Part 22

Mutta Bergbom ei olisi ollut se innostunut kansallisen taiteen puolustaja, jommoisena hän tätä ennen oli esiytynyt, jos hän ei olisi tahtonut tehdä Ida Basilierinkin näyttämöllisenä laulajattarena tunnetuksi sille harvinaiselle yleisölle, joka tänä keväänä oli Helsingissä saapuvilla. Se tarkoitus kävi kumminkin erinäisistä syistä vaikeanlaiseksi toteuttaa. Taiteilijatar oli vielä Tukholmassa, jossa hän kuninkaallisessa oopperassa helmikuun 21 p. oli täysilukuisen ja ihastuneen yleisön kuullen laulanut pääosan Donizettin "Lammermoorin Luciassa" ja myöhemminkin oli esiintyvä kolmannessa debyyttiroolissa, Rose Friquet'inä Maillartin "Villars'in rakuunoissa"; mutta siitä huolimatta hän jo maaliskuulla lupasi Bergbomille mielellään tulla Helsinkiin näytäntökauden lopulla, milloin vain tahdottiin. Ja huhtikuun 20 p. Bergbom Morgonbladetissa kertoikin Suomalaisen seuran tehneen Ida Basilierin kanssa sopimuksen toukokuulla toimitettavasta sarjasta näytäntöjä, joissa laulajatar esiintyisi paitse Jeannettena ja Leonorana samoissa rooleissa, joissa hän Tukholmassa oli saanut osakseen niin yleistä ja vilpitöntä tunnustusta, sekä mahdollisesti myöskin pienemmän "Laulajatar" nimisen operetin pääosassa. Näin oli kaikki hyvin, mutta silloin tapahtui odottamaton isku. Huhtikuun 24 p. kuoli laulajattaren isä sydämenhalvaukseen. Luonnollisesti tämä tapaus esti alkuperäisen laajan suunnitelman toimeenpanemisen; mutta kuitenkaan Ida Basilier ei kokonaan peruuttanut lupaustaan. Hän esiytyi yhden kerran kesäkuun 4 p.

Tämä näytäntö, viimeinen Suomalaisen seuran nimessä toimitettuja, alkoi Tyyko Hagmanin kirjoittamalla burleskimaisella ilveilyllä "Hölmölän maailmanparantajat" -- jonkinlainen "Silmänkääntäjä" muutettuna valtiollis-yhteiskunnalliselle alalle -- joka esitettiin kovin liioitellen. Sen jälkeen tuli "Kolme näytöstä yhteensovitetut Rossinin oopperasta Sevillan parturi". Käytettävillä voimilla oli näet mahdoton näyttää koko oopperaa, mutta yhteensovitus oli niin taitavasti tehty, että sekä toiminnan pääpiirteet että kauniimmat ja viehättävimmät musiikkikappaleet olivat säilyneet. Laulajatarta tervehdittiin heti mitä lämpimimmin, ja hän osasi yhtä hyvin laulullaan kuin näyttelemiselläänkin yhä vain enentää yleisön innostusta. Ennestään tunnettu helkkyvä ääni huomattiin voimistuneeksi ja tasaantuneeksi ja esitystaitokin vakaantuneeksi. Näyttämöllä liikkui nyt milt'ei täysin kypsynyt taiteilijatar, joka näytteli ja lauloi sitä henkevämmällä suloudella ja kujeellisemmalla viekistelyllä kuin Rosinan luonne oli sopusoinnussa hänen omansa kanssa. Laulukohtauksessa laulajatar ihastuttavasti esitti romansin "Jeannetten häistä" ja Venzanon Tadolini valssin.

Niinkuin jo sanottiin, oli tämä viimeinen Suomalaisen seuran näytäntöjä. Sen johdosta kirjoitti se, joka oli tuleva tämän kirjan tekijäksi, Morgonbladetiin seuraavat rivit, jotka vieläkin muuttamatta pitävät paikkansa:

"Ei voitane kieltää, että näillä yhä uudistuvilla seuranäytännöillä on omituinen merkitys suomalaisessa sivistyshistoriassa. Alkunsa saaneina heräävästä käsityksestä siitä, kuinka tärkeä kotimainen näyttämö on itsenäisen, kaikinpuolisen sivistysmuodon kehittämiselle, muodostavat ne huomattavan ilmiön kansallisissa edistyspyrinnöissämme. Isänmaallisen hengen elähyttämät taiteenharrastajat ovat sikäli suorittaneet tehtävänsä mikäli ovat kansallishenkisen ja -muotoisen teatterin edelläkävijöitä ja uranaukaisijoita. Siihen katsoen on luonnollisesti pääasiallinen arvo annettava heidän hyvälle tahdollensa, ja kohtuutonta olisi ollut odottaa heiltä taiteellista täydellisyyttä. Semmoista ei ole voitu tarkoittaakaan, eivätkä esiintyjät ole käyneet tehtäväänsä käsiksi suurilla vaatimuksilla taikka harhaluuloisina. Mutta kun sittekin ihanteellinen loiste pysyväisesti on kiintynyt näiden suomalaisen teatterin ensi askelten muistoon, niin on siitä kiittäminen kahta todellista näyttämöllistä taiteilijaa. Rouva Charlotte Raa ja neiti Ida Basilier ovat lämpimällä mielellä ja elävällä tunteella kannattaneet päätehtäviä sekä nerokkaalla ja taiteellisella esityksellään innostuttaneet myötävaikuttavia diletantteja."

"Nämä seuranäytännöt, jotka ainoastaan osallisten innostus hyvään asiaan ja rajaton uhrautuvaisuus on aikaansaanut, ovatkin johtaneet pätevään käytännölliseen tulokseen, joka on omansa ilahuttamaan jokaista isänmaanystävää. Ne ovat pääkaupungin yleisölle, joka samalla on maamme sivistynein ja teatteriin enimmän tottunut yleisö, selvästi osoittaneet suomalaisen näyttämön mahdollisuuden. Melkoinen osa tätä yleisöä onkin oivaltanut näitten yritysten johtavan aatteen ja sydämestään omistanut sen omakseen. Kolme vuotta sitten oli kysymys yleisön silmissä arveluttava haavekuva, johon nähden optimistinenkin saattoi lausua oikeutettuja epäilyksiä; nyt on perustus laskettu ja enempi on vain ajan kysymys. Kannatusyhdistys, johon yleisesti on otettu osaa, on muodostunut kotimaisen teatteriseuran aikaansaamiseksi, ja sallittakoon meidän toivoa, että suomalainen näyttämötaide ennen montakaan vuotta on edustajakseen saanut joukon taiteellisesti kehitettyjä näyttelijöitä ja sitten edistymistään edistyy lupaavaa, turvallista tulevaisuutta kohti."

Näistä viimeisistä sanoista näkyy, että suomalaisen teatterin perustaminen oli tosiasiaksi tullut. Se oli tapahtunut toukokuun 22 p. klo 6 i.p. Uuden teatterin ylemmässä ravintolahuoneustossa pidetyssä kokouksessa, johon monien yksityisten neuvottelujen jälkeen julkisesti oli kutsuttu "herroja ja naisia", jotka harrastivat asiaa. Saapuville tuli noin 70 kansalaista, kaupunki- ja maakuntalaisia kumpaakin sukupuolta. Kokouksen aloitti Yrjö Koskinen, joka, ensin mainittuaan kuinka tärkeää olisi että meilläkin saataisiin aikaan teatteri kansan kielellä, viittasi tarpeellisiin valmistuspuuhiin. Suomalaisen näyttämön aate oli niin kypsynyt, että eri mieliä saattoi ilmaantua ainoastaan yksityiskohdista -- että taidelaitos oli perustettava, siitä oltiin kohta yksimielisiä. Keskustelu kosketteli siis yrityksen suunnitelman pääpiirteitä. Ensi aikana olisi näyttelijäin luku rajoitettava 10 tai 12. Ensimäinen vuosi olisi pääasiallisesti käytettävä valmistaviin opintoihin ja harjoituksiin, ja tulisi näyttelijäseuran sen jälkeen esiintyä eri paikoissa, esim. 3 kuukautta Helsingissä, 2 Viipurissa, 2 Turussa, 1 Hämeenlinnassa ja 1 Tampereella; kesällä kun kulkuneuvot olivat mukavammat, olisi käytävä Kuopiossa, Porissa, Oulussa taikka muillakin paikkakunnilla. Erittäin tärkeänä asiana pidettiin, että näytelmäin kieli olisi virheetöntä ja puhdasta sekä että painoa pantaisiin oikeaan lausumiseen. Näytelmäkirjallisuuden edistämiseksi olisi palkintoja jaettava ansiokkaista alkuperäisistä teoksista. Puhuessa tarjona olevista näyttelijävoimista ilmoitettiin Ida Basilierin luvanneen avustaa, jotta tuon tuostakin voitaisiin toimittaa suurempiakin laulunäytelmiä, jota paitse varmuudella toivottiin, että rouva Raa, vuoden päästä Ruotsista palattuansa, rupeaisi "teatterin opettajaksi ja tukipylvääksi". Teatteritoimen kustantamiseksi arveltiin aluksi tarvittavan 6000 markan vuotuinen kannatus, ja kokouksen päätulos oli kannatusyhdistyksen perustaminen viideksi vuodeksi. Jotta vähävaraisemmatkin voisivat olla mukana, määrättiin osake 12 markaksi vuodessa, ja olivat merkityt osakkeet tarpeen mukaan suoritettavat. Esiinpannuille listoille merkittiin kohta 186 osaketta. Vihdoin päätettiin asettaa toimikunta, jonka tulisi laatia ehdotus säännöiksi yhdistykselle. Siihen valittiin jäseniksi tohtori K. Bergbom, lakitiedetten kand. J. Forsman, professori G.Z. Forsman (Yrjö Koskinen), dosentti J. Krohn ja filos. kand. E. Nervander,[89] sekä varajäseniksi amanuensi B.O. Schauman.

Kesäkuun 10 p. pidettiin uusi kokous, jossa sääntöehdotus tarkastettiin ja valittiin kolmimiehinen johtokunta. Tämän jäseniksi tulivat K. Bergbom, Yrjö Koskinen ja B.O. Schauman. Varajäseniksi valittiin maisteri A. Almberg, eversti A. Järnefelt ja J. Krohn.

Päivänä sen jälkeen kun täten vastaperustetulle Suomalaiselle teatterille oli valittu ensimäinen johtokunta, esitettiin Talonpoikaissäädyssä yksityisen valitusvaliokunnan mietintö teatteriasiaa koskevasta anomuksesta. Valiokunta ehdotti anomusta tehtäväksi siihen suuntaan, "että kun vastaisuudessa kysymys nousee sen 12,000 markan suuruisen rahamäärän uudistamisesta, joka tuleviksi 2 vuodeksi pysyväisen näyttelijäjoukon kannattamiseksi Helsingin Uudessa teatterissa on annettu, kohtuulliset apurahat, suomalaisen näytelmätaiteen hyväksi, annettaisiin sille kansalliselle teatteriyhdistykselle, joka ehkä silloin on saatu toimeen". Tätä ehdotusta vastaan esiintuotiin kumminkin erinäisiä muodollisia muistutuksia, jota paitse säädyn sihteeri ilmoitti käsityksensä olevan, että anomus oli suunnattu pois alkuperäisestä tarkoituksestaan ja että se sentähden oli katsottava sopimattomaksi. Keskustelua seuraavassa äänestyksessä mietintö hyljättiinkin 21 äänellä 18 vastaan. Heikura, Klami ja Puhakka ilmoittivat vastalauseen päätöstä vastaan. -- Näin siis tarkoitukseltaan hyvä yritys raukesi tyhjiin. Suomalainen teatteri oli kuin olikin yksityisten uhrauksilla kannatettava. Että teatteriasian esille ottaminen valtiopäivillä kuitenkin oli sille hyödyksi, ei liene kiellettävissä. Saatiinhan sen kautta entistä laajemmat kansalaispiirit huomaamaan, mikä puute tässäkin kohden oli olemassa sivistyselämässämme, ja olihan se samalla myöskin muistutus vallanpitäjille, että taiteenkin alalla tasapuolisuutta oli noudatettava, jos tahdottiin oikeutettua mielipahaa kansassa välttää.

Omituinen sattumus oli, että juuri silloin kun Suomalainen teatteri perustettiin, kadotti Ruotsalainen teatteri loistavimman kykynsä, Fritiof Raan, joka vaikka olikin synnyltään ruotsalainen Suomessa oli kohonnut taiteensa huipulle. Tämä taiteilija kuoli näet 20 p. toukok. ainoastaan 32 ja puolen vuoden ikäisenä, ja hänet haudattiin yleisen osanoton vallitessa 23 p. Bergbomin kirjoittamat lämpimät muistosanat Morgonbladetissa (21 p.) päättyivät lauseeseen: "Hän oli näyttämömme sielu eikä hän koskaan voi tulla siellä korvatuksi" -- joka tähän saakka on osoittautunut todeksi. Ja Cygnaeus, joka 12 p. kesäk. kehotti yleisöä ottamaan osaa patsaan pystyttämiseen kaivatun taiteilijan haudalle, mainitsi häntä "suurimmaksi mestariksi taiteessaan, jonka maamme on nähnyt kehittyvän kansansa keskellä". Tämä kuolemantapaus vaikutti välillisesti Suomalaisenkin teaterin elämään. Kun rouva Raa oli saanut kyllänsä täkäläisestä ruotsalaisesta teatterista eikä aviosuhde enää häntä sitonut, hän ijäksi erosi tästä laitoksesta. Lähtiessään Helsingistä oli hänen aikeensa kyllä, niinkuin ylempänä on sanottu, palata liittyäkseen Suomalaiseen teatteriin; mutta itse asiassa kävi niin, että hänelle ennen pitkää koitti uusi elämänjakso, jonka velvollisuudet pysyttivät hänet kaukana meistä. Taiteilijattaren vierailut näyttämöllämme todistavat kuitenkin, että se taimi, jonka istuttamisessa hän oli ollut niin harras osallinen, yhä edelleen pysyi hänelle kalliina.

Viiteselitykset:

[1] Gyllenius kertoo päiväkirjassaan, että 10 p. toukok. 1650 ylioppilaat Turussa vastavalitun rehtorin kunniaksi näyttelivät suomalaisen komedian Tuhlaajapojasta, jonka Ericus Johannis Justander oli ruotsinkielestä suomentanut. Hist. Arkisto H.

[2] Hels. Tidn. 9/3 1844 n:o 19: Om inrättandet af en Finsk Theater.

[3] N:o 21, kesäk. 2 p. Kts. myös Lauri Suomalainen, Jaakko Fredrik Lagervall, Helsingissä 1901.

[4] Lagervallin kirje Lönnrotille siteerattu Suomalaisen julkaisusta. Ote Lönnrotin kirjeestä on julkaistu Kanavassa.

[5] H. T. 17-20/11 1847 n:ris 90, 92: Theaterns framtid i Finland.

[6] Fredr. Cygnaeus, Saml. Arbeten, III: Det tragiska elementet i Kalevala.

[7] Sam. p. VI: Om teaterns framtid i Helsingfors.

[8] Sam. p. VI: Ännu en gång om teaterns framtid i Helsingfors.

[9] k. 1906.

[10] Se ystävä, jolle Gröneqvist kirjoitti tämän ynnä muut siteeraamani kirjeet oli ylioppilas, sittemmin valtioarkeoloogi J.E. Aspelin. Heidän ystävyytensä johtui yhteisistä iloista ja suruista Vaasan yläalkeiskoulussa, josta Gröneqvist muutti Hämeenlinnan "siviililukioon".

[11] Ylioppilasnäytäntöjen päätyttyä 1859 kuuluu olleen kysymys seuraavana vuonna ottaa Schillerin "Rosvot" näyteltäväksi. Amaliaksi ajateltiin E. Nervanderia, joka toverien mielestä olisi ollut varsin sopiva siihen tehtävään.

[12] Näitä käännöksiään Rahkonen julkaisi kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa".

[13] Muutamia muita suomalaisia nimiä nähdään tosin ensimäisten näyttelijäin luettelossa, mutta kyllä, pidettiin huolta siitä että niiden omistajat eivät päässeet kotimaisella murteella häiritsemään "ensemblea".

[14] Norjalaisessa viikkolehdessä "Figaro", 1883 n:ssa 31 ja 32, on painettuna eräs rouva Winterhjelmin tanskalaiseen "National tidende'en" lähettämä kirje, jossa hän laajanlaisesti esittää käsityksensä näyttämötaiteesta.

[15] Se on julkaistu H. T:ssä 1862 n:o 85.

[16] Tietoja koulusta antaa neiti E. Degerholm, joka itse oli siinä oppilaana, julkaisemassaan "Vid svenska scenen i Helsingfors, minnen och bilder", 1900. -- Varsinkin F. Berndtson, F.A.T:n toimittaja ja teatteriarvostelija, oli arvostelussaan kohtuuton ja juuri hän katkeroitti sekä opettajain että oppilaitten mielet. Erittäin julkeasti hän hyökkäsi teatterikoulua vastaan koenäytännön johdosta 15 p. helmikuuta 1869. Näytteleminen ilmaisi muka "ainoastaan harrastuksia invita Minerva" eikä "ainoakaan ollut kohonnut edes keskinkertaiseksi dilettantiksi". Fredr. Cygnaeus esiintyi "valtion virallista talonvahtia" vastaan kirjoituksessa "Ukkosenjohtaja kriitillistä rajuilmaa varten", (Saml. Arb. VI, s. 130.)

[17] Korhos-nimen Öhqvist otti vasta 1872 tultuaan Suomalaisen teatterin jäseneksi. Isä Johan Petter Öhqvist, ammatiltaan sorvari, oli Ruotsista muuttanut Suomeen; äiti Johanna Fredrika Broberg oli linnanhoitajan (slottsbefallningsman) tytär Kuopiosta. Aukusti, syntynyt 1851, oli toinen järjestyksessä seitsemästä sisaruksesta. -- Kts. muutoin E. Nervanderin kuvaelmaa "Kaatunut etuvartija", U. S. 1891, n:o 119 ja 120.

[18] Täydellistä jäsenluetteloa ei näy säilyneen. Mainittakoon kuitenkin kirjeiden ja suusanallisten tietojen mukaan seuraavat enimmäkseen yleisesti tunnetut nimet: L.N. Achté, Kaarlo Bergbom, J.V. Calamnius, Henrik Borenius, Emil Böök, Victor Ekroos, K.F. Eneberg, Otto Florell, Jaakko Forsman, Alexander Homén, Lars Homén, Herman Lagermarok, Gabr. Linsén, Emil Nervander, Kola ja Mischa Paldani, Gustaf Bancken.

[19] Samaan aikaan näytelmä, joka oli tätä seuranäytäntöä varten käännetty, ilmestyi painettuna kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa".

[20] Lahjoittaja oli konsuli sitten kauppaneuvos N. Kiseleff (k. 1883), innokas taiteen ystävä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi ruotsalaisen teatterin monivuotisena toimitusjohtajana. Että ylioppilasnäytännöt, joissa suomenkieltä ensikerran kuultiin näyttämöltä, saivat tämän miehen, joka sittemmin tuskin osottautui suomalaisen teatterin suosijaksi, koettamaan edistää suomalaista draamallista kirjallisuutta, on varsin kuvaavaa ajan luonteelle. Kun seuraavalla vuosikymmenellä puoluetaistelu yltyi, Kiseleffinkin mieli nähtävästi muuttui. Toiselta puolen on häntä aina kiitetty hyväntahtoisuudesta ja ritarillisesta mielenlaadusta, jonka tähden on syytä olettaa hänen tylyytensä alkavaa suomalaista näyttämöä kohtaan aiheutuneen luonnollisesta riippuvaisuudesta johtokunnan muista jäsenistä. Kaikessa tapauksessa oli hänen kehoittava lahjansa Seuralle jalon luonnon vapaa, kaunis ilmaisu, joka on luettava hänelle kunniaksi.

[21] Yrjö Koskinen, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I s. 525 (Kirje Toukokuulta, Mehiläinen 1862 nro 5).

[22] Näin Bergbom muutamia kuukausia myöhemmin kertoo asian kirjeessä ystävälleen Otto Florellille, joka silloin oleskeli Parisissa ja jolle hän tahtoi selittää, miksi hänellä oli matti taskussa.

[23] Bergbom vihittiin molempain oikeutten tohtoriksi yliopiston riemujuhlassa 1840.

[24] Muut sisarukset olivat Fredrika Elisabet (_Betty_) s. 8/3 1837, Gustaf _Leonard_ s. 24/10 1838, Erik _Ossian_ s. 1/9 1845, _Augusta_ Helena s. 6/1 1847 ja _Axel_ Gabriel s. 22/10 1848.

[25] Johanna Karolina Tengström (Senaatin kamreerin K.F. Tengströmin ja erään Anna Margareta Bergbomin tytär), J.J. Tengströmin toinen vaimo, oli ennen ollut naimisissa senaattori Bergbomin sedän, professori Fredrik Bergbomin (k. 1830), kanssa; J.J. Tengströmin edellinen vaimo oli arkkipiispa Joh. Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström.

[26] Snellman nimitti 1876 J.J. Tengström vainajaa "isälliseksi ystäväkseen".

[27] Kts. Aug. Schauman, Från sex ärtionden II s. 355 ss.

[28] Voipaalan kartanossa, jonka omistaja silloin oli J.J. Nervanderin veli, kapteeniluutnantti Frans Nervander, asui myöskin heidän vanha äitinsä Beata Nervander (o.s. Bergbom) kahden tyttärensä, Lauran ja Beatan, kanssa (kolmas oli kuollut edellisenä vuonna). Beata Bergbom ja senaattori Bergbomin isä olivat serkkuja. Tekstissä mainittu täti oli nuorempi Beata.

[29] Rouva Krüger-Fürth oli primadonna H.W. Gehrmannin oopperaseurassa, joka kesäkuulla 1849 Helsingissä antoi loistavan sarjan oopperanäytäntöjä. A. Schauman, Från Sex ärtionden I s. 301 s.

[30] Florin tuli lääkäriksi, dosentiksi 1870, lääkintöneuvokseksi lääkintöhallituksessa 1878 ja kuoli 1902.

[31] Bergbomin perhe asui 1860-luvun keskivaiheilta v:een 1864 Pihlflychtin, nykyään Willebrandin talossa Hallitus- ja Ritarikatujen kulmassa, puurakennuksessa jälkimäisen kadun varrella.

[32] Bergbomin alkuperäisestä käsikirjoituksesta on ainoastaan ensimäinen näytös tallella. Se on kirjoitettu lyijykynällä isän varastosta otetulle viralliselle paperille!

[33] Niin esim. Anni, kun Eero on kavaltanut prinssin, puhkee kansanrunontapaiseen valitukseen:

Min brudsäng jag bäddar i svartan mull Bland blommorna nere på ängen, Der liljorna stå med kronor af guld Ooh vinden framsusar af vällukter full Från häggamas doftande hängen. Der bortflyr väl natten, der kommer väl dag, Der får jag väl slumra, som brud också jag, Bland blommorna nere på ängen j.n.e.

[34] Syystä kun tekstiin otettu kirjoitus itse asiassa antaa syvemmän käsityksen Bergbomin nuoruudentragediasta kuin tavallinen lyhyt kertomus toiminnasta, jääköön se tekemättä. Draama on ennen pitkää ilmestyvä suomennettuna Kaarlo Bergbomin kirjoitusten joukossa.

[35] Syy miksi Bergbom ei koskaan painattanut "Pombalia", oli kai pääasiassa se että se oli ruotsiksi kirjoitettu eikä semmoisena voinut rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta. Syksyllä 1864 hän mainitsee Cygnaeuksen kehoittaneen häntä julkaisemaan näytelmän, mutta sanoo samalla että hän ei aio sitä tehdä, koska hän sen kautta ehkä veisi ansion joltakin suomalaiselta kirjailijalta, joka paremmin kuin hän tarvitsee kehoitusta eikä niinkuin hän voi saada teostaan näyttämöllä esitetyksi. Tämä syy näyttää etsityltä -- niin vähän sillä on todellista pohjaa -- mutta epäilemättä se hänen tuntonsa mukaan oli täysin pätevä. -- Muutoin mainittakoon että alkuperäinen käsikirjoitus on kadonnut tietämättömiin. Säilynyt taikka tiedossa on kaksi vanhaa jäljennöstä, joista ainoastaan toinen, naisen kirjoittama, on täydellinen; toisesta, O. Florellin kirjoittamasta, puuttuu toinen näytös.

[36] Tietysti tarkoitti tuuma avun hankkimista Helsingin uuden teatterin rakentamiseksi entisen tulipalon hävittämän sijaan.

[37] "Friisillä" tarkoitetaan Sjöstrandin suurta korkokuvaa "Väinämöisen laulu", joka nyt koristaa yliopiston eteistä. Helsingin naiset olivat arpajaisilla keränneet 8,000 mk sen tilaamiseksi taiteilijalta. Pietarilainen arkkitehti Benois ja berliniläinen teatterikoristus-tehtailija Gropius arvostelivat oikein, että se ei ollut paikallaan ruotsalaisessa teatterissa -- vaikka he tietysti eivät katsoneet asiaa aatteelliselta kannalta.

[38] Cygnaeuksen kirjoituksessa "Jälleen teatterin tulevaisuudesta" (1867) tapaamme lauseen, joka ilmaisee hänen ajatuksensa Bergbomin draamasta. Luetellen 1860-luvun alkupuolella syntyneitä draamoja hän sanoo: "Liitäen kodin rannoilta Euroopan äärimmäiselle laidalle, Kaarlo Bergbomin fantasia runoili 'Pombalin ja jesuiitat' nuorekkaalla tarmolla, joka muistutti Schillerin ensimäistä draamallista kehityskautta."

[39] Tämä sopimus näyttää jostakin syystä rauenneen, sillä v. 1865 ei Suomettaressa ollut kuin yksi teatteriarvostelu (Don Carloksesta), joka mahdollisesti on Bergbomin kirjoittama.

[40] Paremmin esimerkkinä Bergbomin huumorista kuin kevytmielisyydestä mainitsemme, että hän kerran toveripiirissä, kun toiset pilalla sanoivat: "Sinä tulet varmaan kuolemaan nälkään, kun et sinä ansaitse mitään!" vastasi: "Oletteko koskaan kuulleet, että senaattorin poika Suomessa olisi kuollut nälkään?"

[41] Teatteria varten laadittu toimitus on kadonnut. Sitä ei ole Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa eikä myöskään Ruotsalaisen teatterin kirjastossa. Hra intendentti Wetzerin tiedonannon mukaan ovat jälkimäisessä paikassa säilyneet ainoastaan roolit erikseen kirjoitettuina.

[42] Tähän sopii nyt lisätä: Samana päivänä kun historiallisesti tunnettu ensimäinen suomalainen näytäntö tapahtui Turussa 1650 ja samana päivänä kun, neljä vuotta myöhemmin, Kiven "Lea" ensi kerran näyteltiin, ilta, josta on tapa lukea suomalaisen teatterin synty.

[43] Tiettävästi "Pombal" ei ole näytelty muualla kuin Helsingissä, mutta silti Cygnaeus kumminkin täytti lupauksensa. Florell mainitsee näet kirjeessään Parisista 24/8 edellisenä iltana tavanneensa Cygnaeuksen, "täysin näköisenään, niin loistavana, niin lämpimänä", ja hän oli kertonut: "Niin pian kun tulin Kööpenhaminaan, menin vanhan ystäväni professori Holst'in luokse ja kysyin häneltä: Osaatteko te tähän aikaan Tanskassa kirjoittaa kelvollisia draamallisia teoksia? ja lisäsin sitten että minä muuten voisin tarjota hänelle yhden semmoisen. Minä kerskasin aika lailla Bergbomin näytelmästä, mutta tein sen vakaumuksesta. Päätös oli se että kappale suurimmalla varmuudella luvattiin ottaa esitettäväksi." Tämän johdosta tuli Bergbomin niin pian kun mahdollista lähettää käsikirjoitus kuninkaallisen teatterin johtajalle H.P. Holstille Kööpenhaminaan. -- Jättikö Bergbom kehoituksen noudattamatta vai oliko ehkä Cygnaeuksen käsitys Holstin myöntyväisyydestä liian optimistinen, siitä ei meillä ole tietoja.

[44] Freja Ryberg oli etevimpiä näyttelijättäriä Helsingin ensimäisessä V. 1861 perustetussa, pysyvässä ruotsalaisessa teatteriseurassa. Neiti Ryberg lähti täältä Parisiin ja meni siellä 1866 naimisiin Alphonse Vinatyn kanssa.

[45] Yliopiston Filosofisen tiedekunnan hist.-kielitiet. osasto oli neljä päivää ennen valinnut samaan palkintolautakuntaan jäseniksi: B.O. Lillen, Z. Topeliuksen, J. Krohnin ja O. Toppeliuksen.

[46] Ruotsalainen maalaaja Werner mainitaan usein Florellin kirjeissä Parisista. Florell ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tässä taiteilijassa oli Florellin mielestä paljo, joka muistutti Bergbomista. Werner oli Belgiassa kääntynyt katoliseen uskoon, ja kun Florell oli hänelle lukenut "Pombalin ja jesuiitat", oli hän ollut hyvin mielissään puolueettomuudesta, millä Bergbom oli kuvannut jesuiittoja, ja julkilausunut sen toivon, että tämä uudessa tragediassa käsittelisi Don Carlos aihetta -- tehden sen historiallisemmin ja osottamalla suurempaa oikeutta Fiilip kuningasta kohtaan kuin Schiller.

[47] Kauppias J.A. Grönberg oli naimisissa Bergbomin tädin, Augusta Roschierin, kanssa.