Part 3

Vilho oli Mathias Ferner, talonpoika, joka oli salannut ja hävittänyt velivainajansa, tämän kahden lapsensa Vronin ja Jakobin eduksi laatiman testamentin ja oikeudessa väärällä valalla kieltänyt sen olemassaolon, ja oikein älyten luonteen hän osasi hillitysti mutta vaikuttavasti näyttää rikollisen omantunnonvaivat ja milloin viekkaat milloin hurjat ponnistukset pelastua syntinsä ilmitulemisesta; Ida Aalberg oli Vroni, joka keksittyään salaisuuden tarmolla ajaa oikeuttaan takaa ja vihdoin tapaa onnensa Mathias Fernerin rehellisen Franz-pojan morsiamena, sillä tämä (Axel Ahlberg) inhoaa isänsä rikosta ja uhmailee häntä, siksi että kuula isän kivääristä on lähellä viedä hänen henkensä. Morgonbladetin arvostelija sanoo nti Aalbergin vivahduteltua näyttelemistä niin lämmön ja voiman kuin liikuntojen ja kasvojeneleiden puolesta taiteelliseksi, ja kattavasti mainitaan Axel Ahlbergkin, joka kiitos huomattavan edistyksensä tänä syksynä nousi yleisön suosikkien joukkoon; kumminkin oli jälkimäisellä heikko, korjausta kaipaava kohta puutteellisessa kielentaidossaan. Pienemmätkin roolit näyteltiin hyvin; niin osotti Weckman (Jakob) kykenevänsä vaativampiinkin tehtäviin. Vihdoin sanotaan yhteisnäyttelemisen vetäneen vertoja parhaimmalle mitä ennen oli nähty, ja se samoin kuin kauniit steiermarkilaiset puvut vahvisti edullista yleisvaikutusta. Mutta kaikesta huolimatta ei näytelmää voitu antaa useammin kuin kolme kertaa peräkkäin; ja neljäs tuli vasta kun oli huomattu, että Neiti Elisabeth esitettynä kahden pikkukappaleen mukana kokosi vielä vähälukuisemman yleisön.

Toinen näistä jälkikappaleista oli ensikertalainen, Conradin laulunäytelmä _Taiteen harrastuksesta_ (Aus Liebe zur Kunst), jossa esiintyivät nti Vikström, Pesonen, Aspegren ja Ahlberg. Sama kappale näyteltiin toisen kerran Sarah Multonin kanssa, joka oli uusi Helsingissä. Tässä näytelmässä oli pääosa rva Aspegrenilla; muutoin esiintyi siinä, pienessä sivuroolissa, Bruno Böök ensi kerran palattuaan ulkomailta.

Syyskauden merkkitapahtuma oli juhlanäytäntö Oehlenschlägerin syntymän satavuotismuistopäivänä 14/11. Siksi oli erityisellä hartaudella valmistettu runoilijan aitoromanttinen murhenäytelmä Aksel ja Valpuri. Draama ei ollut uusi ohjelmistolle, mutta se oli uudestaan harjotettu, esittäjät olivat enimmäkseen uusia, ja niin myöskin puvut ja koristukset. Sentähden oli näytäntöä uteliaisuudella odotettu, ja ensi kerran tänä vuonna, jopa ensi kerran pitkän ajan päästä, annettiin puhekappale täpötäydelle huoneelle, joka oli ei ainoastaan juhlapuvussa vaan juhlatuulellakin.

Sekä Ida Aalberg että Böök olivat jo ulko-olennoltaankin erittäin viehättäviä jalojen rakastavien edustajia. Molemmat nuoria, solakkavartaloisia ja sitä itsetietoista hehkua täynnä, jonka tunto kasvavasta kyvystä synnyttää. "Nti Aalberg kerrassaan valloitti yleisön." Hänessä oli totuutta ja lämpöä ja liikunnot olivat kauniit. "Varsinkin loppukohtauksessa hän ihastutti katsojaa. Sielukkaana, mutta samalla taiteellisesti yksinkertaisena, sopusuhtaisena ja plastillisesti täydellisenä vaikutti sanaton näytteleminen sydäntäkouristavasti: sitä kannatti hieno, runollinen innostus ja samasta pohjasta lähtenyt oikea, älykäs käsitys. Esitys voitti mitä nti Aalberg ennen oli antanut, ja kieltämättä olisi monella Valpurin esittäjällä paljo suuremmillakin näyttämöillä ollut yhtä ja toista opittavaa nuorelta suomalaiselta taiteilijattareltamme." Böökkin puolestaan osotti melkoista edistystä, joskin paikottain liiottelu intomielisessä lausunnassa ja kiihkoilu liikunnoissa viittasi juurikään suorittamaansa kouluun. Hänen käsityksensä tehtävästä oli kuitenkin oikea, ja yleisvaikutus hänestä oli se, että tässäkin oli kypsymässä kelpo ja miellyttävä näyttelijä. Axel Ahlbergin Haakon kuningas oli moitteettomampi kuin olisi voinut odottaa, jopa hyväkin, Vilho mustaveli Knuuttina täytti taidokkaasti tehtävänsä, joka ei ole miellyttävimpiä, Leino [vasta taudistaan toipuneena] esitti piispan osan myötätuntoa herättävästi, ja samoin oli useimmilla muillakin osansa menestyksessä. "Suosionosotukset kasvoivat kasvamistaan. Nti Aalberg ja Böök huudettiin esiin useita kertoja, ja niin myös Vilho ja Ahlberg kumpikin vuoroonsa." -- Näytelmä meni vielä neljä kertaa peräkkäin ja tietenkin esitys tuli yhä pyöreämmäksi.

Uusi ohjelma tuli 25/11: K. Slöörin suomentama Björnsonin 2-näytöksinen _Vastanaineet_ ja 1-näytöksinen H. Réberin soma laulunäytelmä _Vanhan viuluniekan lempi_ (Papillotes de Mr Benois). Björnsonin runollinen kuvaus näyteltiin erittäin hyvin. Neidit Avellan (kotiopettajatar-kirjailijatar) ja Aalberg (nuori rouva) suorittivat osansa kyvykkäästi; Böök (nuori mies) oli sentään kylmänlainen. Jälkikappaleessa esiintyivät nti Hacklin, jonka ääni näyttäytyi huomattavasti kehittyneen, eräs amatööri (Aug. Tavaststjerna) ja Pesonen.

Joulukuu alettiin antamalla kaksi kertaa Kylänheittiö, osaksi uudestaan miehitettynä. Nimiroolissa Axel Ahlberg esiintyi ensi kerran, mutta hän oli enemmän tunteellinen rakastaja kuin heittiö; nti Hacklin oli Finum Rószi ja lauloi laulunsa paremmin kuin hän tapasi itse luonteen; nti Rosendahl oli viehättävä nuorikkona. Toisena iltana 5/12 eräs laulukuoro ennen näytännön alkua lauloi keisarihymnin ja Maamme-laulun, syystä kun keisari kolme päivää ennen, matkalla Livadiasta Moskovaan, oli pelastunut rautatiellä toimeenpannusta murhayrityksestä. Ruotsalaisessa teatterissa oli samaan aikaan samanlainen mielenosotus. -- Viimeinen uutuus ennen joulua oli 12/12: Vilhon suomentama Richard Sheridanin maailmankuulu komedia _Parjauspesä_. Kappale, joka vaati melkein kaikki teatterin voimat, näyteltiin vauhdikkaasti ja koomillisen vaikuttavasti.

Pääosissa esiintyivät Vilho -- Peter Teazle, nti Avellan -- lady Teazle, Böök -- Charles Surface, Ahlberg -- Josef Surface, Kallio -- sir Oliver, nti Aalberg -- Mary j.n.e. Esityksen tunnustetaan herättäneen yleistä tyydytystä, jota paitse kiitetään luontehikkaita englantilaisia pukuja. Nti Avellan oli muitten edellä näyttelemisen värikkäisyydessä ja todenperäisyydessä, jonka ohella Böök mainitaan lämpimästä, nuorekkaasta Charles Surfacestaan. Kun esitys oli enemmän vakaantunut, suotiin yhä useammille kiittäviä mainesanoja, niin Pesoselle, Kalliolle, rva Lundahlille, nti Aalbergille, Tervolle, Kiviselle, Aspegrenille ja Leinolle; mutta muistutuksia tehtiin Vilhon ja Ahlbergin käsitystapaa vastaan.

Päättyneeseen syyskauteen luo Emilie Bergbom kirjeessään nti Elfvingille (15/12) yleiskatsauksen, joka välittömyytensä tähden on sanomien arvosteluja arvokkaampi:

"Teatteri on menestynyt taiteellisesti hyvin, mutta taloudellisesti huonosti. Että Ruotsalaisenkin teatterin on käynyt huonosti ei ole mikään lohdutus. Sheridanin nerontuotteen olemme me mielestäni esittäneet todella erinomaisella tavalla.[8] Et voi uskoa kuinka olimme iloisia, että se onnistui niin hyvin. -- Axel Ahlberg edistyy melkein rooli roolilta. Hän hallitsee oikein hyvin ääntänsä, entinen teeskentely lausumisessa on miltei kokonaan kadonnut, ja hän sanoo sanottavansa ymmärtävästi ja selvästi, ääni on soinnukas ja miehinen ja vivahduttamista vastaan on vähä muistutettavaa. Liikunnot ovat tosin vielä raskaanlaisia ja vähän kömpelöitä, mutta käsivarsiaan hoitaa hän jo paljon, paljon paremmin; jalat ja ennen kaikkea kävely vaatii vielä paljon työtä, ennen kun hän saa ne valtaansa. Kuninkaana Aksel ja Valpurissa on hänellä suuri menestys. -- Kaarolan paras tähänastinen rooli on lady Teazle; tyytyväisyys on ollut yleinen. Hän liikkuu siinä vapaammin ja sujuvammin kuin missään toisessa roolissa. Hänen Mathildansa Vastanaineissa oli todella erinomainen, mutta tämä luonne on niin hämärä ja umpimielinen, ettei suuri yleisö ollenkaan ymmärrä sitä. Kumma kyllä ei kappale herättänyt suosiota, vaikka se näyteltiin sangen hyvin. -- Ida Aalberg astuu varmin askelin todellista taiteellisuutta kohti. Vahinko vain ettei hän ole oikein terve; hän on liian heikko kestääkseen niin ankaraa työtä kuin hänellä on ollut tänä syksynä. Nyt hän kuitenkin on saava enemmän vapautta. Kiltti ja myöntyväinen hän on ollut meitä kohtaan ja työssään teatterissa. Rosendahl ja Hacklin ovat nekin kilttiä kuin ennen, rva Lundahlilla on paljo huolia leskenä neljän lapsen kanssa. -- Vilholla on nykyään erittäin taiteellinen puuska. Hän on ollut tavattoman terve ja osottanut näyttelemisessään odottamatonta voimaa. Leino on tautinsa jälkeen esiintynyt ainoastaan pienemmissä tehtävissä. Böök on paljon edistynyt matkallaan ja osottaa liikunnoissaan melkoista siroutta. Kivinen on kiltti ja ahkera, mutta näyttää vielä lapselliselta näyttämöllä, Parjauspesässä hän oli varsin hyvä. Nuori oppilaamme Weckman herättää mitä parhaimpia toiveita. -- -- Raha-asiat ovat yhä edelleen _hyvin_ huonolla kannalla huolimatta suuresta säästäväisyydestämme."

Bergbom-sisarukset asuivat nyt niinkuin jo ennen ja sittemmin koko elämänsä ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkadun varrella 4 (vaikka eri aikoina eri huoneustoissa). Heidän asuntonsa oli aina välittömässä yhteydessä rva Augusta af Heurlinin ja hänen perheensä asunnon kanssa, joka sisar aina pysyi heille lähimpänä uskottuna ja ystävänä. Tämä selittää että rva Heurlinillä oli tapana silloin tällöin avarampaan kotiinsa kutsua teatterin jäsenet sekä läheiset ystävät illanviettoon -- niin esim. Uudenvuoden aattona 1879. Tällaisissa, sanoisimmeko, teatterin perhekutsuissa läsnäolleet eivät ole unohtaneet, kuinka sisarukset yhteistoimin osasivat tehdä yhdessäolon hupaiseksi. Keskustelu päivän asioista sujui vilkkaasti, laulu Kaarlon säestäessä helkkyi heleästi, ja aina oli Antti Jalavalla joku erityinen aihe puheenpitoon. Ymmärtäähän sen että tällaisella, yhteishenkeä herättävällä seurustelulla, jossa ei luokkarajoja havaittu, oli merkitystä taidelaitoksen työhönkin katsoen -- jonka ensimäiset kypsät hedelmät juuri näihin aikoihin poimittiin.

Kevätpuoli näytäntökautta ja samalla uusi kymmenluku, se ajanjakso, jonka runous ja taide meillä niinkuin muuallakin pohjoismaissa on todellisuustavottelun leimaama, alkoi merkitsevästi kyllä Nummisuutarien esittämisellä uudenvuoden-, se on Kiven muisto-päivänä. Olihan se kuvauksen puolesta todellisinta mitä kirjallisuudellamme oli näyttämölle tarjottavana. Ennen näytäntökauden loppua oli teatteri jo osottava, että se tahtoi olla mukana ajan riennoissa ja kykeni tulkitsemaan ja levittämään aikakauden uusia aatteita.

Kolme päivää myöhemmin (4/1) oli uusi ohjelma, joka käsitti kolme pikkukappaletta, kukin 1-näytöksinen: Ensi lempi, E. N(ervander)in kirjoittama "joulukuvaus" _Pikku Suometar_[9] ja Adamin laulunäytelmä _Nyrnbergin nukki_. Kummassakin edellisessä näytelmässä suoritti nti Aalberg pääroolin; viimemainitussa taasen nti Hacklin ja Pesonen sekä Aug. Tavaststjerna (Miller) onnistuivat niin, että hupainen laulukappale näyteltiin tavan takaa kevätkauden kuluessa. Siten lähinnä Topeliuksen päivänä (14/1) Anna Skrifvarsin ja Kuningas Renén tyttären kanssa. -- Sitä ennen (8/1) oli Kavaluus ja rakkaus uudistettu. Näytännöstä E. Nervander, joka edellisenä vuonna erottuaan Åbo Postenin toimituksesta oli muuttanut takaisin Helsinkiin ja kirjoitti teatteriarvosteluja [ilman nimimerkkiä] Morgonbladetiin, lausuu m.m.:

"Ei ole helposti toivottavissa nähdä Louise Millerin osaa näyteltävän syvemmällä ja todellisemmalla tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla ja viehkeämmällä naisellisuudella kuin mitä havaittiin nti Aalbergin esityksessä. Ainoastaan yksi ajatus siitä näyttikin vallitsevan katsojissa, joihin kaunis ja jalo roolintulkinta koski ehdottomasti ja syvästi. Yhä uudistuneet esiinhuudot, kättentaputukset ja kukkavihkot ilmaisivat yleisön myötätunnon. Näytelmän toisen suuren naisroolin, lady Milfordin, esitti tällä kertaa nti Avellan ja osotti hän selvästi ja varmasti käsittävänsä sen sekä voimakkaasti ja erehtymättömästi silmällä pitävänsä luonteen yksityiskohtiakin. Böök esiintyi ensi kerran Ferdinandina, johon rooliin hän oli perehtynyt Strakoschin johdolla. Hänen näyttelemisessään oli voimaa ja lämpöä, jonka nuori kyvykäs näyttelijä luullaksemme saattaisi antaa puhjeta esiin hehkuvamminkin sentähden menettämättä tasapainoansa. Vilhon Wurm oli läpiharkittu ja luontehikas, mutta Leinon luonnonlaadulle oli presidentin rooli hyvin vieras." -- --

Sama näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa, jota paitse tammikuun loppupuolella esitettiin Jane Eyre, Valapatto ja Parisin veitikka, joka viimemainittu oli niitä rooleja, joissa nti Avellan nuorekkaalla reippaudella ja samalla taiteellisen hienoilla yksityispiirteillä enimmän viehätti katsojia; jälkikappaleessa, Taiteen harrastuksessa, esiintyi nti Vikström, joka pääasiassa oli työskennellyt oopperassa, viimeisen kerran (21/1). -- Tämän jälkeen oli jälleen valmiina yksi näytäntökauden tärkeimpiä uutuuksia, nimittäin Elisabeth Löfgrenin suomentama Björnsonin murhenäytelmä _Maria Stuart Skotlannissa_; ensi-ilta 27/1 (kaikkiaan 3 kertaa). Tässä draamassa, Nervander sanoo, oli nuorelle teatterille annettu tehtävä, josta askel shakespeareläiseen ohjelmistoon ei ollut kovin pitkä. Mitä suoritukseen tulee ei sitä hänestä voitu sanoa loistavaksi voitoksi, mutta kumminkin urhoolliseksi ja kunniakkaaksi taisteluksi, josta moni kaunis sankariteko oli kerrottavana.

Nuori Maria Stuart oli suurempi ja vaikeampi tehtävä kuin nti Avellanilla ennen oli ollut. Kieltämättä hän älykkäästi tulkitsi roolin, mutta jollei huikentelevainen, onneton kuningatar sittenkään tullut katsojalle täysin selväksi, eikä herättänyt myötätuntoisuutta, niin oli syy enemmän tekijässä kuin näyttelijättäressä. Epävarmasti väikkyen historiallisen kuvaajan ja draamallisen luojan välillä Björnson on kyhännyt naishaamun, jonka esittäminen on pulmallisimpia. Parhaiten onnistui nti Avellan Darnleyn ja Rizzion murhakohtauksissa sekä tavatessaan Bothwellin metsässä. Ylipäätään olisi kuvauksessa _kuningattaren_ pitänyt esiintyä selvemmin, jonka ohella olisi tarvittu enemmän suloa ja pehmeyttä toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa; vihdoin olisi ollut säästäväisemmin käytettävä suuria liikuntoja, joita kyllä nähdään kuuluisillakin näyttämöillä, mutta jotka sittenkin tositeossa paremmin johtuvat taiteilijan ja yleisön tylsistymisestä kuin välittömästä innostuksesta. -- Ahlbergissakin huomattiin joskus onttoa tehontavottelua, mutta silti hän hienolla ja varmalla käsityksellä kykeni luomaan runollisen kuvan Darnleysta, joka sentään väriltään oli raskaampi kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle soveltui. -- Böökissä oli teatteri saamaisillaan oivallisen näyttelijän, joka iskien roolin ytimeen nuorekkaalla fantasialla luo siitä kokonaisuuden. Hänen Bothwellinsa oli jo enemmän kuin harjotelma. Daimonisesti hurmaava piirre rohkeassa vuoristolaisjaarlissa näyttäytyi niin luonnollisesti ja teeskentelemättä, että vain vähän kypsymistä olisi ollut tarpeen ja luoma olisi ollut mallikelpoinen. -- Leinon John Knox oli kaunis ja sopusuhtainen, joskaan emme täysin luota sen historiallisuuteen. Niinkuin näyttelijä oli roolin ajatellut, hän suoritti sen johdonmukaisesti ja selväpiirteisesti. Liikunnot olivat soveliaat ja joskus teeskentelemättömässä arvokkaisuudessaan plastillisen kauniit. -- Rizzioksi oli Kivinen liian nuori, vaikka hän kyllä teki parastaan viekkaan ja pelkurimaisen italialaisen laulajan ja diplomaatin kuvaamiseksi. -- Sivurooleissa nähtiin Vilho -- Ruthwen, ansiokas tapansa mukaan, Tavaststjerna -- Morton jaarli, nti Hacklin -- William Taylor (näyttelijätär esitti aika somasti nuorukaisroolin sekä puheosan että pienen laulun) j.n.e.

Tänä vuonna oli teatteri ensi kerran Runebergin päivänä (5/2) Helsingissä. Juhlanäytäntö alkoi _Severin Falkmanin_ järjestämällä viidellä kuvaelmalla _Hirvenhiihtäjistä_. Ensimäisessä nähtiin Pietari ja Matti varhaisella aamulla, lumihiuteiden leijaillessa maahan, hiihtävän kartanolle; toisessa: metsästäjät saarella ryhmittyneinä kaadetun hirven ympärille, kolmannessa: rusopartanen Ontro tuvassa tarjoskelemassa tavaroitaan talon naisväelle, neljännessä: Matti kosimassa kangaspuissaan istuvaa Hetaa ja viidennessä: kihlajaisten vietto ja tanssi tuvassa. Viimeisessä kuvaelmassa 8 tyttöä ja 4 poikaa tanssi "kolmen enkeliskaa" sydämen pohjasta, niin että ilo syttyi salongissakin. Oivalliset kuvaelmat, joiden sanotaan olleen luontehikkaampia ja taiteellisempia kuin piirustukset Hanna ja Joulu-ilta runoelmien korupainoksissa, miellyttivät suuresti, ja Falkman huudettiin esiin.

Kuvaelmien väliaikoina saatiin kuulla Runebergin sepittämiä, Collanin, von Schantzin, Lindbladin ja Kjerulfin säveltämiä lauluja, joita rva Emmy Achté, nti Naëmi Ingman sekä hrat Bergholm ja Holm esittivät. Yleisö oli hyvin mielissään että sai pitkän ajan päästä kuulla näitä oopperalaulajia, eivätkä suosionosotukset vaienneet ennen kun rva Achté ja Holm olivat toistamiseen laulaneet Pilven veikon kaksinlaulun, ja jälkimäinen laulun "Turha toivomus". Ohjelman viime osastossa Ida Aalberg lausui Torpantytön ja Kaarola Avellan Maamme-laulun, johon näytäntö päättyi. -- Mutta vielä on mainitsematta illan draamallinen puoli, Tuokon suomentama, Runebergin _En voi_, joka nyt meni ensi kerran, vaikka eräästä kirjeestä, jonka rva Fredrika Runeberg 1872 on kirjoittanut Emilie Bergbomille, nähdään että runoilija jo silloin oli myöntäen vastannut kysymykseen, saataisiinko se näytellä suomenkielellä. Esittäjät olivat: Ida Aalberg -- Julia, Leino -- von Dann ja Ahlberg -- Axel Frank, ja ensimäisestä sanotaan, että hän loi aivan alkuperäisen, viehättävän kuvan Juliasta. Sama kappale annettiin samana iltana ruotsalaisellakin näyttämöllä. Arkadia oli täpösen täynnä; Uusi teatteri "likimailleen täysi".[10]

Kahden viikon päästä tuli 19/2 Vilhon suomentaman, ohjelmistossa kolmannen Molièren komedian, _Porvari aatelismiehenä_, ensi näytäntö.

Päärooli oli tietenkin Vilhon käsissä, joka osasi koko illan pitää itserakkaan Jourdainin naurun keskipisteenä. Sillä joskaan ei hänen esityksessään ollut sitä mehua, joka tulvii Molièren luomissa, hän kumminkin osotti kiitettävää johdonmukaisuutta ja älykkäisyyttä yksityispiirteiden yhdistämisessä hupaiseen kokonaiskuvaan. Rva Aspegren oli heleine, iloisine naurunpuuskineen oivallinen Nicole, ja nti Avellan niin etevä Lucile, että tyystin huomasi hänen olleen tilaisuudessa tutkia paraimpia esikuvia siellä missä Molièren traditsionit vielä elävät. Myöskin Ahlberg (Cléonte), Weckman (Covielle), nti Stenberg (rva Jourdain), rva Lundahl (Dorimène) ja Kivinen (Dorante) olivat hartaita tehtävissään, vaikka tietysti ei yksikään heistä voinut olla täysin perehtynyt molièrelaiseen henkeen ja sävyyn.

Edellisestä on jo käynyt ilmi, että teatterin tointa elähytti innokas harrastus antaa parasta, mitä se kykeni. Molière, Holberg, Sheridan, Schiller, Oehlenschläger edustivat vanhempaa, Anzengruber, Björnson y.m. uudempaa, Runeberg, Topelius, Kivi kotimaista draamaa, ja arvostelut todistavat näyttelijäin miltei jokaisen uuden tehtävän mukana astuneen askeleen eteenpäin. Nyt on edessämme tapahtuma, joka muodostui tämän näytäntökauden innostuneen riennon huippukohdaksi. Tarkotamme ensimäisen _Henrik Ibsenin_, mainion _Noora_-näytelmän esittämistä, joka sattui 25 p. helmik. Jo edeltäkäsin odotettiin iltaa suuremmalla uteliaisuudella kuin ainoatakaan edellistä suomalaista puhenäytäntöä. Noora oli ilmestynyt 1879 ja kaikkialla Pohjoismaissa herättänyt mitä kiihkeintä keskustelua. Jopa oli meilläkin -- kiitos sanomalehtiselostelujen ja jonkun määrän alkukielisiä kappaleita -- kysymys: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? alkanut tulla väittelyn alaiseksi. Salonki täyttyi siis yleisöstä, jonka mielenjännitys ei ollut vähempi kuin oopperan premiääreissä tavallinen. Minkälaiseksi näytäntö kehittyi, Nervander kertoo Morgonbladetissa:

"Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin 'Et Dukkehjem' esitettiin lukuisalle, intelligentille yleisölle, joka jännitetyllä, tavasta melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia ja jonka mielen erinomainen esitys vastustamattomasti kiinnitti. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran roolin. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kun esirippu oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti esitysten kanssa Europan ensiluokan näyttämöillä.[11] Nooran roolilla on nti Aalberg kieltämättä astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä hänen loistavaan voittoonsa. Illan kuluessa huudettiin nti Aalberg kymmenen kertaa esiin sekä sai näytännön lopussa kaksi komeaa kukkavihkoa. Vaikka näytännön onnistuminen ensi sijassa on luettava tämän nuoren, mieltäkiinnittävän näyttelijättären ansioksi, niin noudatamme vain sulaa oikeutta, kun me nyt jo huomautamme oivallisesta tavasta, millä toisetkin esiintyjät myötävaikuttivat illan tulokseen. Joka rooli suoritettiin hyvällä luonnekuvauksella ja tavalla, joka näytti mikä taiteellinen henki luo eloa ja voimaa suomalaiseen näyttämöömme. Kappaleen näyttämöllepanokin oli mallikelpoinen. Näyttämöllinen järjestely oli yksityiskohtia myöten yhtäpitävä sen kanssa mitä nähtiin Kristianian teatterissa, kun sama kappale esitettiin siellä."

Näin arvostelija kirjoittaa tavalla, joka muistuttaa innostuneita ooppera-arvosteluja. Mutta kuinka suuri Nooran menestys oli, näkyy kumminkin parhaiten siitä että se tänä keväänä esitettiin vielä kymmenen kertaa Helsingissä ja kolme kertaa Turussa, siis kaikkiaan 14 kertaa! Useammin nähtyään kappaleen Nervander palaa esitykseen ja lausuu silloin:

"Tositaiteilijana nti Aalberg suorittaa vaikean tehtävänsä. Ihmeteltävä kyky, millä hän, niinkuin näyttää, ilman vähintäkään vaivaa, eksyttävän todellisesti ilmisaattaa luonteen nopeat vivahdukset, on verrattava ainoastaan siihen nuorekkaaseen voimaan, millä hän peittää mitä luonnekuvauksessa on väärää[12] ja luo sen näkyviin semmoisena, joksi Ibsen luultavasti on tarkottanut kuvansa. Jos tahtoisi huomioon johtaa esityksen ansioita, tulisi viitata miltei joka repliikkiin paitse korkeintaan muutamiin harvoihin, joihin mielestämme pannaan liiallinen paino.[13] Pitäen silmällä myöskin roolin vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi mitä ainoakaan näyttämöllinen naistaiteilija Suomessa tähän saakka on aikaansaanut. -- Hra Böök on älykkäästi käsittänyt Helmerin roolin ja esittänyt sen ilta illalta varmemmin ja menestyksellisemmin. Useissa kohtauksissa hän näyttelee erittäin ansiokkaasti sekä saavuttaa kolmannen näytöksen alussa hienon ja sattuvan luontehikkaisuuden. Hra Ahlberg on tohtori Rankin osassa saanut tehtävän, jota hän täydellisesti hallitsee. Viimeisen repliikkinsä: 'Ja kiitos tulesta' hän lausuu, mielestämme, liian intomielisesti, kuitenkaan saamatta tajuttavaksi sanoihin kätketyn syvemmän ajatuksen. Hra Leino antaa naamioituksessaan ja käsityksessään havainnollisen kuvan Krogstadista. Ensimäisessä ja kolmannessa näytöksessä hän on joka kerralla onnistunut hyvin, jota vastoin hän toisessa näytöksessä oli paras ensi iltana, mutta seuraavina hän on yhä enemmän koettanut antaa repliikeilleen jonkinlaista sukkeluuden sävyä, joka on vastenmielinen. Rva Lundahl on vieras rva Linden tapaisille rooleille ja puheludraamalle yleensä. Hän on toki pyytänyt vakavasti ja hartaasti perehtyä tehtäväänsä ja yhteisnäyttelemiseen, kuitenkaan onnistumatta painaa siihen persoonallista leimaa. Nti Stenberg ansaitsee tunnustusta Anna-Maijan pienen roolin yksinkertaisesta esittämisestä."