Part 21

Eräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta teatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä teemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen; suomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriötä ja teatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on vakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen. Noita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää vieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se suomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa, eivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän palkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että teatteri tunnustetaan kansalliseksi? -- Paljon -- olimme sanoa kaikki. Me emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomenkielen kaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan enemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta että se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa, vaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain tosiasioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä sopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi, kivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin kaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät ruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen -- ainoastaan teatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä väärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö hituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka esiintyvät näyttämöllämme; se osoittaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta -- sillä he ovat muukalaisia -- kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me olemme heille kiitollisuuden velassa monesta runsasta nautintoa tuottaneesta hetkestä -- mutta me sanomme vain, etteivät he muutu suomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole kansallisia sentähden että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu suomalaisista hongista. Mutta -- mainitaan vastaukseksi -- onhan johtokunta suomalainen. Syntyänsä -- kyllä -- mieleltään -- ei! Vai miksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää kotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen "Drottning Filippa") niinä viitenä vuotena, jotka "vakinainen" teatteri on ollut olemassa. Minkätähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä ainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa? Minkätähden johtokunta ei ole kehottanut niitä nuoria dramaatikkoja, jotka meillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan? Minkätähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä mestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalaissuomalaista kirjallisuuttamme. Minkätähden "Salaminin kuninkaat" eivät ilmaannu näyttämöllä? Minkätähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan kiitollisuuden velastansa Cygnaeukselle näyttämällä "Clas Flemingiä" taikka "Hertig Johans Ungdomsdrömmar"? Minkätähden ei oteta esitettäväksi muutamia ennen näytettyjä kotimaisia kappaleita, jotka, vaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa ohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut -- niin esim. Bolinin "Konungens Guddotter" tahi Mannerheimin "Ett original"? Minkätähden enimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi otettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella, että niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty -- niin "Erik Fleming", "Klubbehöfdingen", "En julafton i Tobolsk", "Pygmalion"? Minkätähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista oopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osoittaa kykyänsä kuin tuolla runollisesti aivan vähäarvoisella "Semfiralla"? Minkätähden ei teatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa? Minkätähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi toimittanut yhtäkään A. Kiven teoksista? Minkätähden teatteri ei ole ryhtynyt esittelemään Paciuksen "Kung Karls jagt" taikka "Prinsessan af Cypern"? Minkätähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa viettää Suomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään arvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla näyttelemisellä? Minkätähden -- mutta me olemme jo kylläksi kyselleet; nämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterijohtokunta olisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta useimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osoittamalla käytännöllisiin vastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa -- mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että vastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi saatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On, vastataan, "Daniel Hjort" ja "Regina". Valitettavasti tämäkin johtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. "Reginan" jätti Åhmanin näyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina roolien, yhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen juhlahetki taasen, jonka "Daniel Hjortin" näytteleminen on tuottanut Helsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja rouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen innostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia päärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä "Reginan" ja "Daniel Hjortin" suhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto. Kuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen teatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava käsityöntapaisuus, joka ilmaantuu "Reginan" näyttämölle-panossa.

Kansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on osoittanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden. Teatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja halullinenkin tarvitsee kehotusta antautuakseen siihen. Teatterin johtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehotuksen suhteen. Kuitenkin on hyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei ole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia tarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen oppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on tarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on maksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi esimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida Basilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria laulutehtäviä Ruotsin ensimäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme, tarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei hän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen, viidennen luokan offenbachinlaulajatar sattui pääsemään vapaaksi jostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta tarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta -- hän oli ruotsalainen ja statisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se nurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia taiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdon alla pantiin toimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saamansa. Sen jäseniä on teatteri "eksploateerannut" ahneudella, josta se ei koskaan ole mitään tietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen, jota vastoin jäykin "non possumus" aina on tullut esiin, kun teatteri olisi voinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu heistä tietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein kokonaan tukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö oli osoittanut tälle laitokselle.

Mutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat katsoneet kaikkia kokeita "ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen" aikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana on ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä yrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla tervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt ainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä että Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa tahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen teatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on selvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa kehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihottavan, synnyttävän eripuraisuutta j.n.e.

Olkoon niin -- sanonee joku -- olkoon niin, teatterimme ei ole kansallinen. Ei sen tarvitsekaan sitä olla. Meidän on yhdentekevä millä tavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne tyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään yleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on puhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni kansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa teatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän; sillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa mustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa -- mutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen teatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että suomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi? Tarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin, että teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin teoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta päinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut tietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramaatikot runsain määrin ovat luoneet.[86] Päinvastoin on hartaalla halulla tavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet näytelmät, joiden ottamiseen on pantu enimmän huolta? Niin -- inhottava melodraama ("Fosterland"), irstas farsi ("Richelieu"), vähäpätöinen kyhäelmä, täynnä huijausta ("Nya garnison"), taiteellisesti turmelevainen buffa ("Frihetsbröderna"), viaton, mutta mitätön laulunäytelmä ("Wermlänningarna") j.n.e. "Martha" ja "Macbeth" ovat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa teatterijohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden tänä näytäntökautena on osoittautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä, ideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen teatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita pidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta houkutellaan pois "Richelieun" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta jaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee "Vapauden veljesten" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän ihanan haaveksimisen kuutamolla! Mutta -- väittelee joku vanhan ja "kultaisen kohtuuden mies" -- olkoon niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei ole niin taiteellinen kuin sen pitäisi oleman, olkoon niin, että suomalaisen teatterin ystäväin tekemä kehotusavun anomus on kohtuullinen, olkoon niin, että oikeudentuntokin puolustaa, että toisen pitää saaman valtioapua, kun sitä suodaan toiselle -- minkätähden sen pitää nyt juuri tapahtuman? Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen teatteri on kohonnut sille kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin joutuu kohtuuden hetki. Minkätähden suomalaisen teatterin harrastuksen välttämättömästi pitää ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria vastaan? Niin ei olekaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osoittaa itsessään olevan elinvoimaa; jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin Helsingissä taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun suomalainen teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo sanoa, että ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla kannatettava, niin että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen edistyskannan mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden hetki olisi joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme ainoastaan vapaata kilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teatteri varmemmalla tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä -- suomalainen teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren tahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä vapaasta ja rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää kummallekin puolen. Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi estokeinoilla, toisen teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään tukehtuu.

Kun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja, kääntyvät he tavallisesti toisapäin, sanoen: "Kaikki puhe taiteen jalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua; teatteri on vaan ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus." Tässä katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on todenperäistä ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että perätöntä on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on ylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehotusta ja apua valtion puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen kehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä tykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee taideasioita. Ainoa taide, joka, paitse runoutta, meillä todellakin on ollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus, Laurens, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osoittavat, että todellinen kansan sydämessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt raivaamaan itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin vähentänyt, milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin niukan valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti johdettu ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys nauttii. Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole johtunut määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä vastoin annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on Suomessa ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa kuin mitä taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei suomalainenkaan teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä on kuitenkin tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen teatteri päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi olla muuta kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa on ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille on tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin teatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun kansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta -- hyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät nälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä -- se on julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu rakkautta kaikkeen kauniiseen, lempoihin tapoihin, jotka saattavat elämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat, täysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen -- miksi meiltä, kansan suomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen lähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei meille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat runoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa, mitä olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja halvannäköisestä elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta että sitä voi käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta, joka on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen suurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen taiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä suomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten innostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä, tanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain sillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa, jotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten Shakespeare runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan ihmissydämeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan ihanuuden rinnalla, miten Molière osoittaa kehnon mitättömyyttä, miten Schiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten kohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien tasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.

* * * * *

Tämä kirjoitus herätti tavatonta huomiota, jopa hämmästystä, sillä vaikka Ruotsalaisen teatterin heikot puolet olivat sen ystävienkin piireissä hyvin tunnetut, oli samalla ikäänkuin salaisesti sovittu, että näitä ei saataisi julkisesti paljastaa. Teatteria ahdistava kritiikki oli hyökkäys ruotsalaisen sivistyksen pyhyyttä ja erehtymättömyyttä vastaan -- mahdollinen ainoastaan julkean fennomaanin puolelta, joskaan ei oltu arvattu ketään niin rohkeaksi, että hän siihen ryhtyisi. Kun nyt kuitenkin arastelematon, seikkaperäinen arvostelu "kansallisen taidelaitoksen" toiminnasta oli julkaistu, on helppo käsittää, että yleisö joutui kuohuksiin. Ruotsalaisen teatterin ystävät olivat vimmastuneet, jota vastoin suomenmieliset olivat ihastuneet Bergbomin rohkeasta ja loistavasta esiintymisestä. Ainoastaan harvat osasivat tyynesti arvostella hänen tekonsa suuruutta ja kantavuutta. J.V. Snellman lausui Bergbomin kirjoituksesta: "En ole pitkiin aikoihin lukenut mitään niin mahdikasta (öfverlägset)", ja August Schauman, joka ei ollut suomenmielinen, sanoi, että hän suurimmalla nautinnolla oli lukenut sen kaksi kertaa, "siinä kuvastuu kokonainen ihmiselämä". Tämä henkevä lauselma ilmaisee oikein kirjoituksen merkityksen. Arvostellessaan ruotsalaista teatteria Bergbom oli suunnitellut todellisen kansallisteatterin ohjelman, kuinka sen tuli pitää kotimaista ja kansallista pyhänä samalla kun se korkealla kantoi tositaiteen lippua. Sekä toisen että toisen puolen tehtävää oli ruotsalainen teatteri laiminlyönyt. Jos suomalainen teatteri syntyi, riippui sen olemassaolon oikeutus yksistään siitä, että se menetteli päinvastoin. Bergbomin kritiikki oli siis semmoista tuottavaa, uutta luovaa kritiikkiä, jota Lessing pitää ainoana oikeana. Tahtoiko ruotsalainen teatteri ottaa siitä ohjausta, se oli sen ja sen yleisön asia; Bergbom puolestaan oli päättänyt että suomalainen teatteri nyt oli perustettava ja siinä oli, mikäli mahdollista, hänen ohjelmansa toteutettava. Sentähden hän oli julkisesti esittänyt kantansa ja mietteensä, niin että koko hänen hehkuva persoonallisuutensa ja koko hänen elämäntyönsä sisältyy laatuaan yksinäiseen kirjoitukseen.

Ymmärrettävästi kirjoitus synnytti äänekkään ja pitkällisen vastakaiun, oikean "mielipahan myrskyn" ruotsalaisessa sanomalehdistössä. H. D:ssä hra Beta, jonka merkin takana piili suuren lehden monivuotinen teatteriarvostelija, maisteri K. Bremer, astui esiin laajapuheisesti puolustamaan teatteria. Jos tällä kynäniekalla ennestään oli vähäinen maine taiteentuntijana, niin se tuskin kohosi hänen jouduttuaan käsikähmään Bergbomin kanssa.[87] Että jälkimäinen ollenkaan vastasi, ei tullut siitä että hra Betalla olisi ollut mitään pätevää ja asiallista esitettävänä, vaan siitä että hänen takanaan tiettiin neuvojana seisovan jollei koko ruotsalainen johtokunta niin ainakin joku sen jäsenistä. Ne kolme kirjoitusta, jotka Bergbom vielä julkaisi Morgonbladetissa (27, 29 p. huhtik. ja 13 p. toukok.), olivat kauttaaltaan niin pirteitä, niin täynnä uusia todistuksia ja tietoja, niin älykkäitä vastustajan pintapuolisten ja ristiriitaisten väitteiden paljastamisessa, että vaikutus oli "murhaava" eikä hra Betalla ollut muuta neuvoa kuin vaieta.[88]

Kirjoituksillaan Bergbom oli täydellisesti valaissut teatteriolomme, niin että jokainen huomasi niiden puutteet ja tarpeet; mutta sen ohella hän tahtoi varsinkin kansan edustajille, jotka eivät olleet nähneet entisiä suomalaisia näytäntöjä, näyttää mitä jo voitiin suomenkielellä teatterissa esittää, hän tahtoi antaa niiden kuulla tämän kielen soivan näyttämöltä. Mutta miten tehdä, kun rouva Raa oli kontrahdin kautta kielletty esiintymästä ainoassakaan suomalaisessa näytännössä? Tästä pälkähästä selviydyttiin kekseliäisyydellä, joka muistuttaa niitä ihmetteleviä sanoja suomenmielisten masentumattomuudesta, jotka Emilie Bergbom vuotta ennen oli kirjoittanut Kaarlo veljelleen. Ruotsalaisen teatterin johtokunnan kielto tarkoitti ymmärrettävästi julkista esiintymistä, sillä eihän muunlaisista näytännöistä ennen ollut puhettakaan ollut. Nojaten tähän tosiasiaan päätettiin panna toimeen yksityinen näytäntö, johon katsojat kutsuttiin ilman että ainoatakaan pilettiä myytiin! Kumminkin Emilie Bergbom, jonka nimessä näytäntö oli annettava, välttääkseen syytöstä salamyhkäisestä menettelystä, kysyi eräältä ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneltä, asessori Krogiukselta, jonka hän joka päivä tapasi hypoteekkiyhdistyksen toimistossa, oliko johtokunnalla mitään asiaa vastaan. Tähän vastasi Krogius kirjallisesti, että se tosin soti rouva Raan allekirjoittamaa välikirjaa vastaan, mutta "katsoi hän kumminkin voivansa vakuuttaa, että sentapainen esiintyminen ei tulisi aiheuttamaan mitään toimenpidettä johtokunnan puolelta".

Tämä näytäntö, jota ei ilmoitettu eikä muutenkaan mainittu sanomissa, tapahtui Yrjönpäivänä, huhtikuun 23, Arkadiateatterissa. Katsojat, etupäässä valtiopäivämiehiä -- suomenmielisiä ja muitakin -- sekä suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä Helsingistä, olivat kaikki Emilie Bergbomin nimessä kutsutut. Ohjelman päänumerot olivat A. Kiven kappaleet "Margareta" ja "Lea"; niiden välissä esitettiin "Pilven veikko". Rouva Raa näytteli tietysti nimiroolin kummassakin draamassa ja hän onnistui mainiosti. "Tuskin koskaan", sanotaan erään aikalaisen kirjeessä, "olen nähnyt rouva Raan näyttelevän niin elävästi, niin ihanasti, eikä toisiakaan vastaan ollut paljo muistutettavaa." Yleisö oli "erinomaisen ihastunut"; ilta oli "Suomen miehille täällä Helsingissä todellinen juhlahetki". Samassa kirjeessä mainitaan yhden pappissäädyn edustajan, tohtori Lampénin, puhjenneen sanoihin: "Tämä on ihanin hetki, mikä minulla on ollut Helsingissä."