiken aikaansa on osottanut valpasta harrastusta laajan voutikuntansa asiain suhteen, lähetti pyynnöstäni jo vuosi takaperin hyväntahtoisesti minulle selityksen teistä Lapissa ja siitä tahon tähän ottaa sen osan, joka puhuu lantalaisten enimmän käytetystä tiestä Ruijaan. Lukia voipi siitä helposti muodostaa itselleen käsityksen niistä vaivoista, joita jäämerellä kulkiat saavat matkalla kärsiä.

"Viides valtatie Lapissa", kertoo selitys, "kulkee Sodankylästä Inarin kautta Näytämönvuonoon. Katselkaamme ensin, mistä paikoin tätä tietä _talvella_ kuljetaan."

Kun Kemijärveltä on tultu Kemijokea ylös Sodankylän rajalle _Kantolan_ taloon, jatketaan matkaa pitkin jokea eli jokivartta ensin 1/2 penik. _Saunavaaran_ suuriin ja komeoihin taloihin ja sitte toinen l/2 penik. _Pelkosenniemen_ taloihin. Vähän ylempänä näitä laskee Kemijokeen Kitinen, jota kuljetaan joku neljännes Luirojoen suulle; siitä käännytään viimemainitulle, joelle ja kuljetaan sitä kappale matkaa ylöspäin _Luiron_ taloihin, joihin Pelkosenniemeltä luetaan 2 penik. Luirosta on noin _viisi_ penik. _Tanhuan_ taloon, jolla välillä on ainoastaan hyvin pieni metsävahintupa 3 neljännestä etelämpänä Tanhuaa. Tanhuaan tulevat myöski Kuolajärveltä jäämerelle pyrkiät, joille pitäjänsä rajalta on hyvä tie _Savukoskelle_ Kemijoen ylävarrelle, vaan siitä noin _kuusi_ penikuormaa erämaata Tanhuaan, jolla matkalla vain on _Arojärven_ ja _Värriön_ talot. Tanhuasta on talvella oijustamalla ainoastaan _viisi_ penik. asumatonta taivalta _Lokan_ kylään; kesällä 9. Lokasta sitte 2 penik. _Rieston_ taloihin ja niistä sama määrä _Sompioon_ eli _Muteniaan_. Muteniasta sitte on _kaheksan_ penikuorman matka tunturein ja metsäselkosten poikki _Törmäsen_ taloon Kyrön kylään Ivalojoella. Tällä pitkällä taipaleella löytyy kuitenki v. 1870 rakettu ja minun (hra A:n) esityksestä v. 1879 perinpohjin korjattu autio tupa, suuri ja hyvä. Lantalaiset olivat polttaneet penkit, pöydän ja lattian kun maaliskuulla 1878 kävin täällä, vaan nyt on kaikki kunnossa taas. Tupa on melkein keskitaipaleella, vähän lähempänä Inaria ehkä. Sen ja Törmäsen välillä vähän tiepuolessa Luttojoen lähteillä on asumaton kullankaivajain mökki, jossa hätätilassa saapi suojaa.

Törmäsestä kuljetaan sitte _Inarijärven_ rantaan ja senjälkeen järven poikki _seitsemän_ penik. _Partakon_ taloon järven pohjoisrannalle. _Siltasaaren_ luodolla Inarissa löytyy minun toimestani nykyään (1880) lantalaisille yökortteeriksi rakettu autio tupa, joka on tilava ja hyvässä kunnossa. Partakossa yhtyy matkaan Kittilästä tuliat, joilla Inarin pappilasta on ollut 7--8 penikuorman taival tänne. Partakosta on sitte vain yksi taival _Reisivuonoon_, vaan se on _toistakymmentä_ penikuormaa pitkä. Yksi eli kaksi taloa on taipaleella.

Kulkekaamme nyt samaa tietä takaisin _kesällä_.

Lähtökohta on _Näytämö_, johon mereltä päin ympäri vuotta pääsee höyrylaivalla ja veneellä. Siitä on jalkaisin astuttava _kuusi_ penik. tunturi- ja metsämaata _Suolisjärven_ pohjoispäähän, jolla välillä löytyy vain yksi metsävahintorppa Pakana-ojalla. Polun suhteen ei ole muuta työtä tehty kuin että jossakussa kohti petäjä on kaadettu puron poikki, vaan kun maa ei ole soista, ei kulku ole erittäin vaikeaa. Ajotie olisi tässä kuitenki välttämättömän tarpeellinen, että Inarilaiset voisivat kesän-aikana hevosella vedättää jauhonsa ja muut tarvekalunsa meren rannalta; nyt ne ovat kannettavat, joka maksaa liian paljo. Suolisjärven rannalle olisi joku suoja eli kernaimmin oikea talo saatava, että palaavat lantalaiset tässä pääsisivät katon alle ja myös voisivat saada ruokaa, sillä usein heidän tässä täytyy _pari kolme viikkoa_ odotella venettä. Asujaa tässä ei ole ketään ja venettä saadaan vain siten, että Ivalojokelaiset sattuvat tulemaan lantalaisia täältä noutamaan; joskus sentään vene on jätetty valmiiksi järven rannalle. V. 1870 eräs Ruijan kauppias tarjoutui panemaan toimeen säännöllisen höyrylaivakulun Inarinjärvelle, jos hänelle annettaisiin oikeus käyttää halkoja höyryn lämmitykseksi, rakentaa vajoja laivan säilyttämiseksi talvisaikana sekä viimein suotaisiin joku vähäinen valtio-apu. Senaati kielsi kaikki edut, vaan myöntyi itse höyrykulun toimeenpanemiseen, josta tietysti sitte ei sentään tullut mitään. Paljo hyvää meni tuuman raukeamisen kautta lantalaisilta hukkaan, sillä heitä kulkee vähintäin tuhat joka kesä täältä kautta.

Suolisjärvi on pari penik. pitkä ja on Inarin vesistä erotettu 10--15 syltää leveällä kannaksella, jonka poikki vene vedetään varsinaisesta Inarista koillista kohti pistävän kolmatta penik. pitkän _Suolisvuonon_ perukkaan. Siitä on noin 10 penik. _Kyrön_ kylään Inarin etelärannalle ja tästä 3 penik. _Törmäseen_. Nyt venematka on loppunut ja kävely on edessä. Taival _Sompioon_ on, niinkuin äskön jo mainitsin, _kaheksan_ penik., enimmästi soita ja rämeitä; parempaa tietä ei ole kuin se polku, mikä lantalaisten astumisesta on syntynyt. Minä kuljin tätä tietä v. 1881 ja esitin sitte sen aukiraivaamista metsissä, porrastamista soissa, sillottamista puropaikoissa sekä viitottamista puuttomilla tuntureilla; vaan siitä ei seurannut mitään. Tänä vuonna (1882) muistutin asiasta uudestaan, vaan sain vastaukseksi, että kun en ollut kustannuslaskua tehnyt, ei esitystä voitu mietittäväksi ottaa. Ensi kesänä jos elän, aion valmistaa kustannuslaskun ja toivon muutamain vuotten perästä sitte saatavan tänne oikean kävelytien. -- Sittekun suurella vaivalla on rämpinyt tämän tien päähän ja taipaleella kiivennyt korkean _Nattastunturin_ yli, pääsee taasen ihmisten ilmoille, sillä Sompion pohjoisrannalla aina löytyy veneitä varta vasten lantalaisten tarpeeksi. Järven poikki, jossa pikkukalaa runsaasti pyydetään verkoilla -- tunturipuroissa karjalaiset pyytävät helmiäki -- kuljetaan _Mutenian_ taloihin, joista sitte jatketaan matkaa pitkin jokia ensin _Riestoon_, sitte _Lokkaan_. 2 penik. alempana Lokkaa suuri osa lantalaisista nousee maihin ja astuu jalan tiettömiä metsätaipaleita _Tanhuaan_ 3 penik. Tätäki taivalta aion ensi kesänä mitata ja esittää korjattavaksi. Veneellä kulkien tulee matka kolmatta vertaa pitempi eli _seitsemän_ penikuormaa, kun joki tekee suuria mutkia; lisäksi taipaleella on yhteensä 20 koskea ja nivaa, joista _Venään maalimakoski, Ylikangas, Melakoski, Junnikankoski_ ja _Alakotakoski_ ovat hyvin kovia ja pahoja laskea. Tanhuassa jalkamiehet taas istuvat veneeseen ja sitte kuljetaan jokea alas _kuusi_ penik. _Luiron_ taloihin, jolloin ensin on kolmisen neljännestä suvantoa ja sitte yhteensä 16 koskea, joista _Saarikoski_ ja _Alaköngäs_ ovat hyvin kovia. Luirosta alaspäin ei ole kuin yksi koski.

Niinkuin näkyy, ei matka Suomen Lapin kautta jäämerelle ja sieltä takaisin ole mikään kehuttava. _Viiden kuuden_, jopa _seitsemän, kaheksan_ tai vieläki useamman penikuorman pituisia, _asumattomia_ ja _tiettömiä_ taipaleita -- siinä seikkoja, jotka voivat rohkeaaki matkamiestä arveluttaa. Ajatellaan vain, että tuommoisella taipaleella nöyrä ilma sattuu tapaamaan, tai että matkue joutuu eksyksiin, joka kyllä ei ole kovin harvinaista, ja vähälläki mielikuvituksella on helppo ymmärtää, minkälaiseksi matka muuttuu. Monta epätoivon näytelmää Lapin tunturit epäilemättä ovat nähneet, monta tuskan huutoa kuulleet, joista ei mailma ole tullut tietämään mitään.

Mutta paitsi vaivoja ja mahollisia vaaroja seuraa teitten huonoudesta tietysti myös, että matka tulee paljo kalliimmaksi. Varsinki Lapissa ollaan erinomaisen oppineita nylkemään matkustajia. Niin esm. molemmat kumppalini Schwartzberg ja Ranin, jotka palasivat Inarin ja Sodankylän kautta, saivat paljasta veneenhyyryä Inarijärven poikki maksaa -- _60 markkaa!_ Kahelle saattomiehelleen sitäpaitsi saman määrän. Näin häpeämätöntä maksua ei arvattavasti lantalaisilta voida vaatia, koska he eivät pystyisi sitä maksamaan, vaan verraten kalliista tietysti heidänki täytyy kulkea[24].

Koska ensi ehto kaikelle liikkeelle on kulkukeinojen kelvollisuus, tulisi hallituksen aluksi pitää huolta siitä, että Lappiin lantalaisten päätielle saataisiin edes kelvollisia _polkuja_ ja joku _matkatupa_ sinne tänne. Jäämerellä kulku, vaikka nykyään satunnaisista syistä vähän vähenemään päin, ei koskaan voi laata, päinvastoin asian omasta laadusta seuraa, että se ajan pitkään on aina vain kasvava isommaksi; ja jotain apua se hallituksen puolelta varmaan ansaitsee. Sitäpaitsihan Lappi, siitä huolimattaki, on oman itsensä tähen oikeutettu jonkulaisia kulkulaitoksia saamaan[25].

Vesisaaresta Tenojoen suuhun.

Vesisaaressa ja sen likitienoilla Suomesta tulleet pyytömiehet enimmästi kalastavat. Länteen päin tulevista pyytöpaikoista mainittakoon _Annijoen_ suu; itäänpäin tulevista molemmat _Ekkeröt, Golnäs, Krampenäs, Nyhavn, Langbonäs_ ja _Kramvik_ -- paikkain suomalaisia nimiä en tiedä paitsi kahen viimemainitun, jotka ovat _Lamppuniemi_ ja _Kraaviika_. Lähellä Kraaviikaa on _Kiberg_, jossa samoin kuin siitä penikuorman päähän tulevassa _Vuoreijassa_ venäläisiä paljo käypi pyytämässä.

Ne päivät, mitkä Vesisaaressa vietin, olivat erinomaisen ihania. Lämpimyys oli toisinaan oikein tukala, varsinki öillä, jos ei maatapannessa muistanut nakata pois noita höyhenillä täytetyitä polsterintapaisia peitteitä. Kun ei maja-talossani eikä itselläni ollut lämpömittaria, en tiedä lämpömäärää tarkkaan ilmottaa, vaan paljo alle 30° C. se ei voinut olla. Ruijassa kesä toisinaan on hyvin helteinen, että päiväpaisteessa joskus havaitaan 38° C. Maanantai-iltana 31 p. heinäk. tuli äkkiä sangen kova ukkosen-ilma, että päivä muuttui aivan pimeäksi ja salamat hyvin tiheään välkkyivät, vaan sitä kesti ainoastaan pari tiimaa. Koska ukkonen kuitenki harvoin täällä päin kuuluu, olivat kaikki ihmiset seuraavana päivänä ilmasta isosti ihmeissään.

Niinkuin jo olen maininnut, olin höyrylaivalla aikonut jatkaa matkaa eteenpäin. Keskiviikkona 2 p. elok. teinki niin, nousin höyryyn ja lähin kulkemaan; ei kuitenkaan siihen suuntaan kuin ensin olin luullut matkan tapahtuvaksi, vaan päinvastaiseen. Ne isot höyryt, jotka säännöllisesti kerta viikossa lähtevät Vesisaaresta länteen ja etelään päin, palaavat nimittäin ensin itää ja koillista kohti Vuoreijan kaupunkiin, josta vasta kääntävät kurssinsa länttä kohti, niiden kun täytyy kiertää Varjakan niemimaan ympäri. Se höyry sen sijaan, johon olin astunut, kulki Vesisaaresta heti suoraan länteen päin. Asianlaita näet oli, että asuinkumppalini Kroghin hotellissa, Ruijan yli-metsäherra Andr. _Solem_, jonka matkan määrä samoin kuin minun oli Tromssan kaupunki, arveli mukavammaksi kulkea pikkuhöyryllä Varanginvuonon pohjaan, siitä hevosella kannaksen poikki Tenojoelle ja sitte jokea alas siihen paikkaan, johon ison höyryn oli määrä tulla, jossa vasta noustaisiin tähän höyryyn. Tätä tietä hänen aina oli ollut tapa kulkea ja sitä hän nytki aikoi käyttää. Kun höyrylaivoilla matkustaen, isoilla varsinki, ei juuri ole tilaisuudessa nähä mitään paitsi pysähyspaikkoja, ja niitäki enimmästi liian etäältä ja vain vilaukselta, päätin kohta tehä hra Solemille seuraa. Vuoreijan kaupunki ja linna jäi tosin täten näkemättä, vaan hra S. lohutti minua sillä, että vahinko ei ollut suuri.

Vesisaaresta Varanginvuonon pohjaan _Nyborgiin_ tulee noin 4 penik. ja tämän välin pienoinen höyry "Varanger" kulki vähemmässä kuin yhtä monessa tiimassa, niin että kun klo 8 aam. oli kaupungista lähetty, klo 1/2 12 oltiin perillä. Taipaleella seisahettiin Annijoella, Morttisessa ja Uuniemessä. _Annijoki_, norj. Jakobs- eli Skidenelv, on 1 1/2 penik. päässä Vesisaaresta; se on rajana Vesisaaren ja Uuniemen seurakuntain välillä. Minkälainen kylänpaikka, Finnäs on, en voinut nähä, kun höyry jäi kauas merelle. Kylän kohalla oli vähäinen tunturi, _Suluvaara. Morttinen_, norjaksi Mortensnäs, on kuulusa siitä hautakivestä, joka kylän vieressä seisoo; sanoivat sen näkyvän höyryynki ja osottivat sitä myöski minulle, vaan en tiedä varmaan, lienenkö sitä oikein saanut näköön, kun taas olimme rannasta kappaleen matkan päässä ja muuten oli sumuinen ja sateensekainen ilma. Pari kolmeki patsaantapaista olin näkevinäni. Morttisen takana oli _Käyripahta_ niminen korkea kallio. _Uuniemessä_ pysähyttiin kirkonkylän kohalla, josta seurakunnan pappi, pastori _Holm_, äsken valittu valitsiamieheksi valtiopäiville, tuli laivaan, kulkeakseen vaalitoimitukseen Hammerfestiin. Uuniemen eli lapiksi Uunjargan, norjaksi _Näsebyn_, seurakunta käsittää maisemat kahen puolen Varanginvuonon perukkaa sekä kappaleen Tenojoen länsivartta Utsjoen sivu aina Rastekaissaan asti. Asukasluku seurakunnassa teki v. 1876 yhteensä 1291 henkeä, joista 784 oli lappalaisia, 85 suomalaisia, 249 norjalaisia ja 173 sekakansallisuutta. Lappalaisista oli 72 paimentolaista (tunturilappalaista); etelä-Varangissa oli 125 tunturilappalaista. Heti lännen puolella Uuniemen kirkkoa Varanginvuono jakaantuu kahteen lahelmaan, joista pohjoisemman, pienemmän, nimi on _Mäskivuono_, eteläisemmän _Isovuono_ (norj. Karlbunden); välissä on _Selesniemi_, Ängsnäs. Edellisen vuonon pohjassa on Nyborg, joka oli matkamme määrä. Vastapäätä Selesnientä pohjoisrannalla on korkeanlainen vaara, _Aldashok_.

Nyypori ei ollut sen suurempi paikka, kuin että siinä oli kaksi tai olisiko ollut koko kolmeki taloa; me mentiin kortteeriin kauppias _Pleymin_ luo, Juuri kun olimme katon alle päässeet, alkoivat aamusta asti uhkaa tehneet pilvet runsaasti vuodatella sisältöänsä alas, jota sitte kesti lakkaamatta iltaan saakka. Oli siis pakko pitää sadetta, jota kumppalit Solem ja Holm mielellään tekivät, kun olivat isäntäväelle tuttuja, minä sen sijaan enemmän vastenmielisesti, kun toisten parissa kulkien kävin muka tutusta, ja yhtäkaikki olin vieras. Oliko talo kestikivarin tapainen, jossa matkamiehen oli oikeus olla, vai ainoastaan yksityisen asunto, sitä en tiennyt enkä voinut siitä selkoa saada; hevosta kuitenki isäntä lupasi minulleki antaa ja jälestäpäin olen kuullut, että Pleymin samoin kuin Klerkinki talo Paatsjoen suussa ovat puolittain kestikivareita, joihin on lupa mennä. Muuten talo oli sievällä paikalla, sillä seutu oli mäkistä ja mäet eivät olleet alastomia, vaan kasvoivat tiheää ja tuuheaa koivikkoa; kivenheiton päässä näkyi vuono, jonka talvella sanottiin menevän hevosta kantavaan jäähän jonku neljänneksen pari Nyyporista ulospäin. Pienoinen kryytimaa oli talon edustalla. Kun päivällinen oli syöty ja se varsin hyvä, josta ei vaadittu ja josta en itse typeryydessäni rohjennut tarjota mitään maksua, ja kun kyytipalkka oli edeltäpäin suoritettu -- verraten runsas, sillä kahen penikuorman matkalta, joksi taipaletta ilmotettiin, se teki minun hevoseltani kuusi kruunua, jotka maksamattomaan päivälliseen katsoen kuitenki oikein mielihyvällä maksoin -- aljettiin viimein tehä lähtöä, vaikka sadetta yhä kesti. Kahet kiesit, toiset kahen hengen, toiset yhen istuttavat, jälkimäiset minulle aiotut, ajoivat esiin, hra Pleymille, jonka silmäänpistävänä tunnusmerkkinä oli erinomaisen korkea, ihmeellisesti uskollisella tavalla hänen pojillensa perinnöksi mennyt nenä, sanottiin jäähyväiset ja rankkasateessa lähettiin kulkemaan. Kyytimies istui minun taakse ja senjohosta toiset käskivät minun ajaa edelle, jonka teinki. Maantie oli hyvin kaitainen, mutta muuten erittäin hyvä, niin että sitä oli hauska ajaa. Mäkiä kyllä oli taipaleella, vaan kaikki pienoisia; vaaraa ei näkynyt ainoaakaan, niin että korkein paikka, mihin nousimme, ei saattanut olla monta sataa jalkaa yli merenpinnan. Koivumetsää ulottui joka ilmansuunnalle niin kauas kuin silmä otti. Ajettuani vähän parempaa hölkkää noin puolitoista tiimaa, jolla aikaa emme varmaankaan olleet saattaneet ennättää enempää kuin noin viisi neljännestä, oli leveä Tenojoki edessämme korkean törmän alla; tästä maantie kääntyi pohjaiseen päin ja jatkui vielä jonku neljänneksen _Seidan_ kylään, jossa menimme kortteeriin metsänvartia Rajalan taloon. Nuo ilmotetut 2 penik. kutistuvat siis puoleentoista, vaan kenties niillä tarkotettiinki Norjan penikuormia, jotka ovat kolmatta osaa lyhemmät kuin Suomen.

Vaikka ajelin jotenki hiljaa, eivät kumppalit tahtoneet jaksaa perässä pysyä, että niitä myötäänsä sai seisahtua odottamaan. "Kyllä näkee", sanoi hra Solem viimein Tenon varrella, "että olette tottuneet venäläisillä postihevosilla kulkemaan, kun niin kovaan ajatte." "Kovaako tämä on", vastasin siihen, luullen hänen puhettansa ensin pilkaksi, sillä meillähän pidetään huonona ajona, jos keveällä kuormalla enemmän kuin tiima kuluu penikuormaan, ja lisäsin sitte, että "Venäjällä kyllä taidetaan ajaa kovasti, vaan omasta kokemuksesta en tiedä kuinka, koska en siellä ole hevosella ajanut." "Ah, suokaa anteeksi", sanoi siihen hra S., "en muistanutkaan, että te pidätte Venäjää ja Suomea eri maina." Hän oli siis "venäläisillä" postihevosillaan tarkottanut kyydin-ajoa Suomessa; näin valistuneemmatki norjalaiset seottavat Suomea ja Venäjää yhteen. Hoksattuani hänen puheensa tarkotuksen saatoin sitte hänelle selvittää ajotavasta meillä.

Kaarle _Rajala_, jonka talossa viivähimme jonku tiimakauden, oli syntyisin Sodankylästä. Hän oli naimisissa lappalaisen vaimon kanssa ja mikä vielä oudompaa, kävi lappalaisen puvussaki; puhui tietysti lappia ja myöski norjaa. Ettei hän sentään ollut lappalainen, saattoi pian arvata hänen rohkeasta puheestansa -- lappalaisen puhe on aina hiljaista ja nöyrää. Aamupäivällä olin höyrylaivassa puhellut muutaman nuoren suomalaisen kanssa, joka surkuttelevalla vaan samassa ivaavalla tavalla selitti, kuinka suuresti norjalaiset kauppiaat tekevät lappalaisille vääryyttä kaikissa kaupoissa ja kuinka lappalaiset vähääkään vastaansanomatta kärsivät vääryyttä tehtävän. Muuan lappalainen, joka puhui suomea, seisoi vieressämme kuunnellen puhetta, vaan ei siihen sanonut sanaakaan vaikka hänen kyllä olisi mielestäni ei ainoastaan sopinut vaan pitänytki kansaansa puollustaa. Vaan kesken puhetta ilmaantui seuraan mies, jota en voinut luulla muuksi kuin lappalaiseksi, koska hänellä oli täysi lapin puku päällä: päässä sininen _kapper_, takin sijasta punaisilla eli keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohalta koristettu sarka-_käyhti_, sen ympärillä kirjava _boagan_ eli vyö, josta riippui tuo kamalan suuri lapinpuukko, sekä jalkineina _kaapmagat_. Hän kohta puuttui puheeseen, myönsi toisen kertomukset pääasiassa oikeoiksi, vaikka niitä osittain oikaisi, vaan rupesi sitte itse selittämään oloja pohjan perällä ja teki sen niin taitavasti ja miehekkäästi, että minun lopulta täytyi kysyä, oliko hän todella lappalainen; vaikken kyllä muuta voinut luulla, koska en uskonut, että suomalaiset kulkevat lappalaisen puvussa. Ei se ole kuin suomalainen, tiesivät ympärillä seisojat siihen sanoa. Se oli juuri Rajala, isäntämme Seidassa. Että hän kulki lappalaisen puvussa, tuli siitä, että suomalaisten niillä seuduin useanki on tapa niin tehä (arvaten sentään etupäässä semmoisten, jotka ovat lappalaisnaisten kanssa naimisissa).

Kenties tässä sietää kertoa, miten tuon vääryydenteon selitettiin tapahtuvan. Kun lappalainen tulee kaloineen kauppiaan tykö, kuului selitys, kysyy kauppias, eikö kalanmyöjän pidä ostaa jotain kalua, viepi sitte aittaansa ja antaa hänelle kaikellaista tavaraa. Siitä sitte määrää lopussa maksun, selittämättä mitä kukin ostos erikseen tekee, määrää sitte niin ikään summissa paljoko kaloista lähtee, ja enimmästi tapahtuu, että tavarat nousevat enempään kuin kalat, joten lappalainen saa maksaa erotuksen. Kaikkeen tähän lappalainen vain vastaansanomatta myöntyy, ei mitenkään tutki, ovatko laskut oikeat vai väärät, ei tiedä kalojensa määrää ja kun kauppias jääpi saamiseen, toinen aukaisee kukkaronsa jos siinä mitään on, ja maksaa, muuten summa kirjotetaan velaksi. Voipi kyllä ajatella, että tässä kaikki käypi oikein, vaan täytyy toiselta puolen myöntää, että lappalaisen tietämättömyys ja sokea luottamus on omansa houkuttelemaan vähemmän tunnollista kauppiasta petokseen; ja Ruijassaki kauppiaita kyllä löytyy monenkarvaisia. Niin esm. eräs kauppias, nimeä en taho mainita, jonka konkursissa _passivat_ nousivat ainaki puoleen, jollei koko miljonaan ja joka siis oli nauttinut suurta luottamusta, paraikaa oli syytöksen alaisena -- varkaudesta. Eräältä varakkaalta porolappalaiselta, joka oli ollut majaa hänen tykönä, oli nimittäin kadonnut 4000 kruunua, ja kun he kahen olivat talossa olleet, haasti lappalainen kauppiaan oikeuteen. Asia oli jo ollut oikeuden tutkittavana ja kertoi joku, joka näytti hyvin tuntevan jutun erityisseikkoja, jollei se ollut yksi itse oikeuden jäsenistä, että tuomarit olivat olleet vakuutetut kanteenalaisen syyllisyydestä, vaan puutteellisen toteennäytön tähen asia kuitenki oli lykätty toisiin. -- Käytetäänkö kauppain sujuttajaisiksi tuota lappalaisen nektaria viinaa, en tullut erittäin tiedustelleeksi, vaan hyvin luultavaa on, että sitäki tehään.

Rajalan emäntä laittoi meille hyvät kahvit, jotka maistuivat sitä paremmalta, kuin hra Solem oli Vesisaaresta muistanut ottaa nisua mukaan. Sitte lähettiin "sinertävää Taanaa" kulkemaan alas. Kumppalit istuivat molemmat yhteen veneeseen, minä yksin toiseen, kun veneet eivät kovin monta henkeä kanna. Saattajaksi sain yhen lappalaisen, _Piera Samulinpoika Antin_, ja hänen vaimonsa _Kaarin_, molemmat jo vanhoja; pienikasvuisia, mustatukkaisia ja poskipäiltään leveöitä. Piera osasi jotenki hyvästi suomea, vaan vaimonsa tuskin ollenkaan. Tenojoki on sangen leveä, vaan hyvin matala, että airolla luullakseni joka paikassa yltää pohjaan; useassa kohti multaiset rantatörmät näyttivät vierivän jokeen. Joku penikuorma alempana Seidaa ulottui hiekkasärkkä länsirannasta melkein koko joen poikki, ettei meidänkään pieni venonen siitä uinut yli, ja lähellä joen suuta moneen toviin keskellä jokea tartuttiin matalalle. Saaria ei kuitenkaan joessa ollut kuin joku harva; 2 penik. alempana Seidaa oli Norskholman saari, jonka lähellä lännestä _Kolkukjoki_ laski Tenoon hyvin savensekaista vettänsä, ja Tenon suussa oli _Gullholman_, Gollisuolon, luoto. Pitkin joen itävartta kulki _Leuloma tuotdarin_ korkeanlainen vuoriharju, jossa saattajani sanoi vieläki paikotellen nähtävän pakanallisten lappalaisten entisiä uhripaikkoja; länsivarsi oli ensin matalampi, vaan kohosi lähellä joensuuta edellistä tunturia vielä korkeammaksi _Alkas-kaissaksi_, joka lopulta pystyjyrkästi kaatui alas jokeen, jättäen juureensa ainoastaan kapean kaistaleen tasaista maata, johon Tenon kirkko ja kirkonkylä on rakettu. "Kaissa", jota norjalaiset kirjottavat _gaise_, samoin kuin tuotdaria (tunturia) _duoddar_ eli _dudder_, merkitsee niinkuin saattajani ilmotti "korkeinta tunturia".

Seidasta luetaan Tenon suuhun Gullholmaan 4 penik. Perille tullessa oli jo aika kulunut sivu sydänyön, niin että taipaleella oli viivytty 5--6 tiimaa. Keskustelut Pieran kanssa lyhensivät kuitenki isosti matkaa, Asia, josta hän varsinki halukkaasti puhui, oli rajan sulku ja se haitta, mikä norjanpuolisille lappalaisille siitä on. Kernaasti, arveli Piera, maksettaisiin 100:lta porolta 5 kruunua, jos joulusta kaksi kuukautta eteenpäin saataisiin poroja syöttää Suomen puolella. Niinkuin jälestäpäin eräältä asiantuntevalta mieheltä kuulin, tekisi se porojen summittainen määrä, jota Suomen puolelle talvisydämmeksi haluttaisiin viedä: Pulmangista 4000, Kaarasjoelta (ei Karasjoelta) 5--8,000 ja Koutokeinosta 10,000, siis yhteensä parikymmentä tuhatta; vero niistä siis 1000 kruunua. Ei tuo suuri summa ole; vaan jos meidän jäkälälaitumia ei kokonaan tarvita omille poroillemme, olisi kenties syytä lakkauttaa rajakielto Suomen puolelta, jollei tuon vähäpätöisen veron tähen, niin ainaki sen suuren vahingon vuoksi, minkä mainittu kielto lappalaisille tuottaa. Sanotulla kiellolla ei kuitenkaan näytä voitettavan mitä sillä ehkä on tarkotettu, nim. meidänpuolisten vapaata kulkua meren rannikolle, koska kiellon vaikutus ei nimeksikään ulotu varsinaisiin norjalaisiin; ja sääliväisyydestä puhumatta -- jota kuitenki on vaikea olla tuntematta esm. siinä tapauksessa, että porot väkisin karkaavat Suomen puolelle ja joka kymmenes siellä sitteki menee takavarikkoon -- pitäisi yksinkertaisimman valtioviisauden kehottaa meitä toisenlaiseen menetystapaan. Sillä jos lappalaiset kerran kyllästyisivät Norjan ikeeseen, voipiko ajatella maholliseksi, että he kääntäisivät silmänsä ja toivonsa Suomen puoleen, kun me käytämme itseämme heitä kohtaan yhtä tylysti kuin norjalaiset?

Myöski kieliseikat ja valtiolliset olot ylipäänsä itä-Ruijassa joutuivat puhe-aineeksemme. Lapin kieli on siellä lähes saman vainon alaisena kuin suomi, niin että väkipakolla koetetaan lappalaisiaki norjalaistuttaa. Kun tiedustelin syytä miksi norjan hallitus niin tehnee, ehätti Pieran vaimo sanomaan, että se tapahtuu sentähen ettei "vieras hallitsia tulisi sanomaan Ruijan asukkaita omiksensa". Että lappalaiset muuten samoin kuin jokainen kansa rakastavat kieltänsä ja että norjalaisilla tulee olemaan yhtä kova kuin turha työ heidänki norjalaistuttamisessa, on varmaa. Keskenään he aina puhuvat lappia, vaikka olisivatki muitten kanssa juuri puhuneet esm. suomea; ja kun nyt Pieran veneessä hänen vaimonsa mieliksi lausuin muutamia lappalaisia sanoja, jotka matkalla olin oppinut, kiilsivät molempain pienet silmät peittämättömästä ilosta.

Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.

_Gullholman_ saari on Tenon suussa lähellä länsirantaa. Se ei ole sen suurempi, kuin että talo on siihen saatettu rakentaa, vaan varsinaiselle talonpihalle ei ole ollut sijaa. Paikan nykyinen omistaja oli eräs nuori kauppias _Schanke_, poika eli veljenpoika eräälle vanhemmalle Schankelle, joka aikanaan oli liikkunut laajoissa asiossa ja m.m. rakentanut suuren tehtaan guanon valmistusta varten turskanpäistä, vaan sittemmin tehnyt konkurssin samoin kuin Herman Dahl Vesisaaressa, jättäen jälkeensä epäiltävän maineen rehellisyydestänsä.

Tenonsuu kuuluu _Taanan_ seurakuntaan, joka on viides ja viimeinen Vesisaaren provastikunnan seurakunnista. Raja Uunientä vastaan kulkee länsi-etelästä koilliseen poikki joen näpiä penikuorma pohjempana Seidaa, joka viimemainittu siis kuuluu Uuniemeen. Taanan väkiluku teki viime väenlaskussa (31 p. jouluk. 1875) 2064 henkeä, joista 201 suomalaista, 788 lappalaista, 204 sekarotuista ja loput (871) norjalaisia. Norjalaiset siis silloin olivat lukuisin kansallisuus; miten asianlaita nyt oli, en tiedä sanoa, kun en pappia, joka ehkä olisi voinut tietoa antaa, saanut tavata.

Itä-Ruijassa on muuten suomalaisten lukumäärä erittäin isosti enennyt jonku miespolven kuluessa. V. 1846 oli nykyisessä Vesisaaren provastikunnassa yhteensä 335 suomalaista, nimittäin Vuoreijassa 8, Vesisaaren kaupungissa 134 ja maaseurakunnassa (johon etelä-Varankiki kuului) 129 sekä Uuniemessä 64 (ks. Suomi, 1870, siv. 182). V. 1855 oli samoissa seurakunnissa 740 suomalaista, nim. Vuoreijassa 12, Vesisaaressa 645, Uuniemessä ja Tenossa 83 (Suomi, l.c.). Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli Norjan virallisen tilaston mukaan Vesisaaren pitäjässä yhteensä 2,587 _puhasta_ suomalaista, nimittäin Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa 163, Vesisaaren kaupungissa 1027, maaseurakunnassa 457, etelä-Varangissa 654, Uuniemessä 85 ja Taanassa 201. Mutta huomattava on, että näiden puhasten suomalaisten rinnalla vielä löytyi yhteensä 933 sekarotuista, joitten joko isän tai äitin täytyi olla suomalainen, koska norjalaiset ja lappalaiset vain harvoin menevät naimisiin, ja jotka epäilemättä kaikki puhuivat suomea. Jos nämät "sekarotuiset" olisivat kielen mukaan eri kansallisuutten kesken jaettavat, olisi niistä siis suurin osa siirrettävä suomalaisten joukkoon, ja siten saattaa sanoa, että suomalaisten lukumäärä itä-Ruijassa, Lehesbyytä lukuun ottamatta, v. 1875 teki kappaleen yli 3,000 henkeä eli noin kolmannen osan koko alueen väkiluvusta, joka oli 9.883 h. Vuodesta 1846 se siis 30 vuoden kuluessa oli kasvanut 10-kertaisesti.

Tenon suuhun asti isot höyryt eivät tule, vaan jäävät 2--3 neljännestä ulommaksi _Vaggeen_ eli Russehamniin, Stangenästunturin juurelle vuonon itäpuolelle. Maattuani yön Gullholmassa oli aamulla matkaa jatkettava tänne, joka tapahtui illallisten saattajaini veneessä. Kumppalit Solem ja Holm olivat yöpyneet vähän ylemmäksi joenvarrelle erään alametsäherran luo ja heidän tultuaan Gullholmaan lähettiin kiireen kautta edespäin, ettei höyrystä myöhästyttäisi, huolimatta siitä, että vettä tuli taivaasta kaatamalla alas; kyllähän kesä kuivaa. Vaggessa, joka on lapin sana ja merkitsee "laaksoa", kuultiin iloksemme, että höyry ei vielä ollut tullut, joten siis olimme pelastetut. Paikalla seisoi edellisessä mainittu Schanken guanotehas, muutamia makasiineja ja pieni 2-kertainen huonerakennus, jossa peräänkatsoja, eräs Larssen, asui ja jossa sateelta oli suojaa etsittävä. Siellä jo oli höyrylaivan odottajia, nimismies _Oevre_ ja lukkari ja kunnan esimies _Isaksen_ Kaarasjoelta, molemmat valitsiamiehiä valtiopäiville ja matkalla Hammerfestiin; kun sitte sinne saapui Solem ja Holm ja heidän yöllinen isäntänsä, metsäsubstituti _Nikolaisen_ sekä tohtori _Klouman_ Taanasta, myöski valitsiamies, karttui meitä koko joukko miehiä, mieli kaikilla yhtäälle päin kääntyneenä, nim. höyrylaivan tuloon. Onni oli, että meitä oli näin monta, muuten aika ehkä olisi käynyt ikäväksi; höyrystä nim., jonka klo 11 epp. olisi pitänyt olla Vaggessa, ei koko päivänä kuulunut mitään. Se saapui vasta seuraavana aamuna klo 6, niin että lähes vuorokauden saimme sitä odottaa; ja kiireemme Gullholmasta oli siis ollut aivan turha. Syynä höyrylaivan viipymiseen oli ollut osittain sumu Vuoreijan tienoilla, osittain että laiva Vesisaaressa oli kuusi tiimaa odottanut hra Holmia Uuniemestä sinne, kun kapteenille oli Hammerfestistä Ruijan amtmanilta eli kuvernööriltä tullut sähkösanoma pyynnöllä odottamiseen. Että Holm kulki suoraan Taanaan, sitä ei laivan kapteenille ollut tiedetty ilmottaa.

Ne vastamainitut herrat, joille Vaggessa tulin esitetyksi, olivat sivistyneitä ja kohteliaita miehiä samoin kuin hrat Solem ja Holm, ja päivämme kului siis verraten hauskasti. Että politiiki ja valtiolliset kysymykset olivat pääpuheaineena, arvaa lukia sanomattaki. Norjalaiset ovat yleensä valtiollisesti paljo edistyneempi kansa kuin meikäläiset ja kesällä 1882 Norjan sisäpolitiikan asema tosiaan oli omansa kiihottamaan kansalaisten mieliä ylimpään määrään. Keväällä hajonneet valtiopäiväthän olivat joutuneet ilmi riitaan hallituksen kanssa kuninkaan rajattomasta kieltovallasta eli _"absoluti vetosta"_ peruslakikysymyksissä ja maan piti uutten vaalien kautta lausua, kummanko se arveli oikeassa olevan, toisin sanoen ratkaista kuninkuuden ja kansanvallan välillä. Semmoisesta tehtävästä epäilemättä olisi jokaiselle monarkillisesti hallitulle kansalle tarpeeksi miettimisen ja puhelemisen ainetta, ja niin nyt täälläki sekavassa vilinässä kaikui korvissa absoluti veto ja kansanvalta, hallitus ja valtiopäivät, vanhoillaan-olemus ja liberalismi, Sverdrup, Björnstjerne-Björnson, Selmer, y.m. Varsinaista riitaa ei kuitenkaan syntynyt, kun kaikki tuntuivat pää-asiassa olevan samaa mieltä eli että kuninkaan valta oli ylläpidettävä, vaan toht. Klouman kuitenki arvaten enemmän leikin päältä tehyillä muistutuksillaan piti huolta siitä, että keskustelu erimielisyyden puutteesta ei sammunut. Vaan omain valtiollisten kysymysten ohessa muisteltiin muittenki maitten, ja minun läsnä-oloni antoi aihetta keskusteluihin Suomenki oloista. Suomen valtiollisesta tilasta on Ruijan norjalaisilla ylipäänsä tarkempi käsitys kuin olin luullut, niin että asiat, vähäisellä opastuksella olivat heille selvät. Että meillä on oma hallitus, omat lait, omat valtiopäivät, oma raha j.n.e., ne olivat kaikki tunnettuja asioita, ja kun matkallani tuli puhe esm. Suomen ja Venäjän valtiovälistä, moni aivan pian arveli, että sehän on sama kuin Norjan ja Ruotsin. Sen seikan suhteen en kuitenkaan voinut olla sitä havaintoa tekemättä, että usealla näytti siinä olevan kahenlaatuinen käsitys eli tunto, niin sanoakseni ajateltu ja ajattelematon: kun vasituisesti oli valtioliitostamme Venäjän kanssa puhe, tuli edellinen käsitys ilmi, vaan jos muista asioista puhuttaissa meidän maa ja meikäläiset sivumennen mainittiin, silloin Suomi oli Venäjää ja suomalaiset ryssiä. Vanhemman ajan väärä ja uuden ajan oikeampi käsitys näin vielä näkyvät norjalaisten mielissä taistelevan. Tuliko mitään merkkiä tästä taistelusta nyt Vaggessa näkyviin, en muista tarkkaan, vaikka hyvin luultava on, että niin tapahtui; sen vain muistan, että se uteliaisuus, jota täälläki Suomen olojen suhteen osotettiin, oli isosti miellyttävä. Eikä tämä uteliaisuus rajottunut ainoastaan valtiolliseen alaan; sekä hartaudella että tiedolla o'ottokumppalini myös puhelivat esm. kirjallisuudestamme. En voi kertoa kuinka hämmästyin, kun puhellessamme hra Nikolaisen yht'äkkiä alkoi lausua julki pitkiä kappaleita Runebergin "Ojan Paavosta", johon hän oli erittäin ihastunut. Tokkohan meidän maassa, meidän Lapista en puhukaan, moni osaisi lukea kappaleita norjalaisten runoiliain teoksista?

Mainittu hra Nikolainen oli komea mies, pitkä ja hoikka, vaan harteva, sangen nuori ja hyvin iloinen, että häntä mielellään katseli. Iltamalla hän lähti meille näyttämään tuota Schanken guanotehasta, jonka seinällä kyllä seisoi: "ei yhtän vierasda sa mennee Fabrikkin", vaan johon yhtäkaikki nyt mentiin; se sitä paitsi ei nyt ollut käynnissä. Tehas, 3-kertainen, puinen, oli lujasti rakettu ja hyvin varustettu; ratasta pani heti tehtaan takaa kohoavan tunturin kupeelta juokseva kirkasvetinen puro käymään. Rakennus kuuluiki tulleen kaikkiaan maksamaan 120,000 kruunua; vaan konkurssihuutokaupassa se joutui erään Vuoreijalaisen kauppiaan (Brodkorbin?) omaksi 12,000 kruunusta.

Esimerkki jäämeren kalarikkaudesta oli täälläki tarjona, Juuri ennen päivällistä lähtivät moniaat seurasta uistamaan ja palasivat jonku tiiman takaa, tuoden, niinkuin punnittaissa nähtiin. 1 leiv. 3 naulaa taimenen tapaista kalaa, "Sö-öret" norjaksi. Enemmänki olisivat luultavasti saaneet, vaan eivät kauvemmin tohtineet viipyä, peljäten höyrystä myöhästyvänsä.

Lukkari Isaksen Kaarasjoelta oli lappalainen, vaikkei luullakseni puhasverinen. Hän oli käytökseltään hyvin hiljainen, niinkuin lappalaiset ylipäänsä, vaan tuntui älykkäältä ja talonpojaksi sivistyneeltä mieheltä. Puhui paitsi lappia myöski suomea ja norjaa; piti, niinkuin lappalainen ainaki, takin sijasta "käyhtiä", joka kuitenki oli mustasta verasta, vaan jaloissa oli mustat saappaat eikä pieksut; päähinettä en muista, vaan ei se ollut "kapper". Sama Isaksen vastaanotti Tenon varrella kuningas Oscaria, kun hän 10 vuotta takaperin matkusti Ruijassa, lappalaisten puolesta lapinkielisellä puheella, jonka kuninkaan seurassa tulkkina kulkeva professori Friis sitte kuninkaalle selitti. Puhe päättyi 3-värssyisellä runolla, joista ensimäinen oli näin kuuluva (ks. Kong Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken 1873 ved J. A. Friis):

Gonagas Oskar boåtta, Bagjan mu vaibmo ja gæts Maid oudal don in læk oaidnam! I æra gonagas oappaladdam Du nuft armolasat, rakkaset. O, ilo- ja gudne bæivve!

joka Friisin käännöksen mukaan merkitsee: "Kuningas Oskar tulee, Pakaha sydämeni ja katso mitä et ennen koskaan nähnyt! Ei kuningas vielä ole luokses tullut Niin armollisesti ja rakkahasti. Oi ilon ja kunnian päivä!" Puhe pidettiin _Suoppanjargassa_ (Suopunkiniemessä), noin 1/2 penik. etelään Seidasta, kun kuningas sinne saapui Nyyporista. Purjehittuaan ympäri Varjakan niemen Vesisaareen ja sieltä kuljettuaan rajalle asti Vuorjemaan sekä käytyään etelä-Varangin kirkolla, johon hän Rautavuonon perukasta käveli poikkimaisin (Elvenäsiin), kuningas palasi Varangin kannaksen poikki Tenon suulle, jossa vasta taas nousi fregattiinsa "St. Olaf". Kannaksen poikki saattoi silloin vielä matkustaa ainoastaan jalkaisin eli ratsain, jota jälkimäistä kulkutapaa kuningas käytti. Nykyinen maantie, jonka kerrottiin tulleen maksamaan koko 2 kruunua kyynärältä eli 36,000 kr. penikuormalta -- mahoton summa! -- ei vielä silloin ollut valmis.

Sydänyön tuolle puolen odotettiin höyrylaivaa; vaan kun ei sitä kuulunut, ruvettiin levolle. Toinen puoli meistä taisi saada sängyssä maata, vaan toisen puolen täytyi asettua lattialle. Mitä he kukin allensa haalinut; minulla ei ollut muuta panna kuin vanha palttooni, että jos toisilla lattiavierailla ei sen parempaa ollut, ei heidän tilansa kovin pehmeä ollut. Yhtä kaikki kohta oltiin unen vallassa, josta klo 6 aikana herättiin siitä sanomasta, että höyry oli tullut. Hurjassa kiireessä hypättiin ylös, selvitettiin kortteeri, johon vain meni joku kruunu hengeltä, ja riennettiin laivaan; ja kun siihen hyvin oli päästy, se lähti matkaan.

Höyryn nimi oli _Haakon Adalstein_. Se oli Söndenfjeldin höyrylaiva-yhtiön oma. Sanotulla yhtiöllä, jonka omistajat ovat Trondhjemi- ja Bergeniläisiä, kerrottiin olevan yhteensä 15 höyrylaivaa, jotka säännöllisesti kulkevat Vesisaaren ja Hampurin väliä. Ne ovat hyvin suuria; montako hevosvoimaa Haakon Adalsteinilla oli, en muista, vaan muutamassa kohti laivaa luettavan ilmotuksen mukaan laivalla, joka myös kuljetti kalua, oli lupa ottaa 625 matkustajaa aavoilla vesillä ja 750 saaristoissa. Oulun ja Pietarin välillä kulkevat höyryt saavat tuskin ottaa kolmatta osaa. Laivaan noustiin sen kyljessä olevasta portista eli ovesta.

_Tenovuono_ on penikuormaa leveä ja 4 penik. pitkä. Ulkomuodoltaan se on yhtä kolkonnäköinen kuin Ruijan muut pohjoiset vuonot: rannat ovat ylt'ympäriinsä jyrkästi veteen suistuvia, korkeoita ja aivan alastomia kallioita, eikä vihantaa paikkaa näe missään. Nyt oli kuitenki erinomaisen kaunis kesä-aamu: tuulta oli tuskin nimeksikään ja heleä päiväpaiste kirkasti maita ja vesiä, niin että koko luonto, yksin tuo jylhä vuonoki, esiintyi miellyttävässä valossa, Tenovuonon itäranta, joka päättyy _Tanahornin_ korkeaan kallioniemeen, on jotenki suora, ilman sanottavia lahtia; länsirannan keskikohalla pistää kaksi kaitaista vaan syvää vuonoa, toinen länsi-etelään päin, toinen länttä kohti: _Lang-vuono_ (lapiksi Guandaluoht?) ja _Hopsvuono_. Langvuonon ja Tenovuonon väliin tulevan niemen pää on nimeltä _Digermulen;_ vastapäätä Tanahornia on _Omgangin_ niemi. Itäpuolelle Tenovuonoa tulee Varjaknjargan niemimaa, jonka pohjoissyrjällä Tanahornin ja Vuoreijan välillä on useoita suurempia kalastuspaikkoja, niinkuin _Berlevåg_, peniknorman verta idempänä Tenovuonon suuta, johon asti uuralaiset ryssän rannalta toisinaan kulkevat, _Baadsfford_ ja _Makur, Syltefjord ja Havningberg_.

Tenovuonon rannoilla on joitakuita pieniä kalastuspaikkoja, vaan ne ovat siksi mitättömiä, että höyrymme vasta poikkesi _Finkongkjeiliin_, lapiksi _Seidivuodnaan_, vuonon suussa länsirannalla. Se oli, niinkuin useimmat Ruijan kalastuspaikat eli "fiskeväärit" meren partaalla, pienoinen lahen poukama korkeain kallioseinäin välissä, joitten juurelle oli sopinut moniaita ihmisasuntoja rakentaa; siinä asui muuan kauppias, jolta otettiin kuivia kaloja laivaan. Kun siitä jonku tiimakauden viivähyksen perästä jatkettiin matkaa, oltiin varsinaisella valtamerellä, jonka selkiä kuitenki, ilman kauneuteen katsoen, huoleti lähettiin kyntämään. Toinen paikka, johon höyry poikkesi, oli _Gamvik_, noin 1 1/2 penik. länteen Seidivuonosta, vankka kalastuspaikka omalla kirkolla. Siitä vähän länteen oli _Mehavn_ ja kun Mehavnista oli lähetty, tultiin kiertämään Europan mannermaan pohjoisinta nokkaa, _Nordkyn_ eli _Kinerodd_, lapiksi _Gidni_. Sen tasalla oltiin klo 1/2 2 päivällä, 4 p. elok. Se on noin 7--800 jalkaa korkea, mereen ulos pistävä kalliokärki -- tai jollen muista väärin, siinä on pari kolmeki kärkeä rinnakkain; vaan joka etupäässä veti huomion puoleensa ja teki katsellaan vähemmän edullisen vaikutuksen, oli se seikka että kallio on murenevaa laatua, joten se juureltansa ainaki kolmanteen osaan korkeuttansa on alasvierineen soran peitossa. Rinne ei siis hetikään pystyjyrkästi kohoa merestä ylös, joka kuitenki tämmöiselle paikalle olisi kaunistukseksi. Niemen ympäri kierrettyä pantiin kurssi lähes suoraan etelää kohti ensin _Skjötningsbergiin_ ja _Kjöllefjordiin_, jotka molemmat ovat _Tshorgashnjargan_ länsirannalla, ja sitte _Tauvisiidaan_ eli _Lebesbyhyn_, syvälle _Laijisvuonon_ sisään. Kun lähenimme Kjöllefjordia, jonka suomalainen nimi on _Kelavuono_ -- niin ainaki Jyykeässä sanottiin; vaan tämä nimi kyllä sopisi _Kjelvigilleki_ Magerön itärannalla-- kiintyi silmä eriskummalliseen, itseksensä rannalla seisovaan kalliomuodostukseen, joka etäältä isosti vivahti kirkkoon. Sen nimi onki _Finkirken_, Lapinkirkko, vaan onko se tuon nimen saanut ulkonäöstään tai siitä, että lappalaiset ennen vanhaan, niinkuin kerrottiin, ovat sitä pitäneet uhripaikkanaan, en ota ratkaistakseni; kenties kumpiki seikka on nimen antoon vaikuttanut. Kjöllefjordin eteläpuolella pistää itään päin pitkänlainen lahti, _Eddsfjord_, johon Tenovuonon puolelta vastaa Hopsfjord, niin että väliin jääpi tuo ainoastaan virstan levyinen kannas Hopseidet. Vulfsberg esittää, että kannas puhkaistaisiin, niin että laivat pääsisivät siitä kulkemaan ja tuota syksyn ja myrskyn aikana vaarallista kulkua Nordkyn ympäri siten voitaisiin karttaa, ja esitys näyttää olevan niin paikallansa, että se varmaan kerran hyväksytään ja pannaan toimeen. Kjöllefjordissa oli samoin kuin Gamvikissa kirkko, vaan kun Gamvik on Taanan pitäjän kappeli, kuuluu Kjöllefjord Lebesbyn pitäjään; raja pitäjäin välillä kulkee Rastekaissan tienoilta pitkin Laijistunturia ja Hopseidin kannaksen poikki Nordkyyhyn. Lebesbyn länsiraja taas kulkee Spierttanjargan halki sen äärimmäiseen nokkaan "Svärholtklubben", _Spierttaklubunn_, joten siis tuo Tenovuonoa vähän isompi Laijisvuono on kokonaan pitäjän sisällä. Lebesbyn pitäjän väkiluku teki v. 1875 672 henkeä, joista 64 suomalaista (v. 1855 43), 266 lappalaista, 100 sekarotuista ja 242 norjalaista. Kirkolta käännettiin taas kurssi pohjaan päin _Svärholtiin_, joka on heti Spierttaklubun itäpuolella, ja sitte kierrettiin tämä niemi ja alettiin painaa _Porsangin_ eli niinkuin suomeksi myös sanottiin _Porsangerin_ vuonon sisään. Niemen nokassa, joka on korkea ja jyrkkä, on mainio "lintuvuori"; kalliorinteen koloissa pesii tässä sadointuhansin, kenties miljonittainki, eri merilintuja, enimmästi kalalokkeja. Sivukuljettaissa hiljennettiin vähän höyryn vauhtia ja useat matkustajat ottivat esiin pyssynsä, ampumalla säikyttääkseen suuremman määrän lintuja liikkeelle vuoresta, muutamain laukausten perästä lehahtiki kauheasti kirkuen semmoiset parvet ilmaan, että oli ikäänkuin lumipyry edessämme, ja yhtäkaikki enin osa sitteki lienee paikoillensa jäänyt kallion rotkoihin. Höyheniä ja munia kalastajat täältä keräilevät suuret määrät.

Svärholt-niemen kohalla oltiin iltamalla klo 10:n tienoissa. Kun siitä oli päästy sivu, alkoi aurinko laskea -- elokuun alussa se täällä jo muutamaksi tiimaksi katoaa, Auringonlasku oli erinomaisen juhlallinen ja kaikki matkustajat nousivatki täkille sitä katsomaan ja ihmettelemään. Tuo ääretön meren ulappa oli ihan rasvatyyni ja kirkas kuin peili; taivas oli yhtä kirkas ja aivan pilvetön -- ainoastaan auringon yläpuolella oli vähän kullankarvaista liennettä; ja näköpiirin äärimmäisessä päässä, missä taivas ja vesi sulivat yhteen, päivän loistava ruhtinas, tulipunaisena ja häikäisevän valonsa menettäneenä, vyöryi verkalleen ja majesteetillisesti alas aaltojen viileään syliin. Laskua kesti klo 10,15--10,40 eli tasan 25 minuutia, lukien siitä kun auringon alin laita ensin koski veteen siihen asti kun ylälaita katosi. Tuo ylevä näkemä vaikutti mahtavasti jokaiseen; yksin ruijalaisetki, joitten kuitenki olisi luullut olevan siihen tottuneita, olivat ihmeen vallassa. Minä puolestani en eläissäni ollut tämmöistä päivänlaskua nähnyt, eikä semmoista muualla voikaan nähä paitsi pohjoisen valtameren ääressä, koska aurinko etelämpänä alenee jyrkemmästi.

Päivänlaskun jälkeen useat vielä jäivät ylös valvomaan ja yön ihanuutta nauttimaan, vaan kahen edellisen yön riittämätön lepo yllytti minua menemään alas makuusijaa etsimään. Siitä oli sentään kova tinka, sillä kaikki paikat olivat täynnä, vaan hyvä sopu sijaa antaa ja salin sohvilla ja lattialla mitenkuten jokainen, joka ei ollut hyttipaikkaa saanut, pääsi viimein pitkäkseen. Muuan nuori norjalainen luopui itse altaan minun hyväkseni paikastaan sohvalla, etten tällä kertaa ollut pakotettu niinkuin viime yönä lattialle asettumaan.

Yön aikana laiva kävi _Kistrannin_ kirkolla, jotenki alhaalla Porsanginvuonon länsirannalla, ja _Repvågissa_, pohjempana samalla rannalla. Jälkimäisessä paikassa unemme loppui klo 1/2 6 aamulla suuresta hälinästä sekä ylhäällä täkillä että alhaalla salissa. Hammerfestiin valtiopäivämiesvaaliin aikovat valitsiamiehet, luvultaan 16, erkanivat nimittäin tässä laivasta ja astuivat toiseen pikkuhöyryyn, nimeltä "Nor", joka varta vasten oli tullut heitä noutamaan, että ajoissa kerkeäisivät vaaliin. Tämän piti näet tapahtua samana päivänä, lauvantaina 5 p. elok., klo 5 j.pp. ja siihen asti ei iso höyry, jonka piti poiketa useaan paikkaan, olisi perille ennättänyt. Edellisenä iltana valitsiamiehet olivat päättäneet Kistrannista kulkea maisin _Vuorenjargan_ poikki _Rappefjordiin_ (suomeksi Repovuonoon?), jota taivalta on pari penikuormaa, ja tilasivat sähkölangan kautta vuonon perään pikkuhöyryn viemään heitä siitä kaupunkiin, vaan Hammerfestistä tuli vastaus, että pikkuhöyry tulee Repvågiin ja että jatkaisivat matkaa sinne, niin pääsisivät tunturin poikki kulkemasta, joka vastaus tietysti oli heille mieleen. Repvågissa meidän laiva vielä viipyi pari kolme tiimaa, ennenkuin taas lähti kulkemaan pohjaa kohti, sillä monta venelastia kuivia kaloja oli täällä otettava sisään. Kun oltiin matkassa, tulin vähän levottomaksi sen puolesta, kulkisimmeko meki Magerön salmen kautta niinkuin "Nor" tai sanotun saaren ympäri; edellisessä tapauksessa jäisi näet mainio _Nordkap_ näkemättä ja sitte olisi ollut parempi päästä Norissa kulkemaan, niin olisi Hammerfestiä kerjennyt tarkemmin katsella. Ilokseni kuitenki kuulin, että kapteeni, ilman yhä kestävään kauneuteen katsoen ja kun useat muutki matkustajat olivat halunneet "Nordkaapaa" nähä, oli päättänyt kulkea Magerön ympäri. Kauniilla säällä kapteenein on tapa näin mukautua matkustajain mielen mukaan. Ilma oliki tänäpänä yhtä ihana kuin eilen, lämmin ja niin tyyni, että meren pinnalla selvästi siellä täällä erotti ne klasipulloiset tupulit, jotka osottivat alaslasketuita liinoja. Pyytöveneitä näkyi useoita meren selällä; Porsanginvuono on nim. hyvä varsinki saidan pyytöpaikka. Muutamia Kieruan suomalaisia oli aamulla tullut laivaan ja heiltä kuulin, että juhannuksesta elokuun alkuun Repvågin tienoilla oli nuottaa kohti, jota 12 miestä hoitaa, saatu toistasataa tynnyriä saidan maksoja, siis, kun tynnyrin hinta oli 21 kruunua, noin 200 kr. miestä päälle, sekä sen lisäksi kaloista 4--5 mattoa jauhoja niin ikään miestä päälle; joten, kun jauhomaton hinta oli noin 30 kr., miehen ansioksi oli jäänyt kaikkiaan noin 330--340 kr. Sangen sievä tienesti kuudelta viikolta. Kun tultiin Magerönsalmen suulle, kuljettiin muutetun kurssin tähen ensin lännempänä salmen pohjoisrannalla olevaan _Honingsvangiin_ ja sitte idempään _Kjelvigiin_. Viimemainitussa paikassa, jolla on hyvä, saaren suojaama hamina on ollut oma kirkko, vaan se kauhea länsi-eteläinen myrsky, joka talvella 1882 teki niin suuria vahingoita Ruijassa, kohotti koko kirkon ilmaan ja vei tietämättömiin; muutamia laudanpalasia vain on jälestäpäin löydetty lähellä olevalta tunturilta. Satama antaa koillista eli itää kohti ja kaikilta muilta puolin, siis länsi-eteläiseltäki, josta myrsky tuuli, paikkaa ympäröipi ihan pystyjyrkät, korkeat kallioseinät, (josta nimiki: Kjelvig, supistettu Kjedel-vigistä, Kattilalahti); vaan, niinkuin jo edellisessä on mainittu, on juuri tunturin laelta alassyöksevän vihurin voima vaarallisin. Sama myrsky hävitti toisenki kirkon Ruijassa, _Talmulahen_, ei kuitenkaan kokonaan poisviemällä, vaan toiselle paikalle siirtämällä. Lähin pysäyspaikka Kjelvigistä eteenpäin on _Gjesvär_ Magerön länsipuolella, ja tällä taipaleella on _Nordkap_ kierrettävä. Kjelvigistä Nordkaapaan on noin 2 1/2 penik. Kun on Skibsfjordin poikki kuljettu ja tultu Magerön koillisnokan kohalle, näkyy Nordkap selvästi jonku penikuorman päästä. Idästäpäin tulialle tuo mailman mainio niemi ehkä parhaiten esiintyy, sillä koillisnokasta alkava laaja merenlahti sallii nähä niemen koko itäsyrjän, joka kulkee suoraan pohjasta etelään ja on 5--6 virstaa pitkä. Niemimaa on samoin kuin Magerö yleensä aivan tasainen, noin 1000 jalkaa korkea kalliotanner, joka Nordkaapassa melkein pystysuorasti kaatuu mereen. Klo 1 aikana oltiin niemen nenän kohalla. Tosiaanki uljas ja mieleen valtavasti koskeva oli se kuva, minkä tuo suunnaton kallio tarjosi. Nordkap on paljo paremmin säilynyt kuin Nordkyn, niin että alasvierinyttä soraa vain vähäinen määrä oli nähtävä, ja sitä ihmettelemisen tunnetta, minkä edellinen sivukulkiassa vaikuttaa, ei siis häiritse saman puutteen huomaaminen, joka Nordkyn komeutta niin isosti vähentää. Sattuvalla tavalla italialainen Juoseppi _Acerbi_, joka kohta sata vuotta aikaa (1799) kulki Oulun kautta ja Lapin halki Nordkaapaan, kertoo seuraavissa sanoissa, minkänäköinen Nordkap ympäristöneen on ja minkä vaikutuksen se katseliaan tekee:

"The North Cape is an enormous rock, which projecting far into the ocean, and being exposed to all the fury of the waves and the outrage of tempests, crumbles every year more and more into ruines (tässä arvelussa kirjottaja kuitenki näkyy erehtyneen). Here every thing is solitary, every thing is steril, every thing sad and despondent. The shadowy forest no longer adorns the brow of the mountain; the singing of the birds, which enlivened even the woods of Lapland, is no longer heard in this scene of desolation; the ruggedness of the dark gray rock is not covered by a single shrub; the only music is the murmuring of the wawes, ever and and anon renewing their assaults on the huge masses, that oppose them. The northern sun; creeping at midnight at the distance of five diameters along the horizon, and the immeasurable ocean in apparent contact with the skies, form the grand outlines in the sublime picture presented to the astonished spectator. The incessant cares and pursuits of anxious mortals are recollected as a dream; the various forms and energies of animated nature are forgotten; the earth is contemplated only in its elements, and as constituting a part of the solar system."

Hyvästi sanottu. Mitä kuitenki paikan autiouteen ja alastomuuteen tulee, niin koko jäämeren rannikko on samallainen: puuta eli pensasta, saati metsää, et meren partaalla näe missään, laululintua et kuule koskaan, kaikkialla vain ranta monta sataa jalkaa korkeana kalliomuurina jyrkästi nousee merestä, sallien ainoastaan hyvin harvoissa paikoissa halullisen päästä kuiville; ja sitä ikävyyden ja alakuloisuuden tunnetta, minkä Nordkaapan elottomuus näkyy Acerbissä herättäneen, ei siis pitemmän matkaa pitkin jäämeren rantaa kulkenut huomattavasti tunne. Vaan Acerbi tuliki Alattiosta suoraan Magerölle.

Kuningas Oskar nousi v. 1873 ylös niemen harjulle ja muistoksi hänen käynnistään seisoo aivan kallion äyräällä harmaakivipatsas, "Oscarsstötten". Bædeker kertoo, että myrsky talvella 1882 olisi kaatanut sen kumoon, vaan jos kertomuksessa on perää, oli patsas kait pystytetty uudelleen, sillä höyrylaivastamme ainaki osotettiin missä se seisoi.

Nordkaapaa, joka on 71° 10' leveydellä, mainitaan tavallisesti Europan pohjoisimmaksi niemeksi; tarkkaan ottaen tämä ei kuitenkaan ole oikein. Länsipuolella Nordkaapaa, siitä erotettuna lahen kautta, pistää _Knivskärodd_ vielä pohjemmaksi jonku pari virstaa. Tämä niemeke on kuitenki hyvin matala ja kaitainen ja lienee siitä syystä pidetty kovin halpana asetettavaksi Nordkaapan edelle; mahollista myöski, että se ennen aikaan on ollut veden alla.

Lännen puolella Knivskäroddia on _Tunäs_ niminen niemi, joka ennen vanhaan oli pohjoisin asuttu paikka maan päällä. V. 1567 siinä oli koko 32 verotaloa (Friis). Nyt paikka on autio ja mailman pohjoisimmat asukkaat, muutamat norjalaiset ja yksi suomalainen perhe, tavataan tätä nykyä _Skaarsvågissa_ heti itäpuolella Nordkaapaa.

Magerön ympäri kierrettyä pantiin kurssi länsi-etelään päin. Ne paikat, joissa höyry sitte kävi, olivat _Gjesvär, Maasö_, jossa oli kirkko, _Havösund_ ja _Bolfsöhavn_, josta viimeisestä kuljettiin suoraan Hammerfestiin. Luonto muuttuu länsipuolella Nordkaapaa vähän toisenlaiseksi sikäli, että nyt alkaa leveä saaristo, jota yhtämittaa kestää puolisataa penikuormaa etelään päin Vestfjordiin saakka Lofotin saarten alle. Mageröstä itäänpäin ei mitään saaristoa löydy suojaksi jäämeren aaltoja vastaan, joku yksinäinen pieni luoto vain siellä täällä, niinkuin Vuoreijan ja Haaneian saaret Varangissa, joku saari Supuskan edustalla ja Oneikan saari Karabellan niemen rannoilla sekä Kilttinä Kuolavuonon suussa. Länsiruijassa myöski maa nousee korkeammaksi ja itä-Ruijan tasaisten vuori-ylänköjen sijaan astuu terävähuippuiset vuoriharjut. Kasvullisuuden puolesta kaikki sentään pysyy kappale matkaa eteenpäin yhtä kolkkona kuin idempänä, niin että saarten ja mantereen rannat ovat paljasta kallioa, milloin punertavaa, milloin harmajaa, milloin mustaa; pieniä ruohikkokenttiä vain kalastuspaikoissa näkee. Yhtäkaikki matkustus nyt niinkuin saaristossa ainaki on vaihettelevampi ja hauskempi. Magerö ja siitä länteen tulevat yhtä pohjoiset saaret: Maasö, Hjelmsö, Rolfsö, y.m., muodostavat oman pitäjän _Maasö_, jonka väkiluku 1876 oli 1,322 henkeä. Suomalaisia oli niistä 69, lappalaisia 480, sekarotuisia 186. V. 1855 oli Maasössä suomalaisia vain 10 henkeä, joten niiden lukumäärä täällä siis näkyy verraten isosti karttuneen. _Kistrannin_ pitäjässä, joka ulottuu ympäri Porsanginvuonon, oli asukasmäärä viime väenlaskussa 1357 henkeä, niistä suomalaisia 162, lappalaisia 606, sekarotulaisia 293, norjalaisia 206. V. 1855 oli Kistrannissa suomalaisia 270, joten niiden lukumäärä täällä näyttää vähentyneen; vaan huomattava on ensinki, että v. 1855 näkyy Kistranniin luetun myöski _Kaarasjoki_, jossa 1876 oli 24 suomalaista ja 7 sekarotuista (sekä 483 lappalaista ja 26 norjalaista), joten suomalaisten yhteinen lukumäärä molemmissa seurakunnissa siis tekisi 186, sekä toiseksi, että noista sekarotuisista, joita ei v. 1855 erittäin mainita, toinen puoli ehkä on luettava suomalaisiksi, niin että meikäläisiä kaikkiaan siis karttuu 336. Jollei suomalainen väestö Kistrannissa siis olekaan sanottavasti enennyt, ei sen ainakaan olisi pitänyt vähetä.

Klo 10 lauvantai-iltana 5 p. elok, Haakon Adalstein höyrysi Hammerfestin, mailman pohjoisimman kaupungin, satamaan.

Hammerfest.

Hammerfest on perustettu Hvalö eli Kvalö nimisen saaren (Valassaaren) länsirannalle, luoteesta päin saareen pistävän lahen perukan ympäri. Kaupungin-oikeudet sai paikka v. 1787, vaan asukkaita, vaikka vain joitakuita, siinä oli ollut ainaki 200 vuotta varemmin. Tämän vuosisadan alussa ei väkiluku vielä tehnyt kuin 77 henkeä ja v. 1835 ainoastaan 400, vaan vuoden 1855 jälkeen Hammerfest niinkuin Ruija yleensä on rivakasti edistynyt, että sen väkiluku v. 1875 jo oli noussut 2101:een henkeen eli enempään kuin kummassakaan Ruijan kahessa toisessa kaupungissa. Hammerfestissä asuuki Ruijan amtmanni eli maaherra.

Ulkonäöltään ei kaupunki ole mikään mainittava. Ranta on täynnä tavaramakasiineja ja niitten takana seisoo pienet, enimmästi 2-kertaiset puurakennukset, ryhmitettyinä likekkäin toisiansa, kaitaisten katujen varsilla. Se ala, jolle kaupunki on rakettu, on hyvin ahas. Heti kaupungin takaa kohoaa jyrkkä ja korkea vaara, _Sadlen_, "Satulavaara", jonka pää ulottuu niin lähelle lahen perukkaa, että väliin vain on jäänyt yhen kaupunginkorttelin leveys; ja tällä kaitaisella alalla suurin osa kaupunkia sijaitsee. Ainoastaan länsipäässä on vähän avarammalta tilaa pitkin lahen rantaa; siellä seisoo kaupungin v. 1840 rakettu kirkko. Itäpuolella kaupunkia laskee vähäinen puro mereen ja kun sen vartta kulkee muutaman askeleen ylöspäin, aukeaa itä-etelään päin pieni laakso, jonka pohjassa on lammikko, "Storvandet". Lammin rannat ovat tehty niittymaiksi, joitten vihannuus miellyttävästi koskee silmään, ja siellä täällä näkyy joku huvila, että paikka on jotenki sievä; puuta ei kuitenkaan löydy ainoaakaan. Pitkin lahen itärantaa kulkee kaupungista noin virstan pituinen maantie siihen niemennokkaan, _Fuglnäs_, lintuniemi, joka lahen suussa idästä päin pistää mereen, muodostaen luonnollisen möljän aavan meren aaltoja vastaan.

Ylimalkaan ei Hammerfest tee vieraaseen minkään edullisen vaikutuksen; siksi sillä on liian pohjoinen (arktillinen) luonne. Tuota pientä, itsessään kyllä mitätöntä laaksoa kaupungin itäpuolella lukuun ottamatta, on kaupungin ympäristö paljasta jylhää kallioa, jossa luonnon ainoa elonmerkki on nuo monilukuiset, kimeä-ääniset merilinnut. Kaupungista ei edes, niinkuin Vesisaaressa, ole mitään laajempaa näköalaa tarjona; vähänkään ympärilleen nähäksensä täytyy kiivetä vaaralle kaupungin eteläpuolella. Ilma kaupungissa on turmeltunut siitä hajusta, minkä lukemattomat, täyteen ripustetut kala-jällit ja puolessa sadassa, jollei useammassa, isossa padassa kiehuvat maksat ympärillensä levittävät. Syksyn ja talven aikana mahtanee pimeys kaupungissa olla vieläki suurempi kuin muissa paikoin Ruijassa, kun vasta mainittu "Satulavaara" estää ensin alhaalle vaipunutta aurinkoa ja sitte, auringon täydellisen katoamisen jälkeen, eteläiselle taivaanrannalle sydänpäiväksi ilmestyvää valon kajastusta kaupunkiin näkymästä. Kylmäksiki norjalaiset moittivat paikkaa, ja moitteessa varmaan on perää, koska esm. v. 1867, joka tosin oli harvinaisen kolkko vuosi, vielä 16 p. heinäk. lammikko kaupungin itäpuolella oli jäässä! Kylmyyttä ei kuitenkaan saa käsittää äkeäksi pakkaseksi, sillä talvella meri, joka aina on sulana, lämmittää ilmaa ja estää pakkasta kovin kiihtymästä, vaan on kylmyys ymmärrettävä tasaiseksi kolkkoudeksi. Skandinavian kaupungeista kiihtyy pakkanen kovimmalleen Haaparannalla.

Hammerfestillä on vähän epämukava asema sikäli, että se tuolla etäällä meren saaressa, johon kulku talvisaikana on hyvin hankala, on aivan erotettu sisämaasta, luonnollisesta kaupantekoalastaan. Vaan Hammerfest on perustettu yksistään kalastusta varten ja sitä tarkotusta silmällä pitäen tuskin olisi edullisempaa asemaa kaupungille voitu saada. Sillä Hammerfest on ihan sen valtaväylän partaalla, joka länsi-Norjasta kulkee itä-Ruijaan; jokainen matkamies siihen poikkeaa ja itä-Ruijassa kalanpyynnissä olleista hyvin moni siihen myöpi saaliin. Vaikka vähän lännenpuolessa Ruijaa voipi Hammerfest ottaa osaa kalanpyyntiin itä-Ruijassaki, jos kala sinne ilmestyy, sillä kaikki saalis kuitenki viedään länteen ja etelään päin. Länsi-Ruijan kalastukseen sitävastoin Vesisaaren ja Vuoreijan asukkaat eivät sanottavasti, jos ollenkaan, voi ottaa osaa. Pitemmille pyytöreissuille ylös pohjaa kohti on Hammerfestistä tietysti myöski hyvä tilaisuus lähteä, ja säännöllisesti kaupungista toimitetaanki retkiä sekä Huippuvuorille hylkeen, mursun y.m. pyyntiä varten että matalikoille eli "pankeille" aavassa meressä holkerin pyyntiä varten. Edellisestä pyynnistä on vähän alettu luopua, kun mursu on käynyt yhä harvinaisemmaksi liiallisen pyynnin tähen, vaan jälkimäistä harjotetaan yhä hyvällä menestyksellä.

Osotteeksi kuinka vireä kauppakaupunki Hammerfest on, tahon muutamasta Ruijan sanomasta tähän ottaa kertomuksen liikkeestä kaupungissa v. 1882. Silloin klareerattiin _sisään_ tullikamarissa: 16 norjalaista laivaa, 1 ruotsalainen, 2 tanskalaista, 3 saksalaista, 1 englantilainen, 2 venäläistä höyryä, matkalla Jeniseihin, 48 venäläistä rannikko-alusta, ja 39 norjalaista, ulkomaalta lähtenyttä postihöyryä, eli yhteensä 112 laivaa, kantaen 29,428 tonia. Näistä klareerattiin _ulos_: 11 norj. laivaa Vienaan painolastilla, 3 Englantiin 1,436 tynn. traanilla ja 3,000 kilogr. valaanruodoilla, 2 Italiaan 423,503 kilogr. kapakalalla, "Rundfisk";[26] 6 ulkomaan laivaa Vienaan painolastilla. Noilla norj. postihöyryillä ulosvietiin 9217 tynn. traania ja 129,600 kilogr. kapakalaa, siis yhteensä viety 10.653 tynn. traania, 3000 kilogr. valaanruotoja, 553,103 kilogr. kapakalaa; sitäpaitsi höyryissä vietiin ulos 94 kilogr. poronsarvia, 4 elävää karhua, 3 karhunnahkaa ja 69,028 kilogr. kapasaitaa Ruotsiin.

Venäjälle lähtevällä 53 laivalla, yhteensä kantaen 3001 tonia, vietiin: 148,004 kilogr. kapakalaa (rotskjær), 104,167 kilogr kapasaitaa, 3,016,654 kilogr. suolakalaa, 474 tynn. silliä, 524 ketunnahkaa, 171 saukonnahkaa, 1,483 hektoliiteriä suoloja, 37 ankkuria rommia, 70 islannin villapaitaa, 427 tahkoa, 340 kilogr. viiniä, 480 kilogr. kahvia, 86 kilogr. sokeria, 15 kilogr. teetä, 200 paria villakarttoja, 4 tynn. kölitervaa.

Eri paikkoihin Norjassa vielä vietiin: 990 kilogr. "rundfisk" ja 34,900 kilogr. "rotskjær", 472,626 kilogr. kapasaitoja, 81,040 saitaa, 1,219 tynn. traania, 618 tynn. silliä, 12,457 kilogr. mursunnahkoja, 35,019 kilogr. hylkeennahkoja, 8 karhunnahkaa.

_Huippuvuorilta_ toi 9 laivaa, kantaen yht. 268 tonia: 102 mursua, 3,361 hyljettä, 17 kuollutta ja 4 elävää merikarhua, 6 poroa, 90 kilogr. höyheniä ja 20 tynn. valaan-ihraa merellä tavatusta kuolleesta valaskalasta. Sitäpaitsi 2 kaupungin omaa laivaa toi 6,000 suolattua turskaa. 1 laiva, jähti, jota J. Rouso (suomalainen?) kuljetti, joutui haaksirikkoon.

_Holkerinpyyntiin_ otti osaa 13 kaupunginlaivaa, kant. yht. 346 tonia, ja toivat 2,123 tynn. maksoja ja 36 tynn. valaan-ihraa kuolleena tavatusta valaskalasta. Näistä aluksista 9 teki 2 retkeä, yksi 3 ja kolme kuki 1 retken, yht. 24 retkeä.

Ylläseisovista numeroista voipi saada käsityksen liikkeen määrästä Hammerfestissä. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että esm. Oulun suureen merikaupunkiin v. 1881 vain tuli 240 laivaa, kant. 66,717 tonia. Niinkuin edessäpäin tullaan näkemään, näyttää liike Vesisaaressa ja Vuoreijassa olevan vieläki suurempi kuin Hammerfestissä, arvaten niissä löytyväin valaskalatehasten tähen. Hammerfestin satamassa oli meidän tullessa joku 25 à 30 skuunaria ankkurissa.

Höyrylaivamme viipyi Hammerfestissä 2--3 tiimaa, jolla välin hyvin kerkesi käydä kaupunkia katsastamassa. Laiva laski ankkuriin vähän matkan päähän möljästä, vaan sen kupeelle ilmestyi heti soutuveneitä, jotka halvasta hinnasta veivät matkustajia maihin. Mitään erityistä katseltavaa ei kaupungissa ollut; länsipäässä oli moniaita varakkaamman näköisiä taloja ja komea koulurakennus. Tuolle vaaralle kaupungin eteläpuolella, joka lumivyöryillään alituisesti uhkaa kaupunkia, en tullut nousseeksi, koska aika oli siksi täpärä; ja jos kerran tahtoo Hammerfestin tienoilla nauttia laajasta näkö-alasta, onki paras kulkea ylös toiselle vähän etelämpänä olevalle tunturille, jonka nimi norjaksi on _Tyven_ ja joka on noin 1,300 jalkaa korkea. Siitä on puheen mukaan ihmeen kaunis näkö-ala sekä aavalle merelle pohjaan päin että tuntureille idässä, etelässä ja lännessä, joista varsinki _Söreian_ ja _Seilannin_ saarten jäätiköt pistävät silmään. Yhessä paikassa lähellä kaupunkia olisi sopinut käydä, vaan tietämättömyydestä en tullut sitä tehneeksi; se olisi ollut Fuglnäsissä lahen suussa. Tänne nim. päättyi se meridianilinja, joka