v. 1828 joutunut alue jaon jälkeen on edistynyt niin rivakasti,

että siinä v. 1865 luettiin 1171 asukasta, jotka muodostivat omituisen seurakunnan, kun venäjänpuolinen osinko sitävastaan on pysynyt aivan autiona, sekä lausuu hän sen vakuutuksen, että jos venäläisen kotkan siivet jotenkuten pääsisivät heittämään varjonsa etelä-Varanginki yli, "jota jumala estäköön", tälläki puolella kaikki muuttuisi yhtä autioksi ja elottomaksi kuin idempänä. Ei sovi kieltää, että olot Friisin käydessä olivat omansa synnyttämään hänessä tämmöisen ajatuksen, sillä vuoteen 1867 venäjänpuolinen jäämerenranta oli pysynyt jotenki asumatonna. Vaan nyt tuskin Friiskään enään voisi tätä ajatusta kannattaa tai lausua samaa vakuutusta kuin ennen; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet, on väestö venäjänpuolisella osalla yhteisalueesta viidentoista vuoden kuluessa kasvanut kohta yhtä suureksi kuin norjanpuolisella osalla 40 vuoden kuluessa, eli runsaasti 800:ksi hengeksi, ilman että lait ja hallitustapa siellä olisivat mitenkään muuttuneet, jota Friis kuitenki näyttää pitävän asutuksen välttämättömänä ehtona, koska hän syyksi kummanki osan eriäväisyyteen väestönsuhteissa arvelee erilaista lainsäädäntöä ja hallitustapaa. Yksistään rajan toimeentulon ansiona on siis etelä-Varangin edistystä väkiluvussa mahoton pitää. Pääsyyksi siihen on epäilemättä luettava Oulun lääniläisissä viime aikoina herännyt kova siirtohalu, joka on pakottanut ihmisiä muuttamaan pois ensin hyvin tunnettuun Ruijaan ja etelä-Varankiin, sitte vähemmän tunnetulle ryssän rannalle, ja viimein aivan tuntemattomaan maahan, Amerikaan. Jos etelä-Varangin raja mitenkään on vaikuttanut maakunnan asutukseen, on se arvattavasti tapahtunut ainoastaan siten, että kun rajan aikaansaannin jälkeen Norjan hallitus kielsi suomalaisia ja lappalaisia kalastamasta etelä-Varangissaki, jossa he oman oikeutensa nojalla ylimuistoisista ajoista olivat kalastusta harjottaneet, useat heistä, kernaammin kuin luopuivat kalastuksesta, rupesivat Norjan alamaisiksi ja asettuivat vakinaisiksi asujamiksi maahan. Vaan tätä tehessään he tietysti eivät pitäneet, uutta rajaa minään hyvänä asiana, niinkuin Friis näkyy arvelevan, vaan päinvastoin haittana, ja tarkkaan ottaen voipi näin syntynyttä asutusta yhtä hyvin sanoa rajan viaksi kuin ansioksi; siten näet viaksi, että asutus oli pakollinen.

Vaan tämä sikseen; älkäämme menneistä ruvetko riitelemään, Meidänhän piti katsella, kuinka muu väestö paitsi porojen omistajat nykyään etelä-Varangissa menestyy. Siinä suhteessa luulen, että tuskin norjalaisetkaan, jos heidän tilansa, koska he kuuluvat hallitsevaan kansaan, ensin otamme puheeksi, ovat olevaisiin oloihin täysin tyytyväiset; ainaki se seikka, että siirtohalu verrattain kovimmin heitä vaivaa, todistaa sitä vastaan. Syynä tähän on arvaten jossaki määrin luonnon ankaruus ja siitä seuraava elämän kovuus pohjan perällä, jotka tietenki aina tulevat asukkaissa vireillä pitämään toivoa huokeammasta elämästä lauhemmassa ilmanalassa, vaan voipi ehkä löytyä muitaki syitä, jotka riippuvat ihmistahosta. Semmoisten joukkoon on epäilemättä luettava ne suuret vaatimukset mitkä vallitseva mielipide Norjassa asettaa yksityiselle yhteiskunnan hyväksi ja jotka varsinki tulevat esiin raskaassa kunnanverotuksessa ja pitkässä koulunkäynnissä. Niin hyvä asia kuin monipuoliset ja täydelliset yleiset laitteet sekä laaja ja tarkka oppi ovatki, on _eläminen_ aina kuitenki tärkein kysymys, ja vasta kun se on jossaki määrin turvattu, voipi tulla puhe sivistyksen kohottamisesta ja hyödyllisten yhteiskuntalaitosten kannattamisesta. Vaan tuntuu melkein siltä, kuin jos ne, joilla on Norjassa valta, eivät olisi tätä tarkkaan mielessä pitäneet, sillä kun esm. etelä-Varangissa kunnan verot tekevät 7--8,000 kruunua (v. 1877 esm. 7,616 kr., ks. Norges Land- ooh Bykommuners finantser i Aaret 1877) s.t.s. päälle 4 kr. eli noin 6 markkaa henkeä kohti, ja koulukurssi siellä samoin kuin muualla Ruijassa on 5--6 talvinen, täytyy sanoa, että kansan voimia näytään liiaksi kysytyn; Kuusamossa esm. kunnallisvero ei nouse 13--14,000 markkaa ylemmäksi, joka tekee vain 2 markkaa henkeä kohti, eikä varsinaista koulunkäyntiä ole vaadittu muuta kuin rippikoulua papin edessä. Ei voi olla ajattelematta, että syynä mainittuihin vaatimuksiin Ruijassa on ollut ei ainoastaan yleinen sivistyksen harrastaminen, vaan myöski erinäinen valtiollinen tarkotusperä Norjan vallanpitäjissä. Yleinen on nimittäin Ruijassa ja luultavasti koko Norjassa norjalaisten kesken se pelko että Venäjä heittää halullisia silmäyksiä Ruijaan, ja jos norjalaiset, luottaen siihen että sivistys on voima, olisivat, etelä-Varangin ja Ruijan edistystä harrastaessaan, arvelleet siten myöski paremmin voimistavansa Venäjää vastustamaan, ei sitä sopisi kovin kummastella. Toinen asia kyllä on, pääsevätkö he täten tarkotuksensa perille. Sillä sivistys on kallis kapine, jonka hankkiminen voipi varattomalle tulla liian rasittavaksi, ja jos norjalaisten sivistyspuuhain hedelmäksi Ruijassa kasvaa tyytymättömyys heidän valtaansa vastaan, on vaara tarjona, että maan vastustusvoima ulkonaista vihollista vastaan sanotuista, itsessään kyllä kiitettävistä puuhista ei enene, vaan päinvastoin vähenee.

Etelä-Varangin norjalaisten mielialasta nykyisiä oloja kohtaan en kuitenkaan rohkene sanoa mitään varmaa, koska liian vähän seurustelin norjalaisen rahvaan kanssa; jos he eivät olekaan tilaansa erittäin ihastuneita, niinkuin heidän siirtymisestänsä Amerikaan sopii päättää, on kuitenki mahollista, että he pitävät nykyistä järjestelmää Ruijassa tarpeen vaatimana. Vaan etelä-Varangista puhuttaissa tulee vähemmän kysymykseen mitä sikäläiset norjalaiset ajattelevat, siihen katsoen että he ovat niin suuri vähemmistö, eli ei edes viides osa, koko väestöstä; etupäässä on tietysti huomioon otettava mikä mieli-ala lukusimmassa kansallisuudessa siellä, suomalaisissa, vallitsee, ja senjälkeen mikä mieli-ala lähes yhtä lukuisilla lappalaisilla on, ne kun yhteensä ovat väestön verraton enemmistö. Edellisessä jo mainittiin sivumennen, että suomalaiset itä-Ruijassa samoin kuin ryssän rannalla ovat kaikkea muuta kuin tyytyväiset oloihinsa; tutkikaamme nyt tässä mitä syitä heillä tyytymättömyyteensä on. Heidän valituksensa koskevat kolmea seikkaa: 1:o verojen lisääntymistä ja elämän kallistumista yleensä viime aikoina; 2:o sitä ylönkatsetta ja vääryyttä, jota he kansallisuutensa tähen norjalaisten puolelta kärsivät; ja 3:o sitä sortoa ja vainoa, jonka alaisna heidän kielensä on. Mitä ensimäiseen valituspykälään tulee, niin verojen suuruus kyllä on valitusvirsi, jota esm. Suomessa yleensä ja usein ehkä ilman syyttä veisataan ja josta ei aina tarvitse kovin tarkasti huolia -- jos kohta, sivumennen sanoen, joku verotus meillä, niinkuin esm. tulli, kyllä sietäisi runsasta alentamista; vaan Varangin ja yleensä koko itä-Ruijan suomalaisten valituksia tässä suhteessa en voi luulla perättömiksi, vaikkapa niitä olisi esiintuotu vähemmän katkeralla äänelläki kuin mitä tapahtui. Jos nimittäin, niinkuin vastikään olemme nähneet, taloudelliset olot Varangin rannoilla voivat jo hallitsevan kansan jäsenille, norjalaisilleki, antaa aihetta valituksiin, täytyy samain olojen kahta kovemmin painaa suomalaisia, jotka ovat vallan-alainen kansa. Suomalaisiltahan puuttuu se lohutus, joka norjalaisille huojentaa kuorman kantoa, eli että siitä on isänmaalle hyötyä, koska Ruijan suomalaiset eivät pidä itseänsä norjalaisina eikä Norjaa isänmaanaan; vieras valta, jolla he käsittävät Suomen valtaa, ei heidän mielikuvitukselleen esiinny minään kammottavana, vaan päinvastoin hartaasti suotavana asiana, ja niitten ponnistusten, joita norjalaiset tekevät ulkonaisen vihollisen torjumiseksi ja joihin he pakottavat suomalaisiaki ottamaan osaa, täytyy näille välttämättä näyttää kerrassaan sopimattomilta. Mahollista kuitenki, etteivät he norjalaisten tarkotusta selvästi käsitä, ja se voipi heille olla kylläki hyvä asia, koska tieto tässä tapauksessa vain enentäisi kuorman painoa, vaan tietämättömyys ei itsessään ole mikään lohutus, jos kohta onki tällä kertaa parempi kuin tieto. Mitä toiseen ja kolmanteen, oikeastaan yhteenkuuluvaan valituskohtaan tulee, niin suomalaisten sorto ja heidän kielensä vaino Ruijassa on vanhuudesta tunnettu asia, joka yhä vielä näkyy olevan parempaan päin muuttumatta. Niin kauon kuin suomalaiset elävät hiljaisuudessaan, ettei heistä tiedetä mitään, heitä kärsitään; vaan jos heidän on pakko mitenkään muistuttaa olemisestansa, esm. virkamiehen puheilla käynnin kautta eli oikeuden eteen astumalla, on kärsivällisyys kohta lopussa. Pelolla norjaa osaamattomat suomalaiset sanoivat kääntyvänsä niinki tärkeän miehen kuin lääkärin puoleen, jos kohta heillä on tulkki muassa, sillä lääkäri tuskin puolella korvalla huolii kuunnella tulkin selitystä; ja yleinen on ainaki itä-Ruijassa se mielipide, että jos suomalaisen ja norjalaisen välillä syntyy oikeudenjuttu, suomalainen aina tulee oikeudessa tappiolle: hänen tuomionsa on jo edeltäpäin langetettu. Vallasväki Ruijassa yleensä kohtelee suomalaisia vielä halvemmin kuin lappalaisia, sillä siihen ylönkatseeseen, joka jälkimäisten osaksi tulee, sekaantuu sentään joku sääliväisyys sen nöyryyden johosta, jolla lappalainen sallii polkea itseänsä, joka sääliväisyys vähän lieventää tuota ylönkatseellista käytöstapaa; kun sitävastoin ylönkatseeseen suomalaisia kohtaan vain yhtyy suuttumus ja viha sen sitkeyden tähen, jolla suomalaiset pitävät ihmisarvostaan kiinni, ja sen norjalaiselle kokonaan ymmärtämättömän "ylpeyden" tähen, että suomalaiset, _horribile dictu_, rohkenevat pitää itseänsä norjalaisten vertaisina. Mutta vielä enemmän kuin itse suomalaisia norjalaiset vihaavat heidän kieltänsä, suomea; sitä he eivät millään muotoa sallisi Ruijan rannoilla puhuttavan. Moni, kenties useimmat Norjan virkamiehistä pohjan perällä ymmärtävät ja puhuvat lappia, vaan tuskin ainoakaan älyää tai osaa suomea, joten suomalaisten on pakko heitä puhutella tulkin avulla. Jotku harvat papit ainoastaan tekevät poikkeuksen, vaan mitä arvoa heki suomelle antavat, olin tilaisuudessa näkemään Vesisaaren kirkossa, kun muutamat suomalaiset kävivät ehtoollisella: toimitus tapahtui muuten kokonaan suomeksi, vaan kun pappi (provasti Gjölme) tuli asetussanoihin, hän luki ne -- _norjaksi_. Ikäänkuin Vapahtaja ehtoollista asettaessaan olisi puhunut norjaa! Kansakoulujen päätehtävä suomalaisten lasten suhteen näyttää olevan opettaa heille norjaa, sillä opetuksen on määrä käydä kokonaan norjaksi; alussa ainoastaan käytetään molempia kieliä, kunnes suomalaisia lapsia on vähän opastettu norjaa tuntemaan, jota varten katkismus ja piplianhistoria ovat painetut rinnakkain suomalaisella ja norjalaisella tekstillä. Niin ankaria sanottiin norjan oppimisen ja suomen unohtamisen suhteen oltavan, että jos lapset lupahetkilläkään puhuvat keskenään suomea, opettaja heille antaa kynsille! Että hallitus ja virkamiehet julistaisivat yleisiä kuulutuksia ja ilmotuksia myöski suomeksi, ei näy tulevan kysymykseen; niin esm. minun käydessäni ei ollenkaan tietty, että juuri oli ollut valitsiamiesten vaali valtiopäiville eli "Isoon Tinkaan" (Storthinget). Julistusten kerrottiin tapahtuvan siten, että jumalanpalveluksen jälkeen nimismies kirkkomäellä lukee kuulutukset julki norjaksi, joten ne jäävät niidenki ymmärtämättä, jotka seisahtuvat niitä kuulemaan. Saarnoja ainoastaan joskus pidetään suomen kielellä; se on ainoa, minkä kautta hallitus osottaa muka huolenpitoaan suomalaisistaki alamaisistansa.

Ei sovi kieltää, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava; sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi. Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät taho äitinkielestään luopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalla kuulua? Kun tämän lisäksi muutenki raskasta elämää pohjan perällä tehään vielä raskaammaksi tarkotusperiä asettamalla, joita suomalaisten täytyy pitää ei ainoastaan vähemmän tarpeellisina, vaan suorastaan vahingollisina niinkuin esm. lasten vierottamista heidän omasta kielestään ja muuttamista norjankielisiksi, ei tarvitse ruveta kummastelemaan, jos ilmestyisi tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi ilmestyä Varangin tienoille, jok'ainoa suomalainen itäpuolella Tenoa yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten.

Mitä lopuksi tulee kolmanteen kansaan Varangissa, lappalaisiin, niin he samoin kuin koko Lapin kansa ovat vuosisatojen kuluessa niin harjaantuneet sortamiseen, että pitävät sitä luonnollisena asiana, joka ei ole muutettavissa. Heidän valituksensa eivät sentähen ylipäänsä olleet, mitään suomalaisten valitusten rinnalla; ainoastaan jo puheena ollutta seikkaa kuulin heidän valittavan yhtä katkerasti kuin suomalaiset valittavat sortoansa yleensä, nimittäin sitä sääntöä, joka kieltää heitä talvella syöttämästä porojaan suomen alueella. Kuitenki seurustelin lappalaistenki kanssa verraten vähän enkä toiseksi voinut heidän kanssa puhella heidän omalla kielellänsä, niin että moni asia saattoi jäädä minulta kuulematta. Syytä tyytymättömyyteen on lappalaisilla kyllä samassa määrässä kuin suomalaisilla, koska olevaiset olot rasittavat molempia yhtä suuresti, sillä erotuksella vain, että lappalaiset kansallisuutensa tähen kärsivät sortoa etupäässä norjalaisen paikkakunnallisen väestön puolelta, suomalaiset taas enemmän hallituksen ja vallanpitäjäin puolelta. Ja kun lappalaisten ajatustapa ja harrastukset ylimalkaan kulkevat kuta kuinki samaan suuntaan kuin suomalaisten, voipi pitää aivan varmana asiana, etteivät he myöskään ole eri mieltä tyytymättömyydessä norjan valtaa vastaan, jos kohta tämä tyytymättömyys lappalaisissa ei niin tule julki.

Niinkuin näkyy, ei norjalaisten valta etelä-Varangissa ole tuottanut hyviä hedelmiä. Tosin sinne on rakettu kaksiki kirkkoa, joista toinen sentään on enemmän rajamerkkinä pidettävä, on asetettu pappi, nimismies ja tohtori, raivattu joku tiekappale, järjestetty koululaitosta j.n.e., joka kaikki kyllä on kiitettävää. Vaan porolappalaiset ovat häviötilassa, suomalaiset valmiit nousemaan kapinaan, muut lappalaiset tekemään heille seuraa, ja norjalaiset Amerikaan siirtymässä. Voipiko sanoa, että maakunta menestyypi?

Mihin päin vain katselemme on nykyinen valtaraja Varangissa vaikuttanut pahaa. Porolappalaiset kahen puolen rajaa, kalastajalappalaiset ja suomalaiset sen eteläpuolella, Varangin oma väestö sen pohjoispuolella, kaikki ovat siihen tyytymättömiä. Sopii kysyä: eikö siitä sitte ole minkäänlaista hyötyä? Ja jos ei ole, miksi sitä ei saada muutetuksi? No toki, yksi hyvä siitä on, jos tuo sitte hyvä lienee: se imartelee norjalaisten kansallisylpeyttä, koska Norjan valta Varanginvuonon itäpuolella olevan maakaistaleen kautta on 20--30 neliöpenik. laajempi kuin muuten olisi. Vaan valitettavasti tähänki hyvään sekaantuu paha puoli, joka katkeroittaa tuon kansallisturhuuden tyydyttämisen nautintoa: se on pelko tuon kalliin kappaleen menettämisestä. Tämä pelko on yltynyt siihen määrään, että melkein saattaa sanoa norjalaisten _vapisevan_ valtansa puolesta itä-Ruijassa: jos tässä asiassa neula putoaa lattialle, he säikähyksestä hypähtävät pystöön. Keskinkertainen ilo mahtanee olla kappaleesta, jonka omistaminen tuottaa noin paljo huolta[19].

Yksi keino löytyy, jonka kautta norjalaiset jossain määrin voisivat tuon luonnottoman valtarajan haittoja edes itseltään poistaa, voisivat arveluttavaa asiantilaa itä-Ruijassa parantaa ja horjahtelevaa valtaansa siellä vahvistaa: se on lyhyesti sanoen _eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen_. Jos norjalaiset myöntäisivät suomalaisia ja lappalaisia yhtä oikeutetuiksi olemaan olemassa kuin itse arvelevat olevansa, jos he sen johosta lakkaisivat toisia sortamasta, luopuisivat arvaten turhista yrityksistään heidän norjalaistuttamiseksi, määräisivät heille virkamiehiksi ainoastaan semmoisia jotka täydellisesti osaisivat heidän kieltänsä, sanalla sanoen rupeaisivat pitämään noita tähän asti halveksittuja alamaisiansa ihan vertaisinansa ja heidän kieltänsä yhen-arvoisena norjan kielen kanssa, sitte on hyvin luultavaa, että maakunnassa nykyään vallitseva tyytymättömyyys, jos ei kokonaan häviäisikään, niin sentään isosti heikkenisi. Sillä suunnattomia ei suomalainen, eikä lappalainen varsinkaan, ole harjaunut vaatimaan, ja kun he kerran tulisivat siitä vakuutetuiksi, että hallituksella on hyvä tahto, he varmaan kokisivat niitä kuormia kärsivällisesti kantaa, joita hallitus ulkonaisen politiikinsa tähen arvelisi olevansa pakotettu laskemaan alamaistensa hartioille. Isosti suotavaa olisi siis ei ainoastaan etelä Varangin vaan Norjan oman edun kannalta, että norjalaiset ryhtyisivät tähän apukeinoon ja luopuisivat entisestä hallintojärjestelmästä.

Tosin sitte vielä yksi varsinainen valituksen syy olisi jälillä, nimittäin poronhoidon hankala tila, jota ei Norjan hallitus yksin pystyisi auttamaan. Vaan Norjassahan hyvin tiedetään, että Suomen hallitus ei parempaa pyydä kuin saada asiassa sovintoa toimeen. Se ei ollut Suomi, vaan Norja itse, joka ensin sulki rajan, ja Suomi seurasi esimerkkiä vasta senjälkeen, kun turhaan lähes parinkymmenen vuoden kuluessa oli kokenut asiaa saada sovinnolla järjestetyksi. Samana hetkenä kun Norjan hallitus ilmottaa sallivansa, että lappalaiset ja suomalaiset taas saavat Varangin rannoilla vapaasti kalastaa niinkuin ennen vuotta 1826, samana hetkenä ihan epäilemättä Suomenki hallitus suostuu peruuttamaan kieltonsa rajan suhteen ja suvaitsemaan, että Norjan lappalaiset tuovat porojansa Suomen jäkälämaille.

Vaan turhaa olisi ainaki lähimmässä tulevaisuudessa toivoa mitään tämäntapaista muutosta Norjan hallitustavassa. Ne tunteet ja mielipiteet, jotka kehottavat norjalaisia menettelemään niinkuin tekevät, ovat liiaksi syvälle juurtuneita, että voisivat toisiksi muuttua ennenkuin kenties miespolvien perästä, jos edes sittekään. Norjalaiset arvelevat jo luojan säätämästä olevansa jalompaa rotua kuin suomalaiset ja lappalaiset, siis määrätyt näitä hallitsemaan, ja jälkimäisten tunnustaminen yhen-arvoisiksi heidän itsensä kanssa olisi norjalaisten mielestä luonnon järjestyksen kumoamista. Jos sentähen olot itä-Ruijassa jäävät norjalaisten hyvästä tahosta riippumaan, on varmaa, että kaikki yhä tulee pitkät ajat edespäin menemään entistä menoansa ja kansan tila pysymään yhtä huonona kuin tähän asti.

Se on tämä vakuutus, joka itä-Ruijan suomalaisissa vaikuttaa niin katkeran mielen Norjan valtaa vastaan ja kehottaa heitä kääntämään silmänsä toisaalle päin, ulkovallan puoleen. Ainoastaan _Suomen alle joutuen_ he toivovat saattavansa elää elämää, joka ei ole paljasta kärsimistä ja tuskaa, vaan jolla myöski on joitakuita valokohtia; norjalaisilta he eivät odota mitään.

Ja epäilemätöntä on, etteivät he näissä toiveissaan pettyisikään, kun ne vain voisivat toteen käydä. Jos etelä-Varanki joutuisi Suomen alle, seuraisi siitä aluksi, että suomalaisten ja suomen kielen sorto tietenki heti lakkais ja siis pahin aine valituksiin ja tyytymättömyyteen yhellä haavaa poistettaisiin. Toinen seuraus, josta olisi hyötyä myöski lappalaisille ja norjalaisille, olisi, että se kuumeentapainen into, jolla Norja kokee sivistyneessä elämässä ennättää naapurinsa Venäjän edelle ja joka pakottaa sitä ylenmäärin jännittämään raja-asukasten varallisia voimia, myöski tulisi isosti asettumaan, koska yllytintä siihen eli pelkoa Venäjän vallasta, ei kauvemmin löytyisi. Sivumennen olkoon tässä sanottu, vaikka se ehkä on vähän tarpeetonta, että etelä-Varangin kehitystä tietysti nykyäänki etupäässä ajetaan Norjan valtiovaroilla eikä maakunnan omalla kustannuksella, vaan selvää on, että jo paljas osanotto hallituksen rientoon myöski maakunnalle on tavalla tai toisella tuottava rahan menekkiä; niin esm. lasten kouluutus laajemmin, kuin mitä tarve itsessään vaatii, tulee rasitukseksi. Vielä seuraisi Varangin joutumisesta Suomen alle, että poronhoito, joka 1826 vuoden rajan kautta on kärsinyt niin paljo vahinkoa ja joka Lapissa aina tulee jossaki määrin olemaan välttämättömän tarpeellinen, voisi virkistyä ja epäilemättä virkistyisiki uuteen voimaan, hyödyksi ei ainoastaan poron-omistajille itselleen, vaan koko maakunnalle. Muuttuneesta valtiollisesta tilasta ei voisi lappalaisille heidän kansallisuutensa ja kielensä puolesta olla muuta kuin voittoa, sillä lappalaisethan ovat meidän veljeskansa ja Suomen hallitus tulisi varmaan heitä semmoisena aina kohtelemaan, niinkuin suomalaiset ja lappalaiset pohjan perällä nytki elävät veljeksinä. Lapin kielen suhteen ei ainoastaan ei tarvitsisi peljätä mitään vainoa, vaan päinvastoin on enemmän kuin luultavaa, että kun lappalaisten lukumäärä suuriruhtinakunnassamme enenisi, heidän kielensäki saisi meikäläisten kesken varsinaisia viljeliöitä, jotka sen kohottaisivat sen nykyisestä alkuperäisestä tilasta enemmän sivistyneelle kannalle; tämä olisi meille paljo sopivampi työ kuin norjalaisille, joitten laimeat yritykset tässä suhteessa eivät olekaan sanottavia hedelmiä kantaneet. Mitä lopuksi Varangin norjalaisiin tulee, niin heki saattaisivat ilman huoletta ottaa tuota valtiollista muutosta vastaan; puhumatta siitä, että myöski heidän taloudellensa olisi muutoksesta hyötyä, he voisivat olla varmat siitä, että heidän kansallisuudellensa annettaisiin täysi arvo etteikä siinä asiassa noudatettaisi heidän omaa esimerkkiänsä. Sillä Suomi on itse tarpeeksi saanut kokea, mitä kielen ja kansallisuuden sorto merkitsee, että se tahtoisi muita tarpeettomasti pakottaa kokemaan samaa.

Etelä Varangin menestymisen kannalta täytyy siis sanoa kaikin puolin suotavaksi, että maa yhistettäisiin Suomeen. Ainoastaan senkautta sen tulevaisuus on luotettavalle kannalle perustettava.

Selvää on sanomatta, että Suomen edut tässä käyvät Varankilaisten etujen kanssa aivan yhteen.

Vaan toinen asia on, voidaanko tätä suotavaa tapausta, etelä-Varangin yhistämistä Suomeen, ajatella maholliseksi? Kun lie puhe lähimmästä tulevaisuudesta, täytynee tähän vastata aivan kieltämällä. Ensimäinen ehto sitä varten on, että Suomessa yhtä hartaasti haluttaisiin saada etelä-Varankia omaksi, kuin suomalaiset etelä-Varangissa haluavat päästä yhteyteen Suomen kanssa, ja tätä ehtoa ei vielä ole olemassa. Yhteisten asiain harrastus meillä ei vielä ulotu Lapinmaahan, s.t.s.: ne asiat, joita yleisemmin meillä harrastetaan, koskevat ainoastaan maata eteläpuolella napapiiriä; Lapista ei huolita juuri enempää kuin tshuktshien tuntureista itä-Siperiassa taikka eskimoein lumisista kentissä pohjois-Amerikassa. Usean mielestä Oulu ja Tornio ovat Suomen äärimmäisessä päässä pohjaan käsin; niitten takana on vain joku palsta autiota lumi-maata, jossa joskus lappalainen porollansa kiitää hangen yli. Hyvin harvassa on semmoinen, joka olisi tullut ajatelleeksi, että Oulu on vasta _puolivälissä_ Hankoniemestä Utsjoelle ja että maanviljelystä ja karjanhoitoa ahkeraan ja laajasti harjotetaan vielä 40--50 penikuormaa pohjaiseen Oulusta. Hallituksenki huolenpito Lapinpuolisesta maasta on ollut niin mitätön kun on olla saattanut: Kuusamon tienoilta Tenojoelle ja Kilpisjärvelle, siis alueella, joka on neljäs osa koko maasta, ei esm. ole kuin yksi ainoa postikonttori (Rovaniemellä, ja seki vain pari vuotta vanha) ja yksi lääkäri (Kittilässä)! Maanteitä ei ole kuin kaksi pientä palasta Kemi- ja Tornionjokien suissa, ja on sattunut, että samaan aikaan kun etelä-Suomessa on miljonia pantu rautateihin, on Lappiin turhaan pyydetty -- maanteitä kenties, arvaa lukia? Ei, vaan muutama tuhat markkaa niiden suopolkujen porrastamiseksi, joita joka vuosi lukemattomat joukot suomalaisia, jäämereltä palaten, astuvat. Sanalla sanoen, Lapin puoli on suuren yleisömme mielessä niin kuin ei sitä ollenkaan olisi olemassa, ja mitä sen takana on, on tietysti vielä vähemmän olemassa.

Mutta jos tällä hetkellä ei yleisempää halua meillä löydy Varangin perään, ei siltä ole sanottu, että asianlaita aina tulee semmoisena pysymään. Suomen etu kuta kuinki suuresta osallisuudesta jäämeren rannikossa on niin silmäänpistävä, että kun sitä kerran ruvetaan ajattelemaan, vakuutus asiassa paikalla on valmis. Sen saattoi selvästi nähä viime valtiopäivillä, jolloin esitys alueen pyytämisestä venäjänpuolisella rannalla yksimielisesti kaikissa säädyissä hyväksyttiin, vaikka asiasta esm. sanomissamme oli ollut sangen vähän puhetta. Ja aivan varmaa on, että kun suuri yleisö meillä kerran tulee toiselta puolen hoksaamaan, mitä määrättömiä aarteita jäämeri povessaan kätkee, toiselta puolen tietämään minkälainen kansan tila etelä-Varangissa on, sekä sen ohessa alkaa muistella millä itsessään vähemmän kiitettävällä tavalla Norja on valtaansa levittänyt Tenojoelta nykyiseen itärajaansa saakka, niin halu saada asiaa oikaistuksi ja entistä vääryyttä korjatuksi on meikäläisissä äkkiä syttyvä täyteen tuleen. Ja tämä "kerran" on kenties lähempänä kuin luullaan. Annahan kielikysymys, joka tähän asti yksinomaisesti on vetänyt yleisömme koko huomion puoleensa, tulee selvitetyksi, niinkuin onneksi vähitellen näyttää tulevan, niin saadaan tilaisuutta muittenki yleisten kysymysten harrastamiseen, ja niistä jäämeriseikka on liian tärkeä, että se voitaisiin jättää huomaamatta.

Mitä ensimäiseen ehtoon etelä-Varangin yhistämiseksi Suomen alle tulee, saanee sen puolesta siis olla huoleti; aikanaan se kyllä on oleva olemassa. Vaan sillä asia vasta on pantu alkuun, eikä suinkaan vielä loppuun ajettu. Norjan hallitus tietenki on kynsin hampain vastusteleva kaikkia tuumia tässä suhteessa ja asiaan, jos sitä todenteolla ruvetaan ajamaan, ilmestyy varmaan monta mutkaa. Koska Suomella kuitenki ilmeisesti on parempi oikeus puolellansa, ei ole epäilemistä, ettei se viimein asiassa voitolle pääse, ja toivottavaa vain on, että asiaan käytäisiin käsiksi niin pian kuin mahollista. Liian etäälle sentään sorruttaisiin aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillähän nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän suostumuksensa esm. _yleiseen kansan-äännestykseen_ etelä-Varangissa, jonkakautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat ratkaistuiksi[20].

IV.

Ruija.

Yleinen katsaus Ruijaan.

Ruija merkitsee suomeksi samaa kuin norjaksi sana _Finmarken_, s.o. Suomen pohjoisrajan ja jäämeren väliin tulevaa, nykyään Norjan alle kuuluvaa _Lapinmaata_. Josko sana, jota myöski äännetään _Rutja_, johtuu sanoista _ruija_ eli _rutea, rutia_, joista edellinen merkitsee kivi-, jää- eli muunlaista _roukkioa_ ja myöski _hylkyä_ eli repaletta, jälkimäinen _kolkkoa_ eli raakaa (rutia ilma esm.), en ota taatakseni, vaikka mahottomalta ei kyllä näytä että niin on asianlaita; sillä kiviä ja kallioita sekä jää- ja lumitantereita Ruijassa kyllä löytyy, ilman-ala on raakaa ja viljeltäväksi maa ei isosti kelpaa. Ruijan laajuus on runsaasti 1,000 maantiet. neliöpenikuormaa; paitsi Ruijan lääniä eli "Finmarkun amtia", joka on 872 neliöpenik., luetaan näet Ruijan maahan myöski itäinen osa Tromssan lääniä Paatsivuonosta asti, joka osa ainaki tekee 130 neliöpenik. Suurin leveys on Paatsivuonon ja Vuoreijan (Balsfjordin ja Vardön) välillä ja tekee 45 suomen penik.; suurin korkeus etelästä pohjaan Peltovaddon ja Havösundin välillä 25 penik. Maakunnalla on etelässä hyvä luonnollinen raja siinä vuoriharjussa, joka Köölin jatkona kulkee Kilpisjärveltä Peltovaddoon asti, sitte vähemmän hyvä samallainen raja Tenojoessa aina Pulmankiin saakka; mitä rajan loppu-osaan Pulmangista Muotkavaaraan ja Vuorjemaan taas tulee, olemme sen luonnottomuudesta jo edellisessä puhuneet. Muuten luonto näkyy aikoneen yheksi kokonaisuudeksi ainaki Ruijaa, Inaria ja Utsjokea sekä Nuortijärven ja Kuolavuonon länsipuolelle tulevaa osaa Venäjän Lapista, vaan ihmiset ovat luonnon osottamia rajoja ryhtyneet muuttamaan ja turmelemaan. Muilta puolilta paitsi etelän ympäröipi Ruijaa pohjoinen jäämeri.

Ruijan sisämaa, Ruijan "Lappi", on jotenki tasaista ylänkömaata, joka kohoaa noin 1,000 à 1,500 jalkaa yli merenpinnan. Tasaisuus ei kuitenkaan ole ymmärrettävä sileydeksi eli pöydäntapaiseksi lakeudeksi niinkuin esm. Oulun läänin rannikko; laajat tunturit nostavat pyöreöitä päitänsä tuo tuostaki ilmaan, täyttäen maan kukkuloilla ja synnyttäen vaihtelevia näkö-aloja. Korkein tunturi itä-Ruijassa on Raste-kaissa, vastapäätä Utsjokea Tenon länsi varrella, joka Andreen kartassa ilmotetaan 876 meeteriksi, siis 2,950 jalaksi; lähellä sitä on useat muut kaissat, niinkuin _Keino- ja Askaskaissa_ y.m. Korkeimmat tunturit länsi-Ruijassa ovat Haldishok, Haltiavaara, Suomen luoteisin rajavuori, ja Paarras (Inbergin kartassa _Paarah)_, pari penikuormaa suoraan länteen Kilpisjärveltä, joitten korkeus Inbergin kartan mukaan on, edellisen 4,235, jälkimäisen 4,540 jalkaa. Tuntureilla ei kasva muuta kuin peuran ruokaa, jäkäliä, eikä laaksoissa tunturein välissä, joitten syvimmällä kohalla tavallisesti on lampi eli pienempi järvi, tavata muuta kuin heinikkoa eli matalaa koivikkoa. Vaan jokilaaksoissa löytyy hyviä sekä koivu- että petäjämetsiä ja kuta kuinki kelvollisia niittymaita. Paitsi _Tenoa_, rajajokea, joka on yli 30 penik. pitkä ja johon lännestä juoksee _Kaarasjoki_, on varsinki mainittava _Alattionjoki_, Alten, noin 20 penik. pitkä, jonka varrella on Koutokeinon, Maasin ja Alattion kirkot. Havumetsä ulottuu Alattion suuhun asti, ja joen suussa, 70 asteen leveydellä, viljellään pottuja, kauraa, ohraa, vieläpä kesäruistaki.

Ruijan rannikko on sen puolesta yhenluontoinen ryssän rannan kanssa, että seki kaikkialla päättyy mereen jyrkkänä, alastomana kalliona; vaan muuten molemmat rannikot ovat kuta kuinki toisennäköiset. Jos luetaan Karabellan niemimaa ja Kuolavuono pois, kulkee ryssän ranta aivan tasaisena linjana pitkin matkaa, muodostamatta mitään suurempia niemiä eli lahelmia; ja ainoastaan joku harva pienempi saari löytyy sen edustalla. Ruijan rannalla sitävastoin isot vuonot yksi toisensa perästä tunkevat syvälle maahan, synnyttäen väliinsä pitkiä niemimaita, _njargoja_, ja kuta lännemmäksi tullaan, sen lukuisampi saaristo suojelee rantaa. Suurimmat vuonot ovat Tenonvuono eli _Taana_, johon Tenojoki laskee, Laijisvuono eli _Laxefjord_, Porsanginvuono, joka on kolmatta penikuormaa leveä ja toista kymmentä pitkä, sekä Alattionvuono, _Altenfjord;_ pienempiä ovat näistä neljästä länteen tulevat Naavuono, _Koenangerfjord_, Jyykeänvuono, _Lyngenfjord_, Ulvus- eli Muskuvuono, _Ulfsfjord_, ja Paatsivuono, _Balsfjorden_, jonka suussa olevalle pikkusaarelle Tromssan kaupunki on rakettu. Niemimaista mainittakoon _Varjak-njarg_, Varangin ja Tenon vuonojen välissä, _Tshorgashnjarg_, Tenon ja Laijisvuonojen välissä, jonka päässä on Europan mantereen pohjoisin nokka _Nordkyn_ (lapiksi Gidni), _Spierttanjarg_, Laijis- ja Porsanginvuonojen välissä, joka päättyy teräväkärkisellä, linturikkaudestaan kuulusalla _Spierttaklubun eli Svärtholtklubin_ nokalla, _Vuorjenjarg_, Porsanginvuonon länsipuolella, _Alnasnjarg_, Alattion ja Naavuonojen välissä, jonka päässä on Skandinavian ainoa "jökuli" eli jäävirta, sekä _Jirgunjarg_, Jyykeän vuonon länsipuolella. Saarista ovat, huomattavimmat _Vuoreija_, Vardö, samannimisellä kaupungilla ja linnalla, Varjaknjargan itäisimmässä päässä, _Makkar-avju_, Magerö, Porsanginvuonon länsipuolella, jossa Europan pohjoisin nokka _Nordkaapa_ on, _Valassaari_, Hvalö, Kvalö, johon Europan ja mailman pohjoisin kaupunki _Hammerfest_ on rakettu, sekä sitä vastapäätä kuudetta penikuormaa pitkä _Söreia_, molemmat Alattionvuonon suussa, ja lopuksi _Tromssa_, Tromsö, samannimisellä kaupungilla.

Itä-Ruija on verrattain matalaa maata; suurin osa Varjaknjargaa kohoaa vain 3--500 jalkaa yli merenpinnan. Länteen käsin rannikko kuitenki nousee; Makkaravju lienee keskimäärin lähes 1,000 jalkaa korkea ja jäätikkö Alnasnjargalla on noin 3,000 jalkaa. Korkein vuoriharju tavataan Jyykeänniemellä, jonka sinertävällä jäällä peitetyt jyrkät huiput kohoavat 1,500--2,000 meteriä, siis noin 5--6,500 jalkaa yli merenpinnan.

Useimmat Ruijan niemimaista ovat muinaisina aikoina luultavasti olleet yhtenä eli useampana saarena. Sen voipi päättää siitä, että Ruijanki tiedetään vähitellen kohoavan ylös samoin kuin Suomessa varsinki Pohjanmaan, ja että sanotuilla niemimailla tapaa melkein jokaisessa yhen tai useamman matalan ja kaitaisen paikan, jota lappalaiset ja suomalaiset kutsuvat _muotkaksi_, norjalaiset _eidiksi_. Tämmöisiä muotkia ovat esm. kaulanne Varanginvuonon ja Tenojoen välillä, _Varanger-eidet_, joka kyllä on 1 1/3 penik. leveä, vaan sangen matala, _Hopseidet_, Taanan ja Laijisvuonon välissä, joka vain on 2,000 kyynärää, siis runsaasti virstaa leveä, _Alteidet_, Alnasnjargalla, noin 1 penik. leveä, _Jyykeänmuotka_, Kjosen, Jyykeän niemellä, 3 virstaa leveä, y.m.m. Nämät muotkat ovat kiusanpaikkoja porolappalaisille joka kevät, kun he karjoinensa sisämaasta siirtyvät niemimaitten neniin eli meren saariin, ja joka syksy, kun he sieltä palaavat takaisin tuntureille. Muotkiin, jotka tavallisesti ovat varsin soveliaita sekä niitty- että myöski muulle viljelykselle, on nimittäin sallittu uutisasukasten asettua, huolimatta siitä, että porot aina ovat niitä käyttäneet kulkuteinään. Ne niitty- eli peltotilkut, mitkä uutisasukas on kannakselle raivannut, ovat usein aivan aitaamattomia, toisinaan peräti mitättömällä aidalla muka suojatut. Kun nyt porolauma, joka lukee 500 eli 1,000 päätä eli enemmänki, tulee tämmöiselle paikalle, se tietysti jatkaa matkaansa vanhan totutun tavan mukaan pitämättä tarkkaa vaaria siitä, polkeeko viljeltyä tai viljelemätöntä maata; vaan helppo on ajatella, minkänäköiseksi viljelys muuttuu kun tuommoinen lauma on siitä mennä sukinut yli. Ilman riidatta ja tappelutta lappalainen sentähen harvoin noista paikoista pääsee ja useimmiten seuraa poikkimenon jälkeen käräjänkäynti vahingonpalkkiosta[21].

Ruijan lääni on sivilihallintonsa puolesta jaettu viiteen _voutikuntaan_: Alattio, Hammerfest, Taana, Vuoreija ja Varanki. Kuki voutikunta taas jakaantuu useaan piirikuntaan, _herred_, joka luullakseni vastaa meidän nimismiespiiriä; näitä piiriä oli Ruijan läänissä v. 1875 yhteensä 17. Kaupungit muodostavat samoin kuin meillä oman oikeus- ja kuntapiirin, jonka esimiestä eli pormestaria sanotaan kaupunginvoudiksi, _byfogde_. -- Tromssan läänissä on ainoastaan yksi voutikunta, _Senjen og Tromsö_, jonka 18:sta "herredistä" 6 voipi lukea Ruijan maakuntaan kuuluvaksi: Naavuono, Kierua, Jyykeä, Paatsivuono, Tromssansalmi ja Kalsa.

Kirkollisessa suhteessa koko Ruija kuuluu _Tromssan hippakuntaan_ ja on jaettu _provastikuntiin_, jotka taas jakauvat pitäjiin, _præstgjeld_, kappelinensa, _annex_.

_Väkiluku_ teki 31 p. jouluk. v. 1875 Ruijan läänissä 24,075 henkeä, joista 5,187 kaupungeissa, ja Tromssan läänin Ruijaan kuuluvassa osassa 22,974, joista 5,409 Tromssan kaupungissa; yhteensä _koko Ruijassa_ siis 47,149 henkeä[22]. V. 1882 väkiluku saattoi tehä 55,000 henkeä.

Vesisaari.

Kun 29 p. heinäk. tulin Vesisaaren satamaan, kohtasi siinä toisenlainen näkemä silmää kuin lähimmässä kaupungissa Venäjän puolella, Kuolassa. Kuolan parin kolmen pienoisen väettömän jähin sijasta makasi täällä joku 30--40 laivaa ankkurissa, useammat suuria 3-mastoisia venäjän jähtejä, vaan joukossa myöski lännestä päin tulleita skuunareita ja prikejä. Laivain veneitä liikkui edestakaisin haminassa, ja kalastajain vämpöörejä oli mikä tulossa, mikä lähössä, mikä laivan kupeella tai möljässä kiinni. Kaupungin ranta oli suuria makasiineja täynnä, joitten ympäri rakettujen lautasiltain päässä seisoa törötti nuo omituisen näköiset, vipuna käytetyt rattaat; silloilla oli vilkas ihmisliike. Sen äänettömyyden sijasta, mikä Kuolassa vallitsi, täyttyi korvat täällä soutajain huudoista, merimiesten laulusta ja yleensä siitä sekavasta melusta, joka isossa ihmistössä aina syntyy; keskellä hälinää kuului joskus jonka höyrypillin kimeä vihellys. Hamina, jossa toimellinen elämä pauhasi joka taholla, tarjosi tulialle yhtä odottamattoman kuin miellyttävän kuvan, ja sen ja siihen verratun venäjänpuolisen haminan välillä oli siis kerrassaan silmäänpistävä erotus.

Kun olimme venetten ja laivain välitse päässeet kulkemaan erään arvaten pakkihuoneeseen kuuluvan sillan päähän, oli ensin noustava parin syllän korkuisia portaita ylös. sillä nousuveden korkeus Vesisaaressa on samoin kuin Ruijassa yleensä sangen suuri, 9--10 jalkaa, jonkatähen korkealle raketuilta makasiinisilloilta on tehty portaat alas, laskuveden liikettä varten. Saattomieheni eivät tienneet soveliaaseen majapaikkaan viedä, vaan kadulla sain muutamalta herrasmieheltä osotuksen, jonka mukaan pian löysin kaupungin ainoan "hotellin" matkustavia varten. Se oli 2-kertainen puurakennus rantakadun varrella, sievällä näkö-alalla vuonolle päin, vaan ei suuren suuri: kadulle päin oli yläkerrassa neljä akkunaa, alakerrassa kolme -- neljännen sijalla sisäänkäytävä; huoneita alakerrassa porstua, kööki ja kolme kamaria, yläkerrassa kolme tai olisiko ollut neljä kamaria. Tämän tapaisia olivat useimmat talot keskimäisessä eli vanhimmassa osassa kaupunkia: pieniä vaan kaksikertaisia. Muutamat, etupäässä kauppiasten, talot olivat kyllä isompia, vaan toisia löytyi taas niinki pieniä, että kummassaki kerrassa vain oli kaksi akkunaa kadulle päin.

"Keskimäisessä osassa" sanoin; tämä lausetapa osottaa, ja niin onki asianlaita, että Vesisaaressa löytyy kaksi muutaki kaupungin osaa. Varsinaista kaupunkia on näet viime vuosikymmeninä jatkettu pitkin merenrantaa sekä länteen että varsinki itään päin ja kun ne, jotka ovat näihin osiin asettuneet, melkein yksistään ovat olleet suomalaisia, ovat norjalaiset alkaneet sanotuita osia kutsua "suomalaiskaupungiksi", qvænbyen, lännempää "indre", idempää "ydre" qvænbyen (sisempi ja ulompi suomalais- eli kainulaiskaupunki). Suomalaiset Vesisaaressa kutsuvat edellistä "Sisäpääksi", jälkimäistä pienen puron mukaan "Ulkojoeksi". Sisäpäässä ei löydy taloja kuin ainoastaan pitkin rantaa kulkevan kadun pohjoisvarrella -- yhteensä ehkä noin 30, kaikki pieniä; Ulkojoella kulkee toinen katu ylempänä yhtä suuntaa rannemmaisen kanssa ja taloja, joita kaikkiaan on ehkä 70--80, niistä muutamat vankemmannäköisiä, on rakettu kummanki kadun varrelle. Sekä Sisäpäässä että Ulkojoella talot ovat yksikertaisia ja erkanevat siten keskimäisen kaupungin-osan taloista; ne ovat myöski raketut harvempaan -- tilavuushan on suomalaiselle vanhasta rakas. Keski-osa kaupunkia, jossa kenties on hiukka enemmän taloja kuin Ulkojoella, on keskuspaikaltaan, missä mereen pistää vähäinen niemi, 4--5 pientä kaupunginkorttelia leveä, vaan muuten vain kahta. Sen pohjoispuolella, johon maa tasaisesti nousee, seisoo aukealla mäen kukkulalla kaupungin sievännäköinen kirkko, jonka edustalta on sangen ihana näkö-ala vuonolle päin. Kaupungin koko pituus saattaa ehkä olla 1 1/2 virstaa.

Vesisaari, norjaksi _Vadsö_, lapiksi _Tshatsesuolo_, on saanut nimensä kaitaisesta, vaan kenties lähes virstaa pitkästä saaresta kaupungin edustalla, jossa ennen aikaan on ollut lähe. Alkuaan kaupunki oli rakettu tälle saarelle, jossa myöski kirkko oli, niinkuin saaren toinen nimi "kirke-öen", kirkkosaari, osottaa, vaan lopulla 1600-lukua kaupunki siirrettiin mannermaalle. Nykyään ei saarella asu ketään eikä löydy muita rakennuksia paitsi valaskalanpyytäjä Svend Foynin tehtaat, jotka ovat saaren länsipäässä, sen ja kaupungin välillä olevan salmen varrella. Saman salmen länsisuussa on kaupungin satama, johon päästäkseen laivojen mereltä tullen täytyy kiertää saaren länsinokan ympäri, koska salmen itäsuu on niin matala, että joskus hieruan aikana saatetaan kahloa sen poikki.

Vesisaarella on jäämerenkaupungiksi erinomaisen hyvä asemapaikka. Rannikko on nimittäin kaupungin kohalla noin 5 virstan pituudelta ja 2--3 virstan leveydeltä verraten sangen alavaa ja tasaista, että tilan puutteesta ei ole puhettakaan. Niin laajaa tasankopaikkaa ei Kuolaan asti tietääkseni löydy kuin yksi ainoa, eli Vaitokupa-Kervanan kangas. Pohjoispuolella kaupunkia on laidun- ja niittymaita, jälkimäisistä ainaki moniaat rautalanka-aidoilla suojatut, ja takimaisena rajottaa näkö-alaa matala vuorenharju.

Yhtä puuttuu Vesisaari kuitenki täydellisesti ja se on puuta. Turhaan silmä semmoista etsii: ainoastaan jalankorkuista, vaivaista pajukkoa ja varvikkoa kasvaa siellä täällä. Ennen aikaan on kyllä koivikkoa kasvanut Vesisaaren tienoille asti, vaan se on hakattu pois tykkänään, että koivupuuta tapaa vasta joku penikuorma pari lännempää. Suuren kaunistuksen on kaupunki täten menettänyt, ja heikko lohutus on, että arvaten koivikon kanssa sääsketki ovat kokonaan hävinneet. Vulfsberg esittää, että varta vasten ruvettaisiin koivikkoa istuttamisella kasvattamaan, vaan hänen esitystänsä ei liene otettu korviin, koska en tullut huomanneeksi mitään istutuksen merkkiä.

Kuola, jonka haminaan alussa tätä lukua olemme Vesisaaren haminaa verranneet, on puitten ja metsän puolesta kuta kuinki välttävästi varustettu, että sillä ei siinä suhteessa ole erityistä kaipauksen syytä; ja jos vertausta molempain kaupunkien välillä tahomme jatkaa, on edellinen sikäli siis etevämpi jälkimäistä. Vaan tämä seikka, metsän olemassa-olo, joka etusijassa on luonnollinen seuraus kummanki paikan eri maatieteellisestä asemasta -- Kuolahan on toista astetta etelämpänä Vesisaarta -- lieneeki ainoa kohta, missä Kuola jättää Vesisaaren takapajulle; kaikissa muissa suhteissa jälkimäinen tuntuu voitolle pääsevän kilpailusta. _Kadut_ ja aukeat paikat, jotka Kuolassa ovat yhtä huonossa jollei huonommassaki tilassa kuin mihin luonto ne on jättänyt, ovat Vesisaaressa, tosin ei kivitetyt, vaan muuten hyvästi tasotetut ajettavaksi ja varustetut trottoareilla jalkamiehiä varten. Aina väliin näki jonku kärryn kiirehtivän sivu, jota ensin oli kyllä outo katsella, sillä hevosta ja kärryä en ollut nähnyt sittekun Kuusamon kirkolla veneeseen istuttiin. Kuolasta ei lähe muuta tietä kuin se polku Suolavarekalle, jota olimme kaupunkiin tulleet; Vesisaaresta kulkee _maanteitä_ sekä länteen että itään, edellinen, jollen erehy, aina vuonon perukkaan Nyborgiin asti, jälkimäinen kappale matkaa Vuoreijaan päin, johon sen on määrä aikanaan ulottua. Kolmaski ajotie erkani kirkolta pohjaan päin, vaan se päättyi jo kaupungin pohjoispuolitse kulkevan vuoriharjun alle. Kaupungin kaduilla, varsinki rantakadulla, liikkui myötäänsä suuret ihmisjoukot ja kauppiasten tilavat kräämäpuodit sanotun kadun pohjoispuolella samoin kuin heidän makasiineinsa edustat eteläisellä puolella olivat ostohaluisia täynnä; Kuolassa joku ainoa ihminen onnen kaupalla tuli kadulla vastaan ja kauppiasten puodit olivat sisällä kartanolla jossaki pienessä aitassa. Josko _apteekia_ Kuolassa löytyi, en tiedä tarkkaan sanoa, vaikka isosti sitä epäilen, koska en ollenkaan muista, että olisin tunnettua kotkankylttiä nähnyt, vaan _kirjakauppaa_ ja _kirjapainoa_ oli kaupunki ainaki ilman; Vesisaaressa löytyi kaikki kolme ja näytti kirjakauppa, jossa kävin, olevan kuta kuinki hyvästi varustettu. Kirjapainosta, jonka omistaja hra F. _Kjeldseth_ on, toimitetaan mailmalle viikkolehti "Finmarkens amtstidende", Meriliikkeestä kaupungissa on jo ollut puhe; siihen sopii tässä lisätä, että _tehasliikeki_, josta ei Kuolassa löydy merkkiäkään, on Vesisaaressa jonkulainen. Paitsi Foynin suurta valaskalatehasta löytyy kaupungin länsipäässä kaksi tehasta guanon valmistamiseksi turskanpäistä, joista toisen omistaja on kauppias Hans _Esbensen_, toisen, ulommaisen, kaupp. Herman _Dahlin_ konkurssipesä; jälkimäinen yritys päättyi näet konkurssilla, josko huonon kannattavaisuuden tai muun tähen, en ota ratkaistakseni. Sen ravintolan lisäksi, jossa olin kortteeria, löytyi sievä _kahvihuone_ ja _biljardi_. Lopuksi kaupunki voipi ylpeillä kahesta laitoksesta, joita ei suomalaisen luulisi Lapin takana tapaavansa, nimittäin _vesijohosta_, jota Suomessa ei löytyne muualla kuin Helsingissä ja Tampereella, ja _telegrafista_. Sanalla sanoen, kaikissa, missä ihmistoimi tulee kysymykseen, Vesisaari osottaa verratonta edistystä Kuolan rinnalla ja todistaa loistavalla tavalla, kuinka isosti voimallisempi vapaa, omavaltainen kansa on isällisesti jumalan armolla hallittua kansaa.

Vesisaari sai kauppakaupungin oikeudet v. 1833, vaan niinkuin jo äskön mainittiin, on paikkakunta ammoisista ajoista ollut asuttu. Jo v. 1596 löytyi saarella, jossa kaupunki silloin oli, 35 norjalaista perhettä paitsi virkamiehiä, joten väkiluku saattoi tehä noin 200 henkeä. Vesisaaren samoin kuin ylimalkaan koko Ruijan edistystä hidastutti kuitenki myöhempinä aikoina Tanskan-Norjan hallituksen sopimattomat säädännöt, joista varsinki Ruijan kaupan läänitys yksin-oikeudeksi ensin vuodesta 1680 Bergeniläisille, sitte muutamille Kyöpenhaminan tukkukauppiaille vv. 1729--1789 sekä pahantekiäin lähetys tuonne ylös ikäänkuin Venäjällä Siperiaan oli kovin haitallinen. Vasta sitte kun kaupan vapaus oli säädetty