Part 39

[104] Yhteisnäyttelemisen salaisuus forumkohtauksessa oli siinä, että johtaja oli jakanut vähemmän kehittyneet avustajat ryhmiin, joita varsinaiset näyttelijät johtivat. Samaa keinoa Meiningiläisetkin käyttivät.

[105] Kuitenkin on merkille pantava että Zolan kappaleessa ei ole mitään vallankumouksellista tendenssiä.

[106] Nti Alli Nissinen on kuitannut kolmannen näytöksen kääntämisestä 80 mk, ja rva Anni Levander näyttää kääntäneen 1:sen ja 2:sen näytöksen [kuitissa on 3 näytelmän käännökset yhdistetty]. Luultavasti Sala sitten viimeisteli suomennoksen.

[107] Tämä tarkottanee ei ensimäistä vaan jotakin myöhempää laitosta, koska Numers luuli 3:ssa päivässä suorittavansa korjaustyön.

[108] Näitä päivän iskusanoja lisättiin kappaleeseen harjotuksissakin, ja kuuluvat innostuneet näyttelijätkin siinä kilpailleen keskenään.

[109] Samassa kokouksessa, missä johtokunta määräsi Numersille tämän palkkion, päätettiin hänelle antaa lisäksi 300 mk matkarahaksi, millä hän matkustaisi Itä-Suomeen tutkiakseen kansanelämää.

[110] Kirje on laadittu tammikuulla 1892 Tampereella tapahtuneen keskustelun jälkeen, jossa Bergbom turhaan oli koettanut "palauttaa vanhan hyvän suhteen" Numersin ja hänen välillään.

[111] O. E. Tudeer Valvojassa.

[112] Toukokuulla johtokunta suostui ottamaan Kivisen teatterin palvelukseen.

[113] Keräyspuuhan toimeenpanijat olivat rvat Anna Ahnger, Ida Aspelin, S. Blomstedt, Hilma Gripenberg, Anna Stenroth ja Hilda Äyräpää jotka huhtikuulla 1889 tekivät keskenään sopimuksen kehottaa ystäviänsä ja ystävien ystäviä kutakin keräämään 10 markkaa teatterin vajauksen vähentämiseksi. Niinkuin näkyy ei paljoakaan puuttunut, että kutakin alkuunpanijaa kohtaan olisi kertynyt 1,000 markkaa.

[114] Tämä "torpparikomedia" on epäilemättä yksinäytöksinen huvinäytelmä Uusi Pirtti (Nystudansen), joka tavallisuuden mukaan valmistui paljon myöhemmin kuin luvattu oli. Se esitettiin näyttämöllä vasta tammikuulla 1903.

[115] S. 2/9 1869 Kuopiossa; vanhemmat K. G. Blomqvist ja Johanna Hoffrén. Liittyi Aspegrenin seurueeseen 1887.

[116] Toisessa kirjeessä Emilie lausuu paheksumisensa siitä, että ruotsalaiset alkoivat näytelmän esittämisen vähän ennen. "Mutta siihen emme voineet mitään. Esittämisoikeus oli erikseen myyty Venäjälle, ja pitkä aika meni kirjeenvaihtoon siitä asiasta. Ruotsalainen teatteri sitä vastoin käyttää Ruotsiin myytyä esittämisoikeutta. Jos olisimme tahtoneet, olisimme voineet estää heidät näyttelemästä kappaletta."

[117] "Jacques Damour" oli yksi niistä neljästä pikkukappaleesta, jotka muodostivat näytäntöohjelman, millä André Antoine Parisissa 30 p. maaliskuuta 1887 perusti "Vapaan teatterin" (Théâtre libre). Myöskin Vergan kuuluisan draaman oli Antoine 1888 näytellyt kaikkea sovinnaista hylkäävässä teatterissaan.

[118] Syystä kun influensa oli hätyyttänyt häntä silloinkin kun hän alkoi Papin perhettä kirjoittaa, sanoi hän sitä "oikeaksi influensanäytelmäksi".

[119] Palkkiona suoritettiin Papin perheen tekijälle tähän aikaan tavallinen summa, 600 mk.

[120] _Hemmo Kallio_ (Herman Puttonen), s. 2/4 1863 Jyväskylän pitäjään Eerolan talossa, jonka Rautalammilta tullut isä oli saanut naidessaan talon tyttären. Nälkävuosina meni talo menojaan, isä lähti maailmalle työnhakuun, ja Hemmon täytyi kerjäten elättää itseänsä ja äitiänsä. Sittemmin isä toki palasi, ja poika sai käydä 4 vuotta kouluakin Jyväskylässä. V. 1878 hän pääsi oppilaaksi Weilin ja Göösin kirjapainoon, 1882 hän muutti Helsinkiin, työskennelläkseen eri kirjapainoissa, ja 1888 Kuopioon Backmanin vastaperustetun kirjapainon johtajaksi. Tästä verraten turvatusta asemasta vastustamaton halu vei hänet alalle, jolla taas oli oppilaana alottaminen. Kirjailijanakin Kallio on toiminut, m.m. sovittanut Seitsemän veljestä näyttämölle.

[121] _Kirsti Sainio_, s. 24/7 1872 Helsingissä, vanhemmat työmies Erik Johan Kjäll ja Erika Wass, suomalaisen kansakoulun käynyt ja yksityistä opetusta nauttinut m.m. kielissä, Näyttämötaiteessa hän on nti K. Avellanin oppilaita.

[122] _Cecilia Silén_, s. 13/8 1864 Helsingissä, oli Bergbom-sisarusten suosikkeja. Tohtori risti hänet Sillaksi ja muisti häntä viimeisissä määräyksissään. "Silla" puolestaan huvitti nti Bergbomia ja tohtoria, kun tämä oli sairaana ulkomailla, kirjeillään teatterista.

[123] Tarkottanee sitä, että Kaarlon asuinhuone uudessa rakennuksessa (Yrjönkatu 13) tulisi vaatimattomaksi.

[124] Rva Augusta af Heurlinin terveydentila oli edellisenä talvikautena ollut hyvin huolestuttava.

[125] Ne kaksi kirjettä, joissa Bergbom kertoo kaikki mutkat, eivät voi saada tässä tilaa, mutta pääseikka on kuitenkin mainittava. Syystä kun oli nyrjäyttänyt polvensa, hän jäi yöksi Salzburgiin, joka on ensimäinen asema Itävallan puolella. Mennessään hotelliin hän jätti, niinkuin usein tehdään, koffertinsa aamuksi asemalle; mutta kun hän aamulla kysyi sitä, oli se hävinnyt tietämättömiin. Asia oli sitä ikävämpi, kun arkussa oli enin osa matkarahojansakin. Tästäkös syntyi jupakka. Kun näet ruvettiin sähköteitse koffertia tiedustelemaan, alkoi riita itävaltalaisten ja baijerilaisten virkamiesten välillä: syytettiin toiset toisiaan hutiloimisesta. Eikä se siihenkään rajottunut. Juuri näinä aikoina preussilaiset valittivat, ettei baijerilaisilla rautateillä ollut tarpeellista 'kuria' (Zucht), vaan oli muka välttämätöntä asettaa ne preussilaisen hallinnon alle. Sentähden baijerilaiset olivat peloissaan, että juttu tulisi julkisuuteen. Se taaskin teki, että Bergbomilla ei lainkaan ollut aihetta syyttää viranomaisia välinpitämättömyydestä. Kyllä ne tekivät parastaan, mutta päiviä kului ennen kun asia selvisi. Bergbomin koffertti oli harmaja, ja Wienistä tuli harmaja matka-arkku, jota ei kukaan ollut siellä perinyt. Se oli kuitenkin väärä. Oikea tuli viimein -- Hampurista, ja nyt päästiin pulman perille. Bergbomin lähtiessä Reichenallista oli ollut tavaton tungos asemalla, ja silloin vaihdos oli tapahtunut hänen ja erään hampurilaisen herran harmajan koffertin välillä. Asian selviäminen jälleen lykkääntyi sen vuoksi, että tuo herra oli poikennut alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja vasta viivyttyään kuka ties missä tullut Hampuriin ja huomannut saaneensa väärän koffertin. -- Hädissään Kaarlo oli sähköttänyt Emilielle ja pyytänyt rahaa. Tämä hätäileminen, jolla hän oli säikähyttänyt sisartaan, oli hänestä kaikkein ikävintä.

[126] Kirjoitus, joka päättyy kirjeenmuotoisesti, alkaa päällekirjoituksella: "Elinan surma -- senaste uppsättning". Sana "viimeinen" viittaa edellisiin samanlaisiin, jotka kai olivat v:lta 1889 ja joita Bergbom jo oli arvostellut. "Tämän suunnitelman keksin kotimatkalla", sanotaan kirjeen lopussa.

[127] Kun kysymys Elinan surman synnystä oli tullut julkisuuteen, ja Numers vaati käsikirjoituksen takaisin, Bergbom lähetti aikaisimman, mutta antoi sitä ennen jäljentää sen ja herrojen J. Brofeldtin, I. K. Inhan, Alex. Slotten ja J. N. Reuterin tarkastaa ja todistaa jäljennöksen ja alkukirjoituksen yhtäpitäväisyys. Todistus on allekirjoitettu Helsingissä 10 p. lokak. 1892.

[128] Tämä kuvaelma kuuluu nähtävästi myöhempään laitokseen, sillä se on niin yhtäpitävä kolmannen kuvaelman kanssa valmiissa näytelmässä. Sitä paitse siinä on viittaus sakaristokohtaukseen, joka on myöhempi lisäys. Tarkotamme Klaun kysymystä, mihin Kirsti on toimittanut "kerjäläisen, jonka varasti papilta".

[129] Niinkuin lyhyestä selostetusta näkyy, on toiminnan kulku yhtämittainen ja selvä. Kumminkaan ei kuvaelmia ole kuin viisi, vaikka viimeinen on merkitty "seitsemäs". Oliko tarkotus jakaa pari niistä kahteen, vai onko kaksi hävinnyt? Jos jälkimäinen olettamus on oikea, niin pitäisihän toiminnan kulussa olla aukkoja. Kun ei ole sitä kirjettä, joka arvattavasti seurasi lähetystä, on vaikea ratkaista asiaa. Ettei tässä kuitenkaan perusteellisempaa erehdystä voi olla, sen näkee seuraavasta, se on siitä, että Numers itse todistaa sen mitä valmiissa draamassa on eroavaa ja uutta olevan Bergbomin antamaa.

[130] Lause näyttää sisältävän ristiriidan kun siinä toiselta puolen sanotaan että Bergbom on hyväksynyt kaiken ja toiselta puolen, että Numers on sisällykseen nähden alistuva hänen ohjaukseensa. Asia käy kuitenkin selväksi kun huomaa, että Numers sanalla "uppställning" (exposé) tarkottaa _ainehistoa_, s.o. draaman henkilöitä eri luonteineen ja heidän suhteitaan toisiinsa. _Siinä_ Bergbom ei ollut ehdottanut mainittavaa muutosta, sitä vähemmän kuin kaikki päähenkilöt: Klaus, Kirsti, Elina, Uolevi ovat kansanrunosta saatuja; kumminkin sommittelu muutettiin melkoisesti, ja samalla tuli traagillinen selkkauskin syvennetyksi.

[131] Keksimällä pakinoivat rouvat Bergbom rikastutti kuvausta samoin kuin ehdottamalla rouvat Kuopion takana kappaleeseen.

[132] Kirstin väite että hän on Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina, vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä, tavataan jo Bergbomin oopperasuunnitelmassa (kts. I s. 156).

[133] Kerjäläinen vastaa runon Kiesusta ("Kiesus äiänä käveli"), joka kysyy mitä katuva Klaus itkee? -- Bergbom ajatteli häntä mieheksi, joka mieron teillä kulkiessaan oli tutustunut hussilais- tai muuhun 1400-luvun lahkolaisoppiin. Kirjantekijä muistaa hänen kysyneen, olinko missään kirjassa tavannut tietoja sen ajan lahkolaisista. Näin käsitettynä tällä sivuhenkilöllä on merkitystä ajankuvauksen kannalta.

[134] Numersin oli niin vaikea luopua tulipalo-katastroofista, että hän vielä viimeiseen puhtaaksikirjoitettuun kappaleeseen lisäsi: "kerjäläisen puhuessa alkaa tulenhohde näkyä ja enenee enenemistään, niin että esiripun hitaasti laskiessa yleisölle käy selväksi, että talo palaa myrskyssä (!)"

[135] Puhdas tulo teki 960 mk. Jo keväällä oli Numers saanut tekijäpalkkiona 600 ja jouluksi hallitukselta kunniapalkintona 2,000 mk "erittäin" Elinan surmasta.

[136] Ehdotus saavutti myöhemmin hyväksymisen korkeimmassa paikassa.

[137] Tavallinen maksu Ida Aalbergin vierailuista näinä vuosina oli 150 mk illasta ja yksi "resetti" eli, niinkuin nykyään sanotaan, "lahjanäytäntö."

[138] Muun muassa Numers puhuu eräästä käsikirjoituksesta, johon hän oli tehnyt viimeiset korjauksensa ja jonka hän vähän ennen näyttelemistä oli lähettänyt Bergbomille. Sen hän tahtoo takaisin, koska hän muka oli lahjottanut sen eräälle naistuttavalleen. Ettei Bergbom sitä antanut, riippui tietysti siitä, että se juuri oli sen yhteistyön tulos, josta erimielisyys oli olemassa. Muutoin arvaamme Bergbomin menettelyyn senkin vaikuttaneen, että Numers oli antanut Kuopion takana kappaleen Arpelle, ja tuli tämä itse Helsinkiinkin näyttelemään sitä ja siis Suomalaisen teatterin kanssa kilpailemaan, ennen kun näytelmä oli suomenkielellä "loppuunnäytelty". Kun pitää tätä esimerkkiä silmällä, ei ole lainkaan kummaa, että Bergbom teatterinsa tähden piti kiinni luonnollisesta oikeudestaan Elinan surmaan.

[139] Koska tekstissä mainittujen lehtien huomautus että Suomalainen teatteri olisi verraten vähäisellä palkkiolla lunastanut itselleen tekijältä näyttelemisoikeuden, jolla se sitten oli ansainnut "kymmeniä tuhansia" nykyaikana ehkä näyttää merkitsevämmältäkin kuin 1890-luvun alussa, on tässä syytä muistuttaa että siihen aikaan 600 mk ei ollut niinkään mitätön palkkio. Tosiasia on näet että Suomalainen teatteri tässäkin kohden oli avaramielisempi kuin Ruotsalainen. Bergbom tahtoi aina että maksettaisiin mahdollisimman runsaasti ja milloin ei teatterin omista varoista katsottu voitavan antaa niin paljon kuin hän olisi suonut, koetti hän vaikuttaa niin että tekijät muualta päin saivat lisäpalkkiota. Siten oli hän myötävaikuttamassa siihen, että sekä Minna Canth että Numers saivat palkintoja. Numers sai siten Kuopion takana ja Elinan surma kappaleistaan, edellisestä 900 ja jälkimäisestä 3,560 markkaa (kts. ylemp. s. 416). Mahdollista on että nämäkin määrät tuntuvat pieniltä nykyään, jolloin kuulemamme mukaan käännöksistäkin vaaditaan yhtä paljon kuin ennen alkuperäisistä draamoista. Varmaa on kuitenkin että tekijät, heidän kirjeistään päättäen, olivat sangen tyytyväisiä Bergbomin aikaiseen maksutapaan. -- Muutoin on huomattava, että suomalaisten kirjailijain palkkiot meillä alkoivat nousta vasta sen jälkeen kun kustannusosakeyhtiö Otavan perustamisen kautta (1890) tarpeellinen kilpailu kustantajain välillä oli syntynyt. Tämän kirjan tekijä on tässä tavallaan asiantuntija, sillä kun hän 1888 G. W. Edlundille tarjosi niin suuren (!) suomalaisen kirjan kuin Johannes Takasen elämäkerran kustannettavaksi, sai hän sen takaisin ivallisella hymyllä -- "Ei kannata, sehän on kokonainen taidehistoria, jos itse maksatte painatuksen, niin otan sen myytäväksi!" Silloin nolattu tekijä päätti, että suomalainen kustannusyhtiö Helsingissä on perustettava, ja kahta vuotta myöhemmin Otava alkoi toimensa. Sitä ennen Bergbom oli niitä harvoja, jotka olivat kohdelleet suomalaisia kirjailijoita -- kirjailijoina.

[140] Meidän harventamamme.

[141] Numersilla oli ollut tekeillä kappale nimeltä "Snälla flickor".

[142] Tulen polttama lapsi pelkää tulta.

[143] _Olga Salo_, s. 29/12 1865, muurarimestari W. Piirosen tytär Viipurista, yksityisen venäläisen koulun käynyt, vasta 16-vuotiaana oppinut suomea, mutta niin hyvin siihen perehtynyt, että suomentajana (venäjän- ja saksankielistä) ja kirjailijanakin toiminut. V 1887 liittynyt Aspegrenin seurueeseen, jonka jäsenenä jonkun aikaa nauttinut rva Raa-Winterhjelmin opetusta Tukholmassa; naimisissa Oskari Salon kanssa, joka vuotta myöhemmin muutti Aspegrenilta Suomalaiseen teatteriin.

_Mimmi Lähteenoja_, s. 27/8 1865, korpraalin tytär Helsingistä, kansakoulun käynyt, Aspegrenin seurueessa v:sta 1888.

_Otto Närhi_, s. Rautalammilla 1864, oli soittajana Kuopion pataljoonassa ennen kun 1884 liittyi Aspegrenin Kansanteatteriin.

[144] Tämä rintakuva, jonka Runeberg teki omasta alotteestaan, on nyt pronssiin valettuna Kansallisteatterissa. Se samoin kuin ennen mainittu (kts. ylemp. s. 419), samassa paikassa nähtävä, Rob. Stigellin muovailema Emilien rintakuva valettiin -- Emil Vikströmin välityksellä -- pronssiin Brüsselissä 1908. Kustannuksiin käytettiin sisarusten hautapatsaan pystyttämistä varten kerättyjä, ylijääneitä varoja.

[145] Nämä sanat tarkottanevat "Kovan onnen lasten" aikoja ja teatterissa tapahtuneita sisällisiä rettelöitä, joissa seurueen jäsenet näyttäytyivät kovin vähän ymmärtävän panna arvoa johtajaan, joka heillä oli.

[146] Niin oli tehty edellisenäkin syksynä ja oli siis Minnan väite, että kappaletta U. S:n arvostelijan "kiellosta" ei oltu kansannäytännössä esitetty, väärä.

[147] Suora viittaus siihen mitä oli tapahtunut nähdään paitse parissa edellisessä otteessa eräässä Minna Canthin kirjeessä Emilielle (15/7 1891), jossa hän -- kerrottuaan miten Kuopiossa "nuorten" piireissä tapahtuneissa neuvotteluissa kirjailijayhdistyksen perustamisesta voitolle oli päässyt (Minnan vastustama) mielipide, että yhdistys on käsittävä myöskin ruotsalaisia kirjailijoita -- lausuu: "On se luonnollista nykyisissä oloissa tuo liittyminen sveeseihin. Ajatelkaamme vaan Ahon asemaa viime valtiopäivillä [se on m.m. 'Yksin' kirjan arvostelua, kun oli kysymys kirjailijapalkkioista]. Ja mitä minun kokemuksiini tulee, niin -- nehän tunnette. Ei minulla ollut Kovan onnen lapsissani puolellani muut kuin Nya Pressen. Ja kun Suometar viime vuonna kertoo Suomalaisen teatterin hyvästä menestyksestä, ei se katso maksavan vaivaa edes mainitakaan, että siellä myöskin oli näytelty kotimainen kappale [Papin perhe!]. Muistuipa silloin mieleeni, kuinka sveesit olivat ottaneet Tavaststjernan huonot 'Affärit' vastaan. Fennomaanit eivät pane mitään arvoa kirjallisuudelle, he ennemmin tahtoisivat sen tukahuttaa, jos mahdollista. Kun ei omalta puolueelta saa minkäänlaista sympatiaa, ja kun ruotsinmieliset ovat siihen määrään ystävällisiä kuin he ovat, miksi emme silloin tarttuisi ojennettuun käteen. Että minä sen teen haikealla mielellä on luonnollista, sillä minulla on vielä muistossa entiset ajat, jolloin kaikki henkinen työ suomalaisella taholla sai tukea ja kannatusta fennomaaneilta. Nyt päin vastoin. Niin ajat muuttuvat. Nuoret ovat onnellisempia, sillä he voivat vapaammin jättää entiset ystävät ja liittyä toisiin, taikka oikeastaan he ruotsinmielisissä vasta saavat ystäviä. Muun muassa on nyt kysymys Kalle Ahon 'Epäilijän' kääntämisestä ruotsinkielelle, jolloin se myöskin tulisi otettavaksi Ruotsalaisen teatterin ohjelmistoon. Ei suinkaan ole hänen syynsä, että näin käy. Eikä myöskään sovi ihmetellä, jos hänestä, kaikista periaatteista huolimatta, sen jälkeen tulee Ruotsalaisen teatterin palvelija. Syyt ovat ihmeteltävät ja ikävät, -- seuraukset ovat luonnolliset (!)." -- Näkeehän tästä, että Minna Canthissa se kiihottunut mieliala kuvitteluineen, johon luopuminen perustui, oli jo täysin kehittynyt kesällä 1891.

[148] Muillekin Sala kirjoitti jäähyväiskirjeitä, muun muassa nti Emilie Stenbergille yhden, joka sisälsi viimeisiä sanoja ja tervehdyksiä kullekin toverille erikseen.

[149] Nähtävästi kirjoittaja on Salaa varten sattuvasti käyttänyt sanoja ja lauseita niistä muistosanoista, jotka Bergbom 1883 oli kirjoittanut Vilhosta (kts. ylemp. s. 152). Bergbom itse ei ole voinut Salasta kirjoittaa, aika ei olisi sitä myöntänyt.

[150] Meillä on käytettävänämme ainoastaan alustelma, johon korjauksia on tehty. Mahdollista lienee, että joku kohta vielä muutettiin puhtaaksikirjoittaessa, mutta pääasiassa sen sisällys epäilemättä on sanasta sanaan semmoinen, jollaisena rva Canth sai sen luettavakseen. -- Lukijaa kehotetaan silmäilemään Minna Canthin syytöksiä (siv. 444), sillä kirjoitus kohdistuu niihin, toiseen toisensa perästä.

[151] Tämän jälkeen seuraa käsikirjoituksessa pyyhitty kohta, jossa sanotaan, että kappaleen esittäminen Uudenmaan pataljoonan seuranäytännöissä yksinkertaisemmin on siten selitettävissä, että ruotsinmielisillä upseereilla ei ollut aavistustakaan Kovan onnen lapsista, "oliko se kala vai lintu!"

[152] Arvostelija, jota tässä tarkotetaan, oli maisteri Rinne, joka 1890-91 kirjoitti teatterista U. S:een. Kun lokakuulla 1890 oli näytelty Calderonin Elämä on unelma ja Shakespearen Hamlet, katsoi hän syytä olevan muka yleisön nimessä moittia ohjelmistoa liiallisesta klassillisuudesta. "Suomalaisen teatterin ystävä" (tämän kirjan tekijä) esiintyi 11/11 ohjelmiston puolustajana sitä paremmalla syyllä kuin tunnettu oli, että klassilliset näytelmät olivat säännöllisesti menestyneet paremmin kuin uudenaikaiset. -- Se joka piti Papin perhettä vähemmän sopivana kansannäytännöksi, lienee kuitenkin ollut toinen tilapäinen arvostelija. Kun näet Papin perhe syksyllä 1891 oli kansannäytäntönä annettu, julkaisi eräs "katselija" U. S:ssa pitkän kirjoituksen, jossa hän laajasti puhuu niistä kasvatusperijohteista, jotka hänen mielestään kappaleessa tulevat näkyviin. Arvattavasti luuli Minna Canth tämän hänelle hyvin epäsuosiollisen kirjoituksen vaikuttaneen Bergbomiin. Syy ettei Papin perhettä voitu näytäntökaudella 1891-92 _useammin_ kuin yhden kerran esittää kansannäytäntönä, oli kuitenkin tekstissä mainittu, Salan ulkomaanmatka.

[153] Niille, joista Bergbomin sanat tuntuvat liian ankarilta, muistutamme mitä tri Rolf Lagerborg ruotsalaistemme hirmulapsena (enfant terrible) lausuu Framtid lehdessä 1906 n:o 19 puhuessaan ruotsalaisten tulevaisuudesta kun suomalaisuus pääsee voitolle: hallitsevien jälkeläisinä he muuttavat mieluummin pois kun taipuvat "entisten renkiensä" alle, "kasvatettuina ylenkatsomaan suomalaisuutta" on heistä, ruotsinkielen alistettu asema "arvokkaisuuden ja ihmisarvon uhraus". -- Bergbom oli siksi kokenut, että hän, niinkuin vanha lausetapa kuuluu, "tunsi Pappenheimiläisensä".

[154] Kuinka Minna Canth kahdeksan vuotta ennen -- silloin kun hän todella rakasti Suomalaista teatteria -- puhui siitä, näyttää seuraava ote kirjeestä Emilie Bergbomille (28/6 1884): "Ollakseni oikein runollinen vertaan Suomalaista teatteria ihanaan puuhun, jossa me kaikki olemme oksia ja jossa Tohtori ja Emilie ja Ida Aalberg ovat kaikkien suurimpia oksia. Kuinhan en minä oksa vaan kuivettuisi ja karsittaisi pois." -- Todellisuudessa hän itse repäisi itsensä irti "ihanasta puusta".

[155] Valaiseva on erään tunnetun ruotsinmielisen vastaus kun keskustellessa Bergbomin ja Numersin välisestä riidasta kysyttiin: "Mutta mitä sitte, jos Numersilta ei enää mitään valmistuisikaan, kun hän jää yksin?" -- "Se on yhdentekevä, kun vaan ei Suomalainen teatteri ansaitse rahaa hänen kappaleillaan!"

[156] Lähteissämme ei ole mitään tietoja siitä että Bergbom olisi vaikuttanut tämän draaman syntyyn. Kumminkin tiedämme niin tapahtuneen, sillä samoin kuin hän kävi Numersin luona neuvottelemassa uusista draamoista, kävi hän syksyllä ja talvella 1891-92, jolloin näytelmä kirjoitettiin, Tavaststjernan luona, joka silloin asui Malmilla. Kirjan tekijä on kuullut tämän Bergbomin omasta suusta. -- Runoilija koetti aluksi kirjoittaa näytelmänsä suomenkielellä. Hän lähetti näet 23/11 1891 neljä "suorasti suomeksi" kirjoitettua kohtausta K. Leinolle tarkastettavaksi. Myötäseuraavassa kirjeessä hän sanoo: "Koko tämä juttu syntyi siitä, että minä tunsin ajattelevani suomeksi, kun panin ruotsalaisia sanoja Pihlin ja Lehtimaan suuhun". (Nykyaika 1898 s. 241 ss.) Sittemmin hän kuitenkin luopui yrityksestään ja pyysi Ahoa suomentajaksi.

Uramon torppa oli ensimäinen näytelmä, jonka esittämisoikeudesta tekijän ja teatterin välillä (tanskalaisen mallin mukaan) laadittiin välikirja. Näytteeksi suomennamme sen tähän:

Sopimus Suomalaisen teatterin ja minun välilläni oikeudesta esittää 4-näytöksistä draamaani Uramon torppa.

I. Niin pian kun johtokunta on hyväksynyt kappaleeni näyteltäväksi, saan minä palkkiona viisisataa (500) mk.

II. Jokaisesta kolmestakymmenestä (30) ensimäisestä näytännöstä, joko ne tapahtuvat Helsingissä taikka maaseudulla, saan minä kymmenen (10) prosenttia teatterin bruttotulosta tekijäpalkkiona.

III. Kaikista seuraavista näytännöistä saan viisi prosenttia teatterin bruttotulosta.

Yllämainituilla ehdoilla luovutan minä tämän draamani esittämisoikeuden Suomessa Suomalaiselle teatterille, kuitenkin niin että sen yksinomainen esittämisoikeus on voimassa Helsingissä viisi vuotta eteenpäin tästä päivästä lukien, maaseudulla kolme vuotta.

Helsingissä 7 p. marrask. 1892.

Karl A. Tavaststjerna.

Tämän sopimuksen hyväksyy:

(Johtokunnan jäsenten nimet.)

[157] Tammikuulla olisi otettu uudempi Ibsenin näytelmä Rakennusmestari Solness esitettäväksi, jos Ida Aalberg olisi suostunut näyttelemään Hilda Wangelia, mutta vastaus oli kieltävä.

[158] Tekijäpalkkiona maksettiin K. Aholle 400 sekä M. Vuorelle ja Numersille kummallekin 150 mk.

[159] Erkko oli niin erinomaisen arkaluontoinen, ettei hän pyytänyt eikä ottanut neuvoja runoilijatoimessaan. Ainoa tapa millä Bergbom lienee vaikuttanut tähän näytelmään oli se, että hän pyyhkimällä eli poisjättämällä eräitä lyyrillisiä kohtia teki sen otollisemmaksi näyttämölle. Oikeus "pyyhkimiseen" onkin, niinkuin tiedetään, niitä, joista teatterinjohtaja viimeksi luopuu!

[160] Kaarlo toimitti kaikki asiat kirjoittamalla nti Elfvingille. Eräässä kirjeessä 30/4 tavataan seuraava lystillinen kohta, joka koskee Prinsessa Ruususta: "Ruususessa tarvitaan lapsibaletti. Tahdotko sanoa sen affishörskalle, niin että hän ajoissa hankkii tanssijoita. Meillä pitää olla kahdeksan 6 à 7-vuotista, kuusi 9 à 10-vuotista, kuusi 12-vuotista -- kaikki tyttöjä. Sitäpaitsi kymmenen poikaa noin 6--10-vuotista. Joka illasta, olkoon harjotus taikka näytäntö, maksamme 25 penniä. Jos sattumalta joku _taitava_ täysikäinen olisi saatavissa, niin voidaan häntäkin käyttää -- jokapäiväisistä löntyistä emme huoli."