Part 2

Joulukuun 21 p. olivat seurueen jäsenet kutsutut "kaupunkilaisten ja maalaisten" toimeenpanemille päivällisille. Seuraavana aamuna joukko lähti Viipuriin. -- Juuri ennen lähtöä eräs tamperelainen kysyi Vilholta, erosiko näyttelijäkunta yhtä tyytyväisenä Tampereelta kuin Porista? -- "Meillä ei ole", kuului vastaus, "vähintäkään syytä muistutuksiin; katsojia on joka kerta ollut odottamattoman paljo, ja kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti." -- Kysyjä, joka kertoo tämän U. S:ssa, pitää kuitenkin kiitosta liiallisena, sillä kaupungissa ei ollut varsinaista teatteria, vaan oli näyteltävä salissa, joka ei ollut tarpeeksi avara eikä muutenkaan mukava. Sitä paitse olivat huoneet niin kylmät, että useat jollei kaikki näyttelijät olivat saaneet yskän joululahjaksi. Mutta varmaa oli, kirjottaja vakuuttaa, että seura jätti jälkeensä "rakkaita muistoja ja kaipausta sydämiin".

Joulun vietti teatteriseurue siis _Viipurissa_, johon Bergbomkin oli samalla aikaa saapunut ja jossa se antoi kaksi ensimäistä näytäntöä vuoden viimeisellä viikolla, 27/12 Ja 29/12. Edellisen ohjelma oli: Alkajaisnäytelmä, Margareta, Suorin tie paras ja Laululintunen; jälkimäisen: Työväen elämästä, Ei mustasukkainen ja Hölmölän maailmanparantajat. Uuden vuoden päivänä näyteltiin Viuluniekka ja sitte jatkettiin esittämällä ohjelmia, jotka, alempana mainittavat poikkeukset lukuunottamatta, olivat kokoonpannut niinkuin Porissa ja Tampereella. Z. Topeliuksen syntymäpäivänä, tammikuun 14, oli ohjelmassa runoilijan laatimat Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu, Hääilta loppukappaleena. Samoin kuin Suomalainen teatteri täten olemassaolonsa ensi vuonna kunnioitti Topeliuksen päivää näyttelemällä hänen omia kappaleitaan, samoin on se myöhemminkin tehnyt. Sitä vastoin teatterilla ei vielä ensi aikana ollut sopivaa ohjelmaa Runebergin syntymäpäivän, helmikuun 5, viettämiseksi. Tammikuun 24 ja 26 p. annettiin täälläkin Preciosa, joka tietysti ei ollut ihastuttamatta yleisöä. Paitse seurueen omia lauluvoimia oli kööreissä kymmenkunta laulajaa paikkakunnalta apuna.

Alkuaan ei näy olleen tarkoin määrättynä, kauvanko viivyttäisiin täällä. Vilhon kirjeistä huomaa olleen puhetta Pietariin menosta, jossa Bergbom kävi tammikuun alussa, sekä että teatteria oli pyydetty Lappeenrantaan, missä taattiin 150 mk illasta. Kumminkin jäivät nämä matkat tekemättä, ja seurue näytteli lähes koko helmikuunkin Viipurissa. Tällä loppukaudella ilmestyi ohjelmistoon uusiakin, Vilhon johdolla harjotettuja kappaleita. Ne olivat K. G. Rosendahlin sepittämä, A. Rahkosen suomentama ja F. v. Schantzin sävellyksillä varustama, 4-näytöksinen satunäytelmä _Ainamo_ 9/2 ja 18/2; sekä Tuokon kääntämät R. Gottschallin 1-näytöksinen, Marseillaise laulun runoilijaa liikuttavasti ylistävä _Rouget de Lisle_ 9/2 ja S. H. Mosenthalin 5-näytöksinen kansannäytelmä _Päivölä_ (Sonnenwendhof), jolla näytäntöjen sarja päätettiin 21/2 Ja 23/2. Täydellisyyden vuoksi mainittakoon, että kun 15/2 näytäntö annettiin Lundahlin hyväksi, oli ohjelmassa Lemun rannalla, Hääilta ja Rouget de Lisle näytelmäin ohella myöskin kuvaelma, jonka aiheena olivat Runebergin Kulnev-runon säkeet:

Mon' äiti kertoo kauhuaan, kun kursaamatta Kulnev tuo kehdolle astui suorastaan pienoisen armaan luo --.

Ylipäätään vastaanotettiin Suomalainen teatteri Viipurissa yhtä ystävällisesti kuin edellisillä paikkakunnilla; mutta silti oli kyllä huomattavissa, että oli tultu kaupunkiin, jossa olot olivat kehittyneemmät kuin noissa toisissa. Tottuneempana teatteria näkemään oli yleisö täällä kärkkäämpi kritiikkiin, jota ennen tuskin nimeksikään oli kuultu. Itsessään kritiikki tietysti olisi ollut terveellinen alkavalle taidelaitokselle, mutta valitettavasti se ei ollut vapaa puolueellisuudesta. Tämä näyttäytyi siinä, että hienosto enimmäkseen loisti poissaolollaan ja että ruotsalainen äänenkannattaja katseli outoa ilmiötä kauhean korkealta kannalta. Suomenlehden toimittajassa, suomalaisuuden vanhassa esitaistelijassa Rietrik Polénissa oli teatterilla harras ystävä, jonka mielestä se tyydytti kohtuullisia vaatimuksia ja lupasi hyvää tulevaisuuteen nähden. Mutta toisin ajatteli Wiborgs Tidningin toimittaja, maisteri Aksel Lille, joka vuoden vaihteella oli muuttanut tänne Vikingenin leiristä Helsingistä. Hänen mielestään ei teatterin parhaimmistakaan jäsenistä ollut toivoa, että he, ilman riittävää koulua ja ilman esikuvia kun olivat, voisivat kehittyä edes toisen "rangin" taiteilijoiksi -- jopa hän uskoi, että nykyiseen teatteriin ehkä vastaisuudessa saattaisi ilmaantua kykyjä, mutta että se itse [kaikessa tulevaisuudessa] olisi kykenemätön tyydyttämään minkäänlaisia korkeampia vaatimuksia (!) -- Niin sitä sopi kirjottaa yleisölle, joka ei kaivannut kansallista teatteria. Polén puolestaan pani muistiin teatterissa kuulemansa talonpojan lauseen: "On tuota nähty teatteria ennenkin, mutta mitä siitä on ollut, kun sitä ei ole ymmärtänyt".

Kumminkin oli Viipurissa enemmän kuin muualla suomalaisen näyttämötaiteen harrastusta. Jo 1840-luvulla Hannikainen ja Lagervall puhuivat siitä Kanavassa, 1860-luvulta on muistettava, että sikäläinen kirjallisuusseura julkaisi sarjan pienempiä näytelmiä, joiden joukossa Kiven Leakin loistaa, ja nyt kun Suomalainen teatteri ensi kerran näytteli siellä, sama seura otti kustantaakseen nuoren runoilijan J. H. Erkon tekemät 1-näytöksiset näytelmät Kokkimajuri ja Sotaiset veljekset, samalla palauttaen kolmannen, Salaviinan polttajat, neuvomalla tekijää laajentamaan sitä 2-näytöksiseksi. Jo keväällä edellisenä vuonna seura oli niinikään kustannettavakseen hyväksynyt Korhosen huvinäytelmän Kosijat. Totta kyllä ei tähän aikaan annettu runsasta palkkiota tekijöille -- Erkolle esim. maksettiin 20 mk. arkilta! Mutta ei sentään puuttunut vilpitöntä hyväntahtoisuutta runoilijaa kohtaan. Seura määräsi näet hänelle 50 mk:n avustuksen, jotta hän voisi käydä teatterissa oppiakseen pitämään silmällä näyttämön vaatimuksia kun ryhtyisi uusia näytelmiä sommittelemaan. Erkko oli tähän aikaan opettajana Rokkalan lasitehtaan yksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. Toinenkin draamankirjottaja, Evald Jahnsson, oleskeli parastaikaa Viipurissa ja hänellä oli tekeillä näytelmä, joka ennen näytäntökauden loppua esitettiin teatterissa. Vihdoin on tässä mainittava, että eräs yksityinen seura, joka vähän ennen oli Viipurissa toimeenpannut näytäntöjä Helsingin suomalaisen alkeiskoulun hyväksi, lahjotti teatterille silloin hankkimansa, hyvässä kunnossa olevan puvuston, joka oli maksanut toista tuhatta markkaa.

Suomalaisen teatterin ensimäinen kiertomatka päättyi Viipurissa, josta se helmikuun viime päivinä palasi Helsinkiin. Nuori näyttelijäseurue oli saanut ensi kerran kokea kuleksivan teatterin maailmankuuluja iloja ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä. Niin ja kuitenkin toisin. Tämä seurue ei kuleksinut niinkuin tavalliset ainoastaan ansaitakseen niukkaa toimeentuloansa. Se liikkui korkeampi päämäärä johtotähtenään. Sen tuli harrastaa ja se harrastikin kansallista taidetta, ja jollei aluksi käsitys _taiteesta_ ollutkaan taiteilijanaluille varsin selvä, niin he ymmärsivät kuitenkin yrityksen _kansallisen_ puolen, ja tositeossa teatteri lieneekin ensi aikoina kiertomatkoillaan ennen kaikkea tullut vastaanotetuksi ja vaikuttanut kansallistunnon ja -mielen herättäjänä ja innostajana.[8]

Ennenkuin kerromme teatterimme ensimäisestä esiintymisestä Helsingissä, on katsaus luotava erinäisiin muihin seikkoihin, joilla on merkitystä aineeseemme nähden.

Kahdesta Bergbomin kirjottamasta kirjeestä rouva Raalle saamme joitakuita tietoja hänestä itsestään y.m.

Edellisessä näitä kirjeitä Bergbom valittaa sitä tyhjyyttä, jonka rouva Raan lähtö (kesäkuun lopulla) oli aiheuttanut hänessä itsessään ja muissa ystävissä. Vasta kun hän oli poissa, oli käynyt selville mitä se merkitsi, että hänen "uskollinen, lämmin mielensä ja avunantonsa" ei enää ollut saapuvilla. "Päiväni kuluvat värittöminä, yksitoikkoisina ja ilman mitään erikoisesti mieltäkiinnittävää." Paljo huolia tuotti Bergbomille Morgonbladetin epävarma taloudellinen kanta, joka teki epäiltäväksi voitaisiinko sitä kauvemmin ylläpitää. Emilie sisar oli "lahjottanut lehdelle pari, kolme tuhatta markkaa". Sitten mainittuaan että nuori teatteri teki reippaasti työtä y.m., jota jo tiedämme, kirjottaja jatkaa:

"Nervander valmistaa teatteriamme varten pientä, sievää satunäytelmää, Haltia, ja Topeliukseltakin on meillä odotettavana jotakin pientä. Kunpa sinä vain olisit täällä! Arkadiateatteri tulee näet tulevana vuonna olemaan vapaa, niin että meillä olisi täysi valta siellä. Olet kenties kuullut, että Adlerbergiä on kohdannut halvaus ja on hän sentähden oleskeleva koko syksyn ulkomailla. Siinä syy Arkadian ylenannettuun tilaan. Voit ymmärtää, että me sen johdosta teemme mitä laajimpia suunnitelmia. Kunpa vain kahdeskymmenes osa niistä toteutuisi." (Lopuksi kerrotaan kaksi uutista, jotka koskevat teatterin esihistoriasta tunnettuja henkilöitä: Ottilia Meurmanin, entisen Preciosan, ja kamariherra C. G. U. Silfverstolpen [Tukholmasta] sekä Emmy Basilierin ja Otto Florellin häät vietettiin tänä kesänä.)

Jälkimäisen kirjeen, syyskuun keskivaiheilta, Bergbom alkaa onnittelemalla rouva Raata hänen loistavaan menestykseensä Kristianiassa. Taiteilijatar oli näet koko vuodeksi liittynyt W. Åhmanin näyttelijäseuraan (joka antoi näytäntöjä Norjan pääkaupungissa ja Göteborgissa) ja esiytyen Kristianiassa Maria Tudorina ja Sirkkana saanut ratkaisevan voiton, joka teki hänet norjalaisen yleisön suosikiksi. Tästä johtuu Bergbom puhumaan täkäläisestä ruotsalaisesta teatterista. Muuan rouva H., jonka piti "korvata" rouva Raata, oli kaikkien sanomalehtien yksimielisen arvostelun mukaan kerrassaan epäonnistunut. "Cygnaeus väitti hänen ensimäisen esiintymisensä jälkeen kuulustelleensa Kaivohuoneella, eikö siellä tarvittu kyökkipiikaa, sillä hänen mielestään oli semmoinen paikka ainoa mahdollinen hänelle." Myöskin Fritiofin (Raan) korvaaja Lindberg oli täydellisesti menettänyt yleisön suosion. "Minun mielestäni aivan väärin. Sillä olematta mikään erinomainen kyky on hän kumminkin huolekas ja älykäs näyttelijä, jonka vivahduteltu näytteleminen miellyttävästi eroaa Fehrnström-Albert Åhmanin lennottomasta totuntataiteesta. Mutta yleisö, joka vain on huomannut hänen kankean, yksitoikkoisen äänensä ja hänen tyynen liikuntatapansa, pitää häntä kauheana." (Tämä arvostelu tuottaa kunniaa Bergbomin tarkkanäköisyydelle, sillä sittemmin on Lindberg älyllään ja uupumattomalla työllään kohonnut Ruotsin etevimpien näyttämötaiteilijain riviin.)

Puhuen sitten itsestään Bergbom sanoo eläneensä raskasta aikaa. Morgonbladetin tuottamat huolet, jotka Forssellin sairauden vuoksi ja sentähden että August Hagman vielä viipyi Pietarissa enimmäkseen lepäsivät hänen niskoillaan, "paljo kiittämätöntä työtä", läheisen sukulaisen (O. af Heurlinin) pitkällinen sairaus -- kaikki on painanut hänen mieltään ja tehnyt hänet hermostuneeksi. Valtiollisetkin olot olivat tuskastuttavia. "Kamala uutinen suomalaisen normaalikoulun lakkauttamisesta on valitettavasti näyttäytynyt todeksi. Taisteltava on elämän ja kuoleman uhalla, sillä ymmärräthän, että me fennomaanit emme taivu siinä asiassa. Me ylläpidämme koulun, vaikka viimeinen ropomme menisi." Näissä oloissa oli iloinen uutinen rouva Raan riemumenestyksestä ollut virkistävä. "Cygnaeus, joka syvästi ja vilpittömästi kaipaa sinua, on julkaissut kirjansa Franzénista -- se on oivallinen. Luulen että ukko lähettää sen sinulle. Muutoin olisit iloinen, jos tietäisit, kuinka moni sinua kaipaa, jopa moni semmoinenkin, josta et sitä uskoisi. Agardhkin pusersi esiin muutamia krokotiilihuokauksia ja sanoi teatterin olevan tyhjän sen jälkeen kun olit lähtenyt. Tietysti se oli teatterifraasi, mutta kumminkin luulen että hänessäkin on _joku_ perustus kaipaukseen." -- -- "Olen suomennuttanut Sirkan, niin että se on valmis sinua varten. Maria Tudor, Deborah, Mathilda (Vastanaineet), Sven Dyringin koti ovat myös käännettävät."

Teatterin perustamisaika oli siis Bergbomille kaikkea muuta kuin valoisa, ja uusia ikävyyksiä oli tulossa niinkuin kohta saamme nähdä.

Tällä näytäntökaudella ei vielä toimeenpantu mitään laulunäytäntöjä, mutta entisillä, Suomalaisen seuran järjestämillä, oli ollut niin suuri menestys ja lukuisien kotimaisten laulajakykyjen ilmaantuminen oli niin kehottava, että lyyrillisen osaston aikaansaaminen ehdottomasti luettiin uuden teatteriyrityksen ohjelmaan. Tehtävä vaati kuitenkin pitempiä valmistuksia ja lykkääntyi sentähden oopperan alkuunpano seuraavaan näytäntökauteen. Kumminkin sopii jo edeltäkäsin pitää silmällä niitä kykyjä, jotka sitä varten olivat tarjona. Se on sitä helpompi, kun ne tavallisuuden mukaan olivat kesäksi palanneet kotimaahan ja, ensin annettuaan laulajaisia maaseutukaupungeissa, syksyllä miltei järjestänsä esiintyivät Helsingissäkin.

Siten Elis Duncker, joka oli päättänyt ensimäisen opintovuotensa Milanossa, 19/9 antoi laulajaiset omassa nimessään ja avusti Faltinin kirkkokonsertissa 21/9. Bergbomin arvostelusta (Morgonbladetissa) lainaamme seuraavat rivit:

"Hänellä on luonnon lahjottama loistava ääni, samalla kertaa mehevä, voimakas, paksu ja sympaattinen baritoni, yhtä sovelias pontevaan paatokseen kuin bel cantoon. Hra Dunckerin esitys on kokonaan italialaisen koulun oma, hänellä on se avonainen äännäntätapa, joka tekee laulun kirkkaaksi ja heleäksi. Tasaisuuteen nähden on hänellä vielä paljo oppimista, korkeammat sävelet ovat erinomaisen täyteläisiä ja kauniita, mutta alemmilta puuttuu usein taiteellisuutta. Enemmän kuin ääni, viehätti kuitenkin hra Dunckerin lämmin, eloisa esitys, jonka mehevä, etelämainen hehku on aivan omansa antamaan italialaiselle cantabilelle sille omituisen tenhon ja tekemään italialaisen paatoksen nautittavaksi." --

Ida Basilier taasen antoi laulajaiset 26/9 ja lähti sen jälkeen Tukholmaan, missä hän kiinnitettynä kuninkaalliseen oopperaan näytäntökauden kuluessa esiintyi useissa oopperoissa (Sevillan Parranajaja, Gustaf Wasa, Mignon, Villarsin rakuunat, Martha). Vihdoin lauloi Emmy Strömer kahdessa omassa konsertissaan, 7/10 la 12/12 ja oli jälkimäisessä hänen sisarensa, Sofie Strömer, avustajana. Tästä toisesta konsertista Bergbom lausui (Mbl. n:o 300), että se vahvisti sen edullisen vaikutuksen, jonka yleisö oli saanut ensimäisestä.

"Ääni on yhtä heleä korkeammassa kuin alemmassa äänikerrassa ja soveltuu samoin pateettisdraamalliseen kuin aistillisesti miellyttävään. -- Yhdessä nuoremman sisarensa kanssa laulajatar esitti paitse kirpaisevaa duettia Kruunujuveeleista, joka nytkin niinkuin ensi kerralla herätti myrskyistä ihastusta ja laulettiin toistamiseen, kaksinlaulun Marthasta. Molemmat kauniit, helkkyvät äänet soivat täyteläästi ja raittiisti ja kirpeän tehokkaat kohdat painostettiin asianmukaisen sirosti."

Tämän jälkeen nti Emmy Strömer lähti Parisiin jatkamaan opintojaan, mutta sitä ennen oli sovittu, että sisarukset tulevan näytäntökauden alusta astuisivat Suomalaisen oopperan palvelukseen. -- Totta puhuen nti Emmy Strömer ei suinkaan ilman epäilyksiä ollut suostunut asiaan, joka tuli määrääväksi hänen tulevaisuudelleen. Ensiksikin hän ruvetessaan lauluopintoja harjottamaan oli ajatellut valmistautua opettajattareksi ja toiseksi hänen omaistensa ja lähimpien (helsinkiläisten) ystäviensä piirissä tuskin ainoakaan kehotti häntä hyväksymään vaan päin vastoin koetti saada hänet hylkäämään Suomalaisen teatterin puolelta tehdyn tarjomuksen. Muiden muassa kauppias M. Nylander Oulusta, jonka auliilla avustuksella hän oli päässyt lahjojansa kehittämään, oli sitä vastaan. Kun näet nti Strömer marraskuun alussa oli Bergbomille sanonut tahtovansa miettiä asiata ennenkuin antoi lopullisen vastauksen, oli tämä kirjottanut Nylanderille ja lausunut toivomuksen että hän, jos hänen holhottinsa pyytäisi hänen neuvoansa, isänmaallisen taiteen vuoksi puoltaisi Suomalaisen teatterin asiaa. "Kenties odottaa häntä tällä uralla enemmän vaivoja, mutta myöskin, mikä on enempi, hänen kansalaistensa kiitollisuus ja nimi isänmaan aikakirjoissa." Tähän Nylander vastasi ehdottomasti kieltäen: "Minun täytyy suoraan tunnustaa, että toivomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden eivät siten toteutuisi". Arvattavasti vaikutti kirje masentavasti Bergbomiin, mutta miten olikaan antoi nti Strömer hänelle ennen pitkää myöntävän vastauksen ja ilmotti asian omaisilleen vasta sitte kun se oli ratkaistu. Paitse teatterin edustajain ja ystävien kehotuksia lienee päätökseen vaikuttanut se suomalainen henki, jonka etenkin lehtori Länkelä Jyväskylässä lyhyellä opetusajallaan oli herättänyt tulevassa taiteilijattaressa, taikka kenties sitäkin enemmän luontainen taipumus teatteriin. Tämä taipumus oli jo hyvin varhain ilmaantunut, muun muassa siten että hän tyttötoveriensa piirissä johti näitä teatterileikeissä määräten kullekin eri luonteenlaadun ja roolin, jonka mukaan hänen tuli puhua ja näytellä. -- Mikä merkitys Emmy Strömerin liittymisellä kansalliseen näyttämöön oli, saamme seuraavassa nähdä.

Kun primadonna oli saatu, tuli hankkia muita jäseniä lauluosastoon ja tässä on mainittava, että Bergbom lähinnä kääntyi L. N. Achtén puoleen. Vuoden alkupuolella lähtiessään opintomatkalle ulkomaille oli tällä säveltaiteilijalla ollut aikomus valmistautua kirkollisen laulun ja musiikin edistäjäksi maassamme. Voidakseen tehokkaammin vaikuttaa mainittuun suuntaan oli hänessä myöskin herännyt ajatus ruveta papiksi ja sitä varten hän Berlinissä kuunteli teologisia luentoja. Kuitenkaan ei kansallisen oopperan aate voinut olla innostuttamatta niin hehkuvaa taiteilijaluonnetta kuin Achtén, ja sentähden hänkin vastasi myöntävästi ja lupautui seuraavan näytäntökauden alusta antautumaan Suomalaisen näyttämön palvelukseen.

Edellisen lisäksi mainittakoon, että Turussa 13/8 antoi ensimäiset laulajaisensa nuori bassolaulaja John Bergholm, joka myöskin oli liittyvä oopperaan. Hänen ääntänsä sanottiin kauniiksi ja miellyttäväksi ja sen käytäntöä nuhteettomaksi. -- Lydia Lagus vihdoin lauloi ensi kerran Helsingissä isomman yleisön kuullen Suomalaisen seuran iltamassa 20/11. Esittämällä Hellaan lapsi ja Yksin istun hän herätti yleistä mieltymystä. Toisena joulupäivänä hän esiintyi Janakkalassa Helsingin suomalaisen alkeiskoulun hyväksi toimeenpannussa iltamassa.

Sanotusta näkyy että oopperan aikaansaanti varmistui varmistumistaan; mutta silti eivät Bergbom-sisarukset olleet ehdottomasti iloisia. Sen jälkeen kun Emmy Strömer oli antanut myöntävän vastauksen, Emilie, tarkkanäköisesti arvostellen oloja ja aavistaen mitä tulossa oli, kirjotti sisarelleen:

"En voi ollenkaan iloita siitä. Pelkään näet ottaa oopperaa puheosaston rinnalle näin varhain. Se tulee tietysti asettamaan draamallisen näyttämön kokonaan varjoon ja pitkiksi ajoiksi hidastuttamaan ja tukehduttamaan sen kehitystä. Nyt käy kaikki hyvin, taloudellinen asema paranee paranemistaan ja näyttelijät ovat tyytyväisiä; mutta ooppera tuo mukanaan määräämättömiä menoja, melua, touhua ja taistelua. Minä oikein kammoksun sitä." -- --

Niinkuin viimeisestä otteesta huomaa, ei teatteri nyt alussa tuottanut Emilie Bergbomille mainittavia huolia. Teatterin poissa ollessa hän vietti hiljaista kotielämää. -- Kun ylioppilaat 30 p. lokak. juhlivat Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ylioppilaaksitulon 50-vuotismuistoa, oli hän kutsuttuna lehteriltä katsomaan ja kuulemaan juhlanviettoa.[9] "Yleinen mielipide juhlasta on, että se ei ollut onnistunut; siltä puuttui ylevää tunnelmaa." Syynä oli tietysti puoluetaistelu. Uusmaalaiset pelkäsivät että Snellman astuisi liiaksi esiin, kun Runeberg ei voinut olla saapuvilla, ja heidän sanottiin aikovan olla kokonaan osaa ottamatta, jos Lönnrotkin jäisi pois. Edelleen katsoivat he "ultra-radikaaliseksi" ehdotusta asettaa kantele näkyvälle paikalle salin koristuksissa, "eikä kiltti kantele saanut tilaa (!)" -- "Ei pidä loukata, sanotaan; mutta se ei merkitse mitään että meitä itseämme loukataan!" Näin mietiskelee Emilie ja helposti näkee, että kansallisen asian masennustila painoi häntä enemmän kuin omat yksityiset asiat.

Vielä luemme seuraavatkin tapahtumat Suomalaisen teatterin historiaan.

Se vuosi, jolloin kansallinen näyttämö perustettiin, oli nerokkaimman näytelmärunoilijamme viimeinen. Aleksis Kivi, Nummisuutarein ja Lean runoilija, kuoli näet aamulla 31 p. jouluk. 1872. Jos milloinkaan, tuli kuolema silloin lempeänä vapauttajana kärsivän luokse. Jo kevättalvella 1871 oli Kivi tuotu Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa klinikassa ja kesäkuun alusta Lapvikin hulluinhuoneessa. Sieltä hän uuden vuoden alussa parantumattomana toimitettiin kotiseudulleen, missä hän eli viimeisen aikansa Albert veljensä mökissä Tuusulan järven rannalla. Kun veli vuoden viimeisenä päivänä toi kuolinsanoman Helsinkiin, herätti se syvää liikutusta runoilijan ystävissä ja ihailijoissa, joiden luku silloin ei kumminkaan ollut suuri.[10] Uuden vuoden yönä Fredr. Cygnaeus kirjotti Morgonbladetiin "hyvästijätön", joka alkoi seuraavin sanoin:

"Onnellisimpien suloisin toivo on saada kauvan elää maan päällä; onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne jotka toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."

"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään kovin onnettoman miehen myrskyisen elämän viimeinen."

"_Runoilija Aleksis Kivi_ on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme syntynyt." -- --

Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko, parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle. Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, E. A. Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitse kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen, jalon runoilijaotsan, mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck olivat kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien keskelle arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli yksinkertainen ylioppilaskvartetti), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka. Siunauksen toimitti pitäjän iäkäs rovasti C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti tri J. V. Calamnius, ja laulajat lauloivat Paavo Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu, Synnyinmaasi helmaan!"