Part 7

"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine ominaisuuksineni seuraelämässä -- sirona caballerona (eräällä rekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia konkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena maailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin tanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) -- lyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna henkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä."

Helsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna seuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän kuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan. Jyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista harrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka olivat kuulleet puhuttavan "Pombalista", pyysivät häntä lukemaan kappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että viimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan! Bergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen unohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen silloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m. olleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla. Siellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus ihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja voimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä kuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka hän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä kirjakaupalla oli vähän tarjona. "Minua on huvittanut", hän kirjoittaa Forsmanille, "katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan kirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt ääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on suomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle tuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä kynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m. s. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä semmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia, niin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei kaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä evankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden kertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä Kantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan ja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty." -- Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: "Kuka on lähettänyt Rosvojen ja Macbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa minulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee Stenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme vanhoja tuttuja." -- Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on kerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.

Jyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti kaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää suomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä lyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän lähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet kirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun alussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen kuvaelman "Belsazzarin pidot", joka on painettuna samana vuonna ilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen julkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään Florellille sanoi miettivänsä "kyläkertomuksen" aihetta, joka on niin draamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä; mutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta hän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.

Huhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin. Siitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, että Emilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.

Kesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja sisarustensa kanssa Kouvolan talossa, "punaisessa rakennuksessa". Sieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: "Minulla on pieni ullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala nimi Hiidenvesi -- Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä, kimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole hituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle, Attelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se viehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken Paavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden pidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn Englannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään historiankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin Kankelta." -- Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa, joista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: "Unelmia minulla on kenties enemmän kuin riittävästi -- niin paljo, että ne oikein tungeskelevat aivoissani." Florellille hän kertoo suunnitelmansa novelliin "Mustalaisnainen", joka on jäänyt "unelmaksi", niinkuin useimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee huomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen taipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.

"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen arvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on kovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti vihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa ja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole kysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä. Siten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa kaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet ovat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja intohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan, voimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas ilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin notkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta kokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen tulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja mukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen suvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta kiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää heimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema sietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus herää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian hän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän milloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä häntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu Saaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää että asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti puoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle niminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa koko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä tyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa pitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu Aaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä lapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää hänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan itsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän menettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka pian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon niin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan välittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa hänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman menestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea kohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa tervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia tarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa rakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka pelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää pelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet tuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. -- Siihen saakka olen selvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän hämärä."

Puhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko Forsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui tarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten lyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin selvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se sittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen tuottamisintoaan.

Syksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä edelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista lähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja Florellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa lukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta päästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan Saksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.

Kun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat kieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen osakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin osaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan Nervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä. Ensimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: "Koko ajan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt und Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das Schwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille sävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii Eichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'". Hän käsitti tehtävänsä vakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin "lapsellinen", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka Heine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa, kun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista haluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja rajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen historiallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä, jotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi, ja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis itsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä Nervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen historiallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä jo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. -- Muutoin Bergbom Heineen nähden lausuu: "Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen suloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti minussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla onneton hänen kanssaan." Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti vapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.

Esitelmä valmistui ajoissa, mutta julkinen esiintyminen peloitti häntä. Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Juhla vietettiin 9 p. marraskuuta -- ei Kaisaniemellä, niinkuin tavallisesti ennen, vaan Kaivohuoneella -- ja kun Cygnaeuksen "vanha, rakas ääni" oli avannut sen, Bergbom piti esitelmänsä, "onnistuen paremmin kuin oli odottanut".

Ainoastaan professori A.W. Ingman oli, tunnustaen esitelmän olleen valaisevan ja hyvin kirjoitetun, ihmetellyt, että tekijä oli valinnut aineekseen niin diaboolisen henkilön.

Kirjeiden mukaan voimme edelleen kertoa kaikenlaista Bergbomin elämänpiiristä tällä syyskaudella. Lokakuun 18 p. oli hänen kodissaan juhla, kun vietettiin Betty sisaren ja vapaaherra G. von Troilin häät. Sen jälkeen palasi siellä kaikki entiselleen, paitsi että innokkaasti tehtiin suunnitelmia ulkomaanmatkaa varten. Senaattori Bergbom aikoi näet vielä lähteä jatkamaan vankilatutkimuksiaan ja silloin ottaa molemmat kotona olevat tyttäret ja Kaarlon seuraansa. Nämä tuumailut viihdyttivät vähän Kaarlon ikävöimistä ulkomaille, joka ystävien kirjeiden johdosta oli hyvin kiihtynyt. Syystä tai toisesta jäi matka kumminkin tekemättä. -- Arkadiayhdistys piti ensimäisen kokouksensa lokakuun alussa Kleinehn hotellissa ja valittiin siinä J.V. Calamnius puheenjohtajaksi sekä Bergbom ja Lagermarck "programmisteiksi" s.o. heidän asiakseen tuli katsoa, että joka kokousta varten oli riittävä ohjelma valmiina. Muutoin ensimäisessä (ja toisessa) kokouksessa suurella mieltymyksellä kuunneltiin Gustaf Ranckenin julkilukevan tekemänsä ruotsinnoksen Kiven "Kullervo" murhenäytelmästä, joka niinkuin tiedämme samana vuonna oli painosta ilmestynyt. Sittemmin päätettiin kokoontua joka toinen (ei niinkuin ennen joka) viikko, ja tarjottiin seuraavissa kokouksissa paitse K.F. Enebergin "Karin" runoelmaa enimmäkseen musiikkia, jota esittivät Bergbom, Homénit, V. Ekroos ja Lagermarck. Tänä syksynä yhdistyksessä perustettiin erityinen "suomalainenkin osasto", joka oli kokoontuva joka lauvantai-ilta. Siihen kuuluivat J.V. Calamnius, Jaakko Forsman, V. Löfgren, K.J. Gummerus, O. Blomstedt, A. Hagman ja Bergbom. Osaston ensi kokouksessa Calamnius luki alun tekemästään Aristoteleen runousopin suomennoksesta, jonka jälkeen keskusteltiin hänen käyttämistään oppisanoista. -- Julkinen taide-elämä oli tähän aikaan sangen laimea. Syksyn ainoat huomattavat soittajaiset antoi K.J. Lindberg, "joka niinkuin aikamies esitti erään ihanan Mendelsohnin konsertin ja Viottin sonaatin". -- "Samalla esiintyi myös uusi suomalainen laulajattaremme, neiti [Charlotte] Ekman Turusta -- voimakas, helkkyvä ääni, mutta ei vielä riittävästi koulutettu. Tyttö parka säälitti minua, sillä mitä tulevaisuutta on laulajattarella kylmässä, taiteelle vieraanvarattomassa maassamme. Hänen kohtalonsa on oleva sama kuin neiti [Hilda] Stadiuksen -- se on jotenkin surkuteltava." -- Kuvaamataiteitten alalla oli merkillisin tapaus Werner Holmberg vainajan harjoitelmain näyttely, 17 luvultaan. Keskeneräisten teosten vaikutus Bergbomiin oli pääasiassa surunvoittoista laatua. "Jos tahtoo", hän jatkaa kerrottuaan näyttelystä, "etsiä lohdutusta sen jälkeen kun on ajatellut että Werner Holmberg ei enää toimi taiteemme tulevaisuuden hyväksi, niin on mentävä katsomaan millä innolla uutta teatteria rakennetaan. Tarkoitus on että koko sisustus, aitiot, koneisto j.n.e. on tehtävä talven kuluessa, niin että katto voidaan panna ensi keväänä ja kaikki olla valmiina tulevana syksynä. Gropiukselta on tilattu 12 isoa dekoratsionia, m.m. 'ein reizender finnischer Gegend'. Paljon rettelöitä on friisi aikaansaanut, jonka naiset ovat lahjoittaneet teatterille. Ei Benois enemmän kuin Gropiuskaan tahdo sitä salongiin, vaan ovat ehdottaneet, että se asetettaisiin lämpiöön.[37] Joka kerta kun olen tavannut Enebergin taikka Hagmanin, olen kehoittanut heitä kirjoittamaan H. T:iin, että kerätyt rahat olisivat käytettävät teatterikouluun. Silloin niistä olisi jotakin hyötyä. Rahoja on rakennukseen tuhlattu jumalattomasti. Aikomus on sitten kun määräraha on loppunut Walleenin kautta saada keisari suorittamaan loput."

Lokakuun alkupuolella oli Åhmanin ja Pousetten näyttelijäseura alkanut toimensa Arkadiateatterissa. Bergbom kiittää sitä erinomaisen hyväksi ja hän luettelee sen jäsenet tunnusmerkkeineen omalla luontehikkaalla tavallaan, joka tässä ensi kerran esiintyy kirjallisesti. "H:ra Åhman on hyvin monipuolinen kyky, hieno, hyvin ajatteleva, aina tasainen, kuitenkin joskus vähän kylmähkö; Pousette voimakas, ilmeikäs, luontehikas, kumminkin joskus liioiteltu; Lagerqvist teräväpiirteinen, eloisa, tehoisa, mutta silloin tällöin epätasainen; Ahlström miellyttävä, miehinen rakastaja, kuitenkin vähän yksitoikkoinen; Lichtenberg, kaunis ääni kun lausuu, voimakkaasti värittävä, joskus hieman tottumaton; Raa, komea vartalo, kaunis barytonääni; A. Åhman oivallinen pienemmissä koomillisissa osissa -- siinä tärkeimmät miehiset jäsenet ansioineen ja virheineen. Tärkeimmät naisista ovat: rouva Andersson kokenut, loistokas, mutta jo vähän esitystavaltaan kangistunut; rouva Pousette kaunis, voimakas, kun situatsioni on myötäinen runollinen, mutta kun niin ei ole laita tyhjänpuhuva; neiti Forssman intohimoinen, naivinenkin, yleisön suosikki, sentähden joskus ei oma itsensä; neiti Hartman ei hyvä eikä huono; neiti Pettersson reipas, itsetietoisesti naivinen, keimaileva, Nermanin ja rouva Fornellin keskivälillä; rouva Lagerqvist sirokas, aina oikea sävyltään, hieno, mutta joskus eloton." -- Tämä näyttelijäin luonnekuvaus tavataan kirjeessä Florellille noin kaksi viikkoa senjälkeen kuin teatteriseura oli alkanut näytäntönsä. Jos arvostelussa lieneekin ollut jotakin oikaistavaa, on kaikissa tapauksissa myönnettävä, että siinä ilmaantuu tulevan teatterijohtajan tarkka silmä.

Yksityisistä näytännöistä mainitsee Bergbom erittäin Brachvogelin Narciss Rameaun ja tekee samalla itsetunnustuksen, joka sallii meidän luoda katseen hänen sisäänsä. "Erinomaisen oiva ilta oli se, jona annettiin 'Narciss Rameau'", hän kirjoittaa juur'ikään mainitulle ystävälleen. "Tiedäthän että aina olen ollut erikoisesti mieltynyt siihen näytelmään, kuinka monesti onkaan se ajatus vilahtanut aivojeni läpi, että minunkin kohtaloni voisi olla narcissoitua, jollen elämässäni tapaa vaikutuspiiriä, jossa tunnen kykeneväni hyödyttämään." Mainittuaan sitten että Nervander usein pilalla oli sanonut hänelle, että hän (Bergbom) varmaan tulee päättämään elämänsä kuin eräs tunnettu nerokas, mutta tasapainonsa menettänyt yliopiston mies, hän jatkaa: "Vaikka olen sitä salannut, on tämä pila kovin tuskastuttanut minua, sillä usein olen todella vavissut juuri saman asian tähden, kaikki sen narcissmaisen särkyneisyyden tähden, joka minussa tosiaan on," -- Yhtä varmaa kuin se on, että Bergbom tässä puhuu sydämensä sisimmästä, yhtä epäilemätöntä meistä on, että se synkkämieli, joka näin esiintyi, oli ilmaus siitä enemmän tai vähemmän tilapäisestä, painostavasta alakuloisuudesta, joka on niin tavallinen herkkätuntoisissa, nerollisissa luonnoissa. Ennen kuin he pääsevät selvään tehtävään käsiksi ja usein keskellä luomistyötäkin se laskeutuu heidän päällensä kuin painajainen, sitten taas väistyäkseen kirkkaan toimi-innon edestä. Ainoastaan jos siihen yhtyvät ulkonaiset vastoinkäymiset ja esteet, jotka tekevät kaivatun tositoimen mahdottomaksi, saattaa tämänlainen taipumus tulla tuhoavaksi.

Åhmanin ja Pousetten seuran etevyys herätti Bergbomissa ajatuksen, että hän nyt voisi saada murhenäytelmänsä näyttämölle. Ajatus toteutuikin ennen näytäntökauden loppua, sitten kun hän oli saanut kokea kaikki pettymykset ja tuskat, kaikki hermostuttavat kinastelut ja vitkastelut, joilla teatterinjohtajien on tapana höystää nuorten runoilijain laakereita. Kun hänen oma menettelynsä myöhemmin oli toisenlainen, on mahdollista että siihen jossakin määrin vaikutti jalomielinen harrastus vapauttaa toisia semmoisista kokemuksista, jotka olivat tulleet hänen osakseen. Kaikissa tapauksissa olemme saapuneet mieltäkiinnittävään episoodiin Bergbomin elämäkerrassa, joka ansaitsee tulla seikkaperäisesti esitetyksi, varsinkin kun enimmäkseen voimme käyttää hänen omia sanojaan.

Joku päivä Porthaninjuhlan jälkeen Bergbom "Pombal" kainalossaan meni mahtavan teatterinjohtajan W. Åhmanin luokse. Käsikirjoitus jäi tämän haltuun, ja kohtuullisen ajan päästä oli vastaus tuleva, otetaanko draama näyteltäväksi vai ei. "Minä olen hirmuisen levoton", kirjoitti Bergbom Nervanderille. Kuinka kävi, kertoi hän myöhemmin Florellille.

"Hän toivoi että minä itse lukisin näytelmän ääneen ja niin tapahtuikin. Luimme sitä kaksi iltaa teatterin jälkeen, ensiksi 2, sitten 3 näytöstä. Ensi illan jälkeen hän oli ynseänlainen, sanoi kappaletta mahdottomaksi näytellä, se oli muka ilman vilkasta toimintaa, venytetty, vaikka hän sen ohella myönsi sillä olevan monta ansiotakin. Tunnustan odottaneeni kaikkia moitteita paitse riittävän toiminnan puutetta. Jälkimäisellä kerralla hän puhui toisin. Tosin sanoi hän silloinkin että siinä puhuttiin liiaksi, että ainakin kolmas osa oli karsittava pois, jos tahdottiin että kappale menestyisi näyttämöllä, mutta hän myönsi toiselta puolen, että se suuressa teatterissa olisi sangen viehättävä -- kumminkin lisäten että tuskin millään muulla teatterilla koko Euroopassa kuin mahdollisesti Berlinin hoviteatterilla oli riittävästi kykyjä niin erinomaisen vaikeasti näyteltävään kappaleeseen. Hän itse ei voinut ottaa sitä, sillä harjoittaminen veisi häneltä niin paljo aikaa ja voimia, mutta hän lupasi, jos tahtoisin, toimittaa sen Tukholman kuninkaalliseen teatteriin, joka, siitä hän oli varma, ottaisi sen näyteltäväksi. Jopa lupasi hän itse pitää huolta näyttämöllisestä toimituksesta, koska hän ei luullut minulla olevan riittävästi tottumusta semmoiseen työhön. Minä kiitin, mutta sanoin etten tahtonut vaivata häntä. Minä pelkäsin näet, että hän poistaisi siitä kaiken runouden mikä siinä ehkä on, sillä vaikka hän on sangen paljo lukenut, ovat hänen käsityksensä draamallisesta runoudesta ylen jokapäiväisiä. Hän piti esim. Shakespearea mahdottomana näytellä meidän aikana, Cygnaeuksen draamoja sanoi hän raakalaisiksi, Daniel Hjort oli hänestä kauhean ikävä j.n.e. Näet siis -- jälleen toivomus pettynyt!"

Näin olivat asiat marraskuulla; mutta joulukuulla Bergbomilla oli toista kerrottavana: "Pombal tulee kuitenkin näyteltäväksi. Vaikka Åhmanilla ensin oli epäilyksiä, ei Cygnaeuksen tarvinnut puhua hänen kanssaan kuin 5 minuuttia, ja hän oli muuttanut mielensä.[38] Åhman on ehdottava muutoksia, jonka jälkeen Cygnaeus ja minä otamme ne harkinnan alaisiksi. Maaliskuun lopulla saanen nähdä sen näyttämöllä." --

Samaan aikaan kuin Pombal täten häiritsi Bergbomin mielenrauhaa, päätti hän vastaanottaa tarjomuksen ruveta Helsingfors Tidningarien toimituksen jäseneksi. Sopimuksen mukaan hänen tuli hoitaa ulkomaanosastoa ja vastata "palstantäytteestä" s.o. ulkomaalaista kulttuurielämää koskevista tiedoista. Palkka oli 560 ruplaa vuodelta. Sitä paitse hän sitoutui kevätlukukaudeksi kirjoittamaan Suomettareen teatteri- ja musiikkiarvosteluja, josta hänelle ei kuitenkaan tulisi muuta hyötyä kuin vapaa pääsy teatteriin ja soittajaisiin.[39] Vaikka sanomalehtitoimi ei näy Bergbomia erittäin houkutelleen, oli hän ainakin ensi hetkessä tyytyväinen, sillä täytettyään 21 vuotta oli hänestä vaikea pyytää isältään rahoja tarpeisiinsa. Kuinka vähän hän sittenkin ajatteli aineellista etuaan, tiedämme siitä mitä jo edellisessä luvussa on kerrottu hänestä ja Kivestä.[40]