Part 18

Sevillan Parranajaja näyteltiin, niinkuin juuri mainittiin, ensi kerran 28/3 ja kaksi päivää myöhemmin annettiin Ruotsalaisessa teatterissa ensi kerran Bellinin Unissakävijä. Seuraavina ja joskus samoinakin päivinä näitä oopperoita sitten esitettiin rinnakkain. Väkeä ei puuttunut kummallakaan taholla yhtä vähän kuin suosionmyrskyjä ja kukkia. Saattaa syystä kysyä, oltiinko nyt tyytyväisiä kun kilpailu oli täydessä vauhdissa? Niin oudolta kuin kuuluneekin, ei tyytyväisyys ollut suurempi niiden puolella, jotka olivat tätä kilpajuoksua vaatineet kuin niiden, jotka olivat sitä vastustaneet. Tositeossa näennäinenkin yritys jälkimäiseltä puolelta todella kilpailla sai edelliset kuohuksiin. Ida Basilierin päähänpisto Parranajajassa laulaa Unissakävijän loppuaaria vaikutti näet tällä tavoin, ja siitä johtui että niinä päivinä, jolloin Parranajaja ja Unissakävijä kilpailivat Helsingin yleisön suosiosta, oli tässä yleisössä paljo vähemmän sointua -- kuin epäsointua.

Otamme kaksi senaikuista lausuntoa, jotka luovat valoa oloihin. Nimimerkki A--i--a, se on nti Adelaide Ehrnrooth, käsitteli asiaa Morgonbladetissa 14/4. Tämä henkevä nainen kuului kyllä ruotsinmielisiin, mutta siitä huolimatta hän elämänsä loppuun oli niitä harvoja, jotka uskaltavat ajatella itsenäisesti, ja sentähden voidaan häntä pitää todistuskelpoisena. Puhuttuaan ensin Suomalaisesta oopperasta, jonka perustajaa hän vertaa taidepuutarhuriin, joka lyhyessä ajassa on erämaahan loihtinut troopillisia kukkia ja upean vihanuuden, sekä sitte Sevillan parranajajan innostuttavasta esityksestä, hän jatkaa:

-- "Millä kummastuksella lukikaan osa yleisöä ainakin kahden sanomalehtemme imeliä moitesanoja siitä, että nti Basilier kohotti näytännön huippuunsa laulamalla Unissakävijän loppuaarian. Muutamat rva Engdahlin herkkätunteiset ihailijat antoivat nti Basilierin tietää, kuinka heihin 'koski kipeästi', että se täydellinen taiteellisuus, jolla hän esitti aarian, oli omansa 'tekemään mitättömäksi' rva Engdahlin laulun -- ja että kehittyneempi laulajatar sen kautta oli osottanut hienotunteisuuden puutetta ja sydämettömyyttä. Siinä ihan uusi käsitys taiteellisesta etevämmyydestä! Ymmärtääksemme johdonmukaisuus vaatii, että tästä lähtien suurempien taiteilijain täytyy panna kynttilänsä vakan alle, niin ettei se epämiellyttävästi ja masentavasti pistäisi dilettantteja silmiin! Jos yleisön aisti on sillä tavoin kehitettävä, niin on sivellin siepattava Berndt Lindholmin ja Hjalmar Munsterhjelmin kädestä, sillä kieltämättä heidän taulunsa tekevät mitättömäksi melkoisen joukon kuutamo- ja saaristo- y.m. maisemia ja Topeliuksen Kanervakukat ja Sylvialaulut ovat armotta poltettavat, sillä ne loukkaavat alituisesti 'runollisten kokeitten', 'valittujen laulujen', 'kukkain' y.m. julkaisijoita, joissa kenties minä taikka sinä, rakas ystäväni, olemme ilmituoneet innostuksemme ja joilla olemme herättäneet ihailua -- kahvipöydässä ja nimipäiväjuhlissa." -- --

"Jos se rakastettava ja lahjakas vasta-alkaja, joka nyt ihastuttaa Uuden teatterin yleisöä suloisella, sulavalla äänellään, jatkaa opintojaan ja kohoaa sille kannalle, jolla nti Basilier ja rva Strömer-Achté jo seisovat -- varmaankin tuloksena suuresta työstä ja vakavista ponnistuksista -- silloin tulevat _kaikki_ äänet puoluehengen pakottamatta yhtymään hyvähuutoihin, ja suotakoon se ilo kaikille taiteen ystäville, että saamme nähdä tämän tähden loistavan kauniin Uuden teatterimme taivaanrannalla yhdessä nyt jo niin suuressa arvossa pidettyjen tähtien Ida Basilierin ja Emmy Achtén kanssa. Niin komeat muurit ansaitsevat kaikua äänistä, jotka ovat niiden arvoisia." --

Mutta olisihan Ida Basilierin menettelyssä kuitenkin _voinut_ olla jotain tahallista. Että niin _ei_ ollut laita, todistaa ote Emilie Bergbomin kirjeestä Betty Elfvingille:

"Sanomista näet, kuinka julkeita voidaan olla sentähden että toinen taiteilijatar laulaa jonkun aarian hyvin ja toinen huonosti. Sula sattumus teki että Parranajaja ja Unissakävijä esitettiin samaan aikaan. Jos Otto, niinkuin tarkoitus oli, olisi tullut tänne ennen kuin hän matkusti Turkuun, niin olisi Parranajaja luultavasti mennyt helmikuun alussa ja jo silloin oli määrätty, että Ida päättäisi oopperan Unissakävijän aarialla; se annettiin kohta sovitettavaksi orkesterille. Hän on laulanut sen Kristianiassa ja Lyybekissä, mutta sittenkään hänen ei olisi pitänyt laulaa sitä -- sentähden että hän lauloi sen loistavasti ja rva Engdahl tavaili sitä kuin pikku koulutyttö! Useat, jotka ovat kuulleet sen kummassakin teatterissa, eivät ole voineet käsittää että se on sama aaria, vaan ovat luulleet että se on poisjätetty Ruotsalaisessa teatterissa! Juuri sentähden on niin hölmöläntapaisesti meluttu. Jos Ida olisi laulanut huonosti, niin tietysti ei kukaan olisi sitä pannut pahakseen -- -- [mutta] jollakin tavalla häntä oli rangaistava siitä, että hän niin uskollisesti on esiintynyt ainoastaan meillä. -- Ei häntä sillä ole saatu lähemmäksi Ruotsalaista teatteria, päinvastoin! Et voi uskoa, kuinka erinomaisen kiltti ja rakastettava hän on ollut koko ajan, emmekä voi kyllin kiittää häntä." --

Pääsiäisten jälkeen 19/4 annettiin Faust Ida Basilierin hyväksi. Morgonbladetissa tätä laulajattaren kenties loistavinta iltaa vaatimattomassa Arkadiassa kuvataan seuraavin sanoin:

"Musikaalisessa suhteessa valioyleisö täytti teatterin ahdinkoon asti, ja suosionosotukset ilmaisivat koko illan kuluessa semmoista innostusta, jota tuskin olisi voinut odottaa suomalaiselta hitaisuudeltamme ja joka tuotti sitä suurempaa kunniaa etevälle taiteilijattarelle, joka sen oli herättänyt. Nti Basilierille ojennettiin kaksi laakeriseppelettä, toinen oopperan jäseniltä, toinen musiikinharrastajilta kumpaakin sukupuolta. Jälkimäisen sinivalkoisissa nauhoissa oli kirjoitus: _'Isänmaallisen säveltaiteen edistäjälle Ida Basilierille. -- Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.'_ Joka näytöksen jälkeen, missä ylistetty taiteilijatar esiintyi, sai hän vastaanottaa mitä kauniimpia kukkakimppuja. Näytännön lopussa syntyi huumaava suosionmyrsky ja orkesterin toitottaessa osaksi ojennettiin, osaksi heitettiin näyttämölle kukkakimppuja, joiden joukossa yksi jättiläissuuri, niin runsaasti että lattia kokonaan peittyi ja useilla henkilöillä oli täysi työ niiden kokoamisessa.[69] Esiinhuudoista ei tahtonut loppua tulla. Kun nti Basilier lähti teatterista, tervehti häntä ylioppilaslaulu ja lukuisan kansalaisjoukon eläköönhuudot, jonka jälkeen ylioppilaat laulaen saattoivat hänet kotiinsa."

Kun nti Basilier välillä oli esiintynyt Stradellassa ja lämpimän sulavasti tulkinnut Leonoran riutuvia lemmentunteita, seurasi vielä suomalaiselle ohjelmistolle uusi, joskin yleisölle tuttu ooppera, Flotowin _Martha_. Tämä sävelteos on niitä, jotka hyvin esitettyinä aina miellyttävät, ja niin nytkin. Ida Basilier oli kaikinpuolin mitä ihastuttavin Martha, ja Navrátil puolestaan erinomainen Lyonel. Nancyn osassa esiytyi nti Tallgren iloisesti ja reippaasti ja Bergholm oli sangen hyvä Plumkett. Kööritkin suoritettiin tarpeellisen ripeästi ja eloisasti. Ooppera esitettiin neljä kertaa samalla menestyksellä, viimeinen Vapunpäivänä, jonka jälkeen ei enää toimeenpantu muuta kuin yksi ainoa näytäntö. Rykmentin tytär annettiin näet 5/5 Bergholmin hyväksi ja oli se samalla Ida Basilierin jäähyväisilta. Paitse resetinsaajaan kohdistuivat lämpimät suosionosotukset ihailtuun laulajattareen sekä Richard Faltiniin ja Kaarlo Bergbomiin.

Syy näytäntöjen varhaiseen lakkauttamiseen oli kesällä toimeenpantava Suomen ensimäinen yleinen näyttely ja aikomus sen aikana antaa ooppera-näytäntöjä. Taiteilijoille myönnettiin kahden kuukauden loma, jotta he sen jälkeen voisivat virkein voimin uudestaan ryhtyä toimeen. Ida Basilier, joka helmikuun alusta oli esiintynyt 40 kertaa 6:ssa eri oopperassa, oli suunnitellut matkan Karlsbadiin ja pyytänyt Emilie Bergbomia tulemaan mukaansa luvaten kustantaa hänenkin matkansa. Tietenkin tämä mielihyvällä suostui tarjoukseen, ja kun nti Basilier varhemmin lähti Helsingistä käydäkseen sisarensa ja lankonsa luona Haminassa, he päättivät yhtyä Viipurissa, missä puheosasto parastaikaa näytteli, sieltä alottaakseen yhteisen matkan. Jo vähää ennen matkusti kotimaahansa Navrátil, annettuansa 2/5 nti Alie Lindbergin, Niemannin y.m. avulla soitannollisen iltaman ylioppilastalolla. Sekä Ida Basilier että Navrátil olivat luvanneet palata heinäkuun 1 p:ksi.

Kun puheosasto tammikuulla lähti Helsingistä, suuntasi se ensin matkansa _Haminaan_. Täällä kohdeltiin teatteria nytkin erittäin suosiollisesti, niinkuin näkyy siitä että viidestä näytännöstä (22/1-29/1) saatiin keskimäärin 541 markkaa kustakin -- joka oli enemmän kuin paljo suuremmatkaan kaupungit olivat antaneet. Paitse Sirkkaa ja Mariannea ja kolmea pikku kappaletta esitettiin Preciosa kaksi kertaa.

Haminasta matkustettiin _Pietariin_, jota tällä kertaa pidettiin retken varsinaisena päämääränä. Kumminkin oli seurue täällä kokeva ankaraa vastatuulta. Tuskin oli kauppapalvelijain klubin huoneustossa (Wladimirskajakadun varrella) 3/2 ensimäinen näytäntö (Yhdistysjuhla ja Toinen tai toinen naimaan) annettu, kun poliisiupseeri toi tiedon, että klubilla ei ollut oikeutta toimeenpanna suomalaisia näytäntöjä, ja oli siis illaksi ilmoitettu näytäntö peruutettava, jollei kaupunginpäällikkö Trepow antaisi suostumustaan. Vilho riensi kohta tämän mahtiherran luokse pyytämään lupaa. Hän tapasikin kenraalin kotona, mutta sen sijaan että olisi suostunut pyyntöön hän Vilhon "ihmeeksi" puhui seuraavaan tapaan: Kun puolalaiset joku aika sitten pyysivät saada näytellä Pietarissa omalla kielellään, niin se heiltä syystä kiellettiin. Siitä johtui että kenraali ei voinut antaa semmoista lupaa suomalaisillekaan; ties mitä rettelöitä siitä syntyisi, semminkin kun ei näytelmiä oltu sensuroitu -- niin, ennen kun sensuroiminen oli suoritettu ei voitu mitään edes yrittääkään! Onni onnettomuudessa oli että Trepowilla ei ollut aavistustakaan jo annetusta näytännöstä. -- Rovasti Öhqvist neuvoi kääntymään hoviministeri Adlerbergin puoleen, mutta ei sekään tepsinyt.

"Asiamme täällä", Vilho kirjoittaa 11/2, "on nyt paisunut niin suureksi ja tärkeäksi, että se esitetään itse korkean Majesteetin ratkaistavaksi. Tänään piti Adlerbergin kirjoittaa suostumuksensa ja nimensä anomukseemme, mutta ei uskaltanutkaan, 'koska asia on uusi', semmoinen josta ennen ei ole ollut puhetta. Öhqvist lähti paikalla Stjernwall-Walleenin puheille, joka vakuutti että lupa kyllä saadaan. Ainakin viisikymmentä henkeä, ylhäisiä ja alhaisia, on ollut liikkeellä meidän takia. Nuo Trepowin sanat: puolalaisille ei annettu lupaa, miksi teille? -- käyvät mörköinä kummitellen. Asiaa katsotaan valtiolliselta kannalta. -- Olkoon kuinka tahansa, asia on niin tärkeä tulevaisuuteenkin nähden, että meidän täytyy odottaa lopullista ratkaisua. Että meillä on periculum in mora, tietävät asianomaiset vallan hyvin. Mutta rahaa tämä maksaa, etenkin kun ei tule mitään sisään." --

(16/2) "Tämä on jo neljäs kirje, jonka kirjoitan sinulle kieltokatastroofin jälkeen, mutta en vieläkään voi antaa varmoja tietoja. -- Usko pois, kamalampaa aikaa en eläissäni ole kokenut. Kyllä Öhqvist lohduttaa ja sanoo luvan tulevan, mutta epätoivo minua kovasti kiduttaa, kun asia on ventovierasten hoviherrojen kabineteissa ratkaistavana. Niin paljo varmasti tiedän, että anomuksemme Stjernwall-Walleenin virallisen suosituksen kanssa on jätetty hoviministeri Adlerbergille. Tämän viikon kuluessa toivomme päätöstä. Eilen ja tänään olen ollut rahanlainaamis-puuhissa. Parviaisen konttorista sain 250 ruplaa, jolla olen maksanut puolikuunpalkat."

(Pari viikkoa myöhemmin). "Tänään menin Öhqvistin luokse ja kerroin kuinka olemme kurjassa tilassa. Hän otti paikalla 'talarin' päällensä ja ristin rintaansa lähteäkseen hoviministeristöön. Jo eilen hän oli ollut siellä ja saanut vastauksen, että asiasta annettaisiin päätös noin parin viikon päästä (!), mutta hän sanoi siihen että se on tärkeä ja vaatii pikaista vastausta: jaa taikka ei. Silloin luvattiin vastata tänään. Siinä hetkessä juolahti hänen mieleensä, että Trepow ja ministeristön kanslianpäällikkö Küstler olivat keskenään vihamiehiä (jostakin syystä, jonka hän minulle kertoikin) ja päätti käyttää tätä hyväkseen -- ja onnistui. Hän meni näet Küstlerin luokse ja sanoi, että Trepow, jolla on tapana pistää nenänsä joka paikkaan, nyt esteli suomalaisia näyttelemästä y.m. y.m. -- Vai niin, Küstler vastaa, onko Trepow kieltänyt? ja hän poistuu erääseen kansliahuoneeseen, josta kymmenen minuutin päästä palaa ja lausuu: suomalaisilla on julkinen lupa antaa näytäntöjä."

"Meillä on siis lupa. Et usko, kuinka ikävät nämä ajat ovat olleet, joskaan ei niille, jotka tekevät työtä ainoastaan palkan tähden eivätkä välitä siitä mistä palkat maksetaan." --

Näin päättyivät vihdoinkin nämä rettelöt, joiden Vilho luuli aiheutuneen jonkun pahansuovan vehkeistä. Lopulta saatiin kaksi (!) eri lupakirjaa, mutta seurue menetti viivytyksen kautta toista kuukautta kallista aikaa. Palkkoihin Vilho ensin lainasi rahaa, mutta kun luotto ei ollut rajaton, täytyi hänen pyytää Helsingistä 475 ruplaa tullakseen tovereineen toimeen. Ajoittain oli seurueen jäsenillä oikein hätä käsissä. -- Näytännöt alkoivat uudestaan 10/3, jolloin Marianne meni loistavasti. "Yleisö oli äärettömästi innostunut. Huone melkein täynnä; kaikki halvemmat paikat myydyt, mutta kaksi ruplaa maksavat tyhjinä. -- Olipa meillä vieläkin rettelöimistä Trepowin kanssa, joka ei tahtonut ymmärtää meillä olevan lupaa _julkisesti_ myydä pilettejä; täytyi siis lisäksi hankkia 'selitys' selvään lupakirjaan!" -- Tämän jälkeen annettiin vielä seitsemän näytäntöä -- viimeinen 4/4 --, joissa muun muassa esitettiin Sirkka, Nummisuutarit ja Narcisse Rameau. Yleisö oli koko ajan innostunutta, mutta sali oli liian suuri (550 sijaa) täyttyäkseen. Varsinkin kalliimmat paikat olivat usein tyhjinä. "Ani harvoin saamme nähdä suomalaisia, hyväpalkkaisia virkamiehiä teatterissamme. Ne ovat samanlaisia kuin kotona -- sitä paatunutta sukua, johon ei mikään henkinen voima pysty." Tulot näytännöistä olivat semmoisinaan tyydyttäviä, mutta mahdotonta oli saada takaisin mitä pakollisen työttömyyden aikana oli menetetty. Pietarin matka tuotti 2,944 mk. 71 p. tappiota.[70] --

Koska kerrottujen rettelöiden tähden Pietarissa viivyttiin kauvemmin kuin ajateltu oli ja teatteri _Viipurissa_ jo oli vuokrattu seuruetta varten, tehtiin pietarilaisten näytäntöjen väliaikoina kaksi matkaa sinne ja annettiin kummallakin kerralla kaksi näytäntöä. "Seuran kunniaksi saan mainita", Vilho kertoo, "että mennen tullen ajettiin kolmannessa luokassa; ainoastaan hra Himbergille täytyi ostaa toisen luokan piletti." -- Pietarista seurue erosi 5/4 ja samana päivänä alotettiin näytännöt Viipurissa ja jatkettiin niitä toukokuun loppuun.

Tämä Viipurissa olo muodostui suotuisaksi, muunmuassa sen kautta että kymmeneen tilattavaksi tarjottuun näytäntöön otettiin pilettejä 220 markasta kutakin kohti. Bruttotulo 25 näytännöstä oli 16,166 mk. 60 p., se on noin 650 illalta. Vanhempien kappalten ohella annettiin seuraavat uudet: L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä _Oma Toivoni_[71] (Mein Leopold, 16/4) sekä K. Hämäläisen suomentamat Bellyn 1-näytöksinen ilveily _Herkules_ (18/4), Lafontin 2-näytöksinen näytelmä _Ohdakkeet ja laakeri_ (2/5) ja Hahnin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa_ (21/5). Ensin mainituista Vilho sanoo, että se "teki melkein furoren, en milloinkaan ole nähnyt Viipurin yleisöä niin innostuneena". Kavaluus ja rakkaus annettiin "madame" Aspegrenin ja Jeppe Niilonpoika Vilhon hyväksi. Laululintusessa debyteerasi 23/4 nti Landegren, joka tahtoi "täällä koettaa siipiänsä saadakseen uskallusta tulla oopperaan". Menestys lienee ollut huononlainen, koska nimeä ei useammin mainita. Nummisuutarit näyteltiin kaksi kertaa, mutta siitä oli huhuiltu, että se on raaka ja sentähden "porvarissäätyiset daamit" pitivät sopimattomana käydä komediaa katsomassa. Kappale esitettiin siis melkein yksistään miespuolisille katsojille! Muutoinkaan ei Viipurin "fiinimpi herrasväki" suosinut suomalaista teatteria, n.s. "rankilooshit" olivat useimmin tyhjät. -- Samassa kirjeessä, jossa Vilho tekee tämän huomautuksen, on seuraava näyttämöelämää kuvaava piirre: "Kiitoksia paljo teatteriruoasta, jonka lähetit meille. Sen kautta säästyy meille monta, monta markkaa, sillä tätä ennen syötiin ruoat todellisesti -- mitä ei näyttämöllä se kulissien takana(!)" -- Viipurin ajan lopulla teatteri sai loistavan avustajan Ida Basilierissa, joka lauloi kaksi kertaa Jeannetten häissä (12/5 ja 14/5) täpötäysille huoneille. Kirjeistä näkyy, että Bergbom kerran kävi Viipurissa puheosaston luona. Myöhemmin Emilie Bergbom tuli sinne yhtyäkseen Ida Basilieriin Karlsbadin matkaa varten. Silloin päätettiin että Viipurista lähdettäisiin Mikkeliin, johon seuruetta oli pyydetty tulemaan. Samallainen pyyntö oli tullut Joensuustakin, mutta kun mikkeliläiset tarjosivat vapaan matkan sinne ja takaisin Lauritsalaan ja myöskin maksuttoman teatterisalin, noudatettiin heidän kutsuansa. Ettei kesälupaa saataisi, oli Vilholle "oikein mieleen, sillä raha-asiamme ei myönnä levon hetkeäkään". -- Viimeinen näytäntö Viipurissa (Sirkka) oli 28/5 ja sen jälkeen matkustettiin Mikkeliin, jossa ajan tullen tapaamme väsymättömän seurueemme.

* * * * *

Olemme saapuneet puheosaston neljännen ja lauluosaston kolmannen vuoden loppuun ja syytä on luoda katsaus oloihin ja ehtoihin, joista suomalaisen näyttämön kehitys oli riippuvainen. Mitä yrityksen taiteelliseen puoleen tulee, on se jo edellisestä selvillä. Siihen nähden että oli miltei tyhjästä alotettu, oli aivan hämmästyttäviä tuloksia aikaansaatu eikä kellään ollut aihetta epäillä taiteellisen edistyksen jatkumista. Vähemmän ilahuttava ja toivorikas oli taloudellinen puoli.

Edellisistä vuosista tiedämme, että jokainen oli tuottanut tappiota ja että vaillinki kolmannen vuoden lopussa teki 25,383:50 markkaa. Nyt päättyneeltä ja seuraavalta (1872 perustetun kannatusyhdistyksen neljänneltä ja viidenneltä) vuodelta emme ole saaneet käsiimme seikkaperäistä tilinpäätöstä eikä sanomissakaan mainita semmoista julkiluetun. Näyttää siltä kuin olisi katsottu parhaaksi pitää yrityksen arveluttavaa kantaa läheisimpien salaisuutena. Emilie Bergbomin päiväkirjan mukaan olivat näytäntökautena 1875-76 tulot 97,092:21, menot 131,680:59 ja vaillinki siis 34,588:38 markkaa; mutta tähän sisältyy vain se mikä on tullut ja mennyt hänen käsiensä kautta eikä muuta kuin osa maaseututointa koskevaa. Mutta jos niinkin, emme voi ajatella että vaillinki, kaikki lukuunotettuna, olisi ollut vähempi, vaan voimme pitää varmana että kannatusyhdistyksen velka neljännen vuoden lopulla oli vähintäin 60,000 markkaa.

Syystä kun oli huomattu että oopperan tuottama tappio aina oli verrannollisesti suurempi, päätettiin keväällä panna toimeen erityinen kannatuskirjoitus sitä varten. Suomalaisen oopperan kolme ensimäistä vuotta, lausutaan kehotuksessa kirjoittamaan osakkeita, on näyttänyt, että kotimainen laulunäyttämö ei ole mikään harhakuva, jos se vaan saa kehittyä esteettömästi, tarvitsematta taistella lamauttavaa taistelua elämästä ja kuolemasta. Sen vuoksi vaatii sen taloudellinen pohja turvallisempaa perustusta.

"Tyydyttääkseen kohtuullisia vaatimuksia", sanotaan sitten, "täytyy oopperalla olla käytettävänään noin 2 ensi laulajatarta. 2 à 3 toista laulajatarta, 2 ensi tenoria, 2 toista tenoria, 2 ensi baritonia, 1 toinen baritoni, 1 ensi basso, 2 toista bassoa, varma, vaikka pienikin, orkesteri ja ainakin köörin perusjoukko. Kiitettävällä isänmaallisuudella ovat muutamat niistä taiteilijoista, jotka ovat työskennelleet Suomalaisessa oopperassa, luvanneet vastedes palvella sitä palkkiosta, joka on enemmän kuin puolta vähempi ulkomailla tarjona olevaa; niinikään on joukko innokkaita naisia ja herroja luvannut maksutta avustaa kööreissä, mutta oopperan monenlaiset tarpeet vaativat näiden uhrausten ohella rahallistakin apua yleisön puolelta. Eritoten on se orkesterin parannus, jota yleisön puolelta on vaadittu, aiheuttava menoja, joihin tarvittavat varat ainoastaan osaksi ovat saatavissa niistä enentyneistä tuloista, joita järjestetympi toimi tuottaa." --

Koska vuosittain tarvittaisiin noin 15 à 20,000 markkaa, kehotetaan kansalaisia merkitsemään 100 markan vuosilisiä, jotka suoritetaan neljänneksittäin kolmen vuoden aikana. Tämä kannatuskirjoitus tuotti 14,600 markkaa -- tositeossa kunnioitettava tulos, mutta sittekin liian vähäinen oopperatoimen varmentamiseksi. Päin vastoin ahdinko kasvamistaan kasvoi, varsinkin kun menestymisen ehdot muutenkin vähenivät.

Taloudellisten vaikeuksien ohella oli Suomalaisella teatterilla kestettävänä toisiakin vastuksia, jotka yhä uhkaavammin astuivat esiin. Tarkoitamme lähinnä kateellista kilpailua "suuren teatterin" puolelta. Tiedämme jo ennestään että ruotsinmielisellä taholla karsain silmin katseltiin suomalaisen näyttämön voittoja ja että siellä sentähden oli vaadittu oopperaosaston perustamista vastapainoksi suomalaiselle. Tänä vuonna ja etenkin tänä keväänä oli siitä johtuva epäsovun suhde kärjistymistään kärjistynyt. Muistutuksia että ruotsalaisen teatterin, joka takavuosina puhenäyttämönä oli saavuttanut niin kauniita taiteellisia ennätyksiä, edelleenkin tulisi harrastaa ainoastaan tätä lajia näyttämöllistä taidetta, ei otettu kuuleviin korviin. Eikä sekään tosiasia että kotimaiset laulukyvyt melkein poikkeuksetta olivat omistaneet voimansa suomalaiselle oopperalle vaikuttanut asiaan. Ruotsinkielinen ooppera oli väkisinkin aikaansaatava -- yhdentekevä tuliko taiteilijat vaikka kaikki ulkomailta hankkia. Olihan tällä puolella rahaa enemmän kuin toisella ja sen lisäksi suurin osa Helsingin yleisöä, tuota yleisöä, jolle suomenkieli ihanimpienkin sävelmien kannattamana oli jotakin vastenmielistä.

Syksyllä 1875 Ruotsalainen teatteri vihdoin oli saanut kotimaisen laulajattaren, rva Emma Engdahlin Turusta, jolla oli ei ainoastaan nuoruuden viehättävä ansiopuoli (23 v.), vaan myöskin kaunis sulava ääni. Opintoihin nähden hän kyllä oli keskeneräinen, mutta ei se estänyt yleisöä 19/11 kun laulajatar ensi kerran esiintyi Adinana Donizettin Lemmenjuomassa, riemulla tervehtimästä häntä ja tunnustamasta häntä teatterinsa primadonnaksi. Ja niin oli siis ruotsalainenkin ooppera olemassa ainakin näennäisesti korkeammassa merkityksessä kuin edellisinä vuosina, jolloin jo laulunäyttämöä oli harrastettu. Sanomme "näennäisesti", sillä kovin korkealle ei sittekään taiteen lippua nostettu. Arveltiin näet välttämättömäksi antaa musikaalisesti vakavampien oopperojen vaihdella keveitten ja kevytmielisten operettien kanssa ja niin seurasi esim. Lemmenjuomaa Lecocqin kuuluisa M:me Angotin tytär. Tämän suurta ihastusta herättäneen operetin jälkeen tuli Bellinin Unissakävijä, joka aiheutti ylempänä kerrotun hyökkäyksen Ida Basilieria vastaan, kun tämä uskalsi paremmin laulaa erään aarian samasta oopperasta! Ja että se oli vain vähäpätöinen alkuottelu, sen huomasi Helsingin sanomalehdistöstä tänä keväänä, jolloin muutoin valmistauduttiin vastaanottamaan sekä kotimaisia että ulkomaalaisia vieraita Suomen ensimäiseen ja vastaiseksi ainoaan "yleiseen näyttelyyn". Kansalaisten mielissä ei suinkaan vallinnut mikään rauhallinen juhlatunnelma, vaan epäsointu, johon paitse tässä puheena olevia seikkoja melkoisesti oli vaikuttanut pitkällinen väittely "kiitollisuuden velasta", jonka A. Ahlqvistin puhe Olavinlinnan juhlassa edellisenä kesänä oli aiheuttanut ja joka koko kevätpuolen oli riehunut sanomalehdissämme.[72]