Part 10

Mainitun Maria Tudor näytännön jälkeen esitettiin 16/8 Jeppe Niilonpoika aivan täydelle huoneelle. "Näytteleminen onnistui", Vilho sanoo tyytyväisenä itseensä, "paremmin kuin koskaan ennen", yleisö oli innostunut ja niin Tapiokin. Muutamat maalaiset kutsuivat miespuoliset näyttelijät seuraansa purkaakseen heille sydämensä. Valtiopäivämies Pelkonen piti "oivan, miehuullisen puheen Bergbomin kunniaksi" ja tälle lähetettiin tervehdyssähkösanoma. -- Harvemmalle yleisölle annettiin 19/8 Saaristossa ja Laululintunen sekä 21/8 Lapsuuden ystävät ja Lemmenjuoma, joista viimemainituista edellinen ei miellyttänyt kuopiolaisia niinkuin joensuulaisia, mutta jälkimäinen kävi niin hyvin, että Vilho ennustaa nti Töttermanille tulevaisuutta operettilaulajattarena. Runsaasti kokosi väkeä 23/8 Maria Tudor, kun se annettiin toistamiseen (rva Lundahlin hyväksi). "Vaikka oli sunnuntai", Vilho huomauttaa, "seurasi yleisö hyvin hartaana ja hiljaisena näytelmän kulkua. Kenties on jo sunnuntaiyleisökin tottunut murhenäytelmiin. Kättentaputukset olivat kuitenkin laimeat; mutta ne kuuluvatkin enemmän 'blaseeratulle' yleisölle." -- Uusi Karin (Christerson) suomentama huvinäytelmä G. von Moserin _Yhdistysjuhla_ 26/8 antaa Vilholle aihetta huomauttamaan, että seurueen jäsenet eivät vielä olleet kypsyneet puhelunäytelmää esittämään; ainoastaan rva Aspegrenia hän kiittää (Tapio kiittää Vilhoa -- Schumrich -- itseään). Toisen näytöksen jälkeen huudettiin Vilho esiin ja lopussa kaikki. --

Kallion hyväksi näyteltiin 28/8 Rouget de Lisle, Erehdykset ja Kihlaus, joista varsinkin kaksi jälkimäistä miellytti katsojia. Ensimäisen kappaleen nimiosaa näytteli resetinsaaja, joka tosin oli siinä huonompi kuin Lundahl (jonka varsinainen osa se oli), mutta selvemmän kielensä kautta kuitenkin teki yleisölle helpommaksi ymmärtää näytelmää. Ohimennen mainittakoon että roolinesittäjäin vaihdos aiheutti Kallion ja Lundahlin kesken pitkällisen kinastelun, joka laatuaan ei ole harvinainen kulissien takana. -- Päivölä (30/8) esitettiin vähän paremmalle kuin puolelle huoneelle. Vilho luuli että se vetäisi paremmin, jos nimi olisi runollisempi(!) --

Syyskuun 2 p. meni Michel Perrin, ja Vilho todistaa että ranskalaisia huvinäytelmiä ymmärrettiin Kuopiossa paremmin kuin Hämeenlinnassa. Mariannella (4/9) oli niinikään hyvä, jopa erinomainen menestys. "Yleisö ei ole milloinkaan ollut niin innostunut ja ainoastaan Pietarissa olivat kättentaputukset yhtä tiheitä." Neiti Hellsténistä (Cecile de Bussières) Vilho sanoo, että hän näytteli hyvin: "hänestä tulee varmaan näyttelijä". Sama kappale annettiin vielä kaksi kertaa. Toinen näytelmä, joka samassa määrässä saavutti suosiota, oli Jeppe Niilonpoika, sillä kun se 11/9 esitettiin toisen kerran, oli ihastus vielä suurempi kuin ensi iltana. Jeppe -- Vilho huudettiin esiin neljä kertaa. "Näytelmän loppu oli niin muutettu, että kun Jeppe on kertonut kummalliset onnenvaiheensa Jaakko suutarille ja tämä nauraa hänelle, Jeppe totisena viskaa pois lasinsa ja lausuu: 'Vai unta? Ovatko nämäkin [4 riksiä] unta? Juo itse viinasi. Hauku minua konnaksi, jos enää maistan tippaakaan!'" -- Kolmas suuri menestys oli Viuluniekka 15/9. "Näytteleminen kävikin oivallisesti. Harvoin kirkossakaan olen huomannut semmoista äänettömyyttä ja hartautta kuin sinä iltana teatterissa." -- Muista näytännöistä mainittakoon vielä, että Bruysin ja Palapratin 3-näytöksinen huvinäytelmä, keskiaikaisen farssin mukaelma _Pekka Patelin eli sukkela asianajaja_ näyteltiin ensi kerran 20/9, Preciosa kaksi kertaa 23/9 ja 27/9, ensi iltana Suorin tie paras, toisena Suuria vieraita jälkikappaleena.

Kaksi viimeksi mainittua ohjelmaa -- näytäntösarjan viimeiset -- miellytti katsojia muun muassa senkin tähden että avustamassa oli joukko kaupunkilaisia.[39] "Kuopiossa olomme päättyi loistavasti", Vilho kirjoittaa, "Bartholdus Simonis valloitti kokonaan yleisön sydämet, ja Suuria vieraita näkyy olevan kuopiolaisten lempinäytelmiä." Tulot tekivät keskimäärin noin 376 mk illalta. Syyskuun 30 p. kaupunkilaiset pitivät seurueelle uljaat pidot, joissa maisteri A. Lindholm esitti maljan Suomalaiselle näyttämölle ja maisteri G. Händell sen naisille. Sairauden tähden Vilho ei ollut näissä läksijäiskemuissa.

Valitettavasti kyllä Vilhon sairaus ei ollut tilapäistä laatua, vaan niinkuin sanotaan alku loppuun. Totta on että kuolema vielä säästi hänet kauvan ja että hänellä oli kauniimmat taiteelliset ennätyksensä saavuttamatta, mutta kuitenkin on syytä jo ottaa huomioon millainen hänen terveytensä tila oli, jotta voisimme oikein arvostella hänen työtänsä Suomalaisen teatterin palveluksessa. Elokuun 8 p:nä Vilho kirjoitti Bergbomille: "Olen sangen heikko terveydeltäni. Joka päivä on tullut verta oikeanpuolisesta keuhkosta, jossa lääkäri sanoo olevan kroonillisen tulehduksen." Kumminkin hän väsymättä pysyi toimeliaana, ahkerasti johtaen harjotuksia ja näytäntöjä ja kaikkea muuta asiaan kuuluvaa, puhumatta siitä että hän itsekin esiintyi näyttämöllä yhtä usein kuin toiset. Kuopion teatteri ei ollut laisinkaan varustettu syys- taikka talvi-ilmoja vastaan, ja kun tänä vuonna ilmat varhain muuttuivat kolkoiksi, näyttelijät kärsivät siitä paljo. Kerrankin oli harjotus tykkänään keskeytettävä kylmän sään tähden. Missä tilassa Vilho oli, kun Kuopiosta lähdettiin, näkee seuraavista riveistä (Savonlinnasta 4/10):

"Kuopiossa olo loppui, mutta samassa loppui voimanikin. Varmaan vilustuin kun Preciosa annettiin ensi kerran; sinä iltana oli melkoinen pakkanen, meitä oikein värisytti. Viime näytäntöpäivänä olin jo sangen heikko, mutta näytellä piti; yleisö odotti kiivaudella Bartholdusta ja Suuria vieraita. Mitään muuta ei olisi kelvannut antaa. Seuraavana päivänä syljin verta ja siitä lähtien olen koettanut, lääkärin neuvon mukaan, olla hiljaisuudessa niin paljon kuin mahdollista. Hän kielsi minua näyttelemästä niin usein: saisin, kun paranisin, esiintyä ensi aluksi vain kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa. 'Mutta mikä auttaa täällä köyhän?' Huomenna näyttämölle taas. Olen sentään kuitenkin niin terve, ettei enää tule verta. Vähän enemmän voimia vaan! Kyytirattaille minun ei ole hyvä nousta. Ne tappaisivat minut jo peninkulman päässä." --- --

Tällä olemme tulleet näyttelijäin yksityiselämän alalle ja erään Kuopiossa sattuneen tapahtuman johdosta on meillä syytä lisätä vähän siihen kuuluvaa.

Olemme kertoneet millä hartaudella nuori teatteriseurue ryhtyi toimeensa ja millä innostuksella sitä kaikkialla tervehdittiin, mutta ei kenkään joka vähänkään tuntee teatterielämää sentään oudoksune, että tällä kaikella oli varjopuolensakin. Itsestään on selvää että tässäkin seurueessa välttämättömästi ilmaantui semmoisia sisällisiä kinastuksia ja rettelöltä näyttelijäin kesken sekä heidän ja johtomiesten välillä, jotka niin sanoaksemme kuuluvat ammattiin ja joiden psykoloogisena perusteena ovat toiselta puolen inhimillinen heikkous ja puutteellisuus ylipäätään ja toiselta puolen taiteilijaluonnolle omituinen herkkätuntoisuus, joka kun kukin pitää arvonsa riippuvana ulkoa päin tulevasta arvostelusta aina on loukkauksille altis. Senlaatuiset pikkuseikat eivät kuitenkaan ansaitse teatterin historioitsijan huomiota, joskin lähteet tekisivät mahdolliseksi esittää esimerkkiä niistä. Mutta sen ohella ilmaantui ikävämpiäkin seikkoja, jotka, kuinka mielellään ne sivuuttaisikin, ehdottomasti ovat luettavat taidelaitoksen historiaan.

Se seikka, joka tässä on lyhyesti mainittava, oli lähimmässä yhteydessä yrityksen päämäärän, se on suomenkielisen näyttämön perustamisen kanssa. Tämän päämäärän merkityksen ja siitä johtuvia velvollisuuksia näyttelijät yleensä oivalsivat, mutta kumminkin oli niitä, jotka siitä vähän välittivät. Seurueen jäsenet kun olivat kotoisin eri osista maata ja enimmäkseen perusteellisempaa koulusivistystä vailla, on luonnollista että heidän puhekielensä oli kaikkea muuta kuin yhdenmukaista. Pääkeino tämän asianlaidan parantamiseksi oli tietysti se että näyttelijät puhuivat keskenään suomea, sillä hyvä kielenkäyttö ei suinkaan riipu yksistään ulkoalukemisesta taikka tiedoista vaan _tottumuksesta_. Mutta tähän eivät kaikki olleet halullisia. Näyttelijäin joukossa eräät -- etupäässä Lundahl, Himberg ja Böök -- muodostivat jonkunlaisen ruotsinmielisen puolueen itse Suomalaisessa teatterissa, juljeten väittää täyttävänsä kaikki mitä heiltä sopi vaatia kun puhuivat suomea näyttämöllä, ja tietysti he esimerkillään ja kehotuksillaan koettivat saada toisiakin kannalleen. Noissa mainituissa asui, vaikkeivät lainkaan olleet korkeista kodeista lähteneitä, tuo ruotsalaisen yläluokkahengen herättämä ja syvälle kansan itsetiedottomiin kerroksiin syöpynyt käsitys että suomi, _kansan_ kielenä, oli ruotsia halvempi. Kun toiset taas rakastivat suomenkieltä omana ja oman kansansa kielenä ja lisäksi oivalsivat, että suomalaisella näyttämöllä oli erikoinen kunniakas tehtävä tämän kielen käytännön ja viljelyksen edistämisessä, niin ymmärtää miten erimielisyys näin tärkeissä asioissa oli omansa häiritsemään seurueen sisällistä elämää. Kaikkein pahinta oli kumminkin että eripuraisuus tuli sen ulkopuolellakin tunnetuksi, jopa siinä valitettavassa muodossa että nuo toismieliset usein esiintymisellään loukkasivat teatterin parhaimpia ystäviä. Varsinkin maalaiset hämmästyivät kun teatterissa, joka muka varta vasten edusti suomalaista kansallisuutta ja kieltä, tapasivat jäseniä, jotka heidänkin seurassaan käyttivät heille tuntematonta kieltä. Sitä paitse samat näyttelijät kullakin paikkakunnalla tapasivat itselleen hengenheimolaisia, jotka antoivat heille "moraalista" kannatusta heidän "liberaalisissa" mielipiteissään.[40] Tähän suuntaan käyvä kehitys saavutti Kuopiossa huippunsa ja vei ratkaisukohtaukseen, joka kuitenkaan ei aiheutunut yksistään ruotsinmielisyydestä. Himbergillä oli näet myöskin se heikko puoli, että hän kiihtyessään ja varsinkin juotuansa ei enää tyytynyt sanoihin todistuskeinoina. Kun hän siten eri tiloissa oli esiintynyt kovin loukkaavasti, ei Vilholla ollut muuta neuvoa kuin ilmoittaa asia johtokunnalle Helsingissä. Tämä antoi hänelle oikeuden erottaa Himberg joko kohta taikka vuoden kuluttua umpeen, jos toverit suostuivat pitämään hänet seurassaan. Säälistä enemmistö oli taipuvainen jälkimäiseen vaihtopuoleen, mutta kun asia esitettiin Himbergille, tahtoi hän ylpeästi kohta erota, johon Vilho tietysti suostui. -- "Tämä erottaminen on meille", Vilho mietiskeli tapauksen johdosta, "käytännölliseltä kannalta katsoen hyvin suuri vahinko, mutta vielä suurempi on voittomme kansalliselta kannalta. Etenkin näyttelijän pitää kaikesta sydämestään rakastaman ja kunnioittaman sitä kansaa, jonka palveluksessa hän on; sillä näytelmätaide ei ole kosmopoliitillinen; se on ihan arvoton, jos ei kansallinen henki sitä elähytä, kansan rakkaus sitä virvoita." -- Siihen juttu ei kuitenkaan päättynyt. Kaupungissa alkoi huhuja käydä, kuinka Himbergiä oli teatterissa, sentähden muka että hän kerran oli uskaltanut laulaa ruotsalaisen laulun, kohdeltu niin pahoin, että hän oli pakotettu eroamaan seurueesta. Näin tulleena säälin esineeksi Himberg toimeenpani tanssi-iltaman saadakseen varoja millä lähteä paremmille maille. Kuopiosta hän lähti Savonlinnaan ja koetti sielläkin, vaikka turhaan, aikaansaada iltaman. Vihdoin saapui hän Helsinkiin ja loppu oli, että hän "katuvaisena lapsena" 8 p. marrask. otettiin takaisin teatteriin. Syynä tähän ei ollut se että hänet olisi huomattu viattomaksi, vaan toiselta puolen Bergbomin hyväsydämisyys, toiselta hänen kykeneväisyytensä pienempiin lauluosiin. -- Tarpeetonta on meistä lähemmin kertoa mitä tästä tapahtumasta luettiin sisämaan lehdissä ja kuinka se tuskastutti kivuloista Vilhoa. Luonnollista on ettei se heikko puoli seurueen sisällisessä elämässä, josta olemme puhuneet, piankaan parantunut, olihan se teatterin pikkuyhteiskunnassa heijastus siitä mitä nähtiin isommassa sen ympärillä.

Viettäen kesänsä Helsingissä Bergbom-sisarukset niin sanoaksemme päivä päivältä seurasivat puheosaston tointa maaseudulla ja valmistivat mitä valmistettavaa oli lauluosaston jatkuvaa toimintaa varten. Tämän osaston jäsenten tuli syyskuun lopulla kokoontua Helsinkiin, jotta näytännöt voisivat alkaa lokakuun alusta. Siksi he saivat käyttää ja nauttia vapauttaan kukin mielensä mukaan.

Viimeisen Fra Diavolonäytännön jälkeen neidit Strömer olivat lähteneet Ouluun antaen matkalla laulajaisia Jyväskylässä ja Kokkolassa, jota vastoin Ericsson ja Bergholm olivat esiintyneet Turussa, Uudessakaupungissa ja Porissa, josta olivat matkustaneet Ruotsiin. Kaikkialla kohtasivat oopperan laulajattaret ja laulajat suurta suosiota, sillä heidän konserteissaan saivat maaseutulaisetkin jotain käsitystä siitä kauniista, josta sanomalehdet olivat niin innostuneesti puhuneet. Neidit Strömer antoivat sitte vielä kesäkuulla kaksi menestyksellistä konserttia Oulussa (toisessa oli 300 kuulijaa), sekä syyskuulla Turussa, Porvoossa ja Viipurissa. -- Ericsson taasen kirjoittaa Bergbomille, että hän otti tuntia plastiikassa rva Martinin luona, joka sanoi että hän jo hyvin hoiti käsivarsiaan, mutta että hänen jalkansa vielä juonittelivat. Edelleen hän opetteli rooliaan Bellinin Normassa, joka ooppera oli määrätty esitettäväksi alkavalla näytäntökaudella. Lopuksi hän kertoo olleensa Antti Almbergin oppaana Tukholmassa ja nimittää itseään "fennomaaniksi". --

Edelliseen lisäämme seuraavat tiedot. Lydia Laguksesta, joka Wienissä harjotti opintoja rva Caroline Prucknerin johdolla, oli jo kevätpuolella tullut hyviä uutisia, hän oli menestyksellä laulanut eräässä kirkkojuhlassa ja opettajattaren toimeenpanemassa iltamassa.[41] Syksympänä mainitsivat sanomat kolme taiteilijanalkua lähteneen ulkomaille, jotka myöhemmin tulivat esiintymään suomalaisella laulunäyttämöllä. Ne olivat ylioppilas Bruno Holm, joka jo oli nauttinut erään italialaisen opettajan johtoa Pietarissa ja syyskuulla matkusti Italiaan, sekä ylioppilas N. Kiljander ja nti Mathilda Lagermarck, jotka molemmat opettelivat taidettaan Tukholmassa. -- Vihdoin on tässä muistettava eräs teatteria lähellä oleva henkilö, nimittäin rva Raa, joka syyskuun 3 p. Kristianiassa vietti häitään norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa. Suomalainen teatteriseurue lähetti silloin Kuopiosta seuraavan sähkösanoman morsiamelle: "Charlotte Raa, Suomalaisen teatterin jäsenet toivottavat Sinulle sydämellisesti onnea avioliittoosi. Kiitollisuudella muistelemme Sinua aina." --

Paitse Normaa -- ja sitä ennenkin -- oli Rossinin Parranajaja annettava ja oli sitä varten sopimus tehty _Ida Basilierin ja Elis Dunckerin_ kanssa. -- Ida Basilier, joka yhä oli oleskellut Tukholmassa koko viimeisenkin näytäntökauden esiintyen viidessä eri oopperassa (m.m. 16 kertaa Philinenä Mignonissa) ja loistavassa jäähyväiskonsertissa saaden vastaanottaa mitä lämpimimmät suosionosotukset yleisön puolelta, oli tällä aikaa vaihtanut kirjeitä Emilie Bergbomin kanssa ja usein julkilausunut halunsa palvella Suomalaista oopperaa. Toukokuulla hän oli lopullisesti sitoutunut vierailemaan Rosinana, lisäten siihen: "sydämestäni iloitsen saada laulaa ja puhua rakasta kieltämme näyttämöltä". Kesäkuun alkupuolella laulajatar matkusti Turun kautta Ouluun, syyspuoleen paluumatkallaan antaakseen konsertteja Vaasassa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Haminassa, Turussa ja vihdoin Helsingissä. -- Elis Duncker jälleen oli jatkanut opintojaan Milanossa maestrojen Lampertin ja Vanuccin johdolla. Kirjeistä Bergbomille näkyy että tämä viime aikoina oli avustanut häntä rahalähetyksillä ja jo maaliskuulla Duncker oli luvannut esiintyä Figarona. Laulaja palasi kotimaahan heinäkuulla ja 17/9 hän ensi kerran (kahden vuoden päästä) antoi laulajaiset Helsingissä. Tästä konsertista, jossa avustajina esiintyivät Suomalaisen oopperan jäsenet, sanotaan Morgonbladetissa:

"Hra Elis Dunckerin laulajaiset eilen oli juhlahetki musiikinystäville. Kukkuroillaan täysi salonki tervehti hra Dunckeria sekä myötävaikuttavia taiteilijoita ensi hetkellä vilkkailla kättentaputuksilla, ja joka numeron jälkeen puhkesi yleisön ihastus ilmi uudistetuissa suosionosotuksissa. Ja hra Dunckerin yhtä teeskentelemätön kuin varma esitys kaikissa laulamissaan kappaleissa näytti todella kuinka etevässä koulussa hän oli kehittänyt kauniin ja sympaattisen äänensä. Enimmän viehättivät kenties Mattein romanssi ja ihmeen kaunis hengellinen sävelmä Gounodin Gresu Nazareno. Ne kaksi suomalaista kansanlaulua, jotka hra Duncker lauloi, olivat luullaksemme täällä uusia. -- Että Lucian sekstetti, jonka neidit Strömer sekä hrat Ericsson, Achté ja Bergholm lauloivat, kuunneltiin suurimmalla ihastuksella, lienee tarpeetonta sanoa. Se synnytti mitä myrskyisimpiä kättentaputuksia ja bravohuutoja, jotka vaikenivat vasta kun ihana sävelteos toistettiin. -- Konsertti jätti ylipäätään jälkeensä hienon ja aitomusikaalisen nautinnon vaikutelman."

Oopperanäytännöt alkoivat Ida Basilierin vierailulla -- Arkadiassa, sillä kun Ruotsalaisen teatterin johtokunta, niinkuin ennen on mainittu, oli kieltänyt avata oviansa kansalliselle oopperalle, oli ollut pakko jälleen kääntyä myöntyväisempien venäläisten puoleen. _Sevillan Parranajaja_ oli niin valmistettu, että laulajattaren ei tarvinnut odottaa, vaan annettiin ensimäinen näytäntö jo tiistaina 29/9 ja sitten vielä neljä peräkkäin (2, 3, 5 ja 6 p. lokak.) täpötäysille huoneille. Ensi iltaa sanotaan "uudeksi riemuhetkeksi kaikille, jotka nauttivat säveltaiteesta ja joille musiikin tulevaisuus maassamme on rakas". Ilolla tervehdittiin taiteilijatarta, jonka avulla ensi kerran [neljä vuotta varhemmin] oli voitu esittää ooppera suomenkielellä, ja kiitollisella ihastuksella tutustuttiin rakastettavaan Rosinaan, josta nähtiin kuinka erinomaisesti hän oli edistynyt sekä musikaalisessa että näyttämöllisessä suhteessa. Kättentaputukset ja kukat ja esiinhuudot ilmaisivat yleisön sydämelliset tunteet. Miespuoliset laulajat esiintyivät niinikään kaikella kunnialla ja varsinkin Elis Duncker -- Figaro sai odottamattoman varmalla ja miellyttävällä laulullaan kuulijoitten suosion. -- Morgonbladetin arvostelusta (nimimerkki **) otettakoon seuraava:

Ne vaikeudet, jotka semmoinen etelämaalainen sävelteos kuin Rossinin Sevillan Parranajaja luonnollisesti tarjoaa suomalaisille taiteilijoille, voitti ainakin yksi esiintyjä loistavalla tavalla. Nti Ida Basilierin Rosina on piirteiltään kenties enemmän ranskalainen kuin italialainen, mutta kaikissa tapauksissa erinomaisen kietova ilmiö. Hänen häikäisevä, loistava koloratuurinsa viehättää etupäässä suurta yleisöä; suurempiarvoisena pidämme kuitenkin säihkyvää suruttomuutta, jolla taiteilijatar täysin kourin sirottelee ympärilleen musikaalisia helmiään ja hohtokiviään. Laulukohtaukseen sovitettu ja lopussa uudistettu pintapuolinen, mutta siro Venzanovalssi herätti suosionmyrskyn. -- Nti Basilierin jälkeen tuli suurin huomio hra Dunckerin osaksi. Tilapäinen pahoinvointi on estänyt hänen paksua, ytimekästä ääntänsä esiintymästä täydessä vapaudessaan, mutta hänen sympaattinen, yksityiskohdiltaan rikas esityksensä on hankkinut tälle Figarolle paljon ystäviä. Luullaksemme on hra Dunckerilla kuitenkin oleva kiitollisempi ura traagillisen oopperan kuin buffan alalla, sillä jälkimäinen vaatii sujuvampaa tekniikkaa kuin hänen omistamansa. -- Hra Ericssonin kaunis ääni on ollut hyvin paikallaan niissä sulavissa sävelmissä, jotka kuuluvat Almavivan osaan. Joskus epätasaisella, mutta usein kevyellä koloratuurillaan laulaja tuotti yleisölle mieluisen yllätyksen. Näytteleminenkin oli entistä vapaampi. Sitä vastoin ei tempon jouduttaminen ole kadonnut. -- Hra Bergholmin Bartholo näytti laulajan tavalliset ansiopuolet: yksityiskohtien huolellista suoritusta, äännännän varmuutta sekä myötätuntoa herättävää hyvänluontoisuutta esityksessä. Koomillisemmissa kohdissa oli väritys liian vaaleahko. -- Hra _Emil Genetzin_[42] kaunis, täyteläinen ääni oli sangen vaikuttava yhteislauluissa. Basilion päänumero, suuri 'parjaus-aaria', oli kumminkin jätetty pois, joten rooli oli muuttunut vähäpätöiseksi. -- Vihdoin on huomioon otettava, että Richard Faltin nyt niinkuin ennenkin oli kokonaisuuden johtajana. Orkesteriin oli hänen onnistunut hankkia uusia voimia, ja kiitos olkoon taitavan, varman johdon se suoritti tehtävänsä aika tyydyttävästi. Ida Basilierin oli 7 p. lokak. lähteminen. Sentähden pidettiin hänelle maanantaina 5 p., näytännön jälkeen, läksijäiset, jossa tilaisuudessa professori Z. J. Cleve julkilausui kansalaisten kunnioituksen ja kiitollisuuden etevälle taiteilijattarelle. Seuraavana iltana hän viimeisessä näytännössä sai täysin määrin vastaanottaa suuremman yleisön lämpimiä tunteenilmaisuja. --

Samana päivänä kun "diva" lähti, Emilie Bergbom kirjoitti sisarelleen rva Heurlinille kirjeen, josta emme voi olla ottamatta seuraavaa:

"-- -- Parranajaja on mennyt ja mennyt suurella loistolla, viisi kertaa yhdessä viikossa! Aina täysille huoneille ja ylen mieltyneelle yleisölle, vaikka Wahlström ei tahdo myöntää, että ihastus nyt olisi verrattava Trubaduri-ihastukseen. Ida on ollut aivan ihastuttava: iloinen, ystävällinen ja rakastettava, niin että hän on voittanut kaikkien sydämet. Sitä paitse hän lauloi oivallisesti ja näytteli sievästi ja vilkkaasti. Kaikki muutkin olivat sangen hyviä, varsinkin Duncker. Hän liikkuu luontevasti ja hyvin ja on ulkonäöltään soma näyttämöllä; ikävä kyllä on hänen äänensä ollut vähän käheä, niin ettei se muuta kuin yhden ainoan kerran esiintynyt koko täyteläisyydessään ja kauneudessaan. Julman rasittava on tämä aika ollut, mutta kyllä teatterin henkinen voittokin on erinomainen, etenkin kun Ida ääneen ja hiljaa on julkilausunut tyytyväisyytensä sekä lupauksensa palata, kenties jo ensi keväänä laulaakseen yön kuningattaren osaa Taikahuilussa. En voi kertoa suuren teatterin ponnistuksia saada hänet esiintymään, vaikka vain yhden ainoan kerran ja laulamaan näytösten välillä, mutta onneksi hän oli lujamielinen. Emanuel[43] piti hänelle komeat aamupäivä-kahvit ja samppanjapäivälliset ja niissä oli rva Bolin, Elin Trapp y.m. julmasti käyneet hänen kimppuunsa ja koettaneet saada hänet uskomaan, että Kaarlo ei hituistakaan välitä itse taiteesta, vaan tarkoittaa kaikki yksistään kielikysymystä, ja hän käyttää taiteilijoita ainoastaan kuin nukkeja sen edistämiseksi".[44] --

"Kaiken tämän äärettömän puuhan keskellä olen ollut kovin levoton Kaarlon terveyden tähden: hän on ollut liiaksi rasitettu ja hermostunut, että hän useimmiten ei ole nukkunut kahtakaan tuntia yössä, vaan noussut ja pukeutunut ja kävellyt edestakaisin salissa. Eräänä yönä kääntyi hänen hermostumisensa niin vaikeaksi, että hän sai jonkunlaisen pyörtymyskohtauksen, jota seurasi kauhea levottomuus ja tuskantunto, niin että meidän keskellä yötä täytyi lähettää noutamaan lääkäriä. Onneksi hän nyt taas on melkoisesti voimissaan ja on nukkunut jotenkin hyvin, mutta oikein terve hän ei suinkaan ole. Hän oli jo heikko ennen Rääveliin lähtöänsä ja sen jälkeen on hänellä ollut kuulumattoman paljo puuhaa ja vaivaa. Therese [Hahl] on totta kyllä ollut erinomainen ja auttanut kaikessa missä on kyennyt; palvellut säestäjänä y.m., mutta hän onkin ollut Kaarlon ainoa turva." --

Lauluosaston varsinainen toimi syyskaudella oli määrätty tapahtuvaksi Turussa; mutta ennen lähtöä sinne annettiin kumminkin kaksi Trubaduri-näytäntöä pääkaupungissa, 16/10 ja 19/10. Kumpanakin iltana oli huone kukkuroillaan ja yleisön innostus samoin. Varsinkin toisella kerralla ilmaistiin ihastuksen ja erohetken tunteet myrskyisesti, ja kaikki saivat osansa. Erittäin mainittakoon, että yhteen Emmy Strömerille ojennettuun kukkakimppuun oli kätketty tiedonanto, että joukko hänen ystäviään ja ihailijoitaan pyysi saada yhteisesti lahjoittaa hänelle pianon muistoksi hänen heille tuottamastaan taidenautinnosta. Lopuksi yleisö huusi esiin orkesterinjohtajan Richard Faltinin ja koko yrityksen päällikön Kaarlo Bergbomin, ilmaistakseen heillekin kiitollisuuttaan.

Kaksi päivää tämän jälkeen kerrottiin sanomissa, että nti Emmy Strömer ja hra Achté olivat kihloissa.