Part 8

Samoin kuin muuallakin esiintyi _Helsingissäkin_ puheosasto ensin, sillä lauluosastolla oli aina köörien ja orkesterin tähden pitempiä valmistuksia tarpeen. Ensi vuonna oli alotettu pikku kappaleilla, nyt annettiin ensiksi 3/3 Marianne ja toiseksi 5/3 Kavaluus ja rakkaus. Edellisestä illasta sanotaan, että seuruetta tervehdittiin ilolla ja että näyttelijät olivat niin edistyneet, että voivat kunnialla suorittaa vaikeampiakin tehtäviä: varsinkin rva Aspegren osotti kiitosta ansaitsevaa dramaattista voimaa, mutta myöskin rva Lundahlin ja Aspegrenin esitykset olivat tunnustuksen arvoisia. Jälkimäinen ilta tuotti yleisölle oikean yllätyksen. Sekä käsitykseen että näyttelemiseen nähden esitys voitti kaikki odotukset, ja vaikka näytäntö kesti klo 11:een (näytelmää oli paljo lyhennetty Turussa tapahtuneen ensi näytännön jälkeen), katsojain mielenkiinto ja jännitys pysyivät loppuun asti, jolloin yleisö lämpimästi ilmaisi mielihyvänsä. "Jos tahdotaan nähdä mihin teatteri kykenee, nähtäköön sen esittävän Kavaluutta ja rakkautta."

Seikkaperäisessä arvostelussa lisätään, että jos luetaan pois burleskimainen komedia, farssi, ja kappaleet, joissa kuvataan koomillisia maalaistyyppejä, niin ei mitään ole esitetty "niin tyydyttävästi ja hyvin kuin Schillerin Kavaluus ja rakkaus, ei mitään joka olisi herättänyt enemmän yleistä mielenkiintoa". Rva Lundahl suoritti osansa ei ainoastaan hyvällä aistilla, vaan myöskin dramaattisella totuudella kyeten ilmaisemaan lady Milfordin äkkiä vaihtelevat mielenliikutukset. Näyttelijätär antoi enemmän kuin häneltä osattiin pyytää. Vähemmän odottamatonta oli että rva Aspegren hyvästi näytteli Louise Milleriä. Vilho esitti oikein ja taitavasti vivahdutetun kuvan konnamaisesta Wurmista ja vältti menestyksellisesti liiottelua. Lundahl presidentti von Walterina ansaitsi niinikään tunnustusta, joskin valtiomiehen olisi tullut liikkua vapaammin ja sirommin sekä olla vähemmän yksitoikkoisen ankara ja synkkä kasvojen eleiltään. Aspegren oli sangen onnistunut narrimaisena hovimarsalkkana ja näyttäytyi pystyvänsä hienompaankin koomillisuuteen. Himberg Ferdinandina oli hänkin aika tyydyttävä, vaikka hänen lausumisessaan havaittiin teeskentelyä. Hänessä oli lämpöä ja kiihkoisissa kohtauksissa draamallisuutta, joka on sitä mieluummin merkittävä kun tämä näyttelijä usein hutiloi vähemmissä tehtävissä. Kallion ukko Miller oli hyvänlainen hiljaisemmissa kohtauksissa, mutta traagillisissa hän ei osunut oikeaan. Yhteisnäytteleminenkin oli ylipäätään hyvä.

Puheosaston kolmas ohjelma: Rouget de Lisle, Lemmenjuoma ja Remusen kotiripitykset (Ämmän torujen uusi nimi) annettiin 10/3 ja esiintyi silloin nti Aura Avellan keskimäisessä kappaleessa yhtä onnellisesti Helsingin yleisön edessä kuin ennen Turussa. Nuori laulajatar niitti miellyttävällä ja kirkkaalla äänellä esittämänsä laulun palkinnoksi vilkkaita kättentaputuksia.

Tällä aikaa oli Trubaduria harjotettu. Kööreihin oli kerätty mitä saatavissa oli niistä laulajista ja laulajattarista, jotka olivat olleet mukana syksyllä 1870, sekä uusia voimia, ja Richard Faltin oli koonnut soittotaiteilijoita orkesteriksi niinkuin silloin. Ensimäinen näytäntö 12/3 onnistui loistavasti.

"Näytäntö teki mitä ilahduttavimman, jopa mahtavan vaikutuksen", sanotaan Morgonbladetissa, "ja tuotti kerrassaan tavattoman nautinnon. Emme epäile lausua, että se menestys, millä Trubaduri esitettiin, oli jokaiselle yllätys. Kuulumiset Turusta ja Viipurista olivat kyllä saaneet odottamaan paljo, mutta olemme sitä mieltä että useimpain odotukset voitettiin. Kaikki pääosat suoritettiin musikaalisuuteen nähden erittäin kiitettävästi ja ilmaisivat meidän oloissamme harvinaisia äänivaroja ja soitannollista kehitystä. Ensimäinen palkinto tulee tietysti nti Emmy Strömerille, jonka draamallinen laulu tunki sydämestä sydämeen. -- Ihastuneen yleisön suosionosotukset olivat voimakkaita ja innostuneita. Ja jo ensi aariansa jälkeen huudettiin nti Strömer esiin ja sitten seurasi toinen esiinhuuto toisen perästä kohdistettuna milloin nti Strömeriin milloin toisiin taiteilijoihin. -- Tarpeetonta on sanoa että teatteri oli täynnä. Jo eilen aamupäivällä olivat kaikki paremmat paikat myydyt ja ainoastaan muutamia harvoja korkeimmilla riveillä tarjona niille, jotka päivällisaikana kysyivät pilettejä."

Toisessa kohdassa samaa lehteä lausutaan vielä tästä ensi-illasta:

"Se oli kotimaisen taiteen juhla, eikä ole liiallista kiitosta sanoa, että Trubadurin esitys suomalaisella näyttämöllä on korkeinta mitä siihen suuntaan tähän saakka on omin voimin aikaansaatu Suomessa. Yleisön ihastus näytti täydellisesti, että pääkaupungin taiteenystävät ovat yhtyneet niihin innostuneihin ihailijoihin, jotka nti Emmy Strömer jo on saanut Viipurissa ja Turussa. Arvosteluissa nti Strömerin konserteista Helsingissä on jo useat kerrat julkilausuttu se ajatus, että hänen lahjansa vasta näyttämöllä olisivat oikealla paikallaan. Mutta tuskin on kukaan uskaltanut odottaa, mitä nti Strömer nyt näyttää kykenevänsä. Hänen laulunsa on sen puhtaan taiteellisuuden ja jalon ilmehienouden läpitunkema, jotka ovat oikean taiteilijattaren tunnusmerkkejä. Jätän arvostelemisen arvostelijoille. Eikä tarvitsekaan olla arvostelija onnitellakseen suomalaista oopperaa nti Strömerin laatuisesta uranaukaisijasta. Eikä hän ole ainoa suomalainen laulajatar, jonka säveleitä kuulemaan kannattaa kutsua vieraskin. Ennen pitkää on se hetki tullut, jolloin Suomi uudella perusteella on ylläpitävä vanhaa nimeänsä: _Laulun maa_."

Toiseen näytäntöön, sunnuntaina 15/3, myytiin piletit loppuun jo lauantaina aamupäivällä; kolmas 17/3 annettiin samoin täydelle huoneelle, ja Emmy Strömer sai laakeriseppeleen ja kukkia; neljäs 19/3 oli yhtä loistava -- huone täysi, vaikka rouva Essipoff ja Raab samana iltana olivat houkutelleet yliopiston juhlasaliin niin paljo kuulijoita kuin sinne mahtui -- ja sen jälkeen tapaamme Morgonbladetissa pitkän kirjoituksen oopperasta, jonka alla on nimimerkki _Si_.[33] Siitä tehtäköön muutamia otteita.

"Kansallinen suomalainen ooppera on nyt olemassa!" Siinä arvostelijan lähtökohta. Trubadurin esitys käy kaiken yli mitä on voitu odottaa. "Laulu on oivallista, näytteleminen osittain niinikään. Suuremmissakin oloissa kuin meidän on aivan tavallista, että oopperataiteilijat ovat hyvin heikkoja näyttelemisessä. Sentähden ei kannata puhuakaan siitä, että miespuoliset laulajat siinä kohden eivät tyydytä korkeampia vaatimuksia. Sitä vähemmän kuin he suorittivat tehtävänsä liiottelematta, yksinkertaisesti ja arvokkaasti, pyytämättä muuta kuin olla dramaattisia _laulussaan_. Pääansio on nti Emmy Strömerin, joka ei ainoastaan ole erinomainen laulajatar, vaan kenties yhtä suuri näyttelijätär. Draamallinen elämä hänen laulussaan on niin oleellinen, että on välttämätöntä kuulla hänen laulavan näyttämöltä, missä hänen luonteenlaatunsa pääsee vapaasti esiintymään, oikein nauttiakseen hänen laulustaan ja saadakseen siitä oikean käsityksen."

"Nti Strömer", jatketaan sitten, "osaa teknillisesti hyvin hallita rikkaita äänivarojaan, hänen äänensä on tasainen, korkeat äänet ovat merkillisen täyteläiset ja tulevat päivä päivältä pehmeämmiksi ja pyöreämmiksi; koloratuuri on sangen tyydyttävä. Mutta ken on ollut ihastumatta tuosta ylen sympaattisesta puolesta hänen sielukkaassa esityksessään? Niin _sielukas_ -- se on oikea sana. Yksityisissä huudahduksissa, joka sävelessä sielu välähtää esiin. Kuulkaa vain kuinka paljo hän voi sulkea esim. huudahtukseen: Manrico! ja mitä vaihtelevia tunteita hän ilmaisee yhä uudesti vivahduttaen tuota huudahdusta! Jos hän jo pelkällä laulullaan vetää kuulijan -- jopa epämusikaalisenkin -- mukaansa, miten onkaan hänen vaikutuksensa ehdoton, kun sitä tukee niin suuret dramaattiset ominaisuudet kuin esim. nti Strömerin kasvojeneleet, joiden vertaista hienoudessa ja kauneudessa harvoin näkee. -- -- Hyvällä aistilla nti Strömer ensi näytöksissä näyttelee hillitysti keskittääksensä voimansa draamallisesti tärkeään neljänteen näytökseen, loppukohtaukseen. Sillä hänen esityksensä kohoo kohoamistaan, kiinnittäen katsojan mieltä saa se hänet unohtamaan monet oopperan heikot kohdat, jotka meistä pohjoismaalaisista näyttävät melkein mielettömiltä. Onnistuneimpia kohtia taiteilijattaren esityksessä ovat mielestämme ensimäinen kohtaus Manricon ja Lunan kanssa, misererekohtaus, kreivin ja Leonoran kaksinlaulu tyrmän edustalla ja loppukohtaus vankilassa."

"Se, joka ennen on kuullut nti Sofie Strömerin laulavan, ei voi olla hämmästymättä kuullessaan hänet Trubadurissa -- niin tavattomasti hän on edistynyt laulajattarena; mutta tuskin vähemmän hän hämmästyttää näyttelijättärenä. Azucenan osa vaatii sekä lauluun että näyttelemiseen nähden melkein yhtä paljo kuin Leonoran, mutta kumminkin hän voittaa kaikki toivomukset. Hänen menestyksensä on sitä merkillisempi kun hän ei ole tehnyt ulkomaille opintomatkaa. Hänellä on runsaita äänivaroja, joita hän joskus osaa käyttää erinomaisen hyvin. -- Loistokohtia ovat erittäin toisen näytöksen alku (esim. vastaus köörin lauluun: 'Laulus on kamala!' -- sitä vastoin sanat: 'sä kosta mua!' esiintyönnetään liian kiihkeästi), loppuduetti (n:o 17) ja lopputersetti (n:o 18)."

"Hra Achté on yhdistänyt kaksi tehtävää, laulajan ja johtajan, näytellyt Lunan roolia ja ohjannut musikaalista harjotusta. Kumpikin tehtävä on ollut vaikea, varsinkin kun hän on nuori näyttämöllä. Menestyminen edellyttää, eritotenkin olevissa oloissa, suurta rakkautta asiaan ja lannistumatonta uutteruutta. -- Toden totta hra Achtén ansiot ovat suuret, joskin muutamia puutteellisuuksia olisi voitu tasottaa, jos olisi ollut kokemusta enemmän. -- Yleiseen näkyy kumminkin että hänellä on sekä musikaalista aistia että oivallinen soitannollinen sivistys. Hra Achtélla on suuri, metallisointuinen ääni. Kuitenkin hän laulaa naturalistisesti, käyttää usein soinnultaan liian valoisia säveleitä, vokaalisoi hieman epäselvästi ja jouduttaa tempoa. -- Hän laulaa ylipäätään hyvin voimakkaasti, hänen crescendonsa aina täyteläisimpään fortissimoon on kiitettävä ja leveä legatonsa sangen hyvä hitaassa säveljaksossa. Mainitsemme vain esim. sulavan aarian n:o 10, jossa hra Achtén laulu esittäytyy varsin edullisesti. Näytteleminenkin on paljo edistynyt syksystä 1870."

Mitä Ericssoniin ja Bergholmiin tulee arvostelu ei sisällä mitään uutta. Köörejä kiitetään, joskin mustalais- ja miserere-köörit olisivat voineet olla hienommin vivahdutetut. Erityinen kiitos annetaan Richard Faltinille siitä erinomaisesta tavasta millä hän oli suorittanut tehtävänsä. Hänen oli näet onnistunut lyhyessä ajassa kovin erilaatuisista aineksista kokoonpanna ja harjottaa orkesteri, niin että se täytti paikkansa. Totta on että hän jo syksyllä 1870 oli tehnyt saman asian, mutta tuskin se silti oli paljonkaan helpompi, semminkin kun vaatimukset olivat melkoisesti kohonneet. Ainoastaan puhdas innostus saa semmoista aikaan, ja sentähden tulee suuri osa ansiota kokonaisuuden menestyksestä Faltinille.

Seuraavat Trubaduri-näytännöt olivat alati yhtä menestyksellisiä. Viides oli 22/3, kuudes oli ilmoitettu 25 p:ksi mutta lykättiin Ericssonin sairauden tähden ja annettiin 29/3 -- viimeisenä näytäntönä ennen pääsiäisjuhlaa. Väliin pistettiin herrasväki Lundahlin hyväksi annettu näytäntö 26/3, jossa esitettiin: _Gringoire_ (ensi kerran); Noita-ampuja (II. 1); aaria Ernanista ja suomalainen kansanlaulu Bergholmin laulamina; sekä Kihlaus. Toisena pääsiäispäivänä 6/4 oli myös puhenäytäntö, Kavaluus ja rakkaus; mutta 7/4 annettiin Trubaduri seitsemännen kerran -- ja sinäkin iltana olivat piletit loppuun myydyt. Vasta kahdeksantena kertana 9/4 oli huone "sangen hyvä" -- siis ei täysi -- ja määrättiin kai sentähden yhdeksäs näytäntö 12/4 viimeiseksi. Olihan jo aika ajatella Lucian vuoroa.

Pääsiäisviikolla kävi Otto Florell Helsingissä ja kuuli Trubadurin. Palattuaan hiljaiseen Haminaan hän kirjoitti kälylleen, Ida Basilierille, Tukholmaan kirjeen, joka kenties paremmin kuin mitkään sanomalehtien arvostelut ilmituo näytäntöjen laadun ja tunnelman. Siitä otamme seuraavat rivit:

-- -- "Trubaduri -- mitä sanonkaan siitä? Kun esirippu oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen, istuin hetken aivan hämmästyksen valtaamana, semmoista en todellakaan ollut odottanut. Sanomalehdet ja sen lisäksi suulliset ja kirjalliset tiedonannot olivat puhuneet Strömerin oivallisuudesta Leonorana. Se on totta, hän on lämmin, sielukas ja draamallinen ja viehättää kohta. Se mikä kumminkin enemmän hämmästytti minua oli yhteisesitys. Kohta ensi näytöksestä käytiin asiaan käsiksi riemulla ja eloisuudella, joka sai minut pelkäämään että nousu olisi vaikea jollei mahdoton. Pelkoni oli turha. Tämä esitys olisi kelvannut missä tahansa. Ja kuulla suomalaisten taiteilijain laulavan tätä sävelmikästä mutta hurjaa Verdi-musiikkia hehkulla, niin, suoraan sanoen, italialaisella vimmalla, jota se vaatii, -- non, je ne reviens pas de mon étonnement.[34] Siitä dilettanttimaisesta, jota vähän olin peljännyt, ei näkynyt jälkeäkään. Sanalla sanoen: suomalainen ooppera on olemassa ja hyvä. Luulen vain, päättäen siitä mitä olen nähnyt, että vakava ooppera on sopivampi suomalaiselle taiteilijaluonteelle kuin koomillinen ja buffa. Sinä olet vastaiseksi poikkeus. Tule ja luo henkeä koomilliseen oopperaan, suurin tehtäväsi taiteilijattarena on tehdä se mahdolliseksi, luoda se, mutta jos sinusta niinkuin von Konowista 'halpaa se kunnia ois', niin on se sinun asiasi. Jos tahdot ihastuttaa veltostunutta, kosmopoliittista pääkaupunki-yleisöämme, joka maksaa kolmemarkkasensa, saa saatavansa ja syö illallista sen jälkeen ennen kuin panee maata, niin laula Uudessa teatterissa. Näen hengessäni ukko Trappin loikahtelevan nojatuolissaan ja hänen vanhan armonsa Mellinin esiinpuhaltavan äänekkään _charmant!_ Rouva X. ei ole jättävä hiuskarvaakaan tukkalaitteestasi ihailematta ja neiti Z. on joutuva tyydytyksen huumaukseen nähdessään sinulla dentelles et chaussure de Paris.[35] On kai siellä niitäkin, jotka sydämellisesti sanovat sinut tervetulleeksi, mutta minä kiitän tätä yleisöä Arkadiassa, joka liikuttavalla uskollisuudella rientää Truhaduria kuulemaan ja joka lapsen uteliaisuudella odottaa Luciaa hajottaakseen koko teatterihökkelin. Siellä osataan kaikki ulkoa, alkaen sanoista 'Herätkää! herätkää! jo salot koittaen herättää kirkas valo' Azucenan viimeiseen huutoon asti: 'Nyt koston saat sä äiti'; siellä säteillään ilosta, vaikkei liverrys olisikaan niin loistava taikka säveljuoksut niin tasaisia ja siellä ollaan niin naivisia että sinä hetkenä iloitaan sen ajan tulosta, joka vihdoin on koittanut. Riemuitaan nykyisyydestä sentähden että uskotaan tulevaisuuteen. Taikka mistä johtuu tämä tulviva eloisuus, tämä virkeys ja lämpö, joka on vallalla suomalaisella näyttämöllä. Semmoista vuorovaikutusta näyttämön ja salongin välillä kuin täällä en ole koskaan nähnyt, enkä saa koskaan nähdä. Tämän kaiken tiedät toki paremmin kuin minä, mutta kenties et ole käsittänyt että yhteisesitys nyt on pääasia; 1870 se oli Leonora, -- kumminkin tunnustan, ettei se nytkään ilman Strömeriä olisi mitä se on. Mutta minä huomaan olleeni lämpenemäisilläni, jota kunnioitettavan perheenisän mieluummin tulee karttaa." -- --

Tämä paikottain humoristinen kuvaus on siksi oikea, siksi sattuva, että siihen on tuskin mitään lisättävää. Jos voidaankin hymyillä semmoisille musiikki-intoilijoille, jotka eivät laiminlyöneet ainoatakaan Trubaduri-näytäntöä, jotka ihailuksensa huumauksessa vain puhuivat "meidän Emmystä" ja "meidän Idasta" tarkoittaen oopperan primadonnia, ylioppilaille, jotka yhtäkkiä muuttuivat italialaisen musiikin yltiöpäisiksi harrastajiksi, niin että heidän seurapiireissään Bellmanin y.m. perinnäisten laulujen oli väistyminen mustalaisköörin y.m. Trubaduri-sävelmäin tieltä ja että he lemmen liikuttamina eivät enää purkaneet tunteitaan kansanlaulujen avulla vaan turvausivat aariaan: "Katkera nyt on kuolemain" j.n.e. -- jos voidaankin kaikelle tälle hymyillä, niin oli kaiken tämän pohjana kuitenkin puhdas ilo siitä, että uusi kauneusmaailma oli auennut suomalaisille, ja tunto siitä, mitä ymmärtävät arvostelijat todistivat, että se mitä näyttämöltä tarjottiin, huolimatta yksityiskohtaisista puutteista, oli tositaidetta. Vuorovaikutus näyttämön ja salongin välillä, josta Florell puhuu, oli todella yksinäinen laatuaan. Sen myöntänee epäilemättä jokainen mukana ollut, ja se joka ennen tai myöhemmin on ulkomailla kuullut maailman mainioimpia oopperataiteilijoita, tietää että siellä suurimmaltakin taiteelliselta nautinnolta on puuttunut jotakin erikoista, jotakin sanomattoman lämmittävää, jota hän ainoastaan täällä kotona on kokenut.

Sillä aikaa kun oopperaa viimeisteltiin, annettiin puhe- taikka oikeammin sekanäytäntöjä. Siten esitettiin 15/4 K. S. Suomalaisen kääntämä A. Wilbrandtin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Ensi lempi_ (nti Aura Avellan pääroolissa) sekä Remusen kotiripitykset ja niiden välillä Noita-ampuja (II. 1), jossa Strömer-sisarukset lauloivat erittäin kauniisti; 16/4 Lapsuuden ystävät, joka oli uusi Helsingissä ja joka hyvin näyteltynä, huolimatta tarkoitusperäisyydestään, koomillisten piirteittensä ja onnistuneen juonen tähden vastaanotettiin suosiollisesti, Lemmenjuoma, jossa nti Avellan menestyi oivallisesti, ja Suuria vieraita, josta taas Vilho, Aspegren ja Kallio saivat kiitoksia; sekä 19/4 Viuluniekka.

Lucia ilmoitettiin annettavaksi 21/4, mutta sairaussattuman tähden oli ensi näytäntö vasta 24/4 ja se muodostui "uudeksi riemuhetkeksi Suomalaiselle teatterille". Ooppera onnistui, pikku epätasaisuuksia lukuunottamatta, erinomaisesti, kiitos olkoon Emmy Strömerin, joka nerokkaasti tulkitsi pääroolin. Sydäntä kouristava, ylevä sekstetti ja mielipuolisuuskohtaus vastaanotettiin myrskyisellä suosiolla. Ericsson (Edgardo) lauloi lämpimästi ja eloisasti. Achté (Ashton) oli voimallinen laulussaan ja näyttelemisessään ja Bergholmilla (Raimond) oli hyvä tilaisuus näyttää kauniita äänivarojaan. Köörit olivat ylipäätään nuhteettomat. Näyttämölle-järjestely niinikään kaikin puolin hyvä. -- Toinen näytäntö 26/4 oli vielä loistavampi. Salonki niinkuin ihastuskin kukkuroillaan. Sekstetti pyydettiin ja laulettiin da capo. Emmy Strömer huudettiin kaksi kertaa riemuisesti esiin, ja Ericsson kohosi kirouskohtauksessa draamalliseen voimaan nähden korkeammalle kuin koskaan ennen. -- Kolmannella kerralla 28/4 oli "hyvä huone", mutta menestys entisellään. Edelleen annettiin ooppera vielä 1, 3, 7 ja 10 p. toukok., siis kaikkiaan seitsemän kertaa, ilman että yleisön suosio olisi tuntuvasti laimentunut. Kuudentena iltana lauloi Lundahl Raimondin osan, syystä kun Bergholm oli sairas, ja teki sen sangen tyydyttävästi.

Nimimerkki Si:n pitkästä arvostelusta teemme seuraavan supistelman:

Lucian esitys osotti ilmeisesti yleistä edistystä esiintyjissä. Eri iltoina saattoivat eri kohdat onnistua erilaisesti, mutta kokonaisuuden kanta oli kohonnut, ja niin oli yleisön mielenkiinnonkin laita, päättäen miltei täysistä huoneista näytäntökauden lopulla. Varsinaisten loistokohtien -- sekstetin, mielipuolisuuskohtauksen sekä Lucian aarian ensi näytöksessä -- jälkeen olivat kiitoksella mainittavat Lucian ja Edgardon duetti ensi näytöksessä, Lucian ja Ashtonin toisessa, Raimondin aaria n:o 7 ynnä osittain Edgardon tehtävä viime kuvaelmassa. Suuremmoiseen sekstettiin keskittyi niin runsas määrä sulosointua, sulavat sävelmät, jotka kukin puolestaan ilmaisevat osallisten erilaisia tunteita, olivat niin sydäntä kouristavia vaikutukseltaan, että yksistään sentähden ooppera ansaitsi yhä uudistettua kuulemista.

Emmy Strömerin Lucia oli häikäisevä todistus hänen ylevästä taiteellisuudestaan. Tämän tehtävän, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen voimainsa kanssa, hän näet suoritti tositaiteilijan itsenäisyydellä ja selvyydellä. -- Mitä enemmän tutustui yksityiskohtiin, sitä enemmän täytyi ihailla hänen lahjojaan. Hänen resitatiivinsa esim. olivat erinomaisesti lausuttuja ja korostettuja; oivallinen korostaminen tuotti lausunnalle laulussa mitä hienoimpia vivahduksia ja teki sen harvinaisessa määrässä dramaattisesti ilmehikkääksi. Varmasti vivahdutetut huudahdukset eivät tässä kohden olleet vähimmin vaikuttavat. Ihastuttava pianissimo korkeilla sävelillä ansaitsisi vain tulla useammin käytetyksi. Erinomaisen vaikuttavia olivat myös supistetut, korkeat sävelet sekstetissä. -- Laulajattaren draamallinen esitys oli kohoamassa yhä enemmän musikaalisen kannalle. Luciana hänen näyttelemisensä oli mitä parhaimmin harkittua. Liikunnot olivat yleensä pehmoisia ja plastillisia, ja todellisella tyydytyksellä oli huomattu kuinka joskus vielä näyttäytyvät särmikkäisyydet käsivarsien liikunnoissa ilta illalta tasaantuivat ja pyörentyivät. -- Ei voi sanoa, että kasvojen eleissä totuus ja kauneus aina (esim. kertoessa näöstä lähteellä) olivat mahdollisen täydellisiä, mutta niissä esiintyi niin runsaasti erinomaisen onnistuneita kohtia (esim. mielipuolisuuskohtauksessa), että lupaukset olivat mitä parhaimmat. -- Onnistuneimpia ansiopuolia viime mainitussa kohtauksessa oli paitse laulua silmien ilme, josta yksistään näki että nti Strömer esitti mielipuolisuutta.

Ericsson onnistui paremmin Edgardona kuin Manricona. Luciassa hän todella näyttäytyi oopperan toiseksi päähenkilöksi, jota vastoin hän Trubadurissa luovutti tämän kunniasijan Lunalle. Kauniilla äänellään hän oikein loisti kaksinlaulussa Lucian kanssa, sekstetissä ja viime kuvaelmassa. Näyttelemisessäkin huomattiin edistystä. -- Achtékin lauloi paljo etevämmin Luciassa. Kumminkin tulisi hänen, niinkuin on näyttänyt osaavansakin, kiihkeissäkin kohtauksissa laulaa enemmän legato, sitomalla sävelet toisiinsa eikä työntämällä ne esiin, niinkuin usein tapahtuu. Parhaiten hän lauloi sekstetissä ja erittäin onnistuneita kohtia oli hänellä duetissa Lucian kanssa. -- Bergholmin ansiokkaimmat kohdat olivat paitse hänen osaansa sekstetissä, kaunis cantabile: 'Ah salli äänen soida sydämeesi' ja tuo vähän jokapäiväinen: 'Uhriksi olet pannut'. -- Himberg suoritti kaksi pientä roolia: Normanin ja Arthurin. Hänellä on heleä, miellyttävä ääni, joka ansaitsisi kehittämistä. -- Köörit menivät, pari pientä poikkeusta lukuunottamatta, tarkasti ja reippaasti, vaikka ne salongin tähden eivät tuntuneet erittäin voimakkailta. Orkesteri oli Faltinin johdolla yhä edistynyt varmuudessa ja vivahduttamiskyvyssä.

Lucia-näytäntöjen jälkeen puheosasto 14/5 ja 17/5 esitti uuden alkuperäisen, E. F. Jahnssonin kirjoittaman murhenäytelmän, _Lalli_, joka vähän ennen oli ilmestynyt kirjakauppaan. Ensi näytännön jälkeen sanotaan, että kappale teatterissa nähtynä oli vaikuttavampi kuin luettaessa, joskaan se ei ollut niin mahtava kuin aiheeseen katsoen olisi odottanut. Näytelmältä ei puuttunut tehoisia, kenties liiankin tehoisia kohtauksia. Ylipäätään olivat molemmat viimeiset näytökset heikoimmat, niissä kun liiottelu ja riittävän perustelun puute oli tuntuvin. Kieli oli kyllä kevyttä ja sujuvaa, mutta olisi voinut olla lennokkaampaa. Näyttämöllepanoon nähden herättivät ensi kerran käytäntöön otetut muinaissuomalaiset puvut erityistä huomiota. Väkeä oli aika paljo, eikä suosionosotuksia säästetty. -- Myöhemmässä seikkaperäisessä arvostelussa mainitaan, että tekijä ei ollut osannut luoda henkilöitä yksilöllisiksi luonteiksi ja että näyttelijät puolestaan eivät myöskään pystyneet täydentämään tätä puutetta. Sentähden Lundahl Lallina ja Vilho Henrik piispana eivät tyydyttäneet odotuksia, vaikka he olivat teatterin parhaimpia. Sitä vastoin kiitetään rva Aspegrenia Lallin vaimona ja rva Lundahlia Nyyrinä sekä myöskin Himbergiä ja Leinoa parissa pienemmässä osassa.