Part 9

"Et voi kuvitellakaan", kirje jatkun, "mikä helmi seuralla oli Lagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia henkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän näytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria, loistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan häntä etevämmän. -- Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin tutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka persoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä. Hän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta sitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen kasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen olennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa oli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta, jota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa, mutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta henkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti minua." -- --

Viikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan Villingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku aika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että hän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti lähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella tuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli teatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän kuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli hupaista tutkia häntä.

"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde hänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat lämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas. Ajatteles Chateaubriand'in René'tä -- ei Amerikan aarniometsän ympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan -- keskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen maaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo Ahlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin hänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen niinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt ja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän näyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas)." -- Neiti Forssman seisoo "traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja totuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin on hän vähemmin monipuolinen." -- Raalla on "aivan tavattomat luonnonlahjat"; hän on "luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi minuun todella haaveellisella mieltymyksellä -- mieltymyksellä, joka hänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen kieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia tunteita."

Tässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden kahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen tehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman -- silloin rouva Raa -- josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin puhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana seikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle kertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä kehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia harvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus hänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee Raan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä nojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka eivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella, välittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi erehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka jollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen hän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia fantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen vartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna ilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi näyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa henkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi näyttämöllisen taiteen mittapuuksi.

Juhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja sydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten sukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen, johon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan Grönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui lavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että Otto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka poissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet Helsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan lehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei voinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.

Tuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän ryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen kirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta julkaista aikakauskirjan: "Kirjallinen Kuukauslehti", ja esiintyivät hän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander tilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat varsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja Yrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä osaa sisällystä ja arvoa.

Bergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä, sillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa. Hän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä vuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin Bergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta 1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen draaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa arvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin kirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää, sanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.

Koska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on ensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että kykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin vapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi. Joskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista, jota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin menevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa kirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että lauserakennuksessakin -- kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin kirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin tunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe suomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä painavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä kirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat oivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän jälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei olisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä kansaa.

Voimme siis pitää epäämättömänä tosiasiana, että puuttuva suomenkielen taito ehkäisi Bergbomin runollisen tuotannon. Hän ei näy koettaneenkaan sepittää mitään runomittaista ja muutoinkin alkuperäinen tuotteliaisuus supistui supistumistaan. Salomon de Caus, Saul, Tuomas piispa y.m. runolliset aiheet, jotka niinkuin edellisestä tiedämme kuitenkin olivat täyttäneet hänen koko sielunsa, jäivät sikseen, ja ainoa draama, jonka hän enää sai käsistään, oli Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaistu kaksinäytöksinen "Paola Moroni". Siitä ja niistä seikoista, jotka aiheuttivat sen synnyn, on seuraavassa luvussa puhuttava. Muutoin hän on tuskin muuta runollista tuottanut kuin kolme novellia, "Julian", "Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmistelmeessä", jotka samassa järjestyksessä yksi kunakin vuonna tavataan aikakauskirjassa 1867, 1868 ja 1869.

Nämä novellit todistavat kauttaaltaan tekijän kirjallista koulutusta, mutta tuntuvat -- osaksi juuri sentähden -- enemmän nuoruudenteoksilta kuin kypsyneen kirjailijan tuotteilta. Pääasiana kertomuksissa on tavallaan sielunelämän kuvaaminen, mutta ei kuitenkaan nykyiseen pienimpiä piirteitä myöten analyseeraavaan tapaan, vaan niin että voimakkaat intohimot esitetään rikosten syvinä alkusyinä. Tämä koskee kahta ensimäistä, jotka jossakin määrin muistuttavat George Sandia -- enemmän toki aiheiden kuin esittelyn puolesta. Kaikki kolme osottavat tekijän kehittyneen romanttisuuden aikana sekä että hänessä oli erikoinen taipumus draamallisiin aiheisiin ja kohtauksiin. Jos ajattelee Juliania, hämäläisen paroonin, vakavaan elämään kykenemätöntä poikaa, joka palatessaan pitkiltä ulkomaanmatkoilta tapaa kotikartanon veljensä hallussa ja entisen lemmittynsä veljen vaimona ja joka intohimonsa ajamana ensin koettaa vietellä kälynsä ja sitten epätoivoisena aikoo surmata itsensä, mutta sen sijaan tulee syypääksi veljensä tapaturmaiseen kuolemaan, niin täytyy myöntää että hän olisi omansa romanttisen perhedraaman sankariksi. Muutoin Julian on jonkunlainen Renétyypin toisinto; toinen päähenkilö, Magdalena, on puhdas, haaveista vapaa luonne ja vasta hänen kuoltuaan Julian eräästä kirjeestä saa tietää, että vainaja kuitenkin oli häntä rakastanut. Jos taasen ajattelee Sakaria, tuota taikauskoista saituria, joka elää erakkona mökissään vieraalla paikkakunnalla ja antaa entisen tuttavansa, Vilho rosvon, viekotella itsensä "aarnihaudasta" nostamaan ja säilyttämään toisen varastaman raha-aarteen sekä vihdoin menetettyään rahansa epätoivoon joutuneena murhatun postinkuljettajan pienestä tyttärestä saa sydämelleen paremman lohdun kuin kadotettu aarre oli ollut, niin ei ole vaikea nähdä hänessä päähenkilöä pienessä liikuttavasti päättyvässä kansannäytelmässä. Sangen draamallinen on vihdoin pääkohtaus novellissa "Sydämiä ihmistelmeessä", jossa kerrotaan miten Puolan kapinan aikana eräässä Etelä-Suomen pikkukaupungissa nälkää kärsivän kansannaisen laulu saa erään venäläisen upseerin puolalaista syntyperää olevan puolison julkilaulamaan sorretun kansansa tuskantunteet.

Näytteeksi ottakaamme tähän kuvaukset suomalaisen ja puolalaisen naisen lauluista -- molemmat kauniimpia, lyyrillisimpiä kohtia näissä novelleissa:

"Suloisia lauluja Wappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähdikästen talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järven aaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punastuivat, paleltuneen kasken vieressä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satavuotisten kesäin pettyneistä toivoista ja satavuotisten talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta."

"Wanda lauloi puolalaista laulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset oriit lensivät sotakenttäin yli, terävät sapelit kimaltelivat auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava, melkein riemuitseva suru hehkui Wandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon."

Tämä viimeinen novelli on ylipäätään sujuvammin kirjoitettu kuin edelliset ja näyttää siinäkin edistystä, että kertomus, miten se aiheeltaan tuntuukin romanttiselta, on tekijän omalta ajalta ja sisältää piirteitä hänen omasta kokemuksestaan. Mutta juuri samana vuonna (1869) kun hän sen kirjoitti, alkoi Bergbomille haamoittaa toinen elämäntehtävä kuin runoilijan.

Enin osa Bergbomin kirjoituksia Kuukauslehdessä on joko kirjallishistoriallisia tai kriitillisiä. Edelliset koskevat paraasta päästä ranskalaista, mutta myöskin muiden maiden kaunokirjallisuutta 1850- ja 1860-luvuilta; esitys nojaa epäilemättä alkuperäisiin tietoihin, sillä tällä alalla Bergbom oli lukenut kaikki mitä saatavissa oli. Jälkimäiset ovat arvosteluja siitä suomen- ja ruotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta, joka ilmestyi niinä vuosina, jolloin Bergbom oli osallinen aikakauskirjan toimituksessa.

Varsinkin Kuukauslehden kahtena ensimäisenä vuotena ilmaantui ylen vähän uutta kirjallisuutta, sillä sattuihan juuri silloin tuo kauhea nälkäaika, jolloin kansamme taisteli olemassa-olostaan tuhoavaa hätää vastaan. "Luonnollista on", Bergbom eräässä arvostelussa v:lta 1868 lausuu ajatellessaan mennyttä aikaa, "luonnollista on, että kamalan sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luonteensa, liika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä." Eikä sen jälkeenkään kirjallinen sato ollut erittäin runsas. Mutta arvostelija kohteli vähäarvoistakin mitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja toisinaan ilmestyi kumminkin semmoista, jonka todellinen kirjallinen arvo antoi hänelle aihetta julkilausua vilpittömän ilonsa ja tunnustuksensa, niin Kiven "Karkurit" ja "Lea", niin Oksasen "Säkeniä II".

Bergbomin toimi Kirjallisessa Kuukauslehdessä luonnollisesti ei vienyt mainittavasti aikaa, vaan hän saattoi esteettömästi jatkaa lukujaan ja tutkimuksiaan, joiden lähimpänä päämääränä oli lisensiaattitutkinto. Keväällä 1868 valmistui väitöskirja "Om det historiska dramat i Tyskland" (Historiallisesta draamasta Saksassa), ja julkinen väittely tapahtui 30 p. toukokuuta. Virallinen vastaväittäjä oli O. Toppelius, custos W. Lagus ja praeses Fredr. Cygnaeus. Tämän alottajaispuheesta siteerattakoon runollinen lauselma, joka sisältää kauniin tunnustuksen väitöskirjan tekijälle. Cygnaeus, joka edellisenä vuonna oli eronnut professorinvirastaan, sanoi näet "tämä väitöskirja oppaanaan" palanneensa kateederiin "niinkuin maanviljelijä palaa niille saroille, joihin hän on kätkenyt paraimmat siemenensä ja jotka ollen täydessä kukoistuksessa lupaavat runsaita, kypsyviä satoja". -- Itse väitöskirjasta sanottakoon tässä vain että se, niinkuin senaikuiset ylipäätään, oli verraten lyhyt, ainoastaan satakunta sivua. Siitä huolimatta se todistaa tekijän tavatonta kirjallisuuden tuntemusta. Lyhyesti, mutta itsenäisesti Bergbom näet siinä karakteriseeraa pitkän sarjan runoilijoita ja heidän teoksiaan tuolla nerokkaalla ja ytimekkäällä tavallaan, joka vastustamattomasti herättää lukijan mielenkiinnon. Kielellisen esityksen puolesta, joka oli liian vähän huoliteltu, se herätti mielipahaa ruotsinkielen vaalijoissa.

Bergbomin yksityisestä elämästä näinä vuosina meillä ei ole seikkaperäisiä tietoja eikä tältä ajalta ole olemassa kirjeitä, jotka antaisivat meidän luoda silmäyksiä hänen ajatus- ja tunnemaailmaansa. Kesällä 1868 Bergbom oleskeli Säämingissä Savonlinnan lähellä, mutta hänen kirjeenvaihtonsa näyttää supistuneen vähään. Eräästä Florellille lähettämästään kirjeestä päättäen hän silloin hieman ivallisesti katseli sekä elämäänsä että ympäristöään. Kumminkin on siinä kaksi huomattavaa kohtaa. Toinen koskee sikäläistä luontoa:

"Se mikä täällä on ihmeellisintä ja todella ansaitsee näkemistä on luonto. En ole koskaan nähnyt suomalaisempaa -- samalla kertaa lujaa ja tunteellista, rauhallista ja synkkää, rikasta ja yksitoikkoista. Olen täällä usein mielessäni peruuttanut sen syytöksen, jonka ajatuksissani joskus olen tehnyt Nervanderin (ja suuresti katsoen Runeberginkin) runoutta vastaan, että se nimittäin liiaksi syventyy luontoon ollakseen unohtamatta ihmisen. Täällä tuntee että luonnon täytyy olla voima suomalaisessa runoudessa. Kun seisoin Punkaharjulla, ymmärsin ensi kerran täydellisesti, että on voinut olla aika, jolloin isänmaanrakkaus olemassa-olonsa tueksi osotti luonnon kauneutta ja lausui runoilijan kanssa: 'Maan eestä kuolisitko tään?' Että tämä aika kuitenkin jo on ohi mennyt, on selvää, siitä kai olemme kaikki yksimielisiä."

Toisessa kohdassa Bergbom pahoittelee venäläisen teatterin perustamista Helsinkiin, lausuen toivonsa että siitä olisi ainakin se hyöty, että alettaisiin käsittää suomalaisen näyttämön välttämättömyys. Tästäkin pikku piirteestä huomaa, kuinka suomalaisen teatterin aate eli hänen mielessään, vaikka emme silti tiedä hänen vielä hetkeäkään ajatelleen ryhtyä sen toteuttamiseen. Jo ennen on sanottu toveripiirin ja ystävien pitäneen häntä tiedemiehenalkuna, ja tutkimustensa jatkamista hän nyt itsekin alkoi miettiä, mutta ymmärrettävissä on että ratkaisu oli vaikea.

Niin kauan kuin Bergbomilla oli lisensiaattitutkinto suorittamatta, kysymys tulevaisuudesta luultavasti ei ollut "polttavaksi" käynyt, mutta sen jälkeen vaati se vastausta. Runoilija-unelmat olivat kai taistelussa suomenkielen kanssa alkaneet hälvetä, mutta katkeraa oli kumminkin heittää ne kokonaan sikseen. Sitä paitse seurusteli Bergbom syksystä 1866 alkaen, jolloin hänen tuttavansa keväältä 1865 olivat palanneet, entistä enemmän näyttelijäin kanssa. Emilie sisar oli teatterikoulun johtokunnan jäsenenä, ja läheinen ystävyys ja seurustelu varsinkin rouva Raan ja Bergbom sisarusten välillä oli syntynyt. Tämä tuttavuus, jolla niinkuin saamme nähdä oli suuri merkitys suomalaiseen teatteriin nähden, tietysti ylläpiti Kaarlossa hänen runollisia ja taiteellisia mielitekojaan ja sekin vaikeutti puheena olevan kysymyksen ratkaisua. Emme siis ollenkaan ihmettele kuullessamme, että tähän aikaan sentapaiset alakuloisuus- ja masennus-kohtaukset, joista hän itse on puhunut kirjeissään ystäville, monesti uudistuivat. Vihdoin kypsyi kumminkin päätös, että hän keväällä 1869 hakisi Aleksanterin stipendin lähteäkseen ulkomaille jatkamaan tutkimuksiaan ja keräämään aineksia väitöskirjaksi, jolla pääsisi dosentiksi. Vaikka Bergbom hartaasti halusi päästä ulkomaille, lähemmin perehtyäkseen suurten sivistysmaiden kirjalliseen ja taide-elämään, on luultavaa, että vanhan, rakkaan isän kysyvät katseet enemmän kuin tämä halu olivat syynä lopputulokseen. -- Seuraavassa saamme nähdä kuinka päätöksen toimeenpano lykkääntyi tuonnemmaksi ja kuinka se toimeenpantunakaan ei johtanut tarkoitettuun päämäärään.

* * * * *

Kun nyt olemme oppineet tuntemaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin, nämä kaksi henkilöä, joiden elämä pian on siinä määrässä yhteensulava suomalaisen teatterin elämän kanssa, että heidän yksityiselämänsä ei enää mitenkään ole siitä eroitettavissa, annettakoon vielä tässä samassa luvussa itse perheestä seuraavat tiedot.

Ennen on mainittu, että senaattori Bergbom 1850-luvun alussa kesti pitkän taudin. Siitä parannuttuaan hän pysyi terveenä ja työvoimissa aina syksyn alkuun 1869, jolloin hän lyhyen sairauden jälkeen 13 p. syyskuuta erosi tästä elämästä. Perheen isän jälkimaine, semmoisena kuin se silloin julkilausuttiin, luo puolestaan valoa Emilie ja Kaarlo Bergbomin lapsuuden kotiin. "Senaattori Bergbom oli niitä harvoja miehiä", sanotaan U. S:ssa, "joidenka henki pysyy valppaana ja sydän lämpimänä, vaikka vuosien raskas taakka masentaa ruumiin voimat. Vielä 73-vuotisena oli hänen mielensä harras kaikkiin jaloihin pyrintöihin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Suomen kielen, kirjallisuuden ja kansallisuuden harrastajat tulevat aina kiitollisuudella ja kaipauksella häntä muistamaan, koska hän oli niitä harvoja kansallismielisiä miehiä, jotka korkeimmassa hallituskunnassamme ovat suositelleet ja puolustaneet Suomen kielen ja kansallisuuden asiaa. Itse oli hän oikea perikuva suomalaisesta kansallisluonteesta sen kauneimmassa merkityksessä: vaatimaton, suora ja teeskentelemätön. Hänen mahtinsa ei ollut suurissa sanoissa, vaan väsymättömässä työnteossa. Suuri joukko niitä lakiehdotuksia, jotka kahdella viime valtiopäivillä ovat maan säädyille esitellyt, ovat saaneet alkunsa hänen ahkerasta kädestään." -- Eräs yksityinen nuori tuttava, E. Nervander, todistaa että hänellä on sanomattoman hyvä ja kaunis muisto senaattori Bergbomista, jonka haudalla hän on vuodattanut kyyneleitä. Haudan partaalla laulettiin säkeitä, jotka hän oli kirjoittanut sydämestään.

Kun isä kuoli, oli viisitoista vuotta äidittömänä ollut perhe jo hajalla. Vanhin poika, Leonard, oli läpikäytyään Haminan kadettikoulun mennyt venäläiseen sotaväkeen. Majurina 1:sen Orenburgin tarkk'ampujapataljoonassa hän oli siirretty Turkestaniin, jossa Venäjä 1860-luvulla oli alkanut levittää valtaansa. Siellä kuolema hänet saavutti everstiluutnanttina Kodschendin linnan päällikkönä 1876. Kotimaassa hän oli viimeisen kerran käynyt jotakuta vuotta ennen isän kuolemaa. Kaarloa nuoremmista veljistä Ossian, läpikäytyään Aleksanteri I:sen tie- ja vesirakennusten instituutin Pietarissa, oli insinööri ja toimien par'aikaa rakennuksenalaisen Riihimäen--Pietarin rautatien ensimäisen työpiirin apulaisinsinöörinä hän asui Pietarissa. Aksel taasen oli ylioppilas, valmistautui vuoden päästä suoritettavaan tuomarintutkintoon ja asui sen jälkeen eri paikkakunnilla kaukana lapsuudenkodista. Tyttäristä oli, niinkuin on kerrottu, Betty naimisissa vapaaherra G. von Troilin kanssa ja asui Vaasassa; nuorin, Augusta, oli vielä kotona, mutta hänkin meni, ei täyteen kaksi vuotta myöhemmin naimisiin kirjapainonomistaja Oskar af Heurlinin kanssa.

Näin näemme että se tehtävä kodin hoitajana, jonka Emilie Bergbom 18-vuotiaana oli osakseen saanut, näinä vuosina loppui. Kumminkaan hänen ei tarvinnut jäädä yksin elämään eikä myöskään ilman tehtävää. Juuri silloin kuin hän luuli olevansa ilman semmoista elämänpäämäärää, jota hän voisi harrastaa koko rikkaalla hengellään ja lämpimällä sydämellään, se ilmaantui hänelle hänen veljensä Kaarlon elämäntyössä. Eikä mikään sattumus olisi voinut onnellisempi olla, sillä toteuttaessaan yhteistä suurta isänmaallista aatetta heillä oli keskinäisessä rakkaudessaan tyhjentymätön voiman ja kestäväisyyden lähde.

lV.

"Lea" ja Suomalainen Seura. 1869-1871.

Marraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän ympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta -- vanhimmat seurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander -- kaikki täynnä isänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin oli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet Porthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten avulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten toimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset vaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys vaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin ollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat -- historiallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan tapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka kuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana lukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö, jossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti Bergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden näytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.