Part 34

Pitkän episodin jälkeen on meidän palattava kevääseen 1892. -- Huhtikuulla _Adolf Lindfors_ oli jotakuinkin toipunut taudistaan, mutta teatterille oli siitä vähän iloa. Näyttelijä noudatti näet Helsingissä vastaperustetun ruotsalaisen Dramaattisen yhdistyksen kehotusta ruveta sen oppilaskoulun johtajaksi, toisin sanoen hän -- erosi Suomalaisesta teatterista. Tämän etevän taiteilijan menettäminen oli sekin yksi niitä vastoinkäymisiä, joista vuosi oli niin rikas. Tosin saattaa sanoa teatterin tavallaan tottuneen tulemaan toimeen ilman häntä, kun hän suurimman osan edellistä näytäntökautta oli ollut opintomatkalla ja tällä näytäntökaudella, sairauden takia, ollut työssä ainoastaan neljä kuukautta; mutta toiselta puolen saattaa sanoa, että hänen juuri sentähden olisi pitänyt jäädä sen näyttämön palvelukseen, jolla hän oli taiteilijaksi kehittynyt. Miten lieneekään, oli sekin tappio kestettävissä. -- Yleisön huomaamatta, mutta lähimpien kaipaukseksi erosi myöskin kauan palvellut, edellisenä kesänä naimisiin mennyt, luotettava puvustonhoitaja _Siina Pastell_. Hänelle Bergbom-sisarukset 21/4 pitivät erojais-iltaman, johon koko teatteriväki oli kutsuttu.

Uusia jäseniä tuli tänä keväänä kolme, nimittäin rva _Olga Salo_ (Aalto), nti _Mimmi Lähteenoja_ ja _Otto Närhi_, jotka kaikki tulivat Aspegrenin seurueesta[143] ja saavuttivat huomattavan aseman uudessa ympäristössään.

Näytäntökauden rahallinen tulos ei ollut kehuttava, sillä vajaus näytti taas kasvua, ollen 9,874:11 mk, se on kolmatta tuhatta suurempi kuin edellisenä vuonna.

Näytäntöjä annettiin 115 ja niissä: 24 kertaa _Elinan surma_; 8 Työlakko, Maria Stuart; 7 _Tapanin päivänä_; 6 Elämä on unelma, Luulosairas, Kesäyön unelma; 5 Voimakkaita naisia; 4 _Nummisuutarit_, Leivonen, Hullunkurinen temppu, Noora; 3 _Ihmisten tähden, Kuopion takana_, Kansan vihaaja; 2 _Pahassa pulassa, Roinilan talossa, Murtovarkaus, Anna Skrifvars, Runebergiana_, Rajuilma, Taistelujen välillä, Parisin veitikka, Koetusten ahjossa, Thérèse Raquin; 1 _Papin perhe, Lea, Kihlaus, Amalia ystävämme, Regina von Emmeritz_, Pikku sisko, Jacques Damour, Telefoonissa, Fritz ystävämme.

Näistä 34 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 8.

XXI.

Yhdeskolmatta näytäntökausi, 1892-93.

Tietoja Bergbom-sisarusten yhteisestä matkasta saamme nytkin Emilien kirjeistä Betty Elfvingille. Parisista hän kirjoittaa 22/6:

-- "En katsele Parisia tällä kertaa samoilla ihannoivilla silmälaseilla kuin viimein; tietysti se on oma syyni. Matkustin tänne mieli masennuksissa, eivätkä viimeiset sanomat kotimaasta, kuinka halla on käynyt useilla seuduin, ole suinkaan olleet omansa sytyttämään iloa ja riemua. -- Walter Runeberg muovailee nyt Kaarlon muotokuvaa. Se on pian valmis ja oikein onnistunut. Walter itse on tyytyväinen siihen, ja niin mekin. En luullut Kaarlosta tulevan niin hyvää kuvaa, vaikka tietenkin rintakuva kipsiin valettuna ei koskaan ole yhtä elävä kuin savessa.[144] -- Harvoin taikka emme milloinkaan ole teatteriin nähden niin vähän hyötyneet kuin tällä matkalla. Useimmat teatterit ovat suljetut. -- En ollenkaan pidä ranskalaisesta tavasta näytellä tragediaa; se on niin pönkitettyä, pöyhkeilevää ja luonnotonta, että se oikein väsyttää. Komediassa ja varsinkin puhelukappaleissa ranskalaiset sitä vastoin ovat voittamattomia mestareita, ja niin myöskin selvässä, täsmällisessä repliikinvaihdossa. -- Usein olemme olleet kummassakin salongissa, enkä voi käsittää miksi 'nuoret' eroavat; onhan vanhassakin salongissa niin paljo 'nuorinta nuorta', että hyvin voisivat viihtyä saman katon alla." --

Lähtö Parisista tapahtui pari päivää myöhemmin. Siitä y.m. Emilie kirjoittaa Kuitiasta 12/7:

-- "Parisi on menettänyt melkoisen määrän säteilevää hohdettaan, minusta kirsimarjatkaan eivät olleet niin maukkaita kuin ennen! Luultavasti se oli ranskalaisten mauton venäläiskurtiisi, joka sai minut selväpäisemmäksi, vähemmän lumotuksi. Onhan tämä tasavaltalaisen Ranskan Venäjän ihailu kerrassaan järjetön, ja se vaikutti kovin jäähdyttävästi tunteisiini. -- Parisista matkustimme Kaarlo, Sala ja minä Müncheniin, jossa vietimme neljä hupaista päivää. Verrattuna Parisiin München tietenkin on pikkukaupunki, mutta siellä on sentään paljo kaunista katsottavaa. Münchenistä tulin Berlinin kautta kotia, mutta Kaarlo ja Sala lähtivät Berchtesgadeniin." --

Kuitiasta oli Emilien 15/7 lähdettävä "yksinäiseen kotiinsa" Helsinkiin, hoitaakseen virkaansa hypoteekkiyhdistyksessä. Hänen mieltään painoi raskaasti kadon uhka, sillä kevät ja kesä olivat tähän asti olleet sateisia ja koleita. Parisissa Bergbom-sisarukset olivat tavanneet Niilo Salan, josta olemme kertoneet, että hän Wienissä marraskuulla oli tullut mielisairaaksi, mutta myöskin että hän jo ennen joulua oli parempi. Nyt on lyhyesti sanottava kuinka hänen sitten oli käynyt. -- Siksi parantuneena, että hänet oli päästetty hoitolasta, Sala oli tammikuulla matkustanut Parisiin. Matkalla hänen tautinsa, vainohulluus, kuitenkin uudistui kaikkine kuvitteluineen, ja perille tultuansa hän ei uskaltanut jäädä Parisiin, vaan kätkeytyi pieneen hotelliin St Denis'sä. Sieltä hän 20/1 sähkötti Bergbomille: "Yksin St Denis'sä lähellä Parisia, voitteko tulla?" lisäten kirjeessä samalta päivältä, että Bergbom oli ainoa ihminen, joka voi häntä auttaa. Bergbomilla ei ollut muuta neuvoa kuin sähköteitse pyytää, että taiteilija Pekka Halonen, jonka osotteen hän oli saanut Helsingissä, kävisi katsomassa Salaa. Halonen lähtikin kuvanveistäjien Emil Vikströmin ja Kaarlo Haltian kanssa St. Denis'hin, jossa he tapasivat näyttelijäparan pienessä hotellihuoneessa. "Siellä oli säkkipimeä. Uutimet tiukalla ikkunan edessä. Ainoastaan pieni takassa kytevä kivihiilituli hämärästi valaisi kamaria." Kun nuoret, tuntemattomat maanmiehet näyttivät sairaalle Bergbomin sähkösanomaa, heräsi hänessä luottamus heihin, ja hän seurasi heitä Parisiin. Siitä lähtien Vikström erinomaisella hartaudella ja toimeliaisuudella otti avuttoman potilaan asian omakseen, samalla kun hän tavan takaa kirjoittaen Bergbom-sisaruksille teki selkoa ja tiliä toimistaan. Kun Sala ei näyttänyt rauhottuvan siinä Parisin hotellissa, mihin hän oli viety, Vikström neuvotteli hänestä erään etevän lääkärin kanssa, ja tämä toimitti sairaalle paikan eräässä mielisairaitten hoitolassa Sceaux'ssa lähellä Parisia, jossa Sala luuli olevansa tavallisessa sanatoriossa. Täällä hän nyt oleskeli koko kevätkauden, vähitellen -- ainakin näennäisesti -- parantuen. Vikström kävi pari kertaa viikossa häntä tapaamassa, ja tämä ystävällisyys vaikutti häneen erittäin virkistävästi. Toukokuulla Sala jo näytti hyvinkin terveeltä, vaikka hän vielä oli parantolassa, hartaasti odottaen Bergbom-sisarusten tuloa, joita hän usein sanoi tahtovansa puhutella. -- Juuri Salan tähden sisarukset olivatkin tänä vuonna matkustaneet suoraa päätä Parisiin. Minkälaisen vaikutuksen Sala heihin teki, sitä emme tarkoin tiedä, mutta tietenkin he pitivät häntä terveenä, koska sovittiin, että hän seuraisi Kaarloa Etelä-Baijeriin, mihin tämä tahtoi palata tänäkin kesänä, koska hän oli niin hyvin viihtynyt siellä edellisenä vuonna. Kesämatkaltaan Sala oli palaava Parisiin ja sieltä Berliniin jatkaakseen opintojaan, joita varten hän oli saanut valtion matkarahan, paitse palkkaansa ja avustusta teatterista.

Sala oli tullut Berchtesgadeniin ennen Bergbomia. Tämä mainitsee ensimäisessä kirjeessään (13/7), että hän, matkustaen Insbruckin ja Salzburgin kautta, oli vähän myöhästynyt ja että Sala ei ollut hankkinut itselleen asuntoa, niinkuin hän oli toivonut:

-- "Kun me haimme asuntoa, huomasin hänen ajattelevan että meidän oli asuttava yhdessä. Olin tosin laskenut toisin, mutta tiedäthän, että minulla on jonkunlainen fatalistinen suoni. Paras niinkuin tapahtuu -- minä ajattelin -- 'se on sallittu', ja niin vuokrasin kaksi hupaista huonetta meille molemmille. Me maksamme 20 markkaa viikossa. Sala tahtoi että jakaisimme tasan, mutta koska minulla on ehdottomasti suurempi ja hauskempi huone, en aio suostua siihen. Hän maksakoon 8 markkaa, minä 12. -- Sala on erinomainen vuorikiipijä. En tahdo pysyä hänen rinnallaan. Minä lihoin niin anteeksiantamattomasti sairauteni aikana keväällä. Muutoin on Sala ollut täydellisesti terve ja, jos luen pois yhden illan, jolloin Saulinhenki laskeusi hänen päälleen, hyvällä tuulella." --

"Jean Jullienin 'Théâtre vivant'issa' löysin talonpoikaisdraaman 'La mer', joka melkoisesti kohoaa tavallisten ranskalaisten kouristusdraamojen yli. Bretagnelaisia kalastajia. Sangen sopivia rooleja meille. Sala on hyvin mieltynyt siihen ja ryhtyy jonkun päivän päästä suomentamaan sitä. Jos nyt saisimme Echegarayn Critico incipiente, niin meillä olisi kolme mieltäkiinnittävää uudenaikaista draamaa (Leveau kolmas). Lisäksi tulee Ostrowskyn Grosa, joka hyvin pitää paikkansa. Klassillista ohjelmistoa edustavat loistavasti Wilhelm Tell ja Antonius ja Kleopatra. Kuusi arvokasta kappaletta, jotka ensi kerran näytellään Helsingissä. Sen lisäksi Villisorsa, joka ei häpeä itseänsä. Jos otan vielä lukuun Daniel Hjortin ja Venetian kauppiaan uusinnot, niin on ohjelmisto oleva sangen kiehtova. Ja kumminkin olen unohtanut yhden päävaltin -- Uriel Acostan."

"Tämä ulkomaan puolesta. Jos [K. A.] Tavaststjernan draama tulee kelvolliseksi, niin ei kotimainenkaan draama jää kokonaan osattomaksi, etenkin jos Minna valmistaisi uuden draamansa. Numersilta en odota mitään."

"Jos Ida Aalberg olisi koko vuoden poissa, niin jäisi Antonius ja Kleopatra pois, mutta ohjelmisto on kuitenkin pelastettu. Lindforsia tulemme kaipaamaan Leveaussa, mutta korvaamaton hän ei ole." --

Vähän myöhemmin (18/7) Sala kuvaa Emilie Bergbomille, kuinka idyllimäisesti he kahden elivät:

-- "Olemme jo täydellisesti kotiutuneet uusiin oloihimme. Tohtori kylpee säännöllisesti joka päivä, on terve ja alati hyvällä tuulella, soittelee ja juttelee, jotta nää yhtämittaiset sadepäivätkin -- hiljattain niitä oli kolme peräksyttäin -- kuluvat kutakuinkin hupaisesti. Ja sitte meillä on hyvä joukko kirjallisuutta ja erittäin hauska palvelustyttö."

"Sadepäiväin huviksi panimme hiljattain toimeen konsertin. Kaksi sitraniekkaa soitteli kokonaisen iltakauden salongissamme täkäläisiä kansanlauluja. Ne ovatkin harvinaisen kauniita ja sävelrikkaita."

"Asuntonamme on kaksi ullakkokamaria neljännessä kerroksessa. Balkonkimme alla kohisee ryöppyisä Achen. Vastakkaisella rannalla kohoaa terassimainen Berchtesgaden puutarhojensa siimeksessä ja sen takana taas taruistaan kuulu Untersberg 'wunderschön und romantisch sogar!' -- se on nyt tavallinen ihastelulauseemme."

"Ette ensinkään tarvitse peljätä, etten kestäisi Tohtorille vuorikiipeilyssä. Olen nyt jo tanakampi kuin hän. Mitäs kun hän on niin lihava. Hengästyy pienimmässäkin nyppylässä. Olut onkin julistettu pannaan pöydästämme. Viinistä ei sentään ole vielä hennottu luopua, vaikka sekin on supistettu puoleen pulloon päivässä. Muuten syömme kotona -- klo 9 ja klo 1. Ja sitten vielä voileivän illalliseksi ja raikasta vettä päälle. Kaikin puolin tyytyväisiä huusholliin!" --

Samana päivänä kun Kaarlo kirjoitti ensimäisen kirjeensä Berchtesgadenista, luettiin Päivälehdessä (seuraavana päivänä U. Suomettareenkin painettu) haastattelu rva Canthin luona, joka sisälsi sen hämmästyttävän uutisen, että hän paraikaa kirjoitti uutta draamaa -- ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten! Kun häneltä tiedusteltiin syytä kielen vaihtamiseen, hän oli ensin arvellut sen olevan kylläksi, että häntä "huvittaa" kirjoittaa ruotsiksi, mutta sittemmin hän oli kumminkin ilmituonut erinäisiä seikkoja, jotka olivat tehneet Suomalaisen teatterin hänelle vastenmieliseksi. Siten hän paheksui sitä tapaa, jolla Numersia oli kohdeltu, edelleen että Kovan onnen lasten näytteleminen oli lakkautettu yhden illan jälkeen "ilman selityksiä syistä" (vaikka yhtä karkeakuorinen kappale, Thérèse Raquin, oli myöhemmin näytelty ja Kovan onnen lapsia oli voitu esittää Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytännöissä) sekä vihdoin, että teatterin "näkyi täytyvän ottaa huomioon U. S:nlaisen lehden arvostelijoita, joista muun muassa eräs oli julistanut Papin perheen esittämisen kansannäytäntönä sopimattomaksi -- ja näkyy teatteri kieltoa totelleen". Tämän vuoksi rva Canthia halutti "kääntyä yleisön puoleen, joka oli osottanut häntä paremmin ymmärtävänsä ja voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella". Lopuksi hän oli sanonut "vähän välittävänsä siitä mitä ihmiset sanovat", vaikka "tietysti tullaan huutamaan, että hän on puolueensa pettänyt, että on liitossa viikinkien kanssa y.m." Syy lisäksi miksi hän kirjoitti ruotsiksi oli sekin, että, "kun fennomaniaa aina on käytetty usutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, hän tahtoi näyttää ettei siitä vähääkään välittänyt". Bergbomin nimeä ei mainita kertaakaan koko kirjoituksessa, mutta kuitenkin syytökset olivat suorastaan kohdistetut häneen, sillä teatterinjohtajahan se on, joka määrää ohjelmiston, joka kohtelee hyvin tai pahoin kirjailijoita. Ja tämmöinen isku miehelle, jonka uhrautuvaa harrastusta Suomalaisen teatterin hyväksi Minna Canth ennen oli rajattomasti ihaillut, opettajalle, jota hänen oli "kiittäminen henkisestä herätyksestään", jonka ohjaus hänelle ennen oli ollut kallista kalliimpi, ystävälle, jonka seurassa hän oman tunnustuksensa mukaan oli "elänyt elämänsä rikkaimpia hetkiä!" On sanottu, että naiset ja lapset ovat julmia. Eiköhän Minna Canth iskiessään nauttinut siitä että tiesi iskun sattuvan hellään sydämeen? Semmoiseen tunneihmiseen kuin Bergbom oli, täytyi iskun tunkea sydämen sisimpään. Että niin kävikin, sen seuraavat kirjeet todistavat. Mutta ne näyttävät myöskin, kuinka hän seisoi jokapäiväisiä vihan ja koston tunteita ylempänä, jotka useimmille olisivat olleet lähimpänä.

"Sunnuntaiaamuna [24/7]. Rakas sisar! Kaksi sanomattoman tuskallista päivää. Kaksi unetonta yötä. Pullo sampanjaa, jonka tyhjensin yhdellä siemauksella, saadakseni lepoa. Sitte suuri käännekohta, jolloin makasin ja itkin pari tuntia. Sen jälkeen aloin tutkia itseäni. Nyt olen levollinen."

"En tahdo puhua Minnan menettelystä. En tahdo syyttää häntä, sillä silloin täytyisi minun myöskin puolustaa häntä ja sitä en voi syyttämättä toisia ja minulla on niin kylläkseni meillä vallitsevasta eripuraisuudesta. Tässä yleisessä hajaannuksessa on mieletöntä etsiä yksityisen syytä. Epäsopu Suomettaren ja Päivälehden välillä, Minnan luopuminen -- isku iskun perästä. Ja kenties on vielä jotain tulossa. On vain varottava, ettei rohkeus mene. Tämä syksy, tämä syksy! Kuinka kestämmekään sen? Vähitellen on kai aika uudestaan rakentava sen, mikä nyt näyttää mahdottomalta -- mutta ensi aikana. Niin, tarvitaan mielenmalttia."

"Aion kirjoittaa Minnalle. Pitkän kirjeen. Seurauksia en siitä odota. Mutta omatuntoni käskee minun olla vetäytymättä pois lausumatta sanaani. Ei mitään yrityksiä saada häntä taipumaan. Ei myöskään nuhteita. Mutta -- mahdollisuuden mukaan -- tasapuolinen esitys asiasta. Kuinpa vain voisin olla tyyni. Tyyni ilman velttoa myöntyväisyyttä."

"Minulla ei ole mitään iloa tästä kesästä. Ensin erimielisyys Numersin kanssa ja nyt tämä isku ovat heittäneet semmoisia varjoja kaiken yli, että minulla ei ole hetkenkään lepoa. Se sielunrauha, joka on minulle niin välttämätön, on tällä kertaa hukattu."

Loppupuolella tätä kirjettä niinkuin myöhemmissäkin Bergbom puhuu Salasta. Keskinäisessä seurustelussa tämä kyllä näytti terveeltä, mutta kumminkin Bergbom oli havainnut piirteitä, jotka osottivat, että hän ei ollut täysin toipunut. Hän pelkäsi vierasten ihmisten seuraa ja pysyttäytyi suljettuna Bergbomiakin kohtaan, hän ei tahtonut kylpeä eikä käydä ulkona, vaan istui päiväkaudet työpöydässään niinkuin kiinninaulattuna.

Kahdesta seuraavasta päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että "Minnan asia" yhä oli Bergbomin mielessä:

-- "Olen pakottanut itseäni ajattelemaan sitä tyynesti, mutta olla sitä ajattelematta on minulle mahdotonta. Salan seura on vaikuttanut minuun joissakin määrin rauhottavasti. Omituista kyllä on hän Minnan puolella. Ei, se on liiaksi sanottu, sydämessään hän kai kyllä moittii häntä, mutta keskustellessaan: -- 'Kun on alinomaa ollut semmoisen vainon alainen, ei tiedä mitä tekee'. -- 'Mutta ettehän Te niin tekisi?' -- 'No, minä olen mies, mutta -- nainen!'"

Emiliehenkin isku ensin vaikutti huumaavasti, mutta sitte hän kiihkeän luontonsa mukaan useissa kirjeissä Kaarlolle 'puhui suunsa puhtaaksi'.

Minna Canth ei ansainnut kirjettä Kaarlolta, Emilie arveli. Jos hänellä olikin syytä tyytymättömyyteen, niin ei hänkään ollut viaton, vaikka sokeassa ystävyydessämme olemme nähneet ainoastaan hänen ansioitaan. -- Makaa polvillasi hänen edessään, niin kaikki on hyvin, mutta jollet sitä tee, on hänellä oikeus kavaltaa kansansa -- hänellä itsellään ei ole mitään velvollisuuksia! -- Usein ajattelen, että sinun ehkä on luopuminen teatterista ja koettaa ryhtyä johonkin muuhun; sielunrauhalla on toki arvonsa ja sitä on totta tosiaan nyt koeteltu. -- Ajatteles, mikä makupala ruotsinmielisille! Sanokoon, ettei tahdo olla tekemisissä Suomalaisen teatterin kanssa, jos hän on niin suuttunut meihin, mutta elämässään hän ei voi saada anteeksi uhkaustaan kääntyä ruotsalaisen yleisön puoleen, joka muka ymmärtää häntä niin paljon paremmin. Eipä Työmiehen vaimoa, huolimatta suurista, kerskaavista lupauksista, ole näytelty Ruotsalaisessa teatterissa. -- "Olen näin purkanut tunteitani sen sijaan että olisin sinua rauhottanut, mutta tavasta on luonnonvälttämättömyys saada pauhata. Kuinpa vain tämä surmanisku ei olisi vahingoittanut terveyttäsi."

[Siihen tapaan 29/7; seuraavana päivänä vähän tyynemmin:] "Koeta, rakas Kaarlo, ottaa asia tyynesti ja lohduttaa itseäsi omantuntosi todistuksella. Kyllä me olemme rehellisesti taistelleet ja otsamme hiessä tehneet työtä teatterin hyväksi, ja sinä Minnan hyväksi! Hänen ensi yrityksestään, Murtovarkauden esiintymisestä asti, mikä tuki, mikä apu onkaan hänellä ollut sinussa, vaikka hän nyt niin julkeasti potkaisee tämän avun luotaan." -- "Jollet olisi niin todellisesti pitänyt Minnasta, niin tuskasi olisi vähemmän katkera, ja saisit helpommin takaisin joustavuutesi. Mutta huolimatta kaikesta ystävyydestä, täytyy sinun koettaa katsella häntä hänen oikeassa valossaan. Turhamaisuus (fåfängan) on tästä lähtien hänen Jumalansa. Julkisen esiintymisen tuottama kirous on suuri, sillä kuinka harva kestää koetusta!" --

[Kovasti loukkasi Emilietä, että Sala puolusti Minnaa:] -- "Että Sala voi puolustaa rva Canthin menettelyä! Olen tullut siihen vakaumukseen, että meillä vanhoilla vanhentuneine ihanteinemme täällä ei enään ole mitään tehtävää: meidän on vain jälellä panna maata ja kuolla. Me olemme taikka oikeammin olemme olleet niin tyhmiä, että olemme luulleet että ihmisten sanojen takana on usko, mielipide, vakaumus, että sana on tuleva teoksi, mutta se on vain tyhmiä, haaveellisia ja kuluneita perusjohteita; toista on nykyajan laita. Sanoja, sanoja, sanoja ja taas sanoja -- se riittää! Rva Canth puhuu ja harrastaa Suomen kansan sivistyksen puolesta. Nya Pressen & kumpp. imartelee häntä, ja hän panee lapsensa ruotsalaiseen kouluun; rva Canth puhuu raittiuden, ehdottaman raittiuden puolesta, mutta rahallisen voiton tähden hän itse avaa väkijuomamyymälän; rva Canth puhuu naisasian puolesta, kirjoittaa itse naivisen pöyhkeileviä kirjoituksia (muistathan: kun nainen on valtaistuimeltaan tuomitseva maailmoja ja kansoja?) ja hän esiintyy hengenheimolaisiaan vastaan niinkuin hän teki viime talvena. Sanoja, sanoja, sanoja! Voisin luetella useampiakin esimerkkejä, mutta riittäköön tämä. Kaikki todistaa, että olemme ihannoineet häntä ja että ne, jotka ovat kritikoineet häntä, ovat nähneet syvemmälle -- ovat olleet oikeassa! Hän ei ole mikään totuuden, mikään lujuuden luonto, vaikka Jumala on varustanut hänet niin rikkailla lahjoilla. Hän on aivan oikeassa siinä, että Suomen kansa ei enää kelpaa mihinkään. Mene luostariin, Ofelia; pane maata ja kuole, sinä tyhmä Kaarlo, niin aion minä tehdä, ja niin olisi meidän pitänyt tehdä aikoja ennen. Teen pyhän lupauksen, etten enää koskaan kiinnitä mieltäni kehenkään ihmiseen, niin täydellisesti rva Canth on ryöstänyt minulta kaikki illusionini. Onhan sitä jokainen ollut 'vainottu' ja hupaista olisi tietää mitä asianomaiset, rva Canth etupäässä, olisivat sanoneet, jos sinä pari, kolme vuotta sitten olisit tarjonut työsi ruotsalaisille;[145] kyllä se siellä olisi paremmin maksettu sekä rahalla että imartelulla. Selitys että mies ei saa menetellä niin, mutta että se voidaan antaa anteeksi naiselle on perätön; kun isänmaa taistelee semmoista taistelua kuin nyt, täytyy kaikilla miehillä ja naisilla olla sama velvollisuus ja sama oikeus olla mukana taikka uhrata roponsa, jollei muuta voi. Kaikki tämä tulee sinun sanoa Salalle, tervehdyksenä minulta."

[Ja sitte taas 3/8:] -- "Voi sinua, oma rakas veljeni, kuinka sydämeni tuskittelee ja vapisee sinun tähtesi! On sanottu: meidän ei pidä tehdä itsellemme epäjumalia, ja sitä on rva Canth tosiaankin meille ollut. Sentähden on nyt niin vaikeaa."

Näissä tunteenpurkauksissa kuvastuu Emilie Bergbomin voimakas, hehkuva sielu ihmeen kirkkaasti. Älköön sanottako, että hän liiottelee, joskin hän naisena, naisten tapaan, tuomitsee naista ankarammin kuin mies. Tunteehan lukija, että joka sana tulee sydämen pohjasta. Mitä ehkä voidaankin Minna Canthin puolustukseksi sanoa, siitä ei pääse, että hänen menettelynsä oli omansa loukkaamaan ja todella loukkasi Emilienkin sydäntä siinä kohden, joka oli hänen elämänsä ydin ja perustus. Kaikki mitä hänelle oli kalleinta, hänen rakkautensa suomalaiseen kansaan, hänen rakkautensa veljeensä, hänen rakkautensa teatteriin, jolle he olivat pyhittäneet elämänsä, hänen käsityksensä jalosta, suorasta ihmisyydestä ja naisellisuudesta, kaikki mullistui kuin maanjäristyksen heilahduksesta. Siitä hänen sanojensa tulinen intomieli ja lento. Muistuu mieleen lause, että naisen nerollisuus paraiten näyttäytyy hänen kirjeissään.

Bergbom ei luopunut ajatuksestaan kirjoittaa Minna Canthille, mutta tuskin oli kirje valmis ennen kun hän hylkäsi sen. Vasta kolmas yritys onnistui. "Nyt olen kirjoittanut kuivan, objektiivisen kritiikin [haastattelusta]." Konseptin muodossa hän lähetti sen sisarelleen luettavaksi; valmiiksi hän kirjoitti kirjeen kotia tultuaan. -- Kaarlo hyväksyi, että Emilie oli lähettänyt Echegarayn kappaleen rva Levanderille [rva Canthin tyttärelle] suomennettavaksi -- "Minnan menettely ei saa vähääkään vaikuttaa meidän toimintatapaamme." -- "Sala tahtoo, että meidän on alotettava Papin perheellä kansannäytäntönä,[146] niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Weckman tietysti Jussina [jota Sala ennen oli näytellyt]. Mitä sanot siitä? Ajatus ei ole tyhmä." --

Viimeisestä Berchtesgadenin kirjeestä (postileimattu 7/8) otamme seuraavaa:

"Kirjoitus Minna Canthille [s.o. Emilielle lähetetty konsepti] vaikutti minuun erittäin hyvin. Kun sain sanotuksi mitä tahdoin, tulin täysin levolliseksi. Nyt katson asiaa niinkuin se olisi sattunut minulle vieraitten ihmisten kesken. Tuomioni pysyy samana, mutta se on niin kerrassaan vapaa kaikista persoonallisista tunteista, että itsekin ihmettelen sitä. Syy on kai se, että minä sisässäni niin kauan olen odottanut tätä katastroofia".[147]

"Mitä sanot Salan kotiatulosta on 'niinkuin minun suustani otettu' [Emilie oli näet arvellut parhaaksi, että Sala tulisi vahvistamaan teatterin voimia]. Mutta en uskalla kosketella asiaa. -- -- En tiedä, minusta näyttää kuin hän olisi entistäkin suljetumpi minua kohtaan. Olemmekinhan niin erilaisia. Sitä paitse hän on jo niin terve, että hänen itse täytyy määrätä itsestään. En voi ottaa edesvastuulleni houkuttelemalla ikäänkuin pakottaa häntä."