v. 1826 määrättiin Norjan ja Venäjän kesken, olisivat norjalaiset

uskotelleet venäläisille, että vanhoissa välipuheissa mainittu rajajoki Jakobselv tarkotti nykyistä Jaakobselvaa eli Vuorjemaa. Petoksella olisi Norja siis tässäki päässyt voitolle, kuuluu puhe.

Kaikki nämät ilmotukset vanhasta rajasta sain Norjan suomalaisilta. Semmoisiksi, jotka myöski tietäisivät tässä asiassa joitaki tietoja antaa, mainittiin sen ohessa kolttia; vaan heitä en tavannut kuin pari henkeä Näytämön könkäällä ja nämät eivät rajoista tienneet mitään. Kolttien kertoivat suomalaiset väittävän että raja ennen on Reisivuonon suun länsipuolelta (siis Utternakin tienoilta) lähtenyt ylös sisämaahan[16].

Meillä on täten vanha raja etsittävä kolmelta kohalta: Pykeijan tienoilta, Varangin keskeltä ja Annijoelta. Jos nyt kysyy, ja niin varmaan moniki jäämeren rannalla kysyy, mikä näistä rajoista mahtanee oikea olla, joutuu epäilemättä ymmälle, sillä kutaki rajaa voipi puollustaa yhtä tukevilla eli paremmin sanoen yhtä heikoilla syillä. Että osotetuilla paikoilla missään löytyisi varsinaisia rajapyykkejä, sitä en usko, koska ei historiassa mainita tämmöisestä pyykinteosta mitään ja kansanki puheet niistä ovat niin epävarmoja; vaikka toiselta puolen kyllä on mahollista, että puheenalaisilla paikoilla voipi löytyä merkeiksi sopivia esineitä, niinkuin oudompia kalliomuodostuksia y.m.s., joita kansanpuhe ilmottaa vanhoiksi rajapylväiksi. Paras tuki kulleki rajalle on vanhain ihmisten puheet, vaan vaikka puhe keskimäisestä rajasta, "Varangin halki", tuntui olevan laajimmin levinnyt, ei tietysti sillä ole sanottu, että puheet toisista olisivat tuulesta otetuita ja siis arvottomina pidettäviä. Mutta kysymystä ei välttämättä tarvitse asettaa siihen muotoon, kuin tässä on tehty, että yksi raja on saatava oikeaksi, muut vääriksi; valtakuntain rajathan aina silloin tällöin muuttuvat: miksei voi ajatella, että kysymyksessä oleva rajaki aikanaan on ollut vaikkapa kaikilla kolmella paikalla ja että nuo eriävät puheet Varangin vanhasta rajasta kaikki ovat oikeat? Tätä ajatustapaa puollustaa lisäksi historia, joka puhuu ainaki kahesta vanhemmasta rajamääräyksestä näillä tienoin. Noudattakaamme sentähen sitä ja katselkaamme, emmekö siten voisi päästä selvemmälle Varangin rajaseikkain suhteen.

Mainitut kaksi rajanmääräystä tehtiin v. 1613 Knärödissä ja 1751 Strömstadissa. Varsinainen rajankäynti tosin ei edellisenä vuonna tapahtunut; silloin solmittiin kestäneen sodan jälkeen Ruotsin ja Tanskan-Norjan välillä rauha, joka järjesti riitaseikat Lapissa, vaan itse rajan aukaisu lykättiin vastaiseksi. Mutta kun rauhakirja, jonka mukaan Ruotsi luopui vanhasta veronkannostaan Ruijan merilappalaisilta, sanoo, että tämä luopuminen käsitti koko rannikon aina Tyysvuonosta Atlantin mereltä _Varangiin asti_, sisältää se myöski rajan määräyksen sikäli, että rajan äärimmäinen pää on siinä ilmotettu. Missä tämä pää nyt mahtoi olla? Koska vanhain ihmisten puheet osottavat kolmea paikkaa Varanginvuonon rannoilla rajakohaksi, sopinee pitää varmana, että rajanpää on ainoastaan jostakusta näistä löydettävä; vaan mistä? Selvintä näyttäisi olevan etsiä sitä samalta paikalta, mihin moni arvelee, että Ruotsi ja Venäjä vähän varemmin eli v. 1596 olisivat ajatelleet rajaansa päättyväksi, s.t.s. Reisvuonon tienoilta; sillä kun Ruotsi kerran luopui osallisuudestaan toistasataa penikuorman pituisessa rantamaassa, mitä se olisi ajatellut muutaman penikuorman säilyttämistä valtakuntansa äärimmäisessä nurkassa? Kuuluvathan sanat sekä Täyssinän että Knärödin rauhakirjoissa aivan samoin eli että niin Venäjän kuin Norjan rajan piti päättyä _Varankiin_; eikö ole mielivaltaista ajatella, että edellisessä tapauksessa oli tarkotettu Varangin itäistä, jälkimäisessä sen läntistä puolta? Näin voipi kyllä sanoa ja se kuuluu hyvin luontevalta, vaan yhtäkaikki ei mielestäni voi semmoista selitystapaa hyväksyä. Sillä jos rajanpääksi olisi pantu Reisvuono jo v. 1613, miten rajan aukaisussa 1751 tämä pää olisi siirretty Kolmisoivaan, 3--4 penik. lännemmäksi? Se joka Varangin puolella valvoi asioitaan, ei ollut Ruotsi vaan Norja; kun Norja viime vuosisadan keskipaikoilla ei ollut Ruotsia vastaan kärsinyt mitään tappioa, joka olisi sitä pakottanut eduistansa luopumaan, kuinka selittää, että Norja vapaatahtoisesti olisi rajansa päätä ruvennut peräyttämään? Se tosin olisi ollut kummallista etujensa valvomista. Toiseksi, jos raja jo v. 1613 olisi kulkenut Kolmisoivaan ja Reisvuonoon, miten tuo aivan yleinen puhe rajan kulkemisesta Tenojoen ja Varankivuonon perukan välillä olisi voinut syntyä? Sen pitäisi siinä tapauksessa tarkottaa aikoja ennen vuotta 1613, ja syystä sopii epäillä, jaksettaisiinko enään, ja näin vilkkaasti, muistella muutoksia, jotka ovat tapahtuneet koko kolmisen sataa vuotta taapäin. Sitäpaitsi varsinaista rajankäyntiä Ruotsin ja Norjan välillä Lapissa, jossa rajankäynnissä Rieston kertomuksen mukaan raja Tenojoelta käännettiin itäisestä suunnastaan etelän puoleen Pulmanginjärvelle, ei ole toimitettu kuin yksi ainoa kerta ja se oli keskipaikoilla viime vuosisataa. Rieston kertomus koskiki etupäässä juuri tätä rajan käännettä Pulmankiin ja sisälti siksi paljo yksityisseikkoja -- vaikken niitä niin pannut mieleen -- että hän tuntui tietonsa saaneen miehiltä, jotka itse olivat rajankäynnin aikana eläneet. Kun lopuksi luetaan, mitä jo edellisessä (siv. 171) on mainittu, kuinka norjan voudit, jotka noin v. 1614 alkoivat vuosittain kulkea Kuollaan, valittavat, että matka Varanginvuonon _perukasta_ on liian pitkä (= 20 penik.) Petsamoon -- jonka jonosta Kuolan "pajari" sitte asetti lappalaisia Paatsjoelle ja Näytämöön -- osottaa se mielestäni selvästi, etteivät norjalaisetkaan siihen aikaan arvelleet alueensa ulottuvan Pykeijaan asti, sillä muuten kait tämä paikka olisi mainittu tuon asujattoman taipaleen alkukohaksi. Kaikista näistä syistä se arvelu, että Knärödissä rajan pääksi olisi määrätty Pykeijan seutu, on ymmärtääkseni hyljättävä.

Jälille jääpi Varankivuonon perukka ja Annijoki. Että raja _myöhemmin_ vakaantui vuonon perukan ja Tenojoen välille, pidän epäilemätönnä niin hyvin vasta sanotun nojalla kuin siitä syystä, että rajan kulku tässä näyttää luonnollisimmalta. Vaan kun kansan puhe myöski osottaa Annijokea vanhaksi rajaksi, en voi olla sille arvelulle sijaa antamatta, että _alkuaan_ ehkä ajateltiin Annijokea rajaksi ja että norjalaiset sen siitä huomaamatta siirtivät vuonon perukkaan samoin kuin jälestäpäin saivat sen vuonon perukasta siirretyksi sisämaahan. Rajaksi Annijoki ei kyllä olisi ollut niin luonnollinen kuin vuonon perukka, vaan niitä näitä syitä voipi sentään löytää, joitten nojalla se ei olisi siihen virkaan ollut aivan sopimatonkaan. Näyttää siltä kuin Varangissa entisinä aikoina olisi norjalaisille vastassa ollut toinen ja väkevämpi kansallisuus kuin lappalaiset, joita yksistään he tänne asti olivat meren rannalla tavanneet, nimittäin karjalaiset. Varankivnonon eteläisempää perukkaa, jonka nimi norjaksi on _Karlbunden_ ja nykyään suomeksi Isovuono, olen jossain nähnyt eli kuullut sanottavan myöski _Karjalanpohjaksi_, joka nimi viittaa siihen, että lahen perällä aikanaan olisi asunut karjalaisia. Nimi Karlbunden (Karelbunden) merkitsisi siinä tapauksessa samaa kuin Karjalanpohja. Aidenjargan nimeä (Karabellan niemimaalla) kirjotetaan norjaksi myöski Karelsgamodd, ja seki nimi siis saattaisi merkitä karjalankodan nientä sekä ilmaista vanhaa karjalaista asumapaikkaa. Lähellä Kuolavuonoa löytyy niinkuin varemmin on kerrottu, karjalanniemi. Jos nyt vanhaan aikaan karjalaisia olosteli pitkin merenrantaa Varangin vuonon perukkaan asti, ei rajan oleminen keskellä vuonon pohjoisrantaa mitenkään olisi ollut outo. Ja että karjalaisia ennen on Varangin tienoilla asunut, on kaikkea muuta kuin uskomaton asia. Karjalaiset olivat aikanaan yhtä ahkeria lapinkäviöitä kuin norjalaiset ja sittemmin suomalaiset, ja hyvin hyvästi joku heistä olisi vakituisesti saattanut meren rannalle asuttua. Paitsi paikannimiä löytyy muitaki todistuksia, jotka tekevät heidän asumisensa uskottavaksi. Noin 3 penik. lännempänä Vesisaaresta on Morttisessa (Mortensnäsissä) vielä tänä päivänä nähtävänä lähes 4 kyynärää korkea, 1 kyynärää leveä ja 4--5 tuumaa paksu, pystöön nostettu kivi, jota lappalaiset kutsuvat _zävdse-gädgeksi_ (bantakiveksi, ks. Friisiä). Friis arvelee, kuitenki mitään syitä mainitsematta, että joku skandinavilainen viikinki olisi kiven pystyttänyt, vaan venäläinen kirjailia Verefshagin antaa siitä toisenlaisen, enemmän uskottavalta kuuluvan selityksen. "Vanhoina aikoina", hän kertoo, "kun Karjala ja Vienan seudut kuuluivat Novgorodin alle, eli mahtava mies ja maanomistaja nimeltä _Valit_ eli _Varrent_. Novgorodin posadniekat jättivät koko Karjalan tämän Valitin hallittavaksi. Valit, haluten laajentaa Novgorodin alusmaita, lähti muurmannin rannalle sotimaan. Peljästyneet muurmannilaiset kutsuivat njemetskejä (ulkolaisia, norjalaisia) avukseen, vaan nämät eivät voineet autettaviansa puollustaa. Valit löi heidät Varengassa, sillä hän oli aimo soturi ja sotajoukon ystävä. Sille paikalle, missä tapeltiin, hän pystytti suuren kiven ja asetti sen ympärille 12-kertaisen kivimuurin, sekä antoi patsaalle voiton muistoksi nimen 'Babylon'. Itse hän asettui asumaan Shalemi saarelle (Salim-ostrovaan Uuravuonon suussa, siis lähelle karjalannientä). Norjalaisten täytyi Valitille jättää koko Lappi Jivkeää (Jyykeää, Lyngeniä) myöten, jonka jälkeen lappalaiset joutuivat veron-alaisiksi Novgorodille ja Moskovan ruhtinaille." Tätä kertomusta, jonka suuriruhtinas Feodor Joannovitshin lähettiläät v. 1592 kuulivat Kuolassa käydessään, Friis pitää arvottomana taruna; vaan kovin hätäinen on mielestäni tämmöinen päätös. Sillä varsinaiset tappelut ovat olleet niin harvinainen asia jäämeren rannalla, että tuommoinen taru ei itsestään olisi voinut syntyä; jotain perää siinä täytyy olla. Jos asia olisi tapahtunut niin kuin kertomuksessa sanotaan, saataisiin siitä hyvä tuki karjalaisten maholliselle asutukselle Varangin perässä; sillä mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että tappelun voittajat oikein asumalla olisivat tahtoneet ottaa vallotetun maan haltuunsa? Nimi Valit saattaisi hyvin olla karjalaista sukuperää ja tarkottaa _Valittua_ eli _Vaalittua_; onhan virolaisilla samanmuotoinen sankarinimi (Lemmitty).

Omituinen analogia sen ohessa tahtoo houkutella ajattelemaan Annijokea rajapaikaksi. Niin oudolta kuin rajan oleminen tällä kohalla, kapean vuonon yhellä rannalla, ensi katseelta näyttääki, on Norjalla kuitenki varemmin ollut aivan samanluontoinen raja toisessa paikassa, nimittäin Vienanmeren pohjoisrannalla, Ummassa Vielijoen suussa. Täälläki Norjan alue päättyi ulkopuolelle kapeanlaisen merenlahen (Kannanlahen) perukkaa, vaan alkoi taas vähän pohjempana perukasta, Akkalassa, aivan kuin Annijoesta olisi Tenon suussa alkanut! Todellaki merkillinen yhenlaatuisuus[17].

Kenties Annijoen hyväksi vielä voisi saada todistetuksi, että norjalaisten uutisasutus Knärödin rauhanteon aikana ei ulottunut peremmäksi Varangin vuonoa kuin Vesisaareen, ja siitä tavallansa tulisi uutta puollustusta tuolle puheelle, että sanottu joki on vanha valtakunnanraja. Vaan kaikki tässä mainitut asianhaarat yhteenlaskettuina eivät sittekään voi tehä muuta kuin maholliseksi, että Knärödissä Annijokea olisi rajaksi ajateltu; mitään vakuutusta, että niin todella ajateltiin, ne eivät pysty synnyttämään, siksi ne ovat liian heikot. Tarkempi lähetten tutkiminen, johon minulta nyt kuitenki tilaisuutta puuttuu, voisi ehkä luoda enemmän valoa tähän asiaan; vaan nykyisillä tiedoillani en voi tulla muuhun päätökseen kuin jo mainittuun, että Annijoki 1613 vuoden jälkeen _kenties_ jonku aikaa oli rajana. Melkein olen enemmän taipuva ajattelemaan, että puhe Annijoen rajana-olosta on sovitettava varempiin, Knärödin rauhantekoa edelläkäyneisiin aikakausiin.

Jollei se siis ehkä tapahtunutkaan aivan heti, niin _Varankivuonon perukka_ ainaki jonku ajan kuluttua Knärödin rauhan jälkeen muodostui tavan-omaiseksi rajaksi Ruotsin ja Norjan välillä pohjassa.

Strömstadin sovinnossa 1751 tämä raja kuitenki muutettiin: Pulmangin kirkon tienoilta Tenojoelta, korkeintaan kahen penikuorman päässä merestä, se suunnattiin itä-etelää kohti sisämaahan _Kolmisoiva-Madakietsaan_, johon tulee noin 3 penik, Tenojoelta. Ruotsin alamaiset saatiin siten häädetyiksi Varankivuonosta kokonaan pois. Mutta mihin rajan piti Kolmisoivasta kulkea, sillä sopimatontahan sen oli päättyä yksinäiseen tunturiin keskelle erämaata? Siitä ei sovintokirjassa mainita mitään; vaan muuta vastausta tietysti ei voi ajatella, kuin: mereen. Mihin kohti mereen, josko länsi- eli itäpuolelle Kuolaa tai vaikkapa Kannanlahteen saakka, siitä voipi pitää eri mieltä, vaan muualle kuin mereen rajaa oli mahoton ajatella päättyväksi. Tarpeetonta ja asiaan kuulumatonta on kuitenki ruveta arvaamaan, mitä laajoja aikeita norjalaisilla siihen aikaan ehkä saattoi olla; itse teossa rajaksi vakaantui linja Kolmisoivasta Reisvuonoon, arvaten Pykeijan itäpuolelle. Vakaantui, nimittäin sikäli, että Norjan valta ei päässyt kulkemaan sanotun linjan yli, koska sen toisella puolen kohtasi niin hyvin Venäjän hallituksen; nimen-omainen kuin Venäjän ja Suomen lappalaisten faktillinen vastarinta. Reisvuonosta pohjassa ja Kolmisoivasta etelässähän se yhteisalue lännen puolelta alkoi, jonka jako tapahtui v. 1826[18].

Jos edelläsanotusta tahomme tehä lyhyen yhteenvedon, tulemme siis siihen käsitykseen että Ruotsin ja Norjan rajan päänä jäämerellä oli ainaki kohta Knärödin rauhanteon jälkeen Varanginvuonon perukka ja Strömstadin sovinnon jälkeen Pykeijan seutu; että Annijoki muinaisina aikoina hyvin luultavasti on ollut rajana norjalaisten ja karjalaisten välillä, vaan että epätietoista on, josko sitä Knärödin rauhanteon aikana rajaksi ajateltiin. Tästä näemme, että kansan puheet vanhoista rajoista eivät suinkaan ole mitään mielikuvituksia, vaan perustuvat varsinaisiin tosi-asioihin. -- Selvää on edellisestä myöski, että hallitukset eivät yhessäkään kohti ole rajaa nimenomaan määränneet ja vahvistaneet, vaan on se niin sanoaksemme itsestään eli asianhaarain pakosta syntynyt ja käytännön kautta ajaksi saanut pyhityksensä.

Kieltämätöntä on, että Norja Varangin tienoilla on viettänyt voittoja, vaikka norjalaiset valittavat muka tappioista, sillä Norjan raja on kulkenut eteenpäin ensin Annijoesta vuonon perukkaan, sitte vuonon perukasta Pykeijaan ja Pykeijasta viimein Vuorjemaan. Tämä saapi tyydyttävän selityksen siitä seikasta, että Norjalla on näillä tienoin ollut pysyviä asemapaikkoja Vuoreijassa ja Vesisaaressa, joista se on voinut tarkasti silmällä pitää etujansa siellä puolen ja hyväkseen käyttää asianhaaroja. Venäjän tila on Kuolan kautta ollut jossaki määrin yhenlaatuinen, joski ei aivan yhtä hyvä; vaan Ruotsi ja Suomi on tässä suhteessa ollut kokonaan osaton, kun lähin kaupunkimme Tornio on ollut lähes 100 penikuorman päässä. Vakinaisen asentopaikan, kaupungin eli kauppalan eli edes suuremman kylän, puute jäämeren rannalla on juuri ollut onnettomuutemme, josta on seurannut niidenki etujen menetys, joihin olemme varsinaisten valtiollisten sovintokirjain nojalla olleet oikeutetut. Jos Vesisaari ja Vuoreija alusta pitäin olisivat olleet suomalaisia kaupungeita, olisivat Suomen rajat jäämeren seuduilla varmaan aivan toiset kuin nykyään.

Etelä-Varangin tulevaisuus.

En aio ruveta miksikään profeetaksi, koska semmoisen virka on yhtä vanhan-aikuinen kuin huonomaineinen, eikä lukian siis tarvitse peljätä mitään enemmän tai vähemmän onnistumatonta yritystä etelä-Varangin horoskopin asettamiseen. Kuitenki lienee luvallinen esittää muutamia mietteitä siitä, mihin päin sanotun paikkakunnan tulevaisuus olisi suotava muodostuvaksi.

Suomen pohjoinen raja, pitkin matkaansa kyllä kummallinen, on varsinki Varangin tienoilla kovin luonnoton. Tenon viime polvesta alkaen se jonku 7--8 penik. kulkee yhtä suuntaa merenrannikon kanssa, siitä erotettuna ainoastaan parin penikuorman levyisen kaistaleen kautta. Tämän kaistaleen ja sisämaan välillä ei löydy mitään vuoriharjannetta, joka niinkuin Kööli Ruotsin ja Norjan välillä kelpaisi rajaksi, ei myöskään muuta luonnollista erotinta, vaan on rajalinja mielivaltaisesti vedetty halki maan. Missä hyvänsä tämmöinen raja, joka lohkaisee kahta yhteen kuuluvaa kappaletta erilleen, tuntuisi oudolta, vaan Lapissa se on kahta kummempi siihen katsoen, että merenrannikko siellä alkuaan vain on ollut liitännäinen sisämaalle. Kesän muutamiksi kuukausiksi sisämaalaiset ovat rannikolle muuttaneet sekä porojensa tähen, jotka tahtovat meressä uida ja meri-ilmaa hengittää, että kalastusta varten, vaan syksyn tullen on rannikolta palattu takaisin ja se on jäänyt autioksi. Rannikko on siis Lapissa alkuaan kuulunut sisämaahan samoin kuin muualla meri kuuluu rantaan, ja Varangin rajan luonnottomuutta voipi vasta oikein käsittää, jos ajattelee, että eteläisemmissä maissa raja jossain kulkisi pitkin merenrantaa, niin että maa olisi yhen vallan, vesi toisen.

Jo edeltäpäin, _a priori_, olisi helppo sanoa, että tämmöinen raja ei voi hyviä seurauksia tuottaa, koska kaikki väkivalta luontoa vastaan on vahingollinen; ja yleisesti tunnettu on, että Varangin rajaki on ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Niin pian kuin tätä rajaa ruvettiin rajana pitämään eli se _suljettiin_, niinkuin lauseparsi kuulun, joka Norjan puolelta tapahtui noin v. 1885, Suomen puolelta v. 1852, alkoi haikeita valituksia kuulua alku-asukkailta rajan kummaltaki puolen. Suomen lappalaiset valittivat varsinki, etteivät samoin kuin ennen saa meressä vapaasti kalastaa, norjanpuoliset taas, että heidän poronsa eivät vanhan tavan mukaan talveksi saa tulla sisämaan s.o. Suomen jäkälätuntureille. Nämät näet ensinki ovat paremmin säilyneet kuin norjan jäkälämaat ja niissä toiseksi porot helpommin pääsevät jäkälään käsiksi, kun se kasvaa metsän suojassa ja siis on löyhemmän lumipeiton alla kuin Norjan puolella, jossa lumi puuttomilla tuntureilla kovettuu hangeksi, jota ei poro jaksa särkeä, Tarpeetonta on tässä kertoa, sillä jokainenhan sen tietää, kuinka Suomen hallitus puolentoista vuosikymmenen kuluessa koki, vaikka turhaan, saada Norjan hallitusta luopumaan tuosta rajan sulkemisesta ja kuinka rajan sulku Suomen puolelta vain oli hätäkeino kostoksi Norjaa vasten. Vaan seuraus Norjan hallituksen itsepintaisuudesta on ollut, että valitukset eivät ole laanneet ja että ne Norjan lappalaisten puolelta nykyään ovat vielä haikeammat kuin Suomen lappalaisten. Kuinka turmiollisesti rajan toimeenpano ja voimassapito todellaki on poroviljelykseen vaikuttanut, näkee siitä, että porojen lukumäärä Utsjoella joka v. 1834 teki 12--15,000, v. 1860 oli alennut 4,000:ään (ks. Rein, Materialier till utredande af Finlands Statistik, II Uleåborgs län, siv. 215--6) ja nykyään ilmotetaan tekevän ainoastaan 1,700, ja että Norjan puolella Uuniemessä ja etelä-Varangissa vuodesta 1855, jolloin porojen luku teki 28,000, ne vuoteen 1865 olivat vähenneet 13,500:een (ks. Friis, En sommer i Finmarken siv. 12). Että rutto eli peto-eläimet sanottuina aikakausina etupäässä olisivat olleet syynä tuohon suureen vähennykseen, siitä ei ole mitään tietoa.

Jos voitaisiin väittää, että ne vahingot, mitkä poroviljelys näin on kärsinyt, ovat olleet välttämätön seuraus toisten paremmin kannattavain elinkeinojen menestyksestä, sitte voisi asiantilaa vähemmin valittaa. Vaan siitä ei ole puhettakaan, että syynä noihin vahinkoihin olisi ollut mikään muu kuin luonnoton valtakunnanraja. Karjanhoidon ja kalastuksen edut eivät Varangissa ole poroviljelyksen kanssa olleet missään sanottavassa riidassa; kalastuksen harjottajat pikemmin ovat poroviljelyksen vähenemisestä voineet kärsiä haittaa siten, että heidän lukumääränsä on enennyt. Paras todistus rajan sopimattomuudesta on epäilemättä, että maakunnan alkuperäinen pää-elinkeino näin on joutunut kokonaan rappiotilaan, ilman että siitä olisi muille elinkeinoille ollut vähintäkään hyötyä.

Moni kenties arvelee, että poronhoidon aikakausi vähitellen kallistuu loppuansa kohti ja että sentähen porojen mainittu äkillinen vähennys Varangissa ei ansaitse erityistä huomioa; vaan tämmöinen arvelu olisi varmaan väärä. Poronhoito kyllä on pää-elinkeinon asemalta saanut väistyä syrjään kalastuksen edestä, joka jälkimäinen varsinki viime aikoina on suuressa määrässä laajennut, vaan ainoastaan ajattelematon tietämättömyys voipi pitää suotavana asiana, että poronhoito Lapissa kokonaan loppuisi. Poro ei ainoastaan anna ihmisille hyvänmakuisen lihansa ruuaksi ja tiheäkarvaisen turkkinsa vaatteiksi, vaan on lisäksi voipi sanoa ainoana niin ihmis- kuin tavaraliikkeen välittäjänä varsinaisessa Lapinmaassa. Jos poro häviäisi pois, mitä saataisiin sijaan? Lapin laajat jäkälätunturit, jotka nyt elättävät yhteensä pari kolme sataatuhatta poroa, eivät pystyisi elättämään yhenveroisen määrän lehmikarjaa, sillä ne eivät kasva muuta kuin jäkäliä eikä jäkälä ole lehmälle pääravinto-aine samoin kuin porolle. Hevonen taas ei voisi ajojuhaksi astua poron sijaan, kun ei Lapissa löydy maanteitä nimeksikään, ja jos porolla kulkeminen voitaisiin jollakin tavoin äkkiä lakkauttaa, lakkaisi samalla kaikki liike tuolla ylhäällä, joka ei sentään ole aivan mitätön. Porojen häviämisestä ei siis olisi mitään hyötyä, vaan hyvin paljo vahinkoa, ja jokaisen joka Lapin parasta harrastaa, täytyy sentähen toivoa, että poroviljelys yhä edespäin saisi siellä häiritsemättä edistyä.

Mutta jos rajan kautta myönnetäänki poroviljelyksen eteläpuolella Varanginvuonoa kärsineen valitettavaa vahinkoa, eikö ole mahollista, että raja muitten elinkeinojen suhteen on vaikuttanut niin hyödyllisesti, että siten mainittu vahinko ylenmäärin tulee korvatuksi ja rajan voimassapito suotavaksi? Mahollista se epäilemättä on ja tutkikaamme sentähen sitäki puolta asiasta; poronomistajathan ovat vähemmistö väestöstä. Tässä meidän täytyy erikseen silmällä pitää elinkeinonharjottajia etelä- ja pohjoispuolella rajaa. Mitä edellisiin s.t.s. Suomen kalastajalappalaisiin ja pohjoissuomalaisiin tulee, niin ilman pitemmittä selityksittä itsestään on selvää, että rajasta heille vain on ollut harmia ja haittaa. Se on vaikeuttanut heidän totuttua kulkuansa merenrannalle ja on alituisena uhkana tämän kulun täydelliselle lakkaamiselle. Aivan heti voimme siis sanoa, että heidän suhteen ei rajasta ole ollut vähintäkään hyötyä; heillä on yhtä suuri syy valittaa rajan toimeenpanoa kuin porolappalaisilla, niin vielä suurempiki, siihen katsoen että he ovat näitä monin kerron lukuisammat. Jälille jääpi tuo maakaistale pohjoispuolella rajaa, etelä-Varanki (ja eteläinen osa Uunientä). Onko raja sen suhteen siunausta tuottanut? Friisin ajatus kulkee sanottuun suuntaan: hän viittaa jonkulaisella ylpeydellä siihen seikkaan, että Norjan alle