Part 20

-- "Matkamme oli minusta hyvin hupaisa, seura miellyttävä ja työmme onnistunut. Kiitoksia taiteestanne ja ihmeteltävästä kestävyydestänne. Arvelen Teidän hyvin tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta kaikkien ponnistusten perästä." --

Kiertomatkan lopulla Ida Aalberg todella oli näyttänyt rasittuneelta, eikä ihmekään, sillä kevätpuolella Kööpenhaminassa hän oli ollut pari kuukautta sairaana. Muutoin hän oli jälleen lupautunut vierailemaan Dagmarteatterissa, ja Bergbom kysyi sentähden kirjeessään, milloin ja missä hän voisi näyttelijätärtä tavata, ennen kun tämä lähti ulkomaalle. Tapasivatko he toisiansa, sitä emme tiedä, mutta kumminkin taiteilijatar lupasi palata tammikuulla.

Lappeenrannassa Bergbom sai pitkän, 6/7 päivätyn kirjeen Minna Canthilta, joka ei ollut mieluisimpia, sillä siinä vallitsi sama hermostunut mieliala kuin hänen viimeisessä tunteenpurkauksessaan Emilielle. Minna sanoo luopuvansa näytelmäin kirjoittamisesta. "Minulta on kaikki voima, kaikki rohkeus mennyt, eikä semmoisella mielialalla enää draamoja kirjoiteta." Novellia hän toki kirjoitti, mutta sitäkin vastahakoisesti ["Hanna" oli tekeillä]. "Särkymys suomalaisessa puolueessa" vaivasi häntä, ja hän moitti ankarasti Uutta Suometarta, jossa oli sanottu, että puolue on valtiollinen puolue suomenkielen oikeuksiinsa saamiseksi, joten muka sille siis ei kuulu sorrettujen (niiden muassa naisen) vapauttaminen. "Ja kun me poloiset tahtoisimme myöskin panna sanan joukkoon, niin huudetaan: ei se meihin kuulu, yhdistykää ruotsinmielisiin!" Hän manaa "Snellmanin henkeä rusikoitsemaan tämän ajan fennomaaneja". -- Tämä on ilmeisesti jälkikaikua polemiikista,[77] johon Minna Canth oli joutunut U. S:n kanssa. Nti Aspille hän oli keväällä kirjoittanut, että hänellä on näytelmä tekeillä,[78] ja nyt hän aikoo luopua koko siitä puolesta kirjailijatointaan! Tuollainen vaihtelevaisuus ja ärtymys ei ole outo herkkätuntoisissa runoilijaluonteissa, ja itse he siitä enimmin kärsivät.

* * * * *

Epäilemättä oli Bergbomia rantakaupungeissa lämpimästi kehotettu pian tulemaan takaisin, sillä teatteri kävi näytäntökauden kuluessa uudestaan sekä Länsi-Suomessa että Pohjanmaalla. -- Syyskauden toimi alkoi _Porissa_ 29/8 ja annettiin siellä kaikkiaan 20 näytäntöä; viimeinen oli 3/10. Menestys oli kuitenkin huonompi kuin mitä kesäkuun tulojen mukaan oli odotettu, mutta syy oli luultavasti suureksi osaksi ohjelmiston. Kun näet Ida Aalberg ja Leino olivat ulkomailla ja rva Rautiokin sairaana Helsingissä, täytyi parhaimman osan näytelmiä levätä. Otamme Kaarlon kirjeistä joitakuita piirteitä.

Olga Finne esiintyi Boriskana Kylänheittiössä ja hän oli "todella hyvä -- tosin väsyttävä ylikuohuvan tunteen kautta, mutta rikas vivahduksista, joista monet olivat hämmästyttävän oikeita ja hienoja; muutamat purkaukset olivat niin viehättäviä, että ainoastaan Ida Aalberg ja rva Aspegren ovat ne voittaneet". -- Työmiehen vaimo otettiin suosiollisesti vastaan, vaikka tyytymättömiäkin oli. Satakunta nuhteli ankarasti tekijää. -- Hamlet sai miltei täyden huoneen. "Kunnia Porille, että Hamlet erikoisesti veti yleisöä. Sitä paitse se todistaa, että suuri ohjelmisto kumminkin on meidän varmin mainettimme, huolimatta kaikista laulukappaleista. Ahlberg oli Hamletina omakseen ottanut erinäisiä teknillisiä temppuja, mutta vakaumuksesta köyhä oli esitys nyt niinkuin ennen. Nti Borgin Ofelia oli Idan jäljennös, vähän raskas ja väkinäinen, mutta harjotelmana siinä oli muutamia hyviä kohtia. Lindfors oli onnistunut haudankaivajana, ja nti Svanilla oli teatterikuningattarena joitakuita pateettisia koronpanoja, jotka lupaavat hyvää." -- Perjantaina 10/9 seurue teki höyrylaivalla koko päivän huvimatkan Kokemäen joella. "Ilma ja tunnelma olivat mitä parhaimpia." -- Uutta kappaletta ei annettu, mutta uudistettuna Regina von Emmeritz meni lopulla kaksi kertaa täysille huoneille. "Se oli jotakin Porille. Jos meillä olisi ollut pari semmoista näytelmää lisäksi, olisi Porissaolo ollut hyvä; nyt se ei ole hyvä eikä huono. Kun sanon että tyytyväisyys oli yleinen, niin se tarkottaa kokonaisuutta; yksityisiä kohtaan tehtiin muistutuksia. Saavuttamatta läheskään Raata Ahlberg toki hänen jälkeensä on paras Kustaa Adolf, parempi kuin Leino. Naamioitus sangen hyvä ja lausunta 'ponteva', mutta kylläkin meluava." Kaarola Avellan Reginana teki parastaan ja oli paikottain onnistunut. Sala oli Hieronymuksena hyvä, mutta entistä yksipuolisempi. "On kuin hän tahtoisi väkisin luoda kaikki traagilliset roolit saman mallin mukaan ja hylkää sentähden kaikki oikaisevat viittaukset." -- Jollei aineellinen tulos olekaan loistava [vajaus teki 1,089 mk], niin on taiteellinen ollut jotenkin tyydyttävä. Ainoastaan Viimeinen ponnistus on tehnyt "fiaskon". Ihmeellistä kyllä! sillä ensinhän se miellytti ja Viipurissa se herätti oikein innostusta, mutta nyt valitetaan, että se on niin "ikävä". Ei ainoallekaan laululle taputettu käsiä.

Porista muutettiin _Turkuun_, jossa annettiin näytäntöjä 10/10-15/11. Ei täälläolokaan voinut tulla erittäin menestykselliseksi, kun ohjelmisto oli niin rajotettu ja sitä paitse Engelbrektin ruotsalainen, suuria draamoja (m.m. Faustia) esittävä seurue oli juuri ennen tyydyttänyt turkulaisten teatterintarpeet. Lopputulos oli lähes yhtä suuri tappio kuin Porissa, nimittäin 1,007:34 mk. Ainoa ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama O. Blumenthalin 4-näytöksinen huvinäytelmä _Iso kello_ (Die grosse Glocke) 12/11, jonka esittämisestä saamme puhua alempana. Uudistettuna annettiin Aksel ja Valpuri. -- Matkalla Helsinkiin näyteltiin _Hämeenlinnassa_ 16/11 Roinilan talossa.

Jos menestys maaseutukaupungeissa olisi ollut vähänkään suotuisampi, olisi teatterin varsinkin nyt ollut parempi viipyä kauemmin matkallaan, sillä _Helsingissä_ oli vanha koti suljettu. Arkadian korjaustyöt olivat parhaillaan käymässä, eikä muuta neuvoa ollut kuin pari kuukautta näytellä Aleksanterinteatterissa. Siellä käyminen oli kuitenkin yleisölle niin outoa, että salonki ei mitenkään tahtonut täyttyä. Kun Saituri ja Laululintunen -- ensimäinen näytäntö 19/11 -- oli annettu kaksi kertaa puolille huoneille, meni Iso kello kolme kertaa vielä huonommille. Sen jälkeen Emilie 29/11 kirjoittaa nti Elfvingille:

-- "Täällä on Isoa kelloa pidetty kovin ikävänä ja meitä on moitittu sen ottamisesta. Se annettiin varhemmin Ruotsalaisessa teatterissa yhtä vähällä menestyksellä. Alku on meillä siis huono. Keskiviikkona ja perjantaina _Ida Basilier_ esiintyy meillä ja silloin toivon saavamme täyden huoneen. Sitte Leino tulee kotiin ja hän vaikuttaa kohottavasti ohjelmistoon. -- Emme ollenkaan viihdy Aleksanterinteatterissa. Siellä on kyllä siroa ja hienoa, mutta minä en voi kotiutua siellä. Venäläiset kirjoitukset, venäläiset vahtimestarit y.m. vaikuttaa kai osaltaan siihen. Ilmassa tuntuu että yleisöllämme on samat vierastavat tunteet, se ei tule halusta sinne, huolimatta eleganssista. Kunpa pian pääsisimme takaisin vanhaan Arkadiaamme."

Iso kello oli otettu näyteltäväksi sentähden, että se niin suurella melulla oli kiertänyt Saksan näyttämöt, mutta kun se oli taiteellisesti keskinkertainen ja kuvasi meille verraten vieraita oloja, joissa taiteilijamenestys riippuu reklaamikellosta, ei se herättänyt vastakaikua täällä. Esitystä arvosteltiin melko hyväksi. Lindfors oli vanha maalari, joka kiittää "ison kellon" merkitystä, Pesonen ja rva Aspegren herrasväki Gundermann, nti Avellan vilkas paronitar j.n.e. -- Onneksi oli Ida Basilier-Magelsen tänä syksynä käynnillä Suomessa ja annettuaan sarjan konsertteja hän otti ystävällisesi avustaakseen teatteria esiintymällä (1/12-15/12) viisi kertaa. Näinä iltoina annettiin Jeannetten häät (Vallenius -- Jean), Noita-ampujan toinen näytös ja kohtauksia Sevillan parranajajasta -- ja ymmärrettävästi huone oli täysi, kun yleisön unohtumaton suosikki lauloi, ja suosionosotukset entiseen tapaan sydämellisiä. -- Samoina iltoina taikka välissä esitettiin m.m. Leonarda, Parisin veitikka ja Yhteiskunnan tuet. Kahdessa viimemainitussa astui Leino ensi kerran näyttämölle palattuaan ulkomaalta ja näytteli "vielä hienommasti ja miellyttävämmästi kuin ennen" (W. Söderhjelm Valvojassa). -- Loppuunmyydylle huoneelle esitettiin 18/12 vanha Preciosakin, mutta silloin olikin juhlanäytäntö säveltäjän Carl Maria von Weberin syntymän 100-vuotismuistoksi. Nimiroolissa esiintyi tällä kertaa Lilli Kurikka. Preciosa annettiin sitten useammin joulunaikana ja vielä uutena vuonnakin 6/1, jolloin viimeisen kerran näyteltiin Aleksanterinteatterissa.

Juuri mainittu arvostelija päättää lyhyen arvostelunsa syksyn näytännöistä kahdella huudahduksella: "_Teatterikoulu!_ -- ilman sitä ei päästä mihinkään. Ja ensiksikin Ida Aalberg kotiin!" -- Oli ensi kerran kuin nuoremman polven edustaja melkein käskyn muodossa kohdisti Suomalaiseen teatteriin semmoisia vaatimuksia, jotka myöhemmin kävivät niin tavallisiksi, -- vaatimuksia, jotka olivat teoreettisesti varsin oikeutettuja, mutta joiden toteuttamisen hankaluutta ja mahdottomuutta ulkopuolella olevat eivät kyenneet arvostelemaan. Jollei teatterin horjuva taloudellinen asema olisikaan tehnyt teatterikoulun perustamista arveluttavaksi, niin mistä olisi opettajat otettu? Ainoat suomenkieliset näyttämötaiteen tuntijat maassamme olivat etsittävät Suomalaisen teatterin omien jäsenten joukosta, ja ne -- etupäässä nti Avellan -- olivat jo aikoja sitten antaneet ja antoivat yhä edelleen kaikessa hiljaisuudessa opetusta vastatulleille. Ettei tämä opetus ollut niin monipuolista ja järjestelmällistä kuin ulkomaalaisten teatterikoulujen tarjoama, on itsestään ymmärrettävää, mutta sen avulla oli seurue kuitenkin saanut uusia nuoria jäseniä vanhempien sijaan, jotka syystä tai toisesta olivat eronneet. Semmoiseen opetukseen täytyi varojen riittää, mutta kyllä muutoin vastaiseksi oli pakko ponnistaa eteenpäin -- ilman "teatterikoulua" varsinaisessa merkityksessä. -- Mitä taasen Ida Aalbergin kotia saamiseen tulee, niin ei se lainkaan ollut johtajan vallassa. Sen todistaa yltäkyllin Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto. Kun Bergbom keväällä oli sanomista nähnyt näyttelijättären aikovan syksylläkin vierailla Dagmarteatterissa, hän lämpimästi kehotti häntä pysymään kotimaassa. Ei ainakaan rahan tähden pitäisi hänen jäädä Tanskaan, sillä siinä kohden tultaisiin kyllä tyydyttämään hänen vaatimuksiaan. -- Nti Aalbergin vastaus ei ole säilynyt, mutta ilmankin tiedämme, ettei raha häntä houkutellut. Ei, kyllä häntä vietteli synnynnäisen taiteilijaneron halu päästä laajemmille vesille. Ainoastaan oikea käsitys kansallisen taiteen arvosta ja merkityksestä, verrattuna siihen hetkelliseen loistoon mikä vieraassa kansassa on saavutettavissa, olisi voinut vaikuttaa toiseen suuntaan, mutta onkohan meidän hajanainen kansamme omansa juurruttamaan semmoista käsitystä tyttäriinsä? Vasta pitkän ajan päästä ja paljon koettuansa taiteilijattaren silmät ovat auenneet.

Jo keväällä Ida Aalberg oli Dagmarteatterissa näytellyt yhden roolin (Isossa kellossa) tanskankielellä, ja kun hän itse koko seuraavaksi näytäntökaudeksi sitoutui esiintymään samassa teatterissa, tapahtui se siinä tarkotuksessa, että hän koettaisi täysin oppia tanskaa, tehdä se toiseksi taiteilijakielekseen. Sentähden hän jo heinäkuun lopulla palasi Kööpenhaminaan ja syyskuulla hän tanskankielellä näytteli nimiroolin Sardoun Odette-draamassa. Eräs lehti kirjoitti sen johdosta: "Kööpenhamina iloitsee hänen omistamisestaan, Suomi saa ylpeillä että se voi lainata semmoisia aarteita." Mutta siitä huolimatta tämäkin vuosi tuotti taiteilijattarelle pettymyksen. Ei suinkaan sentähden, että hän teki yhden kuukauden vierailumatkan kotimaahan, vaan senvuoksi että muuan koristuskappale menestyi niin hyvin, että sitä näyteltiin puoli vuotta yhtä mittaa, ja Dagmarteatterin johtaja siitä syystä laiminlöi velvollisuutensa korkeampaa taidetta kohtaan. Niin on selitettävissä, että Ida Aalberg paitse jo mainitussa roolissa koko näytäntökautena esiintyi vain kahdessa toisessa (Margitina Ibsenin "Gildet paa Solhaugissa" ja Violana Alfh. Agrellin "Pelastetussa"), joista ei kumpanenkaan näy olleen hänelle otollinen.

Ensimäinen määräaika, joksi Arkadian luultiin valmistuvan, oli 1/12, mutta jo marraskuun alussa huomattiin, että työ vaati ainakin yhden kuukauden lisää. Tämän johdosta Bergbom kirjoitti Ida Aalbergille (Turusta 9/11) ja kysyi, voisiko hän tulla vihkimisjuhlaan?

-- "Olisi varmaan onneksi uudelle teatterille", hän jatkaa, "jos voisitte olla kummina ristiäisissä. Semmoisessa juhlassa olisi ilomme vain puolinainen, jos Ida Aalbergia olisi kaipaaminen."

"Mutta millä alotetaan. Tietysti jollain kotimaisella näytelmällä. Jos Teidän osanottonne on varma, on Regina epäilemättä sopivin. Vaan mitä itse arvelette? Pääasia on että näyttelette jotakin mahtiroolianne."

"Arkadiassa ahkeroidaan ja puuhataan nyt viimeisiin voimiin asti. Korjaukset ovat jo tehdyt: uusi sisäänkäytävä, joka poistaa ilmavedon teatterista, uusi lattia, joka poistaa kylmän, uusi seinä Kampin puolella, joka vaikuttaa samaan päin, eri sisäänkäytävä ravintolaan, joka estää [tupakan] savun tunkemasta salonkiin, uusi kaasulaitos, joka tekee teatterin valoisammaksi, sitä paitse uusia pukukammioita, uusia koristuksia y.m.[79] Maalaukset ovat vielä vain alulla. Salonki maalataan siniseen ja valkoiseen."

"Mutta seinät ovat vain seiniä, jos elähdyttävä taiteen henki puuttuu. Ja sen Te tuotte sillä taikavoimalla, jonka Jumala on antanut Teille kunniaksi ja meille iloksi."

"Uskallanko luottaa lupaukseenne, että jäisitte tänne kahdeksi täydeksi kuukaudeksi eikä vain kuudeksi viikoksi. Oi, jos voisitte jäädä koko kevääksi -- en tiedä mitä tekisin saadakseni mahdottomuuden mahdolliseksi!" --

Tähän kirjeeseen Bergbom ei saanut vastausta, sillä 2/12 hän kirjoitti toisen, josta otamme seuraavat rivit:

-- "Leino tuli toissa päivänä tuoden mukanaan surusanoman ettette vielä voinut määrätä, milloin saavutte tänne. Se oli hyvin masentava uutinen. Teitä on odotettu kuin auringon nousua. Olen ikävimmässä tuskassa, kuinka järjestän ohjelmiston. Lisäksi dekoratsionimaalarit, jotka vaativat määräystä, mitkä kulissit ovat ensiksi maalattavat, se kun riippuu repertoarin järjestämisestä.[80] Noin 7 tai 8 p. tammik. on uuden Arkadian vihkimisjuhla. Jos voisitte siihen aikaan saapua, niin... no, mitä minä siitä kirjoitan, olenhan jo kaksi kertaa sanonut, kuinka tervetullut olisitte. Mutta jos ainakin tulisitte tammikuun loppupuolella tai helmikuun alussa. Sähköttäkää, voitteko tulla silloin? Jos kuitenkin tulonne aikaa on yhä edelleen mahdoton määrätä, niin kirjoittakaa ainakin milloin _luulette_ pääsevänne tänne. Olisihan hyvä tietää se edes sinnepäin!" --

Ida Aalberg tuli vihdoin, niinkuin kohta saamme nähdä, tammikuun lopulla.

Koska Arkadiateatteri nyt kun tätä kirjoitamme jo on ijäksi hävinnyt, lienee tarpeetonta seikkaperäisesti täydentää sitä lyhyttä esitystä korjauksista, joka luetaan Bergbomin kirjeessä Ida Aalbergille. Sanottakoon vain että uudistus oli niin perinpohjainen, että niinkuin U. S:ssa sanotaan "vanhasta, rappeutuneesta talosta ei enään ollut muuta kuin kuori jälellä". Sen ohella on mainittava, että kattoa koristettaessa oli ajateltu teatterin kansallista ja taiteellista päämäärää. Se tuli näkyviin niistä runoilijain nimistä, jotka siellä nähtiin. Ylinnä, keskellä kattoa oli sinisellä pohjalla piirissä hopeoituin kirjaimin kotimaiset nimet: _Runeberg, Topelius, Cygnaeus, Wecksell, Aleksis Kivi, Minna Canth_, sekä ulompana isommassa piirissä nimet: _Ibsen, Plautus, Björnson, Sofokles, Goethe, Corneille, Lessing, Racine, Molière, Shakespeare, Victor Hugo, Aristophanes, Schiller, Calderon, Holberg, Aeschylos_.

Mitä kustannuksiin tulee, tekivät ne kaikkiaan 37,995:65 markkaa. Syyskuun alussa oli tiedossa ainoastaan noin 18,000 markkaa, ja Emilie Bergbom, joka hoiti korjaustöitä varten kokoontuvia rahoja, oli tietysti hyvin levoton siitä kuinka tästäkin yrityksestä suoriuduttaisiin. Kaikki selvisi kuitenkin sangen hyvin. Vapaaehtoiset antimet nousivat näet vähitellen syksyn kuluessa 29,627:15 markkaan ja tarkotusta varten toimeenpannut arpajaiset Helsingissä tuottivat 6,751:79 markkaa. Loppumäärän, noin puolitoista tuhatta markkaa, suoritti talon osakeyhtiö. Suurenmoisten korjaustöitten piirustukset olivat arkkitehti Seb. Gripenbergin tekemät, rakennustöitten johtaja oli rakennusmestari K. G. Sivenius sekä valvoja teatterin johtokunnan puolesta kamreeri (nyk. valtioneuvos) A. V. Helander. Maalaus- ja koristustyöt suoritti koristusmaalari K. K. Hellsten. Uusien näyttämökoristusten maalaamiseen ottivat myöskin osaa Otto Vallenius, nti Ellen Borenius sekä Alarik Böök, joista varsinkin kaksi edellistä usein muutoinkin sentapaisissa töissä avustivat teatteria. -- Kuultiin kyllä valituksia siitä, että kymmeniä tuhansia oli pantu vanhan teatterin korjaamiseen, mutta toiselta puolen oli myönnettävä, että tällä hetkellä ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tämän tähden ei lopulta muuta voitu kuin olla kiitollisia niille henkilöille, jotka tarmokkaasti ja väsymättömästi toimien olivat saaneet aikaan, että Arkadia oli tullut semmoiseen kuntoon, että näyttelijät ja yleisö entistä paremmin siellä viihtyivät. Nyt me tiedämme, että näyttämötaiteemme täten sai otollisen suojan 15 vuodeksi eteenpäin.

Ensimäinen näytäntö, uudistetun talon avajaisjuhla, oli 9/1, ja huone oli täynnä kuin pistetty. Ohjelma oli tietysti kotimainen: Reginan toinen näytös, Daniel Hjortin mestauslavakohtaus sekä Nummisuutarien toinen ja Roinilan talon viimeinen näytös -- siis Topelius, Wecksell, Kivi ja Minna Canth edustettuna. Mieliala oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin pitkään aikaan. -- Seuraava ohjelma oli: _Kuvernööri tulee_ ja Molièren Luulosairas. Edellinen 1-näytöksinen huvinäytelmä esiintyi _Elman_ kirjoittamana ja luultiinkin tuntemattoman naiskirjailijan esikoiseksi; itse asiassa se oli E. Nervanderin kyhäämä, vaatimaton pikkukaupunkikuvaus. Luulosairaan esittämisestä oli kulunut puoli neljättä vuotta; nyt näytteli (Vilhon sijassa) Lindfors onnistuneesti pääosaa, astuen askeleen sillä molièrenäyttelijän tiellä, jolla hän edistymistään edistyi. Paitse häntä kiitettiin Hilda Aspia (Toinette) ja Olga Finneä (Louison), joista jälkimäinen luonnollisuudellaan teki pienen kohtauksen isän kanssa viehättävimmäksi koko komediassa. -- Merkillisempi uutuus oli August Hjeltin suomentama N. Gogolin mainio 5-näytöksinen komedia _Reviisori_. Jo tällä ensimäisellä kerralla niinkuin myöhemminkin, sillä kappale on tavantakaa uudistettu, näytteli Weckman Hlestakowia vilkkaasti ja sujuvasti. Nuori näyttelijä oli siinä ensi kerran saanut tärkeän päätehtävän, ja se tunnustus joka hänelle annettiin sekä roolin oikeasta käsittämisestä että oivallisesta suorittamisesta tuli hänen näyttelijämaineensa perustukseksi. Kuitenkin näytti hän kenties liian sivistyneeltä ollakseen täysin todellinen, samoin kuin eräs Venäjällä syntynyt nainen katsojain joukossa sanoi näyttämöllä käytettyjä pukuja liian siisteiksi todellisuuteen verraten (!). Muuten oli ansiokkaasti harrastettu sekä venäläiskansallista väritystä että eloisaa yhteisnäyttelemistä, joten naurattava vaikutus oli voimakas. Komedia meni kuusi kertaa, vaikka vaan kolme ensimäistä huonetta oli hyviä.

Sitte alkoi Ida Aalbergin vierailu, joka muodostui erittäin loistavaksi, mutta valitettavasi oli sitä lyhempi. Hän esiintyi ensiksi 26/1 Faustissa, joka ensi kerran oli näytelty keväällä 1885 ja silloin mennyt 7 kertaa. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, oli menestys yhtä suuri, nytkin se tuotti 7 täyttä huonetta (neljä ensimäistä korotetuin hinnoin). Näytteleminen oli entistä tasaisempi, ja varsinkin oli Leinon käsitys tehtävästään syventynyt. Näyttämöllepanokin oli eri kohdissa täydellisempi. -- Faust-näytäntöjen välissä oli Runebergin päivänä eri ohjelma, johon Ida Aalberg otti osaa Leana[81] (muuten annettiin kuvaelmat Vänrikki Stoolin tarinoista ja Laululintunen). Toinen sekaohjelma oli 13/2, jossa Lea kävi Hamletin Ofeliakohtausten edellä. Mutta uusikin kappale oli otettu tätä vierailua varten, nimittäin Salan suomentama Alfred de Musset'n 3-näytöksinen _Ei lempi leikin vuoksi_, jonka ensi-ilta oli 15/2. Olematta sitä suurta klassillista ohjelmistoa, joka oli teatterille tuottanut sen kauniimmat voitot, oli tämänkin näytelmän esitys merkkitapahtuma näyttämömme kehityshistoriassa. Se on näet ranskalaisen romanttisuuden hienoimpia kukkia, vaikutukseltaan pettämätön sen verrattoman runollisuuden ja totuuden takia, millä siinä ihmissydän paljastetaan -- eikä se siis meilläkään voinut olla tehoomatta. Niinä kolmena iltana, jolloin se näyteltiin, oli salonki kukkuroillaan väkeä (tulot niistä nousivat 4,580 markkaan!). Tietenkin Ida Aalberg teki näytelmän esittämisen mahdolliseksi. Hänen Camillensa oli ylen viehättävä ja sydämeen tunkeva, eritoten lähdekohtauksessa ja lopulla, jossa tunteitten tulva murtaa sulut. Näyttelijättären etevämmyys asetti Camillen etusijalle, vaikka Perdican oikeastaan on päähenkilö. Axel Ahlberg oli jotenkin tyydyttävä tässä roolissa, voimatta kuitenkaan täysin kuvata Perdicanin iloista suruttomuutta, joka on "leikin" edellytyksenä. Nti Finne oli miellyttävä naivina Rosettena, jossa roolissa hän vaihteli epävarmemman Lilli Kurikan kanssa. Muista oli Lindfors paronina paras. -- Viimeinen mainituista näytännöistä annettiin 18/2 Ida Aalbergin hyväksi, ja oli se samalla hänen jäähyväisiltansa, sillä Dagmarteatterissa sattuneen sairauskohtauksen tähden hänet oli kutsuttu takaisin Kööpenhaminaan. Kukkavihkoilla ja laakeriseppeleillä osotettiin taiteilijattarelle kunnioitusta, ja niiden antajista mainitsemme pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat sekä suomalaiset polyteknikot. Näytännön jälkeen tyhjennettiin ajan tavan mukaan lähtömalja. Julius Krohnin sydämellisestä puheesta otamme loppusanat:

-- -- "Me voimme täällä, sen tunnemme, tarjota Teille enemmän kuin mikään muu maa voi Teille antaa. Te olisitte tietysti joka paikassa suosittu taiteilija, suuri taiteilija, Te voisitte semmoisena vaikuttaa paljon taiteen edistämiseksi -- mutta täällä Te voitte vielä enemmän, täällä Te samassa vaikutatte voimallisesti koko kansanne onneen ja tulevaisuuteen. Ja palkka työstänne on oleva senmukainen. Mutta Ida Aalberg, jonka työ on eroamattomasti liittynyt Suomen kansan heräämiseen, on myös ijäksi kiinnitetty Suomen kansan nimeen. Niin kauan kuin meidän kansamme elää, on myös pysyvä muistossa kuinka suomalainen teatteri on jatkanut ja auttanut Runebergien, Lönnrotien, Snellmanien ja Koskisten työtä, ja Suomalaisessa teatterissahan Te olette ollut, sen tiedätte sanomattanikin, kirkkahimpana tähtenä. Neiti Ida Aalberg! minä lausun Teille vielä kerran -- meidän rakkautemme, Suomen kansan rakkaus ei voi enää suoda muille niin paljon osaa Teihin -- tulkaa nyt jo taas aivan omaksemme, ainiaaksi ja kokonaan!"

Taiteilijatar oli kaikkiaan näytellyt 12 iltana, josta hänelle teatterin puolelta suoritettiin 1,375 mk. Siihen tuli lisäksi nettotulo viimeisestä näytännöstä 1,351:95 mk.