Part 35

"Olen ylipäätään epätietoinen, onko meidän itsepäisesti vaatiminen, että hän tulee seuraajakseni vai ei. Jos tietäisi mitä hän sydämessään tahtoo, mutta ottakoon siitä selvää se joka taitaa, sen seitsenkertaisen verhon alta, jonka hienotuntoisuus, itsepäisyys, epäonnistumisen pelko ja menestyksen toivo ovat käärineet hänen ympärilleen. -- Että teatteri tarvitsee uuden voiman, joka voi tehdä uusia _alotteita_, tulee minulle päivä päivältä selvemmäksi. Me elämme nyt vain vanhoilla. Se voi käydä laatuun noin kymmenen vuotta eteenpäin. Mutta sitten? Totta on että joka päivällä on huolensa, mutta totta on myöskin että tänään on kylvettävä, jos tahdotaan huomenna korjata eloa."

Samana päivänä kun Bergbom kirjoitti tämän kirjeen, hän lähti kotimatkalle, jolla aikoi viipyä noin kaksi viikkoa. Ensiksi hän pysähtyi Müncheniin.

Pari päivää myöhemmin 9/8 Sala kirjoitti Emilie Bergbomille:

-- "Ja minä jäin tänne. Yksinäiseltä tuntuu nyt tää äsken niin iloinen asuntomme. Ilo olikin kokonaan tohtorin ansio. Samoin kuin kaikkikin. Pianokin ikävystyi seuraani ja läksi tiehensä. Alabalkongilla sentään soittavat sitraa, vieläpä minun lempisäveliänikin. Muun muassa erästä valssia, johon olen kerrassaan lumoutunut. Sitä käytettiin Uudessa apulaisessa, ja tuo sävel soittaa minulle Björk paran sieluntaistelua. Kyllä näytelmätaide sentään on ihana taide. Täynnä muistoja jos jollekin suunnalle. -- Olen väliin suomennellut 'La mer'-näytelmää. Ei luista työ entistä vauhtia. On kuin vetäisi kivirekeä sulalla maalla." -- --

Vielä pari päivää, ja Sala kirjoitti uuden pitkän kirjeen Emilie Bergbomille, ja kaksi päivää siitä, siis 13/8, niinikään Kaarlo Bergbomille, ja nämä kirjeet olivat -- hyvästijättöjä! Ne olivat täynnä ihailua ja kiitollisuutta vastaanottajia kohtaan ja täynnä syytöksiä kirjoittajaa itseään kohtaan, mutta vaikka hän hyvin käsittää minkä suuren surun hän on heille tuottava, hän ei voi luopua jo St Denis'sä, epätoivonhetkenä, tehdystä päätöksestään erota elämästä -- se ajatus on hänessä kasvanut pakottavaksi velvollisuudeksi. Niin hän kirjoittaa ja ilmottaa viimeiset toivomuksensa, viimeisen tahtonsa jälkeenjäävään omaisuuteensa y.m. nähden.[148]

Sen jälkeen puuttuu seikkaperäisiä tietoja. Säilyneistä kirjeistä ja sähkösanomista näkyy vain, että Sala 15/8 ampumalla itsensä pani täytäntöön päätöksensä! -- Talon emäntä sähkötti Emilie Bergbomille, että Sala oli sairastunut ja kysyi Kaarlon osotetta. Kaarlo oli vielä Münchenissä, ja siellä saavutti hänet kamala uutinen Berchtesgadenista, joka pakotti hänet kohta palaamaan sinne. Hän oli siis läsnä maahanpanijaisissa.

Seuraava tieto on Berlinistä, josta Kaarlo 27/8 kirjekortilla ilmottaa sisarelleen: "Olen taas niin paljon terveempi, että jaksan matkustaa -- tulen niin pian kuin suinkin voin."

Kaarlo ei näy jaksaneen kirjoittaa, miten tämä viimeinen, todellinen "surmanisku" häneen vaikutti; mutta tuskin voimme kuvitella hänen sielunsuruansa liian suureksi, ja varmaankin juuri se sai hänet ruumiillisestikin sairaaksi. Bergbom-sisarukset olivat todella sydämestään kiintyneet Niilo Salaan, tuohon lahjakkaaseen, hienotunteiseen mieheen, jonka pyrkimys edistyä taiteessaan oli niin harras, joka jo monta vuotta oli ollut Kaarlon luotettavana avustajana, ja josta hän oli toivonut itselleen seuraajaa. Hänen poismenonsa olisi joka tapauksessa ollut kova isku, mutta tietysti se näin äkkinäisenä, mielisairauden aiheuttamana itsemurhana oli kaksinkerroin järisyttävä. Että näet teko oli taudista johtunut, on sitä varmempi kuin vainajan lääkärit sekä Wienissä että Parisissa edeltäkäsin olivat sanoneet semmoisen lopun olevan pelättävissä.

Myöskin näyttelijänä Sala oli kohonnut teatterin etevimpien joukkoon.

"Hänen ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eivätkä viehättäviä", sanotaan U. S:n muistosanoissa,[149] "mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareita varten hänessä ei ollut kylliksi monivärisyyttä. Mutta totuutta hän haki taiteessaan ja löysikin useimmiten. Hän ei lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vain olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, ei näyttänyt liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Hän oli suora suomalainen taiteilija ja rakasti suomalaista taidettansa palavasti."

Mikä sija hänellä oli seurueessa, huomaa yksistään siitä kun luettelemme osan hänen pääroolejaan: Bileam (Tietäjä), Eurysakes, Daniel Hjort, Faust, Hamlet, Brutus, Mortimer, Rosmer, Tesman. Lisäksi tulee hänen ansionsa näytelmäin suomentajana, jona hän, niinkuin ennen on mainittu, oli harvinaisen etevä. Työtoverina ja ystävänä hän koko näyttelijäkunnassa oli saavuttanut yksimielisen kunnioituksen ja rakkauden.

Aika olisi jo ryhtyä kertomaan syyskauden työstä, mutta ennen kun siihen käymme käsiksi, katsomme parhaaksi loppuun suorittaa esityksemme Minna Canthin asiasta, joka kaikeksi onneksi ei venynyt niin pitkäksi kuin Numersin juttu. Se näet päättyi, kun pari kirjettä kummaltakin puolelta oli vaihdettu. Tästä kirjeenvaihdosta teemme tässä otteilla taikka selostamalla selkoa, sillä "asian" tärkeys on yhtä suuri teatterin historiassa kuin kummankin asianomaisen elämäkerrassa, eikä siltä puutu yleistäkään merkitystä.

Bergbomin ensimäinen kirjoitus oli muodoltaan enemmän julkaistavaksi ajateltu lausunto kuin kirje, ja kuului pääkohdiltaan seuraavasti:[150]

"Minna Canthille."

"Minna Canthin sotajulistus sisältää niin monta ristiriitaisuutta siihen nähden mitä hän ennen on sanonut, niin monta tarkottamatonta erehdystä ja myöskin joitakuita tahallisia väärennyksiä, että omatuntoni kehottaa minua arvostelemaan sitä. Valitettavasti en voi sanoa, että se 'huvittaa minua'. Mutta katkerakin kalkki on tyhjennettävä. Koska en rakasta haastattelijoita enkä sanomalehtiväittelyä, käännyn suoraan sen henkilön, Minna Canthin itsensä, puoleen, jota asia koskee."

"Kun minä tammikuulla neuvottelin Minna Canthin kanssa Numersin ja minun keskinäisestä selkkauksesta, hän neuvoi minua juuri siihen 'kohteluun', jota hän nyt moittii. Hän sanoi: luopukaa kaikista rahavaatimuksista, mutta vaatikaa, että saatte olla mukana määräämässä kappaleen kohtaloa. Niin olen tehnyt. Kun Numers sitte tahtoi päästä sopimuksesta Suomalaisen teatterin kanssa ja ehdotti, että johtokunta 'polttaisi' hänen kuittinsa, vaadin minä, että hän ensin suorittaisi asiansa minun kanssani, ennen kun johtokunta päätti jotain hänen kappaleestaan. Johtokunta oli aivan samaa mieltä kuin Minna Canth ennen, nimittäin että minulla oli oikeus vaatia joku sopimus Numersin puolelta. Yhdessä kohden todellakaan en noudattanut Minna Canthin neuvoa. Hän arveli että minun sitä paitse tuli vaatia, että nimeni mainittaisiin myötätekijänä. Tarkottaako hänen moitteensa tätä yksityiskohtaa?"

"Kun Minna Canth julkilausuu katkeran mielensä sen menettelyn johdosta, joka kohtasi Kovan onnen lapsia, on hän täysin oikeassa. Hänelle tapahtui silloin huutava vääryys. Mutta vääryyttä ei soviteta vääryydellä. Yksityiskohtiin nähden on hänen esityksensä harhaanvievä. Hän sanoo: 'ilman mitään selityksiä'. Mahdollista on, että minä ensimäisessä kirjeessäni, kiihtynyt kun olin, ainoastaan purin tunteitani kertomatta asiaankuuluvia tosiseikkoja, mutta sittemmin olen kyllä tehnyt sen. Jos Minna Canth on unohtanut nämä yksityiskohdat, voin mielelläni raitistan hänen muistoansa. Ensimäisen näytännön jälkeen oli kiihtynyt mielentila vallalla. Joukko ylioppilaita uhkasi viheltää, ja Jalander-vainaja lähetti minulle sanan, että hän asettuisi semmoisen mielenilmaisun etupäähän. Poliisimestari oli muka kieltävä kappaleen, jos vihellys tapahtui. Edelleen sain kirjeen, jossa vaadittiin kappaleen näyttelemisen lakkauttamista. Luonnollisesti oli johtokunnalta kysyttävä, ja sen jäsenet olivat silloin: Jaakko Forsman, V. Löfgren, A. Almberg, K. F. Wahlström ja minä."

"Forsman oli sitä mieltä, että näytteleminen oli kohta lakkautettava. Jos vihellystä ja muita mielenosotuksia tapahtuisi, tulisi teatteri siitä kärsimään, ehkä sen olemassaolokin joutuisi vaaraan. Sitä paitse hän moitti, että kappale ollenkaan oli otetta ohjelmistoon. Hän nojasi ei ainoastaan huomattaviin vanhempiin suomenmielisiin, vaan myöskin n.s. nuoren puolueen jäseniin."

"Löfgren ei voinut yhtyä Forsmaniin. Teatterin velvollisuus oli esittää niin arvokas kappale kuin Kovan onnen lapsia. Mutta järjellistä olisi olla näyttelemättä sitä tätä nykyä. Seuraukset sen esittämisestä olisivat arvaamattomia ei ainoastaan teatteriin vaan _koko maahan_ katsoen, koska hyvin oli tiettynä, miten asianomaiset ruotsinmieliset tekivät voitavansa Pietarissa _asettaakseen fennomaanit ja nihilistit yhdenvertaisiksi_. Tekijätär ei saattaisi tuntea itseään loukatuksi. Olihan hänelle osotettu hyvä tahto esittää kappale. Olihan Kalle Ahokin ymmärtänyt syyt, miksi johtokunta ei ottanut Epäilijää ohjelmistoon -- kyllä kai Minna Canthkin käsittäisi vaikean aseman vaatimuksen."

"Almberg puhui samaan suuntaan kuin Löfgren."

"Minä sanoin etteivät Forsmanin todistukset olleet pätevämpiä kuin Löfgrenin. Vihellysuhkaus ei pelottanut minua. Semmoisia uhkauksia lausutaan helposti, mutta niitä ei toimeenpanna yhtä helposti. Mutta jos vihelletäänkin -- mitä sitten? Poliisimestari kieltäköön kappaleen. Me olemme silloin väistyneet väkivaltaa, mutta ei pelkurimaisesti jättäneet Minna Canthia pulaan. Neroa kohtaan ei saa käyttää selkäsauna-menettelyä. Tiesin kyllä että kappale oli herättänyt suuttumusta. Olin kuullut sekä 'vanhojen' että 'nuorten' lauseita. Olihan niin kohtuullisesti ajatteleva mies kuin Th. Rein kovasti moittinut minua siitä, että olin ottanut kappaleen. 'Sehän on suora kehotus varkauteen.' Mutta tämä kaikki todisti minusta vain, että kappaletta oli edelleenkin näyteltävä. Kiihotuksessa oli kokonaan väärin käsitetty tekijää, ja väärinkäsitys voisi ainoastaan siten haihtua, että yleisö saisi uudestaan tarkastaa teosta. En kieltänyt että tekijätär itse osaksi oli syypää väärinkäsitykseen, mieltynyt kun oli melodramaattisiin lauselmiin, jotka herättävät hämmennystä. Lisäksi tulee Leinon onneton taipumus alleviivata näitä lauselmia. Mutta se oli sivuseikka. Pääasiassa oli Kovan onnen lapsia yhtä lämpimästi tunnettu kuin nerollisesti suoritettu taideteos. Löfgrenin olettamusta, että Minna Canth tyynesti suostuisi kappaleen lakkauttamiseen, katsoin hyvin naiviksi. Olin varma siitä, että se syvästi loukkaisi häntä. Vertaaminen Kalle Ahoon oli sopimaton. Epäilijä oli kyvykäs mutta epäkypsä oppilaanteos, Kovan onnen lapsia valmis taideteos. Sitä paitse Kalle Aho oli mies, siis ymmärrysmotiiveista riippuvainen. Minna Canth taas oli nainen ja siis etupäässä kuuliainen loukatun tunteensa neuvoille."

"Wahlström ei ollut nähnyt kappaletta, mutta katsoi huomautukseni päteviksi. Kuitenkaan hän ei tahtonut ehdottomasti puoltaa kantaansa, hänestä kun oli vaarallista liian jyrkästi asettua yleistä mielipidettä vastaan."

"Loppuäänestys vei keskustelunmukaisesti siihen päätökseen, että kappaleen näytteleminen oli lakkautettava."

"Minä lausuin silloin ennustuksen: 'Me tulemme kerran katkerasti katumaan tätä päätöstämme. Silloin on tämä 'yleinen mielipide', jota me nyt niin sokeasti väistymme, yhtä sokeasti hyökkäävä päällemme. Se on oleva ansaittu rangaistuksemme.'"

"Kun Minna Canth mainitsee Thérèse Raquinin, hän valitsee onnettomasti esimerkkinsä. Eihän Thérèse Raquin ole mikään tendenssidraama niinkuin Kovan onnen lapsia. Ja jos tahtoisi Zolan draamasta etsiä jotakin tendenssiä, niin on se aivan sopusoinnussa sen kanssa mitä Minna Canth sanoo 'sovinnaiseksi moraaliksi'. (Lukekoon kuinka hänen mestarinsa Georg Brandes sentähden kurittaa Zolata.) Kovan onnen lapsia jälleen on suora vastalause tätä moraalia kohtaan ja suora kehotus ottaa se tarkastuksen alaiseksi".[151]

Sitten seuraa kysymys Papin perheen näyttelemisestä, jonka johdosta Bergbom muistuttaa, että kappale oli esitetty kansannäytäntönä, vaikka sitä ei sen koommin oltu näytelty, syystä kun Sala oli matkustanut pois -- minkä Minna Canth kyllä tiesi, vaikka katsoi mukavimmaksi tekeytyä tietämättömäksi. U. S:n arvosteluja Bergbom ei lukenut, oli vain kuullut että niissä oli moitittu klassillista ohjelmistoa ja vaadittu sijaan modernia draamoja Minna Canthin laatuun. Ennen Minna Canthin sotajulistusta hän ei tiennyt mitään siitä, että "arvostelija" oli päinvastaiseen suuntaan moittinut Papin perheen esittämistä kansannäytäntönä.[152] Minna Canth tiesi sangen hyvin, että Bergbom yksin määräsi ohjelmiston ja että hän ei siinä antanut kenenkään johtaa itseään. Ainoat poikkeukset ovat Epäilijä ja Kovan onnen lapsia, mutta niihin nähden hän oli kyllin selvästi lausunut mielensä. -- Muutoin olivat Minna Canthin toivomukset ja määräykset kappaltensa esittämisestä (niinkuin useilla esimerkeillä todistetaan) olleet niin ristiriitaisia, että Bergbom vastedes vaatii selviä tietoja ja ohjeita, ovatko ne suomalaisessa teatterissa näyteltävät vai ei.

[Minna Canthin lauseen johdosta, ettei hän välittänyt siitä mitä ihmiset sanovat.] "Eiköhän tämä ole harhaluulo? -- -- Yksistään tämä haastattelu todistaa Minna Canthia vastaan. Eräs kronikoitsija on kerran kolmatta vuotta sitten, ei edes arvostelussa, vaan kyhäilemässään följetongissa unohtanut mainita Minna Canthin nimen. Se antaa hänelle riittävän aiheen elämänsuunnan muuttamiseen. Voiko ajatella suurempaa arkatuntoisuutta siihen katsoen mitä 'ihmiset sanovat'."

"Mitä kirjailijoita on Minna Canthin mukaan ruotsalainen yleisö kohdellut niin 'hienosti' ja 'hellästi'. Onko se Snellman, jota tämä yleisö on vihannut, häväissyt, ristiinnaulinnut, myrkyttänyt? Onko se Topelius, jota tämä yleisö on herjannut, parjannut, ja valheilla kietonut? Onko se [Fredr.] Cygnaeus, joka yhtä suuressa määrässä on saanut osansa tästä ivasta, joskaan ei täysin tästä vihasta? Taikka, ymmärränkö ehkä väärin Minna Canthia. Kenties hän ei tarkotakaan ruotsalaista yleisöä ylipäätään, vaan ainoastaan Ruotsalaisen teatterin ruotsinmielistä nurkkakuntaa. Mitkä ovat ne kirjailijat, joita siellä on niin 'hellästi' ja 'hienosti' kohdeltu? Onko se G. v. Numers, jonka Eerikki Puke lähetettiin takaisin ja jonka Skjalf on kokonaisen vuoden maannut teatterin kätkössä, ilman että tekijälle on edes ilmotettu näytelläänkö se vai ei? Onko se Gabriel Lagus, jota 'Uuden apulaisen' johdosta kohdeltiin niin hyvin, että hän sanoi ettei hän koskaan tahtonut olla tekemisissä sen teatterin kanssa? Onko se Minna Canth, jonka Työmiehen vaimo, sitte kun vuosi vuodelta oli luvattu esittää se, oli pistetty paperikoriin 'ilmottamatta syitä'. Onko se [K. A.] Tavaststjerna, joka esimerkkinä siitä törkeydestä, jolla häntä kohdeltiin, julkisesti on kertonut, että hänelle annettiin kieltävä vastaus kun hän pyysi itselleen köyhää vapaapilettiä? Onko se [John] Less, joka niin loukkaantui hänelle 'Öfverdrift' kappaleen kenraaliharjotuksessa osotetusta ylenkatseellisesta välinpitämättömyydestä, että hän vihoissaan poistui teatterista eikä ollut saapuvilla ensimäisessä näytännössä? Vielä kerran -- kutka ovat nuo kirjailijat?"

"Mutta -- Minna Canth ehkä huomauttaa -- te ymmärrätte väärin ajatukseni. Minä tarkotan sitä persoonallisesti 'hienoa' ja 'hellää' kohtelua, jota olen kokenut Ruotsalaisen teatterin piirissä. Onnettomasti sokaistu! Ettekö te käsitä mikä on syynä tähän 'hellyyteen', tähän imarteluun? Oletteko te koskaan näissä ihmisissä, kun on ollut kysymys muusta kuin suunpieksämisestä, huomannut muuta kuin yhden syvän, todellisen vaikuttimen -- vihan kansallista kulttuurityötä kohtaan. Kun nämä ihmiset imartelulla, salaviittauksilla koettavat erottaa Teidät, erottaa Ida Aalbergin, erottaa Lindforsin tästä työstä, he kyllä tietävät mitä he tekevät. He surmaavat kaksi vihollista yhdellä iskulla. Sillä mikä merkitys on Minna Canthilla kirjoittaen lainakirjastoruotsia? Ei mikään! Taikka mikä merkitys on Ida Aalbergillä näyttämöllä puhuen Janakkalan ruotsia? Ei mikään! Mutta toiselta puolen. Mitä merkitsee Suomalainen teatteri ilman suomalaisten kirjailijain, ilman suomalaisten taiteilijain yhteistyötä? Ei mitään! Kerrassaan ei mitään."

"Asialla on koomillinenkin puolensa. Operettipapat Uudessa teatterissa 'hienosti' ja 'hellästi' suojellen kotimaista kirjallisuutta minun raakalaisuuttani vastaan. Uskooko Minna Canth itse tähän irvikuvaan?" --

"Lukiessani mitä olen kirjoittanut huomaan unohtaneeni muutamia ei aivan vähäpätöisiä seikkoja:"

"Minna Canthin esityksestä saa sen käsityksen kuin Suomalaisen teatterin johtokunta nyt olisi sama kuin kappalta näyteltäessä. Edelleen Minna Canth viisaasti salaa, että minä kaksi kertaa olen ehdottanut Kovan onnen lasten uudestaan ottamista ja vakuuttanut hänelle, että yritys ei kohtaisi vaikeuksia. Molemmat kerrat Minna Canth on sitä vastustanut. Totta on että minä samalla kertaa ehdotin korjailua, mutta tietysti kappaleen omaksi hyväksi. Minun ehdottamani muutokset (meluamisen vähentäminen toisessa näytöksessä, perhesurkeuden rajottaminen kolmannessa, Rinaldo Rinaldinimaisuuden poistaminen Topra-Heikistä) perustuivat _kaikkien_ arvostelijain lausuntoihin ja olivat sitä paitse helposti toimeenpantavat. Miksi Minna Canth ei hyväksynyt tarjomustani, on minulle tänäkin hetkenä epäselvää. Eikö hänen ylpeytensä sallinut muutosten kautta näennäisesti myöntää vastustajain olleen oikeassa? Eikö hän tahtonut alistaa näytelmäänsä sen kylmähkön vastaanoton alle, jonka se mahdollisesti olisi saanut yleisön puolelta? Vai pitikö hän marttyyriutta edullisempana? En tiedä."

"Uskallanko pyytää, että Te pidätte tämän kirjoituksen säilössä. _Nyt_ olen päättänyt vaieta Teidän ja Numersin hyökkäyksiä kohtaan. Miksi näitä julkisia korvapuusteja häväistyshaluisen roskaväen mielenylennykseksi ihmisten välillä, jotka kuitenkin ovat tahtoneet toisilleen hyvää. Mutta ei kukaan voi vastata huomispäivästä. Etten minä kauemmin ole se, joka on seisova _ainoan_ kansallisen dramaattisen _taide_laitoksen etupäässä, tiedän parhaiten itse. Olen palvellut aikani. Numersin päätös mieluummin antaa viheltää itselleen Arpen luona kuin menestyä minun kanssani, Lindforsin ylimeno ruotsalaiseen teatteriin, Minna Canthin päätös tehdä samoin, Ida Aalbergin selvästi lausuttu päätös noudattaa esimerkkiä -- nämä _yhden aikuiset_ tosiasiat todistavat, että sekä kirjailijoilla että taiteilijoilla on minuun verraten siksi eroavia käsityksiä taidekysymyksistä, että siitä ei mitenkään voi koitua hyvää kotimaiselle taiteelle. Onhan näin ollen ajateltavissa, että ryntäys minua vastaan muodostuu niin laajaperäiseksi, että minun _täytyy_ julkilausua kantani. Antoihan Nya Pressen tunnussanan, Numers, Päivälehti, Minna Canth ottivat sen kohta korviinsa. Toisia tulee kai jälestä. Nämä hyökkäykset aion rauhallisella omallatunnolla pistää taskuuni. Mutta onhan mahdollista että minua puolustetaan tavalla, jota en voi hyväksyä. _Silloin_ voin tulla pakotetuksi julkisesti esiintymään. Silloin minä luonnollisesti mielelläni käyttäisin semmoista tässä kirjoituksessa, joka valaisee asiaa ja sopii julkisuuteen."

"Vielä toinen pyyntö. Jos Minna Canth jatkaisi näitä hyökkäyksiään julkisuudessa joko suoraan taikka haastattelijan kautta, on hänellä tietenkin oikeus siihen, ja tiedänhän kuinka innostunut hän 'kurittavana naisena' on sentapaisiin rangaistussuorituksiin. Mutta eikö sekä oikeus että järki vaadi, että hän jättää Numersin pois leikistä? -- -- -- Paras todistus, että minä suon hänelle hyvää, on se etten puhu. Luulen että Minna Canth voi noudattaa esimerkkiäni -- n.b. jos hän todella tahtoo Numersille hyvää."

Paitse sitä yhtäjaksoista käsikirjoitusta, josta olemme ottaneet edellisen, on olemassa irtonaisia lehtiä, jotka nähtävästi sisältävät lisiä samaan kirjoitukseen. Niistä otamme seuraavat rivit itse pääasiasta -- Minna Canthin luopumisesta:

"En tahdo mitään lausua sisällisistä vaikuttimista, jotka ovat aiheuttaneet päätöksenne ruveta ruotsalaiseksi kirjailijaksi, sillä niitä en tunne, ja kenties ovat ne Teille itsellennekin epäselviä. Siihen ainakin viittaa välttelevä eikä selvittävä lause: 'se huvittaa minua'. Onhan kieltämätöntä että nykyajassa käy vahva virtaus kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen, ja selvää on että hyökyaallot nyt ovat tulleet tänne. Arvattavasti tämä virtaus on vaikuttanut Teihin. Totta on, että Te keväällä, Lundegårdin esitelmän jälkeen, kovasti moititte niitä skandinavilaisia kirjailijoita, jotka olivat luopuneet kansanvaltaisuudestaan. Kuitenkin saattaisi olettaa tämän esimerkin tarttuneen. Mutta Te unohdatte yhden asian. Ne työntävät pois veljiä kääntyäkseen veljien puoleen. Te työnnätte pois oman maan lapsia kääntyäksenne vieraitten puoleen, vieraitten, joilla ei koskaan ole ollut muuta kuin ivaa ja ylenkatsetta sitä kansaa kohtaan, jota Te muinoin rakastitte".[153]

"Persoonallisesti toivotan Teille menestystä ja säikytän kiitollisessa muistossa monet onnelliset hetket, jotka olemme yhdessä eläneet. Luulette että Teitä tullaan vainoamaan luopumisenne tähden. Sitä en usko. Joku etäällä seisova, joka samoin kuin Te itse rakastaa suuttumuspaatosta, on kenties käyttävä sitä lausetapaa, johon viittaatte. Ne jotka olivat asioitten perillä, olivat valmistetut. Ainoastaan yhtä minä toivon. En tuomitse abstraktisesti jokaista luopumista, voin pitää oikeutettuna ja luonnollisena, että 'minä poltan mitä muinoin rakastin ja rakastan mitä muinoin poltin'! Mutta otettakoon tämä askel silloin silmälläpitäen koko elämänkehitystä, mennyttä ja tulevaa, eikä noudattaen vaikutusta, jonka synnyttävät hetken mieliteot ja hetken -- oikut."

Minna Canthin vastaus on päivätty 21/9. Se on kolmatta arkkia pitkä ja sisältää asiallisen ohella paljo turhaa väittelyä.

Alku kuuluu näin: "Kunnioitettava Tohtori! 'Sotaa' en ole julistanut, enkä sotakannalla seiso, en Suomalaista teatteria enkä Teitä vastaan. Minut on ajettu pois Suomalaisesta teatterista ja minä -- olen lähtenyt, siinä kaikki. -- Minua koetettiin kivittää kuoliaaksi -- pakenin vaan niin kauas, ettei kivet minuun sattuisi. Luonnollinen itsesuojelemisen halu! Etten voi olla erittäin kiitollinen teatterille, kun minut näin ylenkatseellisesti sieltä potkaistiin pois, sitten kuin innostuneena olin parhaat voimani sille uhrannut, lienee päivän selvää. Mutta intressiäni Suomalaiseen teatteriin en siltä ole menettänyt. Ja yksityisesti Teitä kohtaan ja Emilietä kohtaan on kiitollisuuteni yhtä lämmin kuin se ennenkin on ollut, vaikkakin olisin suonut, että teatterinjohtajana joskus olisitte menetelleet hiukan toisin."

Näin peruutettuaan syytöksensä Bergbomia kohtaan, jota hänen "kaikissa tapauksissa tuli kiittää kehityksestään kirjallisessa suhteessa", kirjoittaja kääntyy toisia vastaan: "Minut oli tehty suomalaisena dramaturgina mahdottomaksi -- se totuus kävi minulle lopullisesti selväksi, kun vuosi sitten luin A. Meurmanin tuomion Papin perheestä. -- -- Minulle on kerrottu, että kun Kovan onnen lapsia näyteltiin, läksi Meurman kesken toisen näytöksen pois, ja meni suoraa päätä senaattori Yrjö-Koskisen luokse, joka ei teatterissa ollut. Seurauksena tästä oli, että mainittu senaattori seuraavana päivänä valtioavun menettämisen uhalla kielsi kappaleen näyttelemisen. -- Rein taas itse minulle selitti, että -- -- hän lukiessa oli saanut vallan toisen käsityksen kappaleesta. Hän siis ei voinut vaatia kappaleen alaspanemista. -- Uusi johtokunta ilmottaa hyväksyvänsä edellisen johtokunnan pannaanjulistuksen, koska se ei ollut korjannut sen menettelyä. Miksi hän ryhtyisi Kovan onnen lapsia korjaamaan? Olihan hän noudattanut Bergbomin neuvoja. Se onkin hänen paras kappaleensa. Nyt sanoo Bergbom Topra-Heikkiä Rinaldo Rinaldiniksi, ennen 'draamallisesti loistavaksi ilmiöksi'."