Part 5

Ei ainoastaan lainaamassamme kohdassa vaan pari kertaa muutenkin Emille Bergbom näissä kirjeissään valittaa ikävää ja suljettua elämää. Kodin hoito sitoi hänet, mutta silti on tiettynä, että hän suoritti tehtäviä sen ulkopuolellakin. Kun 1860 vaiheilla valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä vilkastumistaan vilkastui ja ihmisten aivot olivat täynnä "aatteita" ja "kysymyksiä", silloin Helsingin naiset näyttäytyivät olevansa ajan hengen koskettamia siten, että he ryhtyivät milloin mihinkin yhteiseen yritykseen, useimmin rahankeräykseen toista tai toista yleistä tarkoitusta varten. Tämmöisissä yrityksissä Emilie Bergbom milt'ei aina oli mukana ja säännöllisesti johtavassa asemassa. Hänen järkevyytensä ja tarmokas toimeliaisuutensa tekivät sen luonnolliseksi asiaksi, ja monesti oli niin, että toimeen käytiin käsiksi vasta sitten kun hän oli luvannut myötävaikuttaa. Niin hän oli yksi niitä naisia, jotka ylioppilaskunnan pyynnöstä asettuivat rahankeräysten johtoon, kun 1858 ylioppilastalon rakennuspuuha tuli päiväjärjestykseen. Edelleen hän 1860-luvulla oli johdossa, kun rahoja kerättiin taiteellisiin tarkoituksiin ("Väinämöisen laulu" korkokuvan sekä "Apollo ja Marsyas" ryhmän tilaamiseksi, edellisen Sjöstrand'ilta ja jälkimäisen W. Runebergiltä, J. Takasen avustamiseksi y.m.) puhumatta jokavuotisista arpajaisista taikka muista hankkeista rahojen keräämiseksi hyväntekeväisyystarpeisiin. Kun Z. Topelius, joka kauan oli ollut hyväntekeväisyyttä varten perustetun Helsingin rouvasväen yhdistyksen rahastonhoitaja, 1860-luvun keskivaiheilla luopui siitä toimesta, tuli Emilie Bergbom ensimäisenä naisena tähän virkaan. Että hän pysyi tässä maksuttomassa, mutta silti ei suinkaan vähemmän edesvastuullisessa toimessa ainakin 25 vuotta, tiedämme eräästä Adelaide Ehrnroothin sepittämästä tervehdysrunosta, missä häntä yhdistyksen pylväänä kiitetään järkevistä neuvoista ja toimenpiteistä sekä optimistisesta, luottavaisesta mielenlaadusta, joka ei koskaan kieltämällä vastannut köyhän rukoukseen.

Paitse viimemainitussa virassa Emilie Bergbom oli kauan toisessakin, jossa vaadittiin muuta taitoa kuin kodin askareissa. Kun Suomen Hypoteekkiyhdistyksen yhtiökokous 1869 oli valinnut Snellmanin johtokunnan puheenjohtajaksi, tämä otti entisen avustajansa Litteraturbladin ajoilta laitoksen palvelukseen kirjanpitäjänä, joten Emilie tuli olemaan ensimäisiä julkisissa tehtävissä käytettyjä naisia. -- Tältäkin ajalta on tieto eräästä tapahtumasta, joka todistaa kuinka suuressa arvossa Snellman piti Emilie Bergbomia. Jossakin tilaisuudessa oli Snellman avannut sydämensä luotettavalle ystävättärelleen ja purkanut hänelle elämänsä monet katkerat kokemukset niin vastustajain kuin niidenkin puolelta, jotka pitivät itseään hänen kannattajinaan. Katkeroittunut mieliala oli m.m. saanut hänen, vanhan sanomalehtimiehen, vetäytymään pois julkisuudesta. Kun sitten Snellman erään joulun edellä -- arvattavasti v. 1875 -- oli hypoteekkiyhdistyksessä ystävällisesti kysynyt Emilie Bergbomilta mitä hän mieluummin ottaisi joululahjaksi, oli tämä vastannut, että hän ei toivo muuta kuin että Snellman jälleen ryhtyisi kirjoittamaan sanomalehtiin. Snellman kätki toivomuksen sydämeensä, ja uudesta vuodesta alkaen hän Morgonbladetissa usein ja entisellä voimalla julkilausui ajatuksensa päivän kysymyksistä. -- V. 1881 Snellman erosi hypoteekkiyhdistyksestä; mutta Emilie Bergbom pysyi virassaan v:een 1900.

Ymmärrettävää on, että Emilie Bergbom ei kaivannut seuraelämää tavallisessa merkityksessä. Me, jotka olemme tunteneet hänet, tiedämme kuitenkin että hän oli hilpeämielinen seurassa, vilkas ja henkevä puhelussa, mutta tuskin hän koskaan nuorempanakaan on etsinyt huvia tanssiaisista. Äidin asemaan joutuneena hän huvituksiin mennessään vain noudatti velvollisuuttaan sisariansa kohtaan. Siten hän esim. talvella 1857-58 säännöllisesti seurasi Betty sisartaan hienoihin "tilattuihin" tanssiaisiin Oelzen salongissa. Vaikka hän tuskin oli täyttänyt 23 vuotta, hän avonaisesti ja arvokkaasti toimitti "esiliinan" virkaa kaksi vuotta nuoremmalle, iloiselle ja vallattomalle sisarelleen. Samaan suuntaan käy seuraava tieto. Kun Kaarlo 1863 oli Saarijärvellä, Emilie kirjoitti veljelleen, että Augusta oli ollut kenraalikuvernööri Rokassovskyn luona eräänä maanantai-vastaanottoiltana ja oli hänestä siellä ollut ihastuttavan lystiä. Sen johdosta vanhemmat sisaret olivat päättäneet vuorottain seurata häntä sinne. "Usein se ei kumminkaan tapahtune, sillä ymmärräthän että se huvi, jonka minä saan siellä, on jotenkin vähäinen." -- Mitä itse seurustelutaitoon tulee, Emilie Bergbom ei tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. Missä hän esiintyikin, herätti hän huomiota, ja tunnettu on kreivinna Adlerbergin kuvaava arvostelu hänestä: "Niistä suomalaisista naisista, jotka tunnen, on neiti Bergbom ainoa, joka ei ole mikään épicière (maustekauppiatar)!"

Kuvaelmamme täydennykseksi on vihdoin mainittava, että Emilie, itse harrastamatta mitään erikoista taidetta, nuoruudestaan saakka hartaasti seurasi pääkaupungin taide-elämää. Mielellään hän kävi teatterissa ja konserteissa ja taidenäyttelyissä, saavuttaen varhain melkoisen asiantuntemuksen varsinkin näyttämötaiteessa ja musiikissa. Varhemmilta ajoilta tiedämme hänen Betty sisarensa kanssa olleen mukana näyttämölläkin kun Weberin "Preciosa" annettiin seuranäytäntönä 1858. Seuraavalta vuosikymmeneltä on merkille pantava, että hän O. Toppeliuksen kanssa oli jäsen teatterikoulun johtokunnassa ja sitä paitse oli ottanut vaivakseen antaa koulun oppilaille opetusta ranskankielessä. Muutoin on luultavaa, että hänen harrastuksensa suomalaisen teatterin hyväksi saivat alkunsa ja selvisivät tavoitettavaan päämäärään nähden samalla kuin Kaarlon huomio kiintyi suureen kansalliseen tehtävään.

* * * * *

Nyt on meidän käännyttävä Kaarloon, josta oli sukeutuva se päällikkö "Jumalan armosta", jota kansallisen näyttämön synty edellytti. Inhimillistä on että hänen tulevaisuutensa viimeiseen saakka pysyi hänen läheisimmilleenkin salattuna, vaikka hänen kehityksensä oli kuin suorastaan suunniteltu hänen erikoista elämäntyötänsä varten.

Ei liene enää ketään elossa, joka voisi kertoa jotakin Kaarlon varsinaisesta lapsuusajasta; mutta se mitä tiedämme hänen poikaijältään ja kouluajaltaan, luo niin täydellisen kuvan hänen olennostaan, että siitä tuskin puuttuu yhtäkään tärkeämpää piirrettä. Kaarlo oli hiljainen, helläsydäminen ja vaatimaton, ja uskollinen katseensa painui vieraankin mieleen. Kun Emilie kesällä 1854 lähetti pienet veljensä, Kallen, Ossin ja Atten, sodan jaloista Sääksmäen Voipaalaan sukulaisten luo,[28] jätti ensinmainittu hiljaisena ja kilttinä unohtumattoman muiston täti Beata Nervanderiin, joka myöhemmin usein kuuluu lausuneen: "Oh, minä muistan aina Kalle Bergbomin uskolliset silmät!" Toiset veljet melusivat niinkuin tavalliset pojat, mutta Kaarlo ei ottanut osaa heidän eikä toverien leikkeihin ja vielä vähemmin hän riiteli ikäistensä kanssa. Enemmän kuin seuraa hän rakasti kirjoja, runojen lausumista ja soitantoa, joskin hän sillä välin saattoi olla herttaisen iloinen ja hilpeäpuheinen ja mielellään tanssikin. Hän ei siis ollut mikään mököttäjä, joka vetäytyi pois toisten seurasta; hän oli kyllä mukana, mutta omalla tavallaan. On tunnettua että pojat eivät pidä toverista, joka on heidän leikkeihinsä yhtymättä, jopa he ovat taipuvaiset ylenkatsomaan miehenalkua, joka ei, kun ilma on otollinen, heidän kanssaan lähde luistinjäälle, kelkkamäkeen taikka lumisille; mutta Kaarlossa oli jotain erikoista, omatakeista, joka veti puoleensa ja teki että hänen arvonsa tunnustettiin. Kun hänessä ei ollut mitään teeskenneltyä, annettiin hänelle anteeksi hänen omituinen olotapansa ja epäkäytöllisyytensä; toiselta puolen hänen suuremmat tietonsa, hänen henkevyytensä ja muut avunsa herättivät kunnioitusta. "Oli kuin hän aina olisi ollut meitä toisia ylempänä", todistaa kaksi vuotta nuorempi veli.

Kaikesta päättäen Kaarlon harvinaiset hengenlahjat kehittyivät hyvin varhain. "En ole koskaan ollut lapsi", hän sanoi kerran ollessaan kolmannella kymmenellä, "13--14-vuotiaana olin aivan kuin nyt." Hän tarkoitti henkistä kypsyyttään, kykyänsä ymmärtää kirjallisuutta ja ihmeellisen tarkassa muistissaan säilyttää mitä hän oli lukenut, nähnyt ja kuullut. Itse on hän antanut siitä hämmästyttävän todistuksen kirjoittaessaan 19 p. heinäk. 1863, siis ennenkuin oli täyttänyt 20 vuotta, ystävälleen Otto Florellille seuraavan teatterimuistelman: "Rouva Krüger-Fürthin näin minä kolmetoista vuotta sitten Antoninana 'Belisariossa' ja Lucrezia Borgiana samannimisessä oopperassa. Vaikka olin erittäin ihastunut häneen (olin vain 6 vuotta) muistan kuitenkin, että jo silloin valitettiin hänen kulunutta ääntänsä ja isoa nenäänsä. Ainoastaan kun hän sai laulaa oikein furioso, niinkuin ariassa 'Schleudre Gott vom Wolkensitze', onnistui hän paremmin".[29] -- Ei ole oudoksuttavaa että isä, jolla virkatoimien tähden yleensä ei ollut paljo vapaata aikaa perhettään varten, seurasi Kaarlon edistystä suuremmalla huomaavaisuudella kuin muitten lastensa sekä että Emillekin erityisellä äidillisellä hellyydellä koetti ohjata tämän veljen kehitystä. Isänmaallisen ja kansallisen mielensä ja elämänkäsityksensä Kaarlo tunnustikin saaneensa sisareltaan. Suuressa tuttavapiirissä 1870 hän sanoi eräälle ystävälleen: "Koko tässä seurassa luulen olevani ainoa, jonka nainen on tehnyt suomenmieliseksi."

Koulunkäyntinsä Kaarlo alotti maisteri A.F. Roosin 1853 perustamassa ja 1857 lakkauttamassa yksityisopistossa, josta hän syksyllä viimemainittuna vuonna muutti Helsingin lyseen seitsemännelle luokalle. Kahdessa vuodessa hän suoritti tämän oppilaitoksen molemmat korkeimmat luokat ja tuli ylioppilaaksi 17 p. syysk. 1859 saatuaan tutkinnossa korkeimman arvolauseen.

Koulussa hänellä säännöllisesti oli korkein arvolause (10) historiassa ja "stilistiikassa", joka ilmaisee mihin suuntaan hänellä oli luontaisia taipumuksia. Historiallista kirjallisuutta hän lukikin erityisellä halulla, ja mielellään hän sisarilleen ja tovereilleen seikkaperäisesti kertoi mitä oli lukenut. Jo tähän aikaan hän varsinkin rakasti memoarieli muistelmakirjallisuutta, jonka avulla hänen mielestään paraiten oppii tuntemaan aikakausien hengen- ja historiallisten henkilöitten luonteenlaadun. Sitä paitse hän hartaasti luki runoutta ja kaikenlaista muutakin kirjallisuutta, vaikka siitä ei koulussa ollutkaan suoranaista hyötyä. Tämä kaikki on merkille pantavaa, sillä yksistään se että hän jo poikana laski perustukset kirjallisuuden tuntemukselleen, puhumatta verrattomasta muististaan, tekee ymmärrettäväksi, että hän kirjallisuustiedoillaan herätti huomiota ja hämmästystä ijässä, jolloin muut tavan mukaan vasta alkavat perehtyä kirjamaailmaan.

Mutta runoilijalahjojakin ilmaantui hänessä jo poikaijällä. Hän sepitti näet ahkerasti runoja ja erittäinkin näytelmiä. Kaarlon vieruskumppani ja paras ystävä lyseessä oli kaksi vuotta vanhempi Johan August Florin[30] ja heitä näyttää etupäässä mieltymys teatteriin ja draamalliseen runouteen yhdistäneen. Florin, jonka isä oli Suomen pankin johtaja A.V.O. Florin, asui saman katon alla kuin Bergbom, ja sentähden he mukavasti saattoivat käyttää kaiket vapaat ajat mielitoimeensa.[31] He sommittelivat ja kirjoittivat kilvan näytelmiä, niin että niitä sanotaan syntyneen oikein kasottain. Mutta ei siinä kyllä, he puuhasivat yhdessä tekeleittensä näyttelemistäkin. Tältä Kaarlo Bergbomin ensimäiseltä tuotantokaudelta ei liene mitään säilynyt eikä sitä tarvitse suurena vahinkona pitää; säilyihän itse rakkaus näyttämötaiteeseen, muuttumattomana ja kehityskelpoisena.

Että Kaarlo jo tällä nuorella ijällään oli oppinut varsinaista teatteria tuntemaan, on luonnollista, sillä tuskin yksistään lukeminen olisi herättänyt niin innokasta näyttämöllistä harrastusta kuin hänen ja Florinin teatterileikeissä näyttäytyvä. Koulupoikien teatteri-into johtui kai ainakin osaksi siitä yleisestä innostuksesta, millä, niinkuin jo on kerrottu, teatterin rakentamista ja näyttelijätaiteen vakaannuttamista Suomessa tähän aikaan ajettiin. Kun uusi kiviteatteri vihittiin, oli ylioppilas Kaarlo Bergbom julkisesti esiintyvienkin joukossa. Hän näytteli nimittäin Megapontoksen, kuninkaan ylimmän juomanlaskijan, osaa "Kyypron prinsessassa"; aikakirjat eivät kumminkaan mainitse millä menestyksellä.

Paitse lukuhalua sekä runoilija- ja teatteri-intoa on Kaarlon poika-ajoilta muistettava myöskin hänen varhain ilmaantuneet soitannolliset taipumuksensa. Emilie kuuluu joskus sanoneen Kaarlolla lapsena olleen kauniin lauluäänen, vaikka se myöhemmin näyttää kadonneen. Arvattavasti hän laulullaan oli ilmaissut musikaaliset lahjansa, koska hän jo kuusivuotiaana pääsi oopperaan ja pienenä poikana alkoi opetella pianonsoittoakin ja jatkoi sitä koko koulunaikansa ja ylioppilaaksi tultuaankin. Hänen opettajattarensa oli tohtorinleski Hedvig Arnell (o.s. Lönnblad), jonka sanotaan olleen hyvin musikaalinen ja taitava pianonsoittaja, joskaan hän ei julkisesti esiintynyt. Hänellä oli kehittynyt aisti soitannon alalla, eikä hän suvainnut muuta kuin klassillista musiikkia. Kaarlo tuli pian opettajattarensa suosikiksi, ja rouva Arnell, joka piti häntä etevimpänä oppilaanaan, teki parastaan perehdyttääkseen häntä soitannon kauneusmaailmaan. Itse asiassa hän tällä ajalla oikeastaan oppi mitä hän soitannossa on oppia saanut; myöhemmästä edistyksestään on hänen kiittäminen erinomaisia luonnonlahjojaan. Hän oppi siis rouva Arnellin luona soittamaan pianoa, tosin ei teknillisen täydellisesti, mutta kuitenkin niin että soitin oli hänen vallassaan. Hän soitti aina ulkoa, sillä sävelteoksiin nähden oli hänen muistinsa yhtä tarkka kuin kirjallisuuteen katsoen. Riippumattomuus nuottitekstistä taasen teki, että hän soittaessaan saattoi antautua tunteittensa valtaan ja laskea ne kokonansa soittoon. Sentähden hänen soittonsa vaikuttikin kuulijaan. Rouva Arnellin mainitaan olleen sitä mieltä, että Kaarlo Bergbomin olisi ollut kerrassaan antauduttava musiikin alalle, mutta, mikäli tiedetään, se ajatus ei koskaan tullut vakavan harkinnan alaiseksi. Kaikissa tapauksissa oli Kaarlon oppiaika ja seurustelu tämän rouvan luona tärkeä hänen kehitykselleen. Hän kävi näet usein muutoinkin kuin "tuntia" saamassa hienosti sivistyneessä, varakkaassa kodissa, joka oli niitä joissa pääkaupungin etevimmät musiikin ja kirjallisuuden harrastajat seurustelivat.

Vihdoin sopii jo tässä mainita, että Kaarlo Bergbomin erinomaisen laajat tiedot sävelteos-kirjallisuudessa ylipäätään ja erittäin ooppera-kirjallisuudessa ei ollut tulos varta vasten harjoitetuista opinnoista, vaan konserteissa ja oopperanäytännöissä kootut. Kaikki mitä hänelle oli uutta tahtoi hän kuulla ja kerran kuultuaan hän säilytti sen muistissaan. Muun muassa kerrotaan hänen kesällä 1862 ystävänsä Otto Florellin kanssa mitä suurimmalla innolla seuranneen niitä näytäntöjä, jotka Tukholman kuninkaallisen teatterin oopperaseura silloin toimitti Helsingissä. Noin kuuden viikon aikana esitettiin varsin oivallisesti Donizettin "Lemmenjuoma" ja "Rykmentin tytär", Bellinin "Norma", Verdin "Trubaduri" ja "Ernani", Flotowin "Alessandro Stradella", Adamin "Alppimaja" ja "Nürnbergin nukke", Rossinin "Sevillan parturi", Weberin "Noita-ampuja" ja Mozartin "Don Juan". Jos näin luettelisimme kaikki mitä Bergbom kotikaupungissaan jo nuoruutensa aikana saattoi kuulla, niin nähtäisiin että tilaisuutta ei puuttunut saamaan laajoja tietoja tälläkään alalla -- kun vain pystyi kaikki vastaanottamaan ja omakseen omistamaan niinkuin hän. Sitten hän myöhemmin, mutta kuitenkin jo ennen kuin hän itse tuli teatterin ja oopperan johtajaksi, Pietarissa ja edempänä ulkomailla tavattomassa määrässä laajensi soitannollisia tietojaan.

Tullessaan ylioppilaaksi Bergbom ei vielä ollut täyttänyt 17 vuotta. Luonnollista on, että hän näin nuorena ja kotona asuen suoritti ensimäiset yliopisto-opintonsa niin sanoaksemme koulun täsmällisyydellä. Hän kuunteli luentoja -- m.m. Cygnaeuksen, Lönnrotin, Snellmanin ja Ahlqvistin -- ja luki niin ahkerasti, että hän seitsemän lukukauden päästä keväällä 1863 oli filosofian kandidaatti, saatuaan korkeimman arvolauseen historiassa ja estetiikassa.

Tavalliseen iloiseen ja useinkin kevytmieliseen ylioppilaselämään Bergbomilla ei ollut aikaa eikä halua. Kumminkin hän oli muassa ainakin sen verran että hän sai uusia ystäviä. Useimmat näistä olivat pohjalaisia, sillä hän oli, tietysti isänsä syntyperän nojalla, ilmoittautunut pohjalaiseen osakuntaan, joka "laittomana" oli olemassa, vaikka ylioppilasosakunnat v:sta 1852 saakka olivat virallisesti kielletyt. Osakunnassa oli tähän aikaan koko joukko lahjakkaita nuorukaisia, jotka olivat uuden suomalaisen kansallishengen innostamia ja joista useat myöhemmin ovat piirtäneet nimensä suomalaisuuden historiaan. Semmoisia olivat Jaakko Forsman, Emil Nervander, J.V. Calamnius, J.F. Perander, E.A. Forssell, August Hagman, Waldemar Eneberg, W.K. Cronström, K.F. Eneberg, K.J. Gummerus y.m. Näiden kanssa Bergbom tuli toverilliseen tuttavuuteen, mutta kahteen ensin mainittuun hän kiintyi koko sillä haaveellisella ystävyydellä, johon jaloluontoiset ja herkkätuntoiset nuorukaissydämet enimmäkseen ovat taipuvaisia.

Nervanderin ja Bergbomin ystävyys alkoi 1860 vaiheilla. Yhdyssiteenä olivat eräät yhtäläiset luonnonpiirteet: molemmat olivat herkkä- ja hienotuntoisia ja täynnä kauneudenkaipuuta, molemmat uneksivat runoilijan tulevaisuutta ja molemmat rakastivat teatteria. Nervander oli kolme vuotta vanhempi ja samassa määrässä kokeneempi; luonteeltaan vilkkaampana ja käytännöllisempänä hän, niinkuin ensimäisessä luvussa jo on kerrottu, viehätti ympäristöään ja tietysti Bergbomiakin ehdotuksillaan ja aatteillaan; mutta tätä etevämmyyttä vastaan oli Bergbomilla vastapainona ylen runsaat kirjalliset tietonsa ja soitantonsa, josta Nervander suuresti nautti, vaikka hän itse ei soittanut. Ymmärrettävästi kilpailu ei tullut kysymykseen, mutta toisen ansiopuolet vaikuttivat vaistomaisesti kiinnittäen toiseen. Heidän kirjeenvaihtonsa todistaa runouden ja kauneusmaailman yleensä olleen heille yhteisalana. -- Jaakko Forsman taasen veti Bergbomin puoleensa aivan toisilla, jopa vastakkaisilla ominaisuuksillaan. Hän ei ollut nimeksikään runoilija, vaan selvän todellisuuden mies, joka katseli ja arvosteli elämää harvinaisen tyynesti ja järkevästi. Siinä kohden hän jo nuorena -- hänen kirjeensä sen todistavat -- oli sama kuin sitten vanhempana. Vakavan elämänkäsityksen ja rehellisen mielen ohella oli hänen olennossaan jotain erikoisesti luottamusta herättävää ja myötätuntoista, joka teki että hän näki ainoastaan ystäviä ympärillään, vihollista tai kateellista ei ainoatakaan. Lisäksi hän oli iloinen ja luontaisen humoristinen ja sentähden mitä hupaisin seuramies ystäväpiirissä. Forsmanissa Bergbom tapasi koko sen tasaisen elämän varmuuden, jonka hän vaistomaisesti tunsi runoilijaluonnoltaan puuttuvan, ja täydellä antautumuksella hän liittyi häneen ja noudatti hänen neuvojaan. Nähtävästi olikin Jaakko ystävän vaikutus häneen suuri ja ehdottomasti terveellinen. -- Kolmas yhtä läheinen ystävä oli Otto Florell, uusmaalainen, joka olematta itse runoilija oli erittäin innostunut runouden, soitannon ja kaiken muunkin taiteen ihailija ja varsinkin ajatteli suuria Bergbomin runoilijakutsumuksesta. Ollen seurustelussa tavattoman vilkas- ja sukkelapuheinen, hän oli varsin kykenevä karkoittamaan alakuloisuuden puuskat runollisesta ystävästään. Muutoin hän oli sydämellinen, puhdas luonto, jonka ystävyys Bergbomiin pysyi muuttumatta läpi elämän. Florell oli vuotta nuorempi ylioppilas ja sen sekä luontonsa tähden vähän toisessa, niin sanoaksemme tasa-arvoisemmassa, asemassa Bergbomiin kuin vanhemmat ja edistyneemmät Nervander ja Forsman. -- Kaikkien näiden ystävien kanssa oli Bergbom kirjeenvaihdossa, kun joku heistä tai hän itse oleskeli poissa Helsingistä. Siten syntyneitä kirjeitä on kiittäminen monesta mieltäkiinnittävästä piirteestä tässä kertomuksessa.

Varmana saatamme pitää että Bergbom oli ensimäisiä Nervanderin perustamassa Arkadiayhdistyksessä (kts. ylemp. s. 31). Olihan sen päämääränä runouden ja soitannon viljelys ja juuri se, niinkuin on sanottu, yhdisti heidät alusta aikain. V:lta 1860 on olemassa pettämätön todistuskappale heidän läheisestä suhteestaan. Silloin näet Bergbom sepitti lyyrillisen näytelmän kahdessa näytöksessä "Liuksialan Ruusu" (Liuksialas Ros), ja se on meille täydellisenä säilynyt ainoastaan yhdessä -- Nervanderin tekemässä -- käsikirjoituksessa.[32] Päähenkilö pikku draamassa on Eerik XIV:n onneton poika, Kustaa prinssi, joka ikävöiden omaisiaan ja isänmaataan, huolimatta Juhana kuninkaan kiellosta on erään ystävän kanssa palannut Liuksialan tienoille, missä hänen äitinsä Kaarina kuningatar oleskelee. Jo ennen kuin hän on ilmoittanut itsensä äidilleen, hän on rakastunut mökintyttöön Anniin, "Liuksialan ruusuun", ja kihlannutkin hänet, niin että hän samassa kohtauksessa, jossa hän astuu kävelyllä olevan äitinsä, kuningattaren, eteen, myöskin esittää tälle morsiamensa (!). Onni on kuitenkin lyhyt, sillä mustasukkaisuudesta Annin entinen kosija Eero kavaltaa prinssin Liuksialan läheisyydessä vaaniville sotilaille, ja karkulainen pelastuu ainoastaan siten, että Anni, joka ajattelemattomilla puheillaan oli ilmaissut salaisuuden Eerolle, uhraamalla rakkautensa saa tämän sovitetuksi, ja Kustaa prinssi itse pakenee.

Niin kypsymätön kuin näytelmä onkin, on siinä ainakin yksi naivisen runollinen kohtaus. Kun Anni tiedustelee mistä nuori vieras oikeastaan oli kotoisin, lupaa toinen vastata suudelman hinnasta. Tyttö ei suostu kauppaan, mutta prinssin kysyttyä oliko Anni aina oleskellut näillä seuduilla, tämä sanoo olevansa kuninkaan entisen palvelijan tytär ja muinoin Auran rannoilla leikkineensä Sigrid prinsessan ja Kustaa prinssin kanssa.

_Kustaa_. Sanos, muistatko vielä Kustaa prinssiä?

_Anni_. Enkö muistaisi! Hän oli niin herttainen poika, keltatukka ja sinisilmä.

_Kustaa_. Ja häntä kai uskaltaisit suudella?

_Anni_. Uskaltaisin kyllä! Hän on vain pikku poikanen. Miksi en voisi häntä suudella.

_Kustaa_ (suutelee häntä). Otan sinut kiinni sanoistas; minä se olen Kustaa!

_Anni_. Mitä! Sinäkö! Ei se ole mahdollista! Sinä lasket valheita, hän on aivan pieni poika.

_Kustaa_. Niin hän oli kun viimein näit hänet, mutta pieni tulee isoksi ja niin on minunkin käynyt.

_Anni_. Voi, sinä siis olisit! jaa, täytyy sen niin olla, ethän sinä voi valehdella.

Tämä kohta 17-vuotiaan runoilijanalun tekeleessä on suorasanainen muodoltaan, mutta enimmäkseen on näytelmä runomittainen, täynnä pitkiä lyyrillisiä tunteenpurkauksia.[33]

Nervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09 vuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi, saatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, "Margareta".

Kuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden kannalta, joka on "Liuksialan ruusun" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä jouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän ymmärtäväisesti arvostelee Runebergin "Kan ej" komediaa. -- Samassa kirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan pohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt ollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä, joissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi useampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.

Jo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea. Sen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa ympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä -- Nervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä Voipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi kandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se suoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti Saarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.